Onko ahistus hylänny mut?

Anoppi lähti takas kotikonnuillensa, harmi. Tänään oli tarkotus lähtä pistäytyyn "Paranna parisuhdettasi"-reissulle Ikeaan, mutt se siirty ens viikolle.
 Tämä päivä on ollu täynnä naurustäyteistä häähössötystä ja koristeluiden haalimista :) alan kunnolla tajuamaan ett jumalauta, mä meen naimisiin. Se jännittää, pelottaakin, mutt hyvällä tavalla. Onhan se suuri askel...etenki mulle joka on vilkuttanu silmää tyttöjen perään enemmän ku laki sallii. Ja taitaapa mun oikean käden sormessa olla tatska "do you feel me?"... hyi mua... Mutt mä oon kai pelänny olla oikiasti sitoutunu toiseen ihmiseen, pelänny etten mä kuitenkaan kelpaa tällasena. Noh, niin tai näin mutt nyt laitetaan parisuhde rekisteriin! ♥

Tällasia ollaan hankittu tähän mennessä:

Koristekiviä ja -hiekkaa koristekattauksiin sekä kynttilöitä tietenki! 

Kävin pari päivää sitten yhessä kaupassa jossa näin ihania ruska-aiheisia puunoksia joita käyn ostamassa myöhemmin. Takapihalle ostettiin tänään myös sellasia bambukeppejä valaiseen takapihaa. :)  juhlasta tulee varmasti kaunis ja tunnelmallinen!

Nyt muihin aiheisiin...

Mä en tiiä mistä johtuu, mutt illan aikana mä hoksasin ett ahistus on hävinny jonnekkin, tai ei se oo kokonaan hävinny mutt pienentyny huomattavasti! Kyllä mulla tulee joka päivä pieniä hetkiä, flash backejä jotka muistuttaa kaikesta, mutt jotenki musta tuntuu ett nyt en anna niiden tulla päälle, vyöryä mun yli. Enkä mä uskalla mennä nukkuun ilman yölääkettä, ihan niin varmalla pohjalla mun mieli ei viel oo. Ja onhan mulla mielialalääke säännöllisessä käytössä, eli en mä lääkkeetönkään oo. Mutt musta tuntuu ett mä voin ny vähän paremmin. :)

Suuri syy mielen kohentumiseen on varmasti se, ett oon tutustunu uusiin ihmisiin jotka on näyttäny mulle etten mä todellakaan oo ainoa jolle on jaettu paskat kortit. Mä oon surullinen kaikesta pahasta mitä muille on tapahtunu, mutt samalla mun on helpompi uskotella itelleni etten mä oo niin paha ihminen...outoa mutt niin se on. Oon myös saanu huomata ett kuin paljon toiset joutuu tekeen sen eteen ett ne saa toimeentulonsa ja opiskelupaikan, ja kuinka paljon ne joutuu tasapainoileen terapian, kuntoutuksen ja paremman voinnin välillä. On aivan uskomatonta ett kun sä oot menny rikki, niin sä joudut viimesillä voimilla vielä taisteleen hoidon ja tulevaisuuden eteen!! Ihan ku omassa voinnissa ja olossa ei olis tarpeeksi... se on väärin. Sitt ihmetellään korkeita itsemurhalukuja kun voimat ei enää riittänytkään ja viiltoja iholla kun tuska kävi ylitsepääsemättömäksi... 

Mä tiiän ettei nää hyvät päivät kestä loputtomiin, mutt oon nauttinu näistä tosi paljon. Ehkäpä mä kestän ahistukset ja pelot vähän paremmin näiden päivien voimalla. Ainakaan mä en tunne itteeni enää ihan niin yksinäiseksi... :)