Sinivalot saapuu juhlapaikalle...

Ollaan autossa matkalla kotiin, olo on väsyny ja mieli haluais olla jo perillä. Viikonloppu oli täynnä tohinaa ja ei olla ehitty olla paljoakaan paikallaan. Eilen oli ne juhlat jonne mentiin ilosissa tunnelmissa, syötiin, juotiin, laulettiin, tanssittiin ja oli tosi mukavaa. Oli kai virhe antaa hyvän tunnelman viedä mennessään, sillä silloin paha iskee. Niin kävi nytkin...

Juhlat oli jo kääntyny yön puolelle ja yhtäkkiä beijben serkku tulee sanoon ett " tyttös on hakattu ja tekijät juoksi viereisille taloille". Mun mielessä räjähti ja mä lähin välittömästi miesten mukana ettiin niitä tekijöitä. Me hajaannuttiin mutt mitään ei löytyny. Mulla ei käyny mielessäkään ett vois olla vaarallista ettiä jotain yksin, pimeässä ja viel naisena. Ihan sama mulle. Palasin juhlapaikalle jossa ambulanssi oli poliisien kans. Beijbe oli ambulanssissa paikattavana ja poliisit kuulusteli silminnäkijöitä. Mä aloin itkeen... pian beijb tuli lanssista ja alko kertoon enemmän tapahtuneesta...

Beijben sisko oli ollut juhlapaikan rannassa kävelemässä ja siinä vieressä oli grillauspaikka jossa oli 3 ulkomaalaistaustaista miestä. Ne oli alkanu huuteleen siskolle ett "oot niin kännissä niin sama ku kävelet järveen ja hukutat ittes". Ja ilmeisesti siinä oli ollu jotain muutaki, en tiiä. Mutt sitt se oli menny kertoon asiasta miehelleen ja beijbelle ja ne meni sitt kysymään niiltä äijiltä ett mikä oli ongelma. Siinnä oli tullu sitt kärhämää ja yks niistä miehistä oli käyny beijben kimppuun (rohkea teko mieheltä) mutt beijb oli saanu potkaistua sitä ja se oli horjahettua kaatunu järveen. Tää beijben sisko oli kans menossa kovasti tappeluun mukaan se sen mies oli piätelly sitä ja samalla koittanu puolustaa beijbee. Sitt toinen ääijä oli ottanu nuotiosta palavan halon ja lyöny sillä beijbee käteen ja jalkaan. Se oli sitt viel heittäny yhen halon kauempaa beijben päälle. Sitt siihen oli jo tullu muitakin paikalle, iskuja oli lennelly ja sitt ne äijät oli lähteny karkuun kun kuulivat ett poliisit on soitettu. Mä olin muiden kans sisällä eikä tieto tappelusta ehtiny kantautuun mun korviin ku vasta sitt lopuksi. Toisaalta hyvä, sillä mua ei piättele mikään jos joku uhkaa mulle tärkeitä ihmisiä, mä tosiaanki tappelen viimeseen pisaraan saakka! Mutt mua inhottaa ja vituttaa kun en ollu paikalla, sillä mä en hyväksy ett joku on satuttanu mun rakasta. Mä oisin halunnu olla puolustamassa sitä. Ambulanssi oli hoitanu beijben käden mutt huomenna pitää käyä viel lääkärissä kunnolla näyttään sitä, ihan jo siksikin jos/kun juttu menee käräjille. Kädessä on palovamma, paita oli sulanu ihoon kii ja turvotus on mieletön.  Ja arvatenki kipee!! Beijb kävi tänään päivällä kuulusteluissa ja se poliisi kerto ett ne oli saanu yhen tyypin kii, mutt kuulusteluissa se ei ollu eka ees olleensa paikalla, vähän myöhemmin oli jo antanu niiden kahen muun nimet, mutt ne oli mitä ilmeisemmin keksityt nimet sillä toisen nimellä ei löytyny yhtään mitään tietoja! Mutt jos niitä kahta muuta jotka siinä oli päätekijöitä ja riehuivat tulihaloilla ei saaha kii, juttu kuivuu kasaan. Mutt jos hyvin käy ett ne tavotettais, niin toiselle ainakin lähtee syyte joko pahoinpitelystä tai törkeästä pahoinpitelystä. Toivottavasti ne löytyy.

Että tällasissa tunnelmissa viikonloppu meni. Olin kamala taas huomata ett vaara voi vaania ihan missä vaan ja iskeä yllättäen vaikka olisit suuressa ihmisjoukossa. Ikinä ei voi olla turvassa. Eniten mua kuitenki surettaa beijben puolesta...

Perillä.

Noniih, ollaan perillä Tampereella ja mieli on ihan ok. Aamulla kävin tekeen lyhyen aamuvuoron ennen reissuun lähtöä ja tunsin heti herätessä ett kroppa oli kiree. Tunsin pelot mun kehossa, ihan ku mun mieli olis ollu liian suuri mun kehossa, ett ihan ku en olis mahtunu ihoni alle. Lohuttavaa oli se ett tiesin mistä se johtuu ja tajusin ett mieli yrittää laittaa hanttiin jotta en astuis sinne "tuntemattomaan". Aamu oli kamala ja välillä tuntu ett purskahan itkuun hetkenä millä hyvänsä. Beijb lähetti mulle töihin tekstarin, ett "mä rakastan sua aivan kamalasti. Tiedäthän ett mä pidän susta aina huolta". Se tais olla eka kerta ett se ite hoksas ett mua saattaa pelottaa ja tuntua pahalta, aiemmin oon tainnu pimahella ja raivota paniikissa, mutt nyt se ei ees nähny mua kun ties mun tarvivan apua. Ihana. ♥

Matkan aikana mulle tuli jumalaton nälkä enkä ollu ehtiny töissä syömään kunnolla. Pysähyttiin sitt jollain ABC:llä, mutt kas kas...taas harhamieli alko huuteleen. Mä en voinu antaa itelleni lupaa syödä mitään "kiellettyä", eli halusin pysyä tutussa terveellisessä sapuskassa ihan jo dieettini johosta, mutt myös sen takia ett kielletty ruoka on "vaarallista", se tuo ongelmia. Ja ku olin muutenki matkalla tuntemattomaan ja pelot oli pinnalla, niin en uskaltanu syyä. Kyyneleet silmissä söin perunaa, riisiä (ei tummaa tai täysjyvä) ja jotain kanahässäkkää. Toi oli kai myös eka kerta ku noin suoraan osaan yhistää myös ruuan rajaamisen pelkojen yhteydessä. Hmm... mutt selvisin siitäki.

Matkan aikana juttelin facessa Katarooman kans (kiitos ♥) ja se helpotti ja rauhotti vaikka viesteiltiin ihan niitä näitä. Mutt se toi turvallisuutta vieraaseen tilanteeseen. :)

Nyt ollaan siis perillä ja tänne ajeltaessa mä tutkin tosi tarkasti kaikki tiet ja kaupat ja missä suunnassa on mitäkin. Onneks tää asunto on tällanen avara avomallinen kaksio, eli mielen on helppo käsitellä tää. Tai noh, helppo ja helppo...mutt en usko ett tarvii ottaa yötä varten tarvittavista toista yölääkettä.

Nyt on pitkä ja hiivatin raskas päivä takana ja väsy alkaa painaan. Mä yritän kos huomenna ehtisin kertoo siitä ryhmäjutusta jossa olin keskiviikkona.

Hyvää yötä!

Petturimieli!

Mun mieli on perseestä! Mä luulin ett se ois voinu jo vähän paremmin, mutt ei. Pelot ja paha olo tuli takas.

Kaikkihan lähti siitä kun ollaan huomenna lähössä beijben kans kahestaan Tampereelle viikonlopuksi, sillä siellä on anoppini miehen synttärikekkerit. Mulla on aina ollu tosi hankalaa yöpyä vieraiden luona, uusissa paikoissa jne. Oon taistellu näitten asioitten kans jo vuosia ja nyt mä luulin (idiootti) ett nyt vois olla toisin! Mua ei ollu ahistanu reissuun lähtö yhtään ennen tätä päivää!! Olin hetken jopa innoissani ja ootin reissua! Mä niin oikiasti toivoin etten ois tuottanu beijbelle pettymystä ja taas näyttäny sille kuin onneton luuseri mä oon ku pelkään yöpyä sen veljen luona!! Beijben veli on aivan ihana ihminen ja tosi mukava, lutt ongelma onki siinä, ett ku se on muuttanu uuteen asuntoon!! Mä en tiiä millanen talo se on, monesko kerros, onko hissiä/portaita, millanen pohjaratkaisu, monta huonetta, onko parveketta/toista ulospääsyreittiä, onko lähellä naapureita/kauppoja/poliisia jne.!!! Mä en siis voi suunnitella mitään joka takais mun olevan turvassa tai en voi varautua mihinkään!!! Voi perkele...

Mä en halua näyttää beijbelle ett tää paska alko taas...se ku haluais varmasti niin mielellään nauttia reissusta ja olla ilonen nähdessään taas perheensä. En halunnu pilata taas kaikkee ja näyttää ettei tää oo ohi!!

Mieli petti mut!! Mä vihaan itteeni! Miks tää on tällasta...

Hiuksia ja uusia juttuja

Tänään oon taas viilettäny paikasta toiseen, järjestelly asioita ja hoitanu toisia, treenannu ite ja vieny poikaa omiin treeneihin. :)

Löysin vihdoin itelleni häitä varten tiaran ( UIH) ja harjottelin sopivaa kampausta jotta ei tarvi sitt tärkeänä päivänä alkaa mietiskeleen ja suunnitteleen. Kampaus voi muuttua pikkasen, ainaki se on vähän huolellisemmin tehty ja toisella puolella olevat hiukset (ei näy kauvassa) tulee olemaan kiharalla nätisti, ei siis mitään korkkiruuvikikkaraa! :D

 Tuossa tiarassa on samaa sävyä mitä on mun puvussakin, ei vaan näy kunnolla kuvassa. Bling blingiä on sopivasti mun makuun, tarpeeksi koristeellinen ja mun näkönen. Kuvista ei saa kunnolla selvää millanen kampaus on takaa tai jostain, mutt saa ainaki jotain hahmotusta (mikäli haluaa tietää). Oon myös ostellu vähän viel lisää koristejuttuja ja uskosin ett koristelut on nyt hoidettu. Hankittavien listalla olis kuitenki vielä alushame, sillä en halunnu ottaa hääpukuun kuuluvaa vannealushametta, sillä kuten kai aiemmin kerroin, mä en halua vanteiden painautuvan mekon läpi kuten joskus oon nähny käyneen. Haluan mekon helman laskeutuvan pehmeästi, en tönkösti. Nih.

Mutt jooh...sisko on soitellu pari kertaa, kerran eilen ja kerran tänään. Kyseli hiusten värjäysjuttuja... ihan mukava ett taas puhutaan, mutt samalla mä pelkään taas niin helkutisti. Vaikka eihän tässä mikään kiire oo yhtään mihinkään.

Huomenna alkaa se Kokonaiset-ryhmä ja ehin käyä siellä ennen iltavuoroon menoa. Jännittää kovasti mutt sillai hyvällä tavalla! Toinen ryhmän vetäjistä soitti mulle pari päivää sitten ja kerto ryhmästä vähän tarkemmin, eli siis ryhmä on siis tarkotettu naisille jotka on kokenu seksuaalista hyväksikäyttöä ja/tai seksuaalista pahoinpitelyä. Ryhmässä etsitään keinoja löytää ihmisarvo takaisin, oppia hyväksymään ittensä ja miten voi luoda ympärilleen turvallisuutta. Toi on niin mulle...ihan ku nyrkki silmään!! En mä oota ett ryhmän jälkeen oon elämäni huipulla ja itsetunto taivaissa, mutt toivon ett saisin ees pienen sykäyksen eteenpäin. Ryhmään tulee mun lisäksi viis tai kuus tyttöä/naista. Ryhmässä ei mennä traumoihin tai itse pahoihiin tapahtumiin, joten niiltä osin saan olla turvassa. :) 

Pitäkää peukkuja jotta kaikki menis hyvin, olkaa hengessä mukana ja pitäkää mua käjestä kii. ♥

Vapaampi hulluna

Tänään oottaessani vuoroa omahoitajan juttusille mun mieleen tuli ajatus siitä, ett mielenterveysongelmien tai muiden vastaavien asioiden kans painijat on oikeasti kaikista vapaimpia ihmisiä mitä voi. Kaikki ne ihmiset siinä odotusaulassa oli uskomattoman vapaita, enemmän mitä useimmat ihmiset maailmassa. Outoa, mutt niin se musta on.

Kun ihminen joutuu tutkimaan sisintään ja etsimään vastauksia jopa vuosia, tutkimaan mieltään ja löytämään aito itsensä, hän todennäkösesti tulee täydelliseksi itsekseen. Hän on etsinnän aikana kasvanut henkisesti ja tullut vahvemmaksi. Hän oppii että hänellä on oikeus olla juuri sellainen mikä tuntuu oikealta ja mielen hoitamisen aikana hänestä tulee rohkea ja itsevarmempi. Hän oppii että hänellä on oikeus omiin mielipiteisiin ja ajatuksiin, hänellä on sananvapaus. Niistä hän pitää kiinni, hän uskaltaa puhua. Hän oppii kuinka tärkeää on pitää itsestä huolta ja tehdä itselle mieluisia asioita, niiden parissa hän kuluttaa aikaansa. Hän tietää heikkoutensa, mutta tulee niiden kanssa toimeen. Hän tietää vahvuutensa ja osaa käyttää niitä hyödykseen. Hän uskaltaa mennä sinne minne sydän vie, hän elää miten sydän tahtoo. Hän elää, on vapaa.

Niin sekasin, täysin sekasin!

En tiiä mitä ajatella...oon jo niin väsyny,mutt kaikki pyörii mielessä joten pakko purkaa enimmät tänne jos haluan ees toivoa ett nukahtaisin. Lääkkeen otin jo...

Menin siis äitille ja jokainen sai kertoa oman kantansa asioista ja ihme kyllä kukaan ei korottanu ääntään. Itkua riitti sitäkin enemmän. Mä sain kerrottua kaiken mikä liitty niihin, niiden tekemisiin ja tekemättä jättämisiin, kerroin myös sairaudestani ja mitä se käytännössä tarkottaa. Sain kerrottua toivoneeni kuolemaa eka kerran neljännellä luokalla, sain kerrottua kaiken ulkopuoliseksi jäämisestä viiltelyyn. Sain kerrottua ett mä en luota niihin ja oon saatanan rikki ja ett niiden olis kuulunu auttaa mua ja olla tukena sillon ku en ite pärjänny. Kerroin tutkineeni itsemurhatapoja ja ottaneeni erittäin tarkkaan selville mikä on varmin keino päästä pois, kerroin järjestäneeni kaiken ja maksaneeni poikani ensi kauden joukkuemaksun sekä hoitaneeni kaiken muunkin. Eli toisin sanoen, annoin tulla kaiken. Ja ne kuunteli, helvetti vie. NE KUUNTELI!

Puhuttiin kaikkee, ja ne sano ettei ne voi pyytää mun luottavani niihin pitkiin aikoihin, mutt ne pyys mua antaan yhen ainoan mahollisuuden.

Huoh...oon sekasin.

Kuinkahan käy...

Töiden jälkeen sain puhelun äitiltä. Se kysy ett mikä oisinko viel halukas jutteleen siskon ja sen kans asiat läpi ja sanoin jäykästi, ett huomenna ja tiistaina mulla on vapaata, mutt molempina iltoina meen hallille nyrkkeileen, mutt ett tänään ehin jos vaan sisko suostuu tuleen paikalle. Äiti sano ett ilmottelee kun tietää tarkemmin, ja...niin, kohta pitää menmä äitin luo. Sisko tulee sinne kuudeksi. En tiiä mitä ajatella...mun kädet on jäässä,ihan ku puutuneet ja kohmeessa. Kroppa reagoi aika vahvasti tällasiin... mua hermostuttaa. Onneks huomenna aamulla terapia...

Tuun kertoon myöhemmin kuulumiset ja tapahtumat...

Väsyny.

Oon väsyny,voimaton. Kestohymyllä oon menny eteenpäin ja sillä jatkan taas huomenna. En tiiä mikä mulla on...ihan ku paha olo tai totaalinen kaaos heräilis mun sisällä. Tällä hetkellä mieli on sekasin,joku painaa mun mieltä. Tekis mieli itkee...mutt kyyneleitä ei ole. Oon turta,väsyny.
Pakko alkaa nukkuun jotta jaksan kohta nousta ylös ja lähtee takas töihin...

Anteeksiannosta...

Edelliseen postaukseen kirjotin, ett täytyykö kaikille antaa anteeksi ja hyväksynkö mä kaiken paskan mitä mulle on tehty ja ett annanko jatkossa kaikkien potkia mua päähän. Unohin kirjotuksesta yhen erään olennaisen seikan mitä ihmettelen itsekseni usein...eli, mun isäpuoli juoppokaverinsa kans teki mulle pahaa ja mun isäpuoli on ny kuollu. Teki itsemurhan (josta mä sain syyt niskoilleni, sillä äitini sanoi ett "mietippä,jos kaikkinsaa tietää niin se joutuu vankilaan ja veljeltäs menee isä. Ethän sä halua viiämveljeltäs isää?".) Noh, kävi miten kävi mutt arvatkaas mitä...mä käyn isäpuoleni haudalla joka joulu ja pyhäinpäivä, vien kynttilän ja kerron, ett veljeni voi hyvin. Hautajaisissa mä sanoin sille ku katoin sitä makaamassa arkussa, ett piän veljestäni huolen. Jostain ihmeen syystä mä oon vieraillu sen haudalla joka vuosi. Monesti oon miettiny, ett jos mä saisin päättää, niin päästäsinkö isäpuoleni takas maan päälle, niin vastaus on kyllä. Veljeni takia. Mä en tiiä oonko mä raivoissani isäpuolelleni, tai mitä tunteita se herättää...mutt äitiä kohtaan mulla nousee viha ja en usko ett annan koskaan anteeksi sitä ettei se auttanu mua! Isäpuoltani kohtaan mä oon jotenki tunteeton, kylmä, turta. Tämä juoppokaveri on yhä hengissä, asuu vähän matkan päässä ja joskus törmään siihen tuossa viereisellä ostarilla. Se saa mut lamaantuun...siinä miehessä on paljon pahaa. Se halus tehä musta sen vaimon ja mun äitin mielestä se oli hauska vitsi...se ei vaan tainnu tajuta kuin tosissaan se äijä oli!!

Oon tajunnu itestäni sen, ett mun on helppo hyväksyä pahoinpitelyt ja raiskaukset ja kaikki fyysinen juttu, mutt selänkääntämistä ja luottamuksen pettämistä en voi koskaan unohtaa. Mä en koskaan voi antaa anteeksi jos on jättäny mut yksin sillon ku tarvin apua. Mulla kai on ihan sama jos mut hakkaa, onhan mulla jo kroppa täynnä vaurioita mutt onneks kasvojen arvet saa peitettyä meikillä. Mulle on ihan sama jos mua heittelee seinille tai retuuttaa hiuksista ympäri soramonttua, I don't care... mutt mun luottamusta ei saa rikkoa. Sitä ei saa takas.

Mitä ne musta haluaa?!

Oon taas pyöritelly asioita mielessä ja miettiny miks äitin ehotus juttelusta siskon kans sai mut niin pois radalta. Eilis ilta ja yö meni itkiessä ja peläten, ett kaikki tapahtuu taas uudelleen. Mä aloin käymään läpi viime kesän tapahtumia, kaikkea sitä yksin jäämistä. Mä hoksasin taas olevani helvetin vihanen kaikille jotka mut jätti yksin. Olin vihanen myös beijbelleni ( vaikka ymmärsin miks se mut jätti). Se tilanne oli sillon vaan niin kamala...kaikki ketä olin pitäny perheenäni käänsi mulle selän. Musta vaan tuntuu, ett jos mä nyt suostusin istuun äitin ja siskon kans saman pöydän ääreen jutteleen asiat läpi, niin mä hyväksyn sen mitä ne mulle teki,tai jätti tekemättä. Ja mä pelkään ett ne luule mun on antaneen niille anteeksi. Mä en enää jaksa antaa anteeksi kaikille jotka mua satuttaa. Mä en voi hyväksyä ihmisten pahoja tekoja...ja kun ne on omasta tahostaan mun elämästä lähteny pois, niin ei kai ne oleta ett mä päästän ne heti takas ku ne haluaa ja niille sopii?! Etenki ku mä tiiän ett ne ei tuu jäädäkseen, sillä mähän oon se paska huomionkipeä hullu.

Mä oon niin sekasin. Mietin vaan ett mitä ne musta oikeen haluaa?! Tai noh, enhän mä tiiä mitä siskon mielessä liikkuu sillä,se juttelu oli mun äitin idea. Ihmettelen kyllä sitäkin ett mistä nyt tuulee, sillä se ei oo ennenkään ollu mikään välien selvittelijä. Empä tiiä...

Huomaan kirjotuksestani sen ett kuinka paljon mä epäilen kaikkea. Mutt mä en vaan osaa luottaa tai osaa uskoa ett joku oikiasti haluais mulle hyvää. Mä en oo nähny sellasta tosi elämässä ett joku pitäis mun puolia pahan paikan tullen tai haluais olla mun elämässä ilman taka-ajatuksia. Se ei vaan mee niin.

Häpeän olla...mä.

Ahistus painaa päälle, hiipii mun ihon alle, koskee mun mieltä ja puristaa kasaan. Kaikki hylkäämiset ja yksinjäämiset pyörii mun päässä ympyrää, mieli huutaa "JOKO TAJUAT KUIN HÄPEÄKSI OOT KAIKILLE, SIKS KUKAAN EI KESTÄ OLLA SUN LÄHELLÄ". Niinhän mulle on sanottu, usein. Mä alan uskomaan itekki niin, pahalle tapahtuu pahoja asioita. Mä luulen, ett ku mua ei saatu hengiltä viime kesänä, elämä antaa mulla kaiken takas jotta se voi taas uudelleen vetää maton mun jalkojen alta ja viedä kaiken jälleen pois, just sillon ku eniten tukea tarvitsisin. Jos mun ei oikiastikkaan oo tarkotus olla täällä, siks kaikki on tehty niin vaikeiksi! Voi että...kyyneleet valuu...

On niin paha olla...mua pelottaa.

Joko oon tarpeeksi hyvä?

Oon hoitanu asioita tän päivän ja kävin myös äitillä, sillä se oli pyytäny mua käymään neuvomassa sitä tietokoneen kans. Mentiin sinne ja mun sisko oli siellä myös. Me ei tervehitty, ei ees taijettu kattoo toisiamme koti. Sisko lähti aika pian ja sain selvitettyä äitille tietokoneen juttuja. Oltiin sitt jo tekemässä lähtöä,kunnes äiti kysy, ett eikö mun ja siskon välejä sais mitenkään korjattua. Siis ohhoh, ekaa kerta ikinä äiti yrittää korkata jotain tai saaha joillekin paremman olon, tai eka kerta yleensäkki ku se ajattelee muita! Vastasin ett " mä oon niin saatanan kyllästyny ja väsyny siihen ett kaikki laitetaan mun syyksi ja vaikka mä tekisin mitä vaan, niin saan kuitenki paskaa niskaan. Ja ett oon vitun vihanen siskolleni siitä, ett se soitti mulle töihin ja haukku mut pystyyn asiasta josta mä en ollu ees tietonen." Juteltiin sitt pitkän aikaa äitin kans asioista, mikä on erittäin harvinaista! Äiti ymmärsi mun kannan asiasta ja selitti myös mitä muuta asiaan on liittyny ja joista mä en tosiaankaan tienny mitään. Äitini pyysi ett kokoonnuttais joku ilta saman pöyän ääreen ja juteltas asiat läpi kaikessa rauhassa. Mä tiiän kyllä ettei asiat puhumatta muutu mutt...niinh...entä jos on jo liian myöhästä? Kai mä olin jotenki toivonu kuulevai alotteen sovinnosta siskoltani, ett se ois myöntäny tehneensä väärin. Emmä tiiä...

Samalla mä myös pelkään ett jos mä päästän siskon takas mun elämään ja samalla kai äidinki, niin jos ne sitt kohta taas puukottaa mua selkään,kuten ne on aina tehny? Nekin jätti mut yksin just sillon ku eniten elämässä olisin tukea tarvinu... kukaan ei jääny mun vierelle... tunteet romahuksesta alkaa taas palaileen tähän hetkeen.

Mä en oo niin vahva vielä ett kestäisin yhtään menetyksiä, valheita tai selkäänpuukotuksia. Entä jos ne ei välitä siitä? Tai jos mä riitaannun niiden kans uudelleen ja ahistun siitä...entä jos kaikki tapahtuu taas uudelleen, alkaa alusta?! Mä en voi luottaa ett kukaan olis mulle hyvä kovinkaan kauan, ennen pitkää joku kääntää takkinsa. Miks tällä kertaa asiat olis toisin? En mä voi nähä itteeni hyvänä ja arvokkaana ihmisenä jos kukaan ei vaivaudu auttaan sua, vaik ne tietää sun kamppailevan itsetuhoisuuden kans ja ett elät erittäin kriittisiä hetkiä, ett sun sydämen lyönnit heikkenee koko ajan. Samasta syystä kai jäin yksin kuten jäin sillonki ku isäpuoli juoppokaverinsa kans tuli mun sänkyyn. Samasta syystä sekin, kuten myös se kun soitin kaukaa kotoa kotiin salaa,itkin jonkun hakemaan mut kotiin...mutt koskaan sitä kyytiä ei tullu, ei ees tekstaria.

Miten tällä kertaa asiat vois olla toisin?!!? Oonko mä jo tarpeeksi hyvä vai vieläkö mua rangaistaan?

Se tuli!!

Kännykkään tuli viesti ett paketti on saapunut noudettavaksi, joten ei muuta ku hakuhommiin, paketti kainaloon ja kotiin! Kamala ku jännitti! Sain kokeiltua alaosan ja se istu täydellisesti, yläosaa vähän mallailin, sillä se on nyörityksellä kiinni laitettava ja en sitä ite saanu ja haluan olla hölmö ja beijb ei pukua saa nähä ennen tahdon-päivää, joten en sitäkään voinu avuksi pyytää. Mutt sain mä kuitenki sen selville ett se on TÄYDELLINEN ja IHANA!! mun pitää ostaa vielä siihen alushame, sillä en halunnu siihen vannehametta alle ku oon joskus nähny puvuista paistavan vanteet tosi tökerösti läpi. Mutt alkaa asiat lutviutuun vähitellen ja huomenna laitan järjestykseen kimppuasian. :)

Välillä ihanuuttakin!

Makaan sairaana sohvalla peiton alla ja leffojen kattomisen seassa oon ehtiny ajatteleen kuin hyvin mulla on asiat, kaikesta paskasta huolimatta. Oon saanu huomata poikani kautta ett toiveet voi täyttyä ja unelmat on mahollista saavuttaa. Tarhassa ollessaan mun poika oli aina mailan varressa ja laittamassa joukkueita kasaan ja pelas jääkiekkoa,sählyä, jääpalloa...ihan mitä vaan pallopeliä. Mun isä oli sitt huomannu pojan innostumisen kyseisiin lajeihin ja nähtyään ilmotuksen salibandyjoukkeesta, ilmotti pojan sinne mun luvalla. Siitä lähti pojan harrastus säbän parissa ja nyt on jo neljä pelivuotta takana. Poikani on loistava pelaaja ja kahtena peräkkäisenä vuonna joukkueensa pistetilaston johtaja. Innostus peliä kohtaa ei oo yhtään laantunu, päinvastoin. Poikani unelmana oli jo ensimmäosten treenien jälkeen, että "isona poikana mää varmasti pelaan kilpajoukkueessa ja joskus haluan SM-joukkueeseen, nii." Ja kas...poikani tänään pojallani on ensimmäiset treenit 03-04 Kilpajoukkueessa! Viime sunnuntaina oli Try out-tilaisuus jossa kilpatason valmentajat seuras poikien pelaamista ja puolen tunnin pelaamisen jälkeen kilpajoukkueen valmentaja tuli sanoon mulle, ett eiköhän ne oo jo nähny tarpeeksi, tervetuloa heidän riveihin. :) kun sitt tilaisuus loppu, tämä valmentaja käveli kaikkien poikien sekaan, meni poikani luo ja kätteli, esitteli itsensä ja ilmotti uudet treeniajat. Poikani ilme pukuhuoneesta ulostullessa oli jotain mieletöntä, se mielessään varmasti lensi taivaissa! :) poikani on uskonut siihen ett treenaamalla kovasti hällä on mahollisuudet vaikka mihin. Ja niin pieni mies teki mitä aikoi, saavutti ensimmäisen unelmansa. Tämä päivä on pojalleni varmasti mieleenpainuva. :) mä oon niin pirun ylpiä!! ♥

Sairastamiskaveri

Muuta mukavaa on hääjutut. Odottelen hääpukua saapuvaksi tohon lähikaupan postilokerikkoon ja jännitys on huipussaan. Päivä päivältä tajuan paremmin ett mä meen naimisiin. Siis minä!! Jonka silmät on vilkkunu joka tytön perään ja jota seksi vei mukanaan!! Ihmeitä tosiaanki tapahtuu!

Ai niin, en oo ees näyttäny teille mitä kaikkea mä Ikean reissulta löysin! Juhlat siis toteutetaan syysteemalla, paljon kynttilöitä ja lämmintä tunnelmaa. 

Mä ihastuin heti noihin oransseihin lehtikynttilöihin! Aivan ihanat! Mä rakastan lehtiä muutenkin ja niillä on mulle tietty merkitys, kuten myös mun ihka ensimmäisellä tatuoinnilla jonka ( kuten kaikki muutki) oon piirtäny ite. Lehdet on mulle eräänlainen symboli tai jotai...
Oon nähny yhessä kaupassa aivan tajuttomia ruskaoksia joita mun on aivan pakko saaha! ( ai ku kuulostan kauhialta)

 Tavoistani pahasti poiketen varasin itelleni ajan häämeikkiin! Siihen hääpakettiin kuuluu varsinaisen meikin lisäksi koemeikki sekä kasvojen kuorinta. Ja hinta kaikelle 73 €. Se on sellanen kauneuskeskus ja nettisivujen perusteella ihan mukava paikka. Toi on mulle kyllä niin luksusta!! :) oon huolehtinu ett miten saisin meikin kestämään jne. Hiukset mä osaan laittaa ite. En oo kampaajalla käyny elämäni aikana ku...hmm...oisko kaks kertaa..?

Ja vielä yks juttu, beijb oli löytäny mahtavan valokuvaajan joka ymmärsi millasesta hääparista on kyse ja ottaa huomioon meijän toiveet ja oli viel ystävällinen!! :) Ollessani ihanien tyttöjen kanssa kahvittelemassa löysin ympäristöstä mielettömän paikan! Kuva ei oo ny tällä koneella joten näytän sen teille myöhemmin.

Mutt joo, tätä kaikkea ihanaa mulle kuuluu vaikkakin mun kurkku on niin kipee etten mä voi puhua, haukotellessa tuntuu ett kurkku repiää verille. Jospa mä jouluun mennessä paranen. Ihanaa jos jaksoit lukee tän kaiken, arvostan ♥

Pakkomielteitä!

Vituiksi meni, en päässy treenaan!! No joo,okei, ehkä oli sittenki viisasta levätä tää päivä...mutt mieli huutaa!! Beijb ei antanu lupaa lähtee hallilla, sillä mulla on ollu kurkku kipee jo pari päivää ja nyt alkaa ääni lähteen. Oon välillä joku kuiskaava sumutorvi ja sitt äänenmurrosta poteva harakka. Ei siis hyvä... ja tiiän ettei sairaana saa treenata,sillä tauti voi mennä keuhkoihin...mutt kuitenki, mieli morkkaa mua. Mulla on ollu "pakkomielteenä" purkaa paha olo itteeni, yleensä vartalooni. Nuorempana mä kielsin iteltäni eka herkut, sitt alko ruokia ilmestyyn kiellettyjen ruokien listalle, lopulta ei syöny muuta ku yhen weetabixin ja desin vadelmakeittoa. :/ en kuulemma ansainnu ruokaa ja toisaalta olin turvassa kun kaikki naiseus katos. Urheilin, lenkkeilin, kunnes en enää jaksanu yhtään mitään. Sitt tuli viiltely... ja sitä mulla on ikävä, sitä tunnetta... tänä päivänä mä lenkkeilen, kahvakuulailen, kuntonyrkkeilen ja hommailen TapOut xt:n tahtiin. Mä en suostu laittaan suuhunu mitään epäterveellistä, sillon vaan jos on pidempi treeniputki takana ja on joku oikiasti hyvä syy herkutella. Tää mun nykynen pakkomielle on kyllä terveellisin ja turvallisin mitä on ollu. Ongelma tässäkin vaan on ett tunnen itteni saatanan luuseriksi jos en liiku vaikka oisin kipee. :( mä en voi antaa itelleni lupaa laiskotella! Tuntuu etten mä sitt taaskaan oo turvassa, miltään!! Perseestä...

Sanaton...

Paha mieli, ei kykyä kirjottaa. Ei huvita. Käyn purkaan fiiliksen hallilla hakkaamassa säkkiä. Jospa se sitten...

Näkyykö hulluus?

Huomasin ett terapiakäynnistä unohtu kertoa pari juttua ; ekana se, ett mä pääsin siihen "Kokonainen"-ryhmään josta kerroin pikkasen jossain kirjotuksessa. Se ryhmä on tarkotettu naisille/tytöille jotka on kokenu seksuaalista hyväksikäyttöä ja/tai väkivaltaa ja tarkotuksena on keskittyä itsensä hyväksymisen paranemiseen, itsetunnon ja ihmisarvon palautumiseen ja kaikkee sellasta. Sellanen juttu siis alkaa myöhemmin syksyllä ja ootan sitä paljon!

Toinen juttu mikä mua jäi terapiakäynnissä vaivaamaan ja pisti jopa vituttaan oli muiden ihmisten käyttäytyminen. Samassa rakennuksessa missä käyn jutteleen on myös muita toimistotiloja, lähinnä siellä pyörii kaikkia krakakauloja ja salkkutyyppejä. Mä tilasin terapian loputtua itelleni hissin ja astuttuani sisään hissiin siellä oli mun lisäksi kaksi pukumiestä sliipattuine letteineen. Ja voi herrajumala sentään ku setät säikähti ja molempien mielissä varmasti kajahti huuto "APUA, HULLU TULI HISSIIN!! NYT SKARRPPINA JA PÄÄ KYLMÄNÄ, KYLLÄ TÄSTÄ SELVITÄÄN!!" Reppanat katto mua ja mä vielä hölmönä hymyilin niille kohteliaasti ja asetuin seisomaan toiselle puolen hissiä kun molemmat ottivat askeleita toiseen seinään päin. Ne yritti jatkaa mitä ilmeisemmin kesken jäänyttä keskustelua, joka kuulosti lähinnä tältä " joo siis...siis olihan se kesäloma...siis ainahan se on sellasta hässäkkää...aurinko se on kyllä paistanu...". Mä varmaan näytin niiden silmissä tältä:

Ne kai laski pitkiä sekunteja mielissään ja toivoivat hissin ovien avautuvan nopeesti. Mun teki mieli sanoo niille, ett mulla on lääkitys kohillaan, en mä pure. Mutt jotenki menin ihan hiljaseksi. Onko mielenterveystoimiston asiakkaana oleminen pelottava juttu ns. tavallisille ihmisille?! Kun miehet tajus mistä kerroksesta mä heijän seuraan liityin, niin välittömästi niillä meni systeemit sekasin ja ne kai alko miettiin, ett kuin monta ihmistä oon psykoosissa tappanu ja onko mulle annettu sähköhoitoa kuten Jackille Yksi lensi yli käenpesän-leffassa vai aiotaankohan mulle tehä lobotomia. Mä kai näytin sairaalta, pelottavalta ja uhkaavalta niiden miesten silmissä. Ja kun hissin ovet aukes, nää miehet pujahti kiireen vilkkaa ulos. Mä jäin hölmistyneenä seisoon hetkeks paikoilleen...mietin vaan ett näkyykö hulluus? Ja oonko mä hullu jos mun elämä on kaatunu? Senkö takia mua saa pelätä?

Mä tuun jatkossakin käyttämään tuota hissiä,sopii se muille tai ei. Mutt jos joku ei uskalla mun kans tulla samaan hissiin niin vieressä menee portaat, ne on vapaassa käytössä. Miks tuollasia ennakkoluulosia tyyppejä ei voija sijottaa johonki kaupungin reunalle ja laitamille pois meijän silmistä jotka yritetään taistella ittemme ja elämämme puolesta?! Mua niin vituttaa!

Huomenna on se vittumainen työpäivä, eli joudun oleen sen mun "ahistelijan" työpari... kumpa se tajuais antaa mun olla ja keskittyis työntekoon.

Mä oon mä.

Terapia oli ja meni hyvin. Puhuttiin kaikesta mitä on tapahtunu omahoitajan kesäloman aikana ja havahduin itekki huomaamaan sen kuinka paljon oon tullu parempaan päin. Ja kuinka suurilla harppauksilla oon edenny! Jos mä ajatttelen aikaa 1.5 vuotta taaksepäin ja mietin itteäni silloin niin hiljaseksi vetää. Jos joku ois sillon kertonu mulle ett mitä mulle tulee kuulumaan puolentoista vuoden päästä niin mä oisin nauranu sille päin naamaan. Huomista ei mulle ollu, en vaan kyenny ajattelemaan elämää tuntia pidemmälle. Se tuska...se oli jotain...

Mä olin vankina, menneisyys tuli päälle ja piti kii. En päässy karkuun, ei ollu ketään. Kuolema oli kauneinta mitä osasin kuvitella, uskoin ett se pelastais mut ja veis turvaan. Mä uskoin, ettei mikään muuttuis, ett mä tulisin aina olemaan muiden oma, mä eläisin jotta olisin muiden käytettävissä. Ei ollu mua, mä en ees tienny kuka mä oikiasti oon! En tiennyt mistä mä oikiasti tykkään ja mitä mä oikiasti haluan tehä. Muistan erään lääkärin sanat kun se laitto mut pitkäksi aikaa sairaslomalle: "nyt sulla on vaan yks tehtävä; opettele elämään.".
Sitä mä opin vielkin, tuun opetteleen kauan. Mutt tärkein oli huomata se, ett mä nousin vähän ylemmäs sieltä tuskasta ja pahasta olosta. Enää ei satu koko aikaa, välillä vaan. Ja se on askel eteenpäin. Kykenen myös oleen siitä ilonen!

On samaan aikaan huojentavaa ja pelottavaa ajatella ett mä päätän mun elämästä. Mä voin mennä minne haluan, voin tehä mitä haluan. Se hämmentää mua. Tottakai mulla on velvollisuus huolehtia pojastani, tietenkin. Mutt se on ainoa sellanen velvollisuus joka mun on hoijettava. Mun ei tarvi huolehtia äidistäni,siskostani tai peitellä niiden töppäilyjä, mun ei tarvi kuunnella niiltä tai keneltäkään miten mun pitää elämäni elää. Mä huolehin omasta elämästä ja niistä jotka on mulle tärkeitä,mun juttuja.

Terapeutit on sanonu, ett multa on jääny kokonaan pois se aika lapsuudesta/nuoruudesta jolloin oma minuus alkaa kehittyyn ja oon joutunu sellaseen maailmaan josta en tienny yhtään mitään. Oon osannu jopa tehä ruokaostokset pienellä rahalla niin, ett ruokaa riittäisi mahollisimman pitkälle jo 10-vuotiaana. Muut lapset oli leikkimässä kavereiden kans, mä menin sitten ku olin hoitanu kaikki muut jutut...jos jäi aikaa. Mulle on aina saneltu miten mun kuuluu olla, mitä saan sanoa ja mitä en. Muut on päättäny kuka mä oon. Mutt ei enää. Mä päätän siitä, ett mä oon mä. Kunhan mä tajuan sen kunnolla, niin uskon ett oon lähempänä onnellisempaa loppuelämää. Pienillä askelilla oon menossa sitä kohti, mutt opetteln hyväksyyn myös sen ettei kokoajan tarvitse mennä eteenpäin. Joskus täytyy pysähtyä hetkeksi ja joskus tulee otettua askelia taaksepäin. Mutt se on ihan ok, sallittua.

Jaadijaadijaa....

Mua jotenki ahistaa, en tiiä mikä...mieli on jotenki kaaoksessa. Nyrkkeily autto hetkeksi, mutt pian se outo tunne tuli taas takas. Mä en sitt tiiä ett hermostuttaako mua tää kaikki ihan yleisesti...tarkotan, ett kun tässä on tapahtunu ja tulee tapahtuun niin paljon kaikkee ja kun mulla on pelkoja niin hiivatin paljon, niin mieli ei osaa oikeen käsitellä kaikkee. En tiiä...

Huomenna ois pitkästä aikaa terapia, eli siis omahoitajan tapaaminen. Ja kuulumisten kertominen...eli hymyillen läpi 45 minuuttia. Huono asenne, joo mä tiiän... joskus ärsyttää kun aikaa on niin vähän, niin mä en halua alkaa puhuun siitä mikä oikiasti mieltä painaa koska aika loppuis kuitenki kesken. Mä kai sitt tyydyn kertoon lyhennellyn, kaunistellun ja siistityn version kaikesta. :/ noh, huomenna siis sellasta.

On huomisessa jotain ihanaakin, ostosreissu Ikeaan! :D se on siis sellanen "Paranna parisuhdettasi-päivä". Tarkotuksena on ettiä kaikkee hääjuttuja, eli vähän sitä vähän tätä ja vähän sellasta. IHANAA!! :)

Nyt on pakko lopettaa, pää meinaa olla helkutin kipee... lisää juttuja huomenna!

Terapeutin etsintää...

Olin tänään taas terapeutin etsintää, eli siis tarkotuksena olis löytää itelle kuntoutuspsykoterapia-paikka, jossa olis mahollisuus traumaterapiaan. Ei yhtään hankala homma..! Oon saanu kieltäviä vastauksia enemmän mitä jotku on syöny perunoita, joko niillä ei oo mahollisuus alottaa uutta terapiajaksoa tai sitt niillä ei oo pätevyyttä traumaterapiaan. Kerran kävin jopa yhen terapeutin luona tutustumiskäynnillä ja annoin sille luettavaksi B-lausunnon jonka psykologi musta oli kirjottanu ja kappas vaan...sen luettuaan terapeutti sano ettei ookkaan tarpeeks pätevä. Ymmärrän nyt miks se peräänty, mutt sillä hetkellä se oli isku vasten kasvoja. Sano sen minkä niin moni muukin; "en haluais rikkoa sua yhtään enempää". Ja voi vittu...se on tapahtunu jo aikoja sitten, myöhässä ootte ja pahasti. Mutt joo, tällä kertaa yks terapeutti vastas, ett se saa Valviran myöntämän pätevyyden kunhan saa jotku paperit ja jos vain jaksan odottaa n. kuukauden niin se ottaa muhun yhteyttä ja voidaan mahollisesti alottaa terapia. Ei paha oottaakuukausi, sillä johan oon oottanu kohta vuoden ja yrittäny ettiä jostain vapaan ja sopivan tyypin. Voi että, kumpa se nyt vaan onnistuis!! Laskin mielessäni, ett n. kuukausi eteenpäin alkaa muutenki uusi aika kun elämässä, sillonhan meen naimisiin. Ihan ku sen olis tarkotus tapahtua nyt, siis terapeutin löytyminen yhtäaikaa häiden kans, uusi elämä ja uusi kausi. :) pidetään peukkuja! Kyllähän mä käyn mielenterveystoimistossa jutteleen oman hoitajan kans, mutt sen kans ei olla juteltu menneistä pahoista asioista, se kai on enemmän sellasta ylläpitoterapiaa etten ihan tyhjän päällä odottele psykoterapeuttia.

Tulin just iltavuorosta ja huomenna olis heti aamuvuoroon meno,äh! Yöunet jää taas vähiin. Mutt huomenna on työajan lyhennys niin työt loppuu jo klo. 13.30. Ja illalla nyrkkeileen! Perjantai oliskin sitten tämän viikon ainoa vapaapäivä. Mutt nyt täytyy hilata ittensä suihkuun ja sänkyyn ja lukemaan peiton alle Puhelintytön salaisia päiväkirjoja! :)

Muistot riivaa.

Huono päivä, taas. Ennen töihin menoa kävin facebookissa lähettään kaverille viestin ja menin meijän aiemman viestiketjun kautta. Samalla satuin (vahingossa?!) rullaamaan viestejä aiemmin lähetettämiini ja....mun silmien eteen tuli viestejä joita oltiin kaverini kans lähetelty niihin aikoihin ku mä romahin. Luin viestejäni joita olin lähettäny alkukesästä ja ne viestit oli täynnä epätoivoa ja surua, tuskaa ja ikävää. Luin myös viestejä joita olin kirjottanu itsemurhayritykseni jälkeen... Se tuntu pahalta. Samalla kaikki ne tunteet tuli todeksi. Muistin sen kaiken niin elävästi!! Elin niitä tunteita jälleen kerran... millon mä helvetti pääsen niistä eroon??!!?!

Mä oon onnellinen ett voin käyä töissä, se kai on yks mun pakokeinoista. Sillon mun on "helpompaa" unohtaa oma elämä ku saan tehä töitä, vaikkakin kyllähän noi menneisyyden asiat vaikuttaa mielialaan, mutt mun työkykyä en anna niiden alentaa. Viime vuonna olin sairaslomalla kuukausia,mutt en nää tarvetta lomailuun nyt. Kuulostaa varmasti tyhmältä nauttia työnteosta, mutt mä teen niin. Ja mä tiiän ett oon työssäni hyvä :) Tykkään olla töissä,paitsi sillon ku se yks ääliö työkaveri on paikalla! Ja suureksi harmiksi sunnuntaina joudun oleen sen työpari, helvetti!! Meillä tehdään töitä kolmessa tiimissä pareittain ja sunnuntaiksi sattu paska mäihä... hermostuttaa jo tarpeeksi. Oon onnistunu vältteleen sitä aika hyvin, mutt en oo ollu sen työparina pitkiin aikoihin. Mä niin toivon ett se osais käyttäytyä.

Perseestä...

Painajaiset palauttaa maanpinnalle...

Mä näin unta jossa olin vanhassa,sokkeloisessa talossa. Se oli ruskea puinen talo, hämärää ja ränsistynyttä vanhaa puuta. Mun piti paeta talosta. En tienny miksi, mutt mun oli päästävä pois sieltä,pian. Talon seinät heilu ja kaatuili, mä horjuin niiden mukana. Talon lattia heilu sivulta toiselle, kallisteli ja nousi,laski ja heilu taas. Seinistä tosiin oli kiinnitetty siimoja, tosi teräviä siimoja. Aina kun horjahdin, siimat viilti mun jalkoja. Kun konttasin,, siimat viilsi taas mun ranteita, nilkkoja. Olin pelkkää verta ja kipua, sietämätöntä,tuskaa. Talossa oli paljon ihmisiä mutt kukaan ei nähny mua,tai ne ei halunnu nähä. Mä rukoilin apua mutt kukaan ei katsonu muhun päin. Mä yritin päästä seisomaan ja ottaa askelia mutt lattia aina kallistu ja taas mua viillettiin, mä kaaduin. Mä olin pelkkää verta...verta...viiltoja...

Mua pelotti, olin kaaoksessa. En kyenny ajatteleen, tunsin kuinka paniikki valtas mielen. Se kipu oli jotain kirvelevää, epätoivosta huutoa...armon anomista...

 Mä näin huoneen ympärillä monta ovea, jokaisella seinustalla oli ovia ja ne oli avoinna. Mä luulin ett pääsisin karkuun, pari viiltoa enää ja olisin ulkona. Mutt ei...jokaisesta ovesta tuli sisään miehiä, paljon. Niillä oli köysiä, mustia jätesäkkejä, huiveja, tabletteja, ne nauro. Paniikki vei mut, mä itkin. Vaikersin. Tärisin. Mua pelotti. Miehet nauro ja puhuvat keskenään jotain, en saanu sanoista selvää. Ne tuli koko ajan lähemmäs, heiluttelivat köysiään. Mä suljin silmät...mä tiesin ett oli tulossa jotain pahempaa,jotain mitä ihmismieli ei voi ymmärtää.

Ne piiritti mut, vetivät mun hiuksista pään ylös ja pakottivat mut avaamaan suun...ne sullo tabletteja mun suuhun,oli pakko niellä. Taas ne nauro...ne nuoli mun viillosta valuvaa verta, mua ällötti mutt en voinu tehä mitään. Sitt ne hakkas mut...olin saastaa. En voinu liikkua, olin liian turta. Tunsin niin suurta tuskaa etten tuntenu mitään. Mä menin rikki. Ne raiskas mut,jokainen vuorollaan. Muut piti kii, levitti mun reisiä jotta joku  pääsi tunkeutuun mun sisään. Ne piti käsistä...olin räsynukke.

Sitä jatku ja jatku. Mä vaikersin ja ne nauro. Maistoin veren mun suussa, mun silmissä sumeni. Tunsin sydämen sykkeet, ihan ku heiluisin niiden rytmissä. Tunsin nousevani,olin kevyt. Mun kurkkua kiristi, päähän alko tuleen painetta...mua heiluttava rytmi alkoi hiljentyä. En kuullu enää mitään. En tuntenu muuta ku jäätävää kylmyyttä ja polttavaa kuumuutta samaan aikaan. Sitten kaikki oli ohi.

Onko ahistus hylänny mut?

Anoppi lähti takas kotikonnuillensa, harmi. Tänään oli tarkotus lähtä pistäytyyn "Paranna parisuhdettasi"-reissulle Ikeaan, mutt se siirty ens viikolle.
 Tämä päivä on ollu täynnä naurustäyteistä häähössötystä ja koristeluiden haalimista :) alan kunnolla tajuamaan ett jumalauta, mä meen naimisiin. Se jännittää, pelottaakin, mutt hyvällä tavalla. Onhan se suuri askel...etenki mulle joka on vilkuttanu silmää tyttöjen perään enemmän ku laki sallii. Ja taitaapa mun oikean käden sormessa olla tatska "do you feel me?"... hyi mua... Mutt mä oon kai pelänny olla oikiasti sitoutunu toiseen ihmiseen, pelänny etten mä kuitenkaan kelpaa tällasena. Noh, niin tai näin mutt nyt laitetaan parisuhde rekisteriin! ♥

Tällasia ollaan hankittu tähän mennessä:

Koristekiviä ja -hiekkaa koristekattauksiin sekä kynttilöitä tietenki! 

Kävin pari päivää sitten yhessä kaupassa jossa näin ihania ruska-aiheisia puunoksia joita käyn ostamassa myöhemmin. Takapihalle ostettiin tänään myös sellasia bambukeppejä valaiseen takapihaa. :)  juhlasta tulee varmasti kaunis ja tunnelmallinen!

Nyt muihin aiheisiin...

Mä en tiiä mistä johtuu, mutt illan aikana mä hoksasin ett ahistus on hävinny jonnekkin, tai ei se oo kokonaan hävinny mutt pienentyny huomattavasti! Kyllä mulla tulee joka päivä pieniä hetkiä, flash backejä jotka muistuttaa kaikesta, mutt jotenki musta tuntuu ett nyt en anna niiden tulla päälle, vyöryä mun yli. Enkä mä uskalla mennä nukkuun ilman yölääkettä, ihan niin varmalla pohjalla mun mieli ei viel oo. Ja onhan mulla mielialalääke säännöllisessä käytössä, eli en mä lääkkeetönkään oo. Mutt musta tuntuu ett mä voin ny vähän paremmin. :)

Suuri syy mielen kohentumiseen on varmasti se, ett oon tutustunu uusiin ihmisiin jotka on näyttäny mulle etten mä todellakaan oo ainoa jolle on jaettu paskat kortit. Mä oon surullinen kaikesta pahasta mitä muille on tapahtunu, mutt samalla mun on helpompi uskotella itelleni etten mä oo niin paha ihminen...outoa mutt niin se on. Oon myös saanu huomata ett kuin paljon toiset joutuu tekeen sen eteen ett ne saa toimeentulonsa ja opiskelupaikan, ja kuinka paljon ne joutuu tasapainoileen terapian, kuntoutuksen ja paremman voinnin välillä. On aivan uskomatonta ett kun sä oot menny rikki, niin sä joudut viimesillä voimilla vielä taisteleen hoidon ja tulevaisuuden eteen!! Ihan ku omassa voinnissa ja olossa ei olis tarpeeksi... se on väärin. Sitt ihmetellään korkeita itsemurhalukuja kun voimat ei enää riittänytkään ja viiltoja iholla kun tuska kävi ylitsepääsemättömäksi... 

Mä tiiän ettei nää hyvät päivät kestä loputtomiin, mutt oon nauttinu näistä tosi paljon. Ehkäpä mä kestän ahistukset ja pelot vähän paremmin näiden päivien voimalla. Ainakaan mä en tunne itteeni enää ihan niin yksinäiseksi... :)

Punaviini vaihtui valkoviiniin :)

Hih, oon humalassa....sillai nätisti :) juuaan anopin kans viiniä ja puhutaan maailma paremmaksi. Mä oon jotenki sekasin kaikesta...oon saanu niin paljon hyvää niin lyhyessä ajassa, en oikeen osaa käsitellä tätä. Mä oon tutustunu uusiin ihaniin ihmisiin ja saanu ihana ystävän joka ymmärtää mun aivotukset ennen ku ees sanon niitä ääneen. Mä oon saanu takas mun ihanan anopin joka on mitä mahtavin äiti, mummu ja anoppi. Mulla on ongelmia mun oman perheeni kans, mutt on mahtava huomata kuin paljon mun ympärillä on ihmisiä joista voin koota mun oman perheeni. Tämä hoksaus vaatii paljon...sillä vasta olin heittämässä lusikkaa nurkkaan enkä uskonu kenekään kestävän mun ympärillä, ett mä saastutan kaikki. Mutt ei, mulla on aika paljon. Kiitos ♥

Kiellettyä ruokaa ja punaviiniä

Morsiuspuku meni uusiksi, eli tuo aiemmin näyttämäni puku ei olekkaan se minkä päälleni laitan, vaan löysin viel ihanemman. Aloin kattomaan aiemmasta puvusta kokojuttuja ja jostain kumman syystä mieleen tuli ajatus, ett katonpa vielä yhen sivuston puvut jonka mainos vilkkuu googlen hakutuloksessa. Ja kappas, sieltähän pomppas pari pukua... minäpä sitten kiireessä laittaan kaasolleni viestiä ja päätös oli valmis. Puku on koristeellisempi kuin aiempi, mutt ei liikaa ja on kuitenki juhlava, mun tyylillä. Ihana juttu oli vielä korsettiyläosa jossa on takana nyöritys. Uijuijuih! :) en saa otettua kuvaa sivuilta tänne,harmi. Ja tämä riittää hääjutuista :)

Tänään oon syöny "kiellettyä" ruokaa joka ärsyttää. Anopin mies halus viiä meijät ulos syömään ja lopulta en kehannu alkaa kitiseen ja kieltäytyä. N. puolen tunnin päästä mahassa alko uskomaton vihlominen ja vääntely! Ei maha tykänny... huomenna palaan taas omaan ruokavalioon ja kunnon treenaaminen ennen häitä. Ostin lisää vahva vihreä Tee-tabletteja sekä pitkästä aikaa CLA-kapseleita. Ja proteiinijauhe jatkuu käytössä.  Mua ärsyttää, ett se lääke mikä mulle alotettiin vähän aikaa sitten ku ahistuin nukkumaanmenosta ja yöt meni heräillessä, eli mirtazapiini lisää ruokahalua tajuttomasti! Painonnousu kuuluu haittavaikutuksiin johtuen kai just voimistuneesta mielihalusta kaikkeen syötävään. On perkeleen tympeetä pitää itellä kohtalaisen tiukkaa rupkavaliota ja sitt viel lääke lisää ruokahalua, etenki myöhään illalla suu alkaa nappaseen!! Mutt toi lääke ei oo tarkotettu jäävän mulle, onneks.

Tämän päivän "kielletty" ruoka oli pahasta sen takia, koska;

---> Mä vihaan ja halveksin omaa kroppaani ja oon aina purkanu kaikenlaiset tunteet itteeni.  ---> mä koen hallitsevan tilanteen ja kaaoksen jos saan muokata kroppaani kuten haluan ---> saan mieletöntä mielihyvää treenistä, tunnen myös olevani turvassa kaikelta ---> kun päätän ite mitä syön, millon ja paljonko mä oon tilanteen tasalla, mä vaikutan ja päätän omasta kehosta.

Siks oli tosi vaikeeta poiketa tutusta ja turvallisesta ruokavaliosta ja jättää samalla tän päivän kuntoilut väliin, koska koin etten mä saakkaan ite päättää mun vartalosta ja mitä sinne menee. Mutt eihän se oikiasti oo niin... toinen vaan halus hyvää hyvyyttään nähä pitkästä aikaa ja tarjota ruokaa. Sehän on ihan normaalia ja turvallista, eikö? Mulla menee aika jokunen tovi hengähtää ja miettiä asioita ennen ku näen niiden todellisen puolen. :/

Nyt vietetään iltaa anopin ja beijben kans punaviinin kera. :)

Tahdon-puku

Oon ny tutkaillu varmaan joka ikisen nettisivun josta hääpukuja voi hankkia, ja ainoastaan yks puku on jääny kunnolla pyöriin mieleen...joten se kai se sitt on, mun oma Tahdon-puku. :)

Tuossa mekossa on se jokin, se on mun näkönen. Ja ei, mä en oo tavallinen paljetti-glitter-hörselö-morsian. Kaukana siitä! :D

Mikä tää olo on..?

Mulla on ollu koko päivän outo olo, kroppa on totaalisen väsyny. Koko keho on voimaton, jalat on välillä ihan ku puutuneet. Työpäivän jälkeen yritin alkaa vähän siivoileen, mutt ei siitä tullu mitään. Vartalo on liian väsyny. Jos nousen liian nopeesti ylös tai meen alas, alkaa päässä joko kumiseen tai sitt näkyyn tähtiä. Tuntuu ihan ku kantasin kymmenen kilon rinkaa harteilla. :/ mä oon syöny tänään ihan kuten muinaki päivinä, eli säännöllisesti ja ruoka on terveellistä ja monipuolista. Juon vettä tosi paljon ja töissä pidetään juomataukoja Vichyn avulla. Oli tarkotus mennä tänään taas nyrkkeileen, mutt iltapäivällä tein päätöksen ett annan itteni levätä tän illan. Ei kai sitä kukaan mahottomia jaksa ja ku aloin miettiin tarkemmin, niin mä,en oo tainnu kunnon lepopäivää pitää aikoihin ja töissäkin työskentelen omalla kropalla. Joten, koitan olla illan tekemättä mitään ja levätä. Se on mulle tosi vaikeeta! Kai tää mun voimaton tunne on viesti keholta ett se tarvii pikkasen lepoa.

Huomenna olis ollu mun kaverin (joka on myös mun viime kesäinen ex-hoito) yhteissynttärit yhen homopojan kans, ja aiemmin oli tarkotus mennä niihin sillä olihan mut kutsuttu. Mutt päätin skipata ne pippalot, sillä niihin tulee myös tämän kaverini toinen ex joka jostain kumman syystä inhoo mua ja ei halua saman katon alle mun kans. Kumma inhota jotain jota ei oo koskaan aiemmin ees nähny. Mutt kuitenki, mä en hirveesti ketään muita sieltä tunne ku tämän kaverini enkä jaksa ny mitään draamaa, joten jätän toiseen kertaan. Tämä kaverini ex joka mua inhoo on viel sellanen joka ei uskalla eikä ees halua tulla kaapista ulos ja sitt vittuuntuu kaikille niille jotka uskaltaa olla sen ex:n kans vapaasti. Helvetti mä en tajuu tollasta!

Mikähän kumma lesboilla on, ett joka asiasta saahaan aikaseksi kunnon draamashow? Etenki sateenkaarikansan baarit on kunnon näyttämöitä selvitellä parisuhde- ja muita asioita. Ja piirit on sen verran "pienet" ett  aina joku tuntee jonkun, joku oli paikalla ja näki ja joku on ollu jonku kans. Huh huh!

Mutt ny mä alan lepäileen, I'll be back.

Äitisuhde...

Aloin miettiin (millonpa en) itseäni äitinä, omaa äitiäni ja äitejä yleensä. Varmaankin siks aihe pyörii nyt mun päässä kun beijben äiti tulee meille. Niitä on ihana seurata sivusta. Ne aina halaa ku näkevät ja ne soittelee usein, kertovat kaikki paskat ja ilot toisille. On sekin tehny äitinä virheitä, mutt se ei koskaan jättäs lastaan pulaan, se tappelis kuin leijona joka puolustais pieniä. Se on ihana äiti.

Mun äiti...niinh... se ei oo ollu mulle äiti, ei sellanen millasen käsityksen mä oon äiteistä saanu. Ei äidit käännä lapselleen selkää just sillon ku lapsi haluaa riistää iteltään hengen...ei äiti käännä selkäänsä ja vaikene kun lapsi on maalannut omalla verellään taulun...ei äiti käännä lapselleen selkäänsä just sillon kun lapsi on hukassa, eksynyt. Ei äidit tee sitä uudelleen ja uudelleen, vuodesta toiseen.

Mä oon äiti. Haluan olla kaikkea sitä mitä oma äitini ei ollu. En ikinä halua olla sitä mitä äitini on. Mä teen parhaani äitinä ja vaikka mä olin etenki vuosi sitten tosi huonossa kunnossa, niin mä oon yrittäny olla hyvä äiti. Mä haluan pitää kodin turvallisena, mä haluan tietää mitä pojalleni on päivän aikana tapahtunu. Haluan tarjota mahollisuuden harrastaa, haluan tarjota kokemuksia. Haluan tietää mitä poikani kouluun kuuluu vanhempainiltoineen ja myyjäisineen. Haluan sopia (ärsyttävät) kotiintuloajat ja yhteiset pelisäännöt. Haluan opettaa poikaani osallistumaan hänelle sopiviin kotitöihin, opettaa ettei raha kasva puussa ja kaikkea ei saa valmiina. Haluan opettaa hänelle että kaikesta voi ja pitää puhua. Haluan,, että poikani kaverit ovat myös tervetulleita meille. Haluan olla se hiivatin tyhmä äiti joka kiusaa lastaan tyhmillä säännöillä läksyjen teosta ja likavaatteiden viemisestä pyykkikoriin. Haluan tarjota terveellistä kotiruokaa enkä suostu leikkimään kaivinkonetta tai junaa, lentokoneesta puhumattakaan jotta saan poikani syömään perunansa. Poikani ei tarvitse katsoa äitiään makaamassa kännissä omassa oksennuksessaan, eikä tarvitse ostaa grilliltä äitille krapularuokaa. Haluan opettaa poijalleni, että aikuisetkin käyvät juhlimassa mutta siinä ei oo mitään pelättävää, kamalaa. Olen lukenut pojalleni iltasatuja, leiponut persoonallisia piparkakkutaloja ja seisonut treenikentän laidalla. Oon sellanen ihmeäiti, ett jopa hermostun joskus. Sellanen äiti mä oon.

Lisää kuvateksti

Miks musta kuitenki tuntuu ettei se riitä ett mä teen parhaani, ett mä oon tuollanen äiti? Mä rakastan olla äiti, mä rakastan lapsia. Mutt millanen on hyvä äiti? Voiko musta tulla hyvää äitiä vaikka mulla ei oo ollu hyvää mallia? Tai noh, olihan mulla kaikista paras malli; opin erittäin hyvin millanen EI saa olla.

Miten ihminen voi olla näin epävarma..?

Asiat levällään ja kaikki hukassa.

Paniikkia pukkaa ja toisella on pinna kireellä koko ajan. Ei siis mulla vaan tuolla toisella puoliskolla. Mulla on toi paniikki. ( reilu jako,eikö?) Mua alkaa oikiasti jo hermostuttaan toi häätouhu...aargh. On kohtalaisen hankalaa miettiä ja järjestellä yhteistä fakkausjuhlaa jos toisella ei oo oikeen mitään sanottavaa, ainoa mitä saan irti on "no oon mä koittanu miettiä ett mitä se vois olla". Voi taivas! Miten mä siis saan tehtyä juhlasta molempien näköset?! Mä haluan pientä ja intiimiä, rentoa ja hauskaa oleilua mutt kuitenki jotain extraa joka tekee siitä ainutlaatuisen päivän. Toiselle taas käy kaikki. Mä haluan herkutella ja nautiskella jotain hyvää juomaa. Mä haluan muistaa sen päivän aina. Ainoa päätös mikä on saatu tehtyä on se hotelliyö ja siihen se hääyöpaketti herkkuineen. En uskalla kysyä, ett jokos beijb on sen vafannu kuten oli puhe... miks tää on näin vaikeeta,tänhän piti olla ihan pikku juttu...

Ja toinen juttu, mä en tajua miks se on koko ajan pinna kireellä. Se ei kuitenkaan auta yhtään jos/kun pitäs saaha suunnitelmia tehtyä. Ihmettelen kuin rennosti ja iisisti toinen voi olla. Mutt kai se ohi menee...

Vielä olis kaks työpäivää ennen vapaita. Anopin tekele on tulossa meille viikonlopuksi mikä on tosi mukava juttu. Mun anoppi on kaukana sellasesta painajaisesta josta kuulee tarinoita, eli ei tarvi hermoilla. Mun tekis kyllä mieli käyä hippasen tuulettumassa ja kattelemassa yöelämää. En tiiäh...ärsyttää nyt jotenki kaikki. Vituttaaki. Tympäsee.

Höpöjä tyttöjä!

Heh mikä päivä! :) töissä tuli juostua tukka putkella ja kiirettä oli. Kamalaa koittaa tehä töitä ku ei näillä helteillä jaksa ees olla,huh! Noh,kohta on joulu joten ei saa valittaa! :)

Treffasin tänää yhen hullun hölmön tyttösen kasvotusten ekaa kertaa. Ja ei, en tehny syrjähyppyä :D  vaan maailma alkaa tiputteleen mun elämään hengenheimolaisia ja tänään sitt sain kasvot tutulle nimimerkille. :) Ihmeellistä miten joku ihminen voi tuntua vanhalta tutulta vaikkei sitä oo koskaan aiemmin ees tavannu. Sen vaan tuntee jotenki ett kenen kans voi olla rennosti oma ittensä ja kuka ymmärtää, tajuaa. Samalla oli hullua, ett tämä henkilö tietää musta jo nyt paljon enemmän ku moni muu mun elämässä oleva. :)  Vuoden takainen kriisihoitaja sano mulle, ett sitt ku oon valmis ja hetki on oikea, niin elämä alkaa tarjoaan mulle sellasia tilaisuuksia joita kohti oon halunnu mennä, ympärille kerääntyy ihmisiä joiden kans mun on hyvä olla ja tapahtumia jotka tekee mut onnelliseksi. Musta alkaa tuntuun ett nyt on sen aika. Ja kaikki alko siitä ku aloin kirjottaan tätä blogia ja olin luullu olevani "ainoa", friikki. Musta tuntuu aika hyvälle just nyt.

Siinä tyttösenn kans kahvitellessa paikalle ilmaantu toinenki tyttö, yhtä höppänä ku edellinenki. Siinä me sitt kolmeen pekkaan suunniteltiin hääjuttuja, lähinnä kaikkea mitä pitää ottaa huomioon ja värimaailmaa ja muuta. Oli niiiiiiin kivaa! Sai nauraa, nauttia auringosta ja unohtaa kaiken, suunnitella jotai mukavaa. Mä en oo tainnu käyä "vaan" kahvilla vuosiin... joten toi oli mulle tosi uutta! Näin sitä oppii!

Mieli on sekasin, tällä kertaa hyvän takia. Nyt on hyvä lähtä lenkille sulatteleen kokemusta ja tunnetta. Uijui! :)

Viiltelyunia...

Huono mieli jatkuu edelleen. Maailma laittaa kapuloita rattaisiin jatkuvasti. Poika meni eilen mummolaan yöksi ja mä heti hölmönä ajattelin,ett voitas beijben kans viettää ihana ilta ja nauttia yhessäolosta. Hölmö minä...

Mä tein kunnon lihaskuntotreenin ja beijb teki tulista mangokanaa täysjyväriisillä ja sitt oltiin vuokrattu leffoja. Kaikki alko meneen huonosti jo leffavuokraamossa...selasin kotimaisia leffoja kunnes silmiin osu Hella W. Ei muuta tarvittu. Se leffa tuli telkkarista päivä ennen meijän eroa,muistan kattoneeni sigä ja tunsin ettei kaikki oo hyvin ja seuraavana päivänä kaikki kaatuki. Palasin välittömästi niihin tapahtumiin,oisin halunnu juosta kauas karkuun sieltä vuokraamosta. Mutt ei,mä jäädyin. En sanonu mitään,ilmekkään ei värähtäny,ei mitään. Mun sisällä myrskysi,pahasti. Ulospäin olin tyyni,täysin kylmä.

Kotiin tullessa aloin vetään treeniä ja sain lisäpotkua muistoista,mutt tunsin ettei mun mieli oo ok. Katottiin hömppäleffa Ainoat oikeat ja lopussa mä itkin. Se oli niin ihana! Mutt mitä ihmettä, mä EN ITKE leffojen takia, mä EN ITKE ihanien juttujen takia! Noh,jutskailtiin beijben kans sohvalla maaten ja höpistiin siitä kuin kauan ollaan kaikenkaikkiaan oltu yhessä ja pelleiltiin kuin mun suuri ego karisee naimisiin mennessä ja höpistiin kaikkee söpöö. Ja taas mun mielessä tapahtu jotai...en tiiä mitä. Havahuin taas huomaamaan sen mitä kaikkea mä menetin ja palasin taas romahuksen keskelle. En taaskaan sanonu mitään. Onneks beijb poistu hetkeksi paikalta ja muulla alko heti kyyneleet valuun. Muhun sattu,mutt halusin pitää kaiken piilossa sillä en mä kuitenkaan osais selittää ett mikä mulla on. Makasin silmät kii ja kyyneleet vaan valu.

Tajusin ett joka kerta kun tunteet astuu kehiin,eli puhutaan jotain kaunista,tunteista tai kun hempeillään tai kun rakastellaan,niin lähes aina silloin mä koen näitä kohtauksia. Mikä ihme siinä on ett kaikki ihana saa mut palaamaan kaikkeen paskaan?! Miks... Yöllä puhuttiin beijben kans kun se huomas etten mä voi hyvin. Ahistus oli jotain mieletöntä. Entinen mä olis taas tarttunu puukkoon,siihen minkä terässä on pieniä lohkeamia,se kun saa terän loksahteleen syvemmälle ja repii ihon... Beijb sano,ett on pakko keksiä joku keino miten saisin kerrottua/näytettyä ett mieleen palautu jotain,tai ett tuntuu pahalta. Niin kai...
Yö meni painajaisissa...olin jossain vieraassa talossa ihmisporukan ympäröimänä...ne teki mulla kaikkee...kunnes lopuksi joka puolelta ne alko viilteleen mua. Mä pyörin viiltojen voimasta kunnes en enää pysyny pystyssä. Sitt ne raiskas mut...uudelleen ja uudelleen,vaikka olin enää pelkkä verimöykky.

Tänään mennään mun serkun ja hänen vaimonsa kahvitilaisuuteen, he kun menivät pienimuotoisesti naimisiin ja tarjoavat nyt lähimmille kakkukahvit. Ihanaa! :) Tämä vaimo on kiinalainen nuori nainen ja aivan uskomattoman lämminsydäminen ihminen. Mukava saada sukuun hänen kaltainen nuori nainen. Huono puoli on se, ett myös siskoni tulee paikalle. Hermostuttaa... Sillä ku on usein tapana saaha ittensä näyttämään täydellisyydeltä ja onnistuu kaivaan mut maan alle... Saa nähä mitä tästä tulee..

Pakko päästää paha ulos...

Mä en saa mieleltäni rauhaa. Se muistuttaa mua koko ajan kaikesta, en voi unohtaa!

Ei missään opeteta miten jatkaa elämää sen jälkeen kun kaikki on viety, rikottu. Ei missään neuvota miten saat vartalosi puhtaaksi ja ehjäksi. Miten mä korjaan mun mielen? Mä en voi koskaan puhua näistä asioista kellekään terapeutille tai muille, ne ku haluaa heti sotkee poliisit ja kaikki tähän. Ne ei ymmärrä etten mä voi puhua. Mä voin puhua isäpuolestani ja sen juoppokaverista, mutt "myyjäisistä" mun täytyy olla hiljaa. Oon miettiny, ett oisko mun helpompi hyväksyä tapahtumat ja jotenki elää asian kans jos saisin oikeutta tai jotain? Se kun ei mulle oo mahollista...niin onko tää kaikki siksi mulle näin vaikeeta? Emmä tiiä...

Onko mulla mitään muuta keinoa ku antaa asian olla ja eläämsen kans etten mä koskaan puhistu? Mä haluaisin tuntee itteni puhtaaksi, kauniiksi ja haluttavaksi beijbeni silmissä. Miten mä voisin ees kuvitella mun menneisyydellä tulevani hyväksi..?

Haluan käpertyä peiton alle, nukahtaa ja unohtaa kuka oon. Ja toivoa ettei aamu tuu.