Risteilymuistoja...

Tässä reissutunnelmaan virittäytyneenä aloin muisteleen menneitä aikoja ja aiempia risteilykokemuksia. Se on kyllä niin, ett vaikka laiva ja ohjelma olis kuinka sama, niin reissusta tekee ainutlaatuisen porukkajonka kanssa reissussa on.

Lapsiystävälliset matkat on niitä helpoimpia, eli silloin kun lapsi/lapsia on mukana. Silloinhan sitä on tullu tanssittua muumien kanssa ja juostua Pikku Myyn perässä jotta saatais yhteisvalokuva (ei mun vaan pojan takia :D ) ja hankittua kasvomaalauksia ja kuunneltua numeroiden lausuntaa bingossa.. Toinen ääripää on sitt kaverireissut...niinh...puhalluttaa pelkkä ajatuskin. Mutt hauskaa on ollut!

Oon olllu laivalla parisuhteessa ollessa, kihloissa, sinkkuna ja nyt naimisissa ollessa. Nyt kyllä alkaa kuulostaan siltä etten mä oo ehtiny mitään muuta tekemäänkään ku oleen laivalla, mutt oon toki ja paljonki. :)  Ikinä reissuun lähtiessä ei voi aavistaakkaan mitä tulee tapahtumaan, hyvässä ja pahassa. Joskus on käynyt myös niin, ett parisuhteessa ollessa päädyt kimppapanoihin oman kumppanis potiessa matkapahoinvoinnista omassa hytissä, tai saatat yllättäen olla seuraamassa idolis esiintymistä parin metrin päästä ja pääset jopa juttusille nimmarin kera. Ja nykyään pallomeren liukumäki on avoinna myös aikuisille, kokemuksella todennut ja puhtaalla omalla tunnolla suosittelen :)

Junamatkaa on jälellä reilu tunteroinen ja alan nautiskelemaan kahvin ihanasta mausta ja laittamaan naamaa oikoseen, eli meikkaamaan sillä ei sitä jaksanu tehä ennen sian pieremää kun herättiin. Parin tunnin ajan ehitään pyöriä Helsingin kaupunkia ympäri ennen kun päästään astuun Silja Serenaden kannelle. Tulkaa nykäseen hihasta jos näette mua ;)

Hieman alkaa jo jänskättään ja toivon vaan mukavaa reissua meille kaikille! See you!

Matkaan mars!

Ja erittäin hyvää huomenta kaikki kanssaeläjät! Kello on 6:10 ja hereillä oon ollu jo parin tunnin ajan. Tänään oli viimein se reissupäivä ja ollaan matkalla Helsinkiä kohti. Valitettavasti alku matkasta on tehtävä bussilla ratatöiden vuoksi, Kokkolassa päästään hyppään junaan. :)


Yöunet jäi aika hiivatin lyhyeksi ja yölääke väsyttää vielki,mutt en osaa nukkua bussissa. Ja eiköhän se uni tuu laivassa myöhemmin illalla/yöllä... I think so. :) Poika istuu tuossa mun vieressä ja yrittää saaha unen päästä kii, mutt taitaa matkakuume hankaloittaa nukahtamista. Helsingissä seurueeseen liittyy kaimani joka otti varaslähön nähdäkseen vanhoja tuttujaan yhen yön verran.


Omaksi ihmetykseksi mua ei hermostuta eikä pelota kuten yleensä. Oon aika tyynen rauhallinen ja mieli on hyvä. Tällasia tunnelmia tällä kertaa, kirjottelen lisää myöhemmin kunhan juttu luistaa vähän paremmin. :)

Kera turvonneine silmineen.

Niin meni yö ja yötä seuras uus aamu. Aamuun heräsin turvonneine silmineen ja mieluiten olisin jatkanu unia lämpimän peiton alla, mutt ei auttanu. Turvonneet silmät johtu itkemisestä sillä illalla kaikki taas kaatu mun puhumattomuuteen...tai puhuinhan mä, mutt mitä ilmeisemmin en tullu ymmärretyksi. Ja sitten kun beijb sanoo kuin turhautunu fiilis sillä on ku mä en puhu ja se ei tiiä mitä se vois tehä auttaakseen mua, niin mulla nakkaa kamalan paniikin päälle siitä, ett ku en tiiä miten mua vois auttaa! Mä en halua kuulla toiselta kuin epätoivonen tilanne on ja yritin selittää, ett jos mä tietäisin mikä auttais niin jumalauta mä oisin sen kertonu ja jos voisin nappia painamalla muuttua terveeksi niin helkutti mä tekisin senki. Mä en kaipaa mitään luksusjuttuja, lahjoja tai timantteja, mä tarvin huolenpitoa. Mä haluan tuntea ett joku pitäs huolen välillä musta, sanois ett voin huoletta levätä ja kaikki menee hyvin.

Silloin kun oma usko ei riitä, mä haluan ett joku uskoo muhun. Haluan ett mua kuunnellaan jos mulla on asiaa. Haluan olla turvassa enkä pelätä sitä milloin joku hyökkää jostain suunnalta, haluan kyetä luottaan siihen ett musta pidetään huolta sitten kun väsyn. En halua pelätä milloin kaikki menee pois, millon maa mun jalkojen alta sortuu tai puukko tulee selkään. Pahinta on sanoa "sun ois helpompi ilman mua", etenki ku kerran on jo pois menny.
                                  

Näissä tunnelmissa valuin aamulla omahoitajan juttusille ja sovittiin jatkoista, ett miten tehään nyt kun mulla on lähteny käyntiin se psykoterapia. Moneen otteeseen se muistutteli, ett heti jos alkaa tuntuun ett väsyn tai tapahtuu muutosta huonompaan, vaikka ihan pientäkin, niin välittömästi pitää hälle soittaa. Ihan hyvillä mielin mä nyt oon jatkon suhteen ja etenkin siitä oon ilonen, ett traumaterapeutti vihdoin löyty ja sen kans kemiat natsas! Ei tarvi enää olla siinä "välitilassa" ja vaan ootella ja ootella.

Kotiin päästyä laitoin pesukoneen jauhaan pyykkejä ja lenkitin koirat. Seuraavaksi kai täytys alkaa laittaan reissukamoja kasaan ja muistaa laittaa poika treeneihin. Huomasin eilen ett mulla on pieni pula housuista, sillä yhestä on irronnu nappi, toisista on vetoketju rikki ja yhet on käyny isoiksi jne. Joten kauppareissulla ostin itelle housut! Ajatelkaas, mä ostin itelle!! Ne oli oikeen hyvät ja "mun näköset" ja ne makso *rumpujen pärinää* 10€!! Juma mikä tuhlari mä oon! :D nyt onki itteeni törsääminen tältä vuodelta suoritettu.

Ei kai se auta ku lähtee jatkaan hommia,etenki ku pitäs ehtiä treenatakki tänään ja värjätä hiukset ja ja ja....

Haluaisin...

Kotiuduin just pojan vanhempainillasta. Oli kyllä paljon hyödyllistä asiaa, etenkin muuttuneesta oppilashuoltolaista ja siitä mitä se tarkottaa käytännössä. Mulle on ollu aina tärkeetä olla paikalla vanhempainilloissa ja myös pojan päiväkotiaikoina kävin joka ikisessä jutussa mitä vaan järjestettiin. En oo tainnu jättää yhtiäkään iltoja väliin, oli ne sitt koko koulun yhteisiä tai oman luokan kesken pidettyjä. Haluan tietää mitä koulussa tapahtuu ja kyllä mä haluan ett pojallekin tulis sellanen tunne, ett äiti on kiinnostunu sen asioista ja koulusta, sen maailmasta.

Vanhempainilta meni hyvin ja oli mukava saada keskustelua aikaan vanhempien kesken. Alussa aina tunnen itteni hieman ulkopuoliseksi koska oon niin paljon nuorempi kuin muut vanhemmat, mutt hyvin kaikki kuitenki aina menee ja suurin osa vanhemmista mut jo tuntee, kuten mäkin ne.

Nyt tässä hetken istuttua mut valtas mieletön väsymys, silmiä kirvelee ja päätä jomottaa. Tuntuu ett itku vois tulla jos vaan rauhottuisin. Joku sanomaton painaa mun mieltä, ahistaa. Mutt en saa kii siitä tunteesta, en tiiä mikä sen sai aikaan. Ihan ku mä kaipaisin jotain... Kohta sairasloma loppuu ja välillä tuntuu ett nyt mä vasta väsyny oonki! Tai sitt se johtuu siitä kun kotona ollessa ehtii ajattelemaan asioita niin se myös vie voimia.

Oon jälleen kerran havahtunu tajuamaan kuinka hankala ihminen mä oon, etenkin ku en osaa puhua ja ilmasta itteeni ja tunteitani. Tän sairauden kans eläminen on yksinäinen ja pimeä tie kulkea. Haluaisin tulla ymmärretyksi mutt miten kukaan vois ymmärtää koska en osaa kertoa miten mua vois ymmärtää?! Haluaisin ett...haluaisin...

Niinh... ei oo sanoja.

                                   

Oikeus lapsuuteen.

Tänään on Lasten oikeuksien päivä. Tärkeä päivä, liputetaan sille! Mietin vain, että mitähän se mahtaa tarkottaa arjessa ja miten näkyy käytännössä? Kuinka moni lapsi tänäänkin joutuu pelkäämään ja itkun sekaisin mielin painaa päänsä tyynyyn veren maku suussa ja toivoa nukahtavansa pian? Kuinka moni lapsi joutuu viettämään aikaa yksin kun vanhemmat on liian kiireisiä olemaan hänen kanssaan ja omia kavereita ei oo, ehkä hän on myös koulukiusattu? Kuinka monelta lapselta revitään tänään housut alas ja annetaan remmistä tai jotain vielä kipeämpää, hänet revitään ja liataan? Kuinka moni lapsi joutuu tuntemaan yksinäisyyttä, surua, kipua, avuttomuutta ja selviämään yksin? Kuinka moni lapsi joutuu tänään jättämään kotinsa sillä se ei ollutkaan turvallisin paikka? Kuinka moni lapsi joutuu valehtelemaan ja peittelemään vanhempiensa jälkiä, salaamaan tapahtuneita asioita? Kuinka monelta lapselta riistetään hänen oikeus lapsuuteen?

Míksi kaikille lapsille ei kyetä turvaamaan rakastavaa ja lämmintä kotia ilman tuskaa? Missä menee vikaan? Oon niin vihanen ja haluaisin jotenkin muuttaa tätä kaikkea niin ettei kukaan lapsi joutuisi hyppäämään aikuisten maailmaan liian pian, liian aikasin. Miksi jotkut aikuiset näkevät itellään olevan niin suuren vallan ett heillä on oikeus rikkoa lapsi tuhansiksi paloiksi, liata ja satuttaa? Miksi kukaan ei auta heitä? Miksi ongelmaa ei kyetä näkemään?

Ite tulin äidiksi nuorena. Mulla ei ollu ammattia ja olin juuri alottanu opiskelun. Lähtökohat vanhemmuuteen ei ollu hääppöset ja kuten mulle raskauden paljastuttua sanottiin "ajatteleppa mitä oot tekemässä, pilaat lapsen elämän ku sulla ei oo tarjota sille mitään". Kukaan ei kuitenkaan nähnyt sitä ett olin hoitanut äitin tehtävää jo piiiiitkän aikaa, minusta oltiin tehty nainen joa kauan sitten, joten miten en osaisi olla äiti myös omalle lapselleni?! Rikkauksia mulla ei ollu, ei paljon mitään. Tiesin pärjääväni sillä aikaa ja rakkautta mulla on ja myös halua olla parempi vanhempi mitä itelläni on ollut. En varmasti oo aina ollut se paras äiti, mutt sen tiedän ett taistelen poikani puolesta viimeiseen hengenvetoon saakka. Taistelisin jokaisen lapsen puolesta.

Mä en saanut olla lapsi. En saanut rauhassa kasvaa enkä turvallisesti kokeilla rajojani. Oon maksanu kropallani suuria velkoja, se viimenenkin arvokkuus ja viattomuus on viety. En tuu koskaan saamaan oikeutta itelleni enkä tuu kokemaan itteäni puhtaaksi. Haavat on liian syvällä.

                               

En kykene suuriin tekoihin, mutt haluan antaa pojalleni sen mitä ite en ole saanut. Sen aion tehä, sen teen.

Mä oon...elänyt.

Tämä päivä on antanu taas paljon oivalluksia ja mietittävää. Kahvitellessa kaverini kanssa puhuttiin viime aikojen kuulumisia, sillä ei vähään aikaan oltu nähty. Puhuttiin peloista, siitä kaikesta millaista on elää kun pelkää jotain. Millasta on kun pelätä heittäytymistä ja elämistä hetkessä. Huomasin (ja sanoin sen ääneenkin) tehneeni asioita joita aiemmin olin jättäny tekemättä ihan vain sen vuoksi koska en uskaltanut ja ett nyt tein ne yksin. Esimerkiksi nyrkkeily; olin vuosia ja vuosia ittekseni miettiny kuinka mukavaa se vois olla ja haluaisin kokeilla, mutt en uskaltanu mennä yksin mihinkään enkä tuntenu ketään joka lajin parissa puuhailis. Ja kappas, niin mä menin mukaan toimintaan IHAN YKSIN kun tilaisuus tuli! Vaikka tuokin on erittäin pieni juttu, niin se on mulle paljon ja vaatii multa rohkeutta mennä hallille vaikka tuntee häpeää itsestä ja elämänhalu on välillä kadoksissa. Ja mä oon myös alkanu kirjottaan tätä blogia jota olin miettiny myös tosi kauan ja oon aina rakastanu kirjottamista. Mä oon juossu sateessa, kävelly myrskyssä, oon kiipeilly seinillä, tanssinu salissa, nyrkkeilly hallilla, zumbaillu kotona, tutustunu ihmisiin, nauranu, itkeny, rakastanu, vihannu. Oon myös pelänny, mutt kaikkea pelko ei oo kyenny multa viemään. Oon elänyt. Kaverini sanat sai mut oikiasti tajuamaan kuinka paljon oon menny eteenpäin ja kuinka suuria muutoksia oon tehny. Miks mä en kykene näkemään niitä asioita sillon ku oon hukassa ja harhamieli on liikkeellä..?

Ai niin, lauantaina olis lähtö laivalle!! :D Reissuun lähtee beijb ja poika, sekä kaima. Tylsä ja vakava reissu siis tiedossa! Ollaan lähössä "päivä Tukholmassa"-risteilylle ja tarkotus on nauttia olosta, shoppailla ja viettää aikaa ihanassa seurassa. Haluan päästä hetkeksi kaikesta pois ja unohtaa ongelmani, ladata akkuja ja ELÄÄ. :)

Sukellan harhaan.

Niin paljon olis asiaa mielen päällä mutt hankalaa saaha ne tulemaan ulos. Tai en tiiä mistä alotan, pää on niin täynnä kaikkea ja harhamieli huutelee syytöksiään! Väillä mun on hankala erottaa mikä on totta ja mikä on harhamielen omaa kuvitelmaa ja sairauden mukana tuomaa sumua. Yksi terapeuteista kerto kerran, ett kun mieli ottaa askeleita paranemisen tai muutoksen suuntaan, niin tuo "sairas puoli" mielessä alkaa vastustamaan muutosta ja silloin se pyrkii tekemään kaikkensa jotta saisi mielen pidettyä omassa hallinnassaan. Niin hölmöltä kun se kuulostaakin, niin sairaus ei halua tulla parannetuksi, sillä silloin romuttuu kaikki sen kehittämät suojamuurit ja käyttäytymistavat joiden kanssa on elänyt ja selvinnyt. Jotenkin noin se meni ja omalta kohalta voin sanoa sen pitävän paikkaansa helkutin hyvin! Just kun luulee ottaneen askeleita eteenpäin niin toiselta puolelta alkaa jo maa sortuun. Eilen illalla kävi juuri niin.

Olin koko illan omissa mietteissäni ja muistelin lapsuutta, äitini osuutta ongelmiini sekä vanhemmuutta yleisesti. Samalla olin ilonen niistä pienistä oivalluksista joita oon tehny ja kai olin täysin uppoutunu haavemaailmaan, sillä kun beijb ja poika tuli illalla kotiin kaikki mureni pieniksi palasiksi. Mielessäni olin sukeltanu todella syvälle kuvitelmiin ja nautin siitä tunteesta kun en ollu täällä. Palasin rytinällä todellisuuteen kun en ollutkaan kotona yksin. Ilmeisesti ei oo hyvä mennä noin sisälle omaan mieleensä. :/ En loppuiltana saanu oikeen mistään kii, olin vaan ja vähitellen kiukku alko ilmestyä. Olin vihanen, kaikesta. Etenkin siitä kun tunsin olevani sekaisin kaikkien ajatusten kanssa. Nukkumaan mennessä olin loukkaantunu ja ärsyyntyny beijbelle...en tiiä mistä. Kai mä oisin taas kaivannu jotain jota en osannu ilmasta. Se on yks hankalimmista tunteista tajuta ett tarvii toista mutt ei osaa näyttää sitä, ei ees tökkästä toista jotta sais sen huomaamaan sut!! Vituttaa! Sain sitt beijben suuttumaan ja keräsin peiton ja tyynyn syliin ja hipsin olkkariin sohvalle. Harhamieli huutaa "saatan paska...luulitko sä oikeesti olevas jotain...vittu mikä ääliö...paska paska...paha!"  Mä en voi jäädä makuuhuoneeseen sillon jos on paha olla. Se on kielletty alue jossa tukehtuu.

Olohuoneessa mun on helpompi hengittää ja rauhotuin aika nopeesti. Oikeastaan mun oli aika hyvä olla vaikkakin tuntu pahalta nukkua eri huoneessa toisesta puoliskosta. Käperryin peiton sisään ja alotin lukemaan kirjaa mutt pian havahuin siihen ett silmät oli menny kii. Laitoin kirjan pois, sammutin valon ja aloin nukkumaan. En nähny mitään unta, en verisiä unia enkä painajaisia, en mitään. En ees heränny vaan nukuin aamuun asti. Siis ohhoh, mä todella nukuin!! Kumpa saisin tehtyä makuuhuoneesta yhtä turvallisen ja rauhallisen paikan...

Tänään on luvassa kahvittelua kaverin kans, onneksi. En haluais viettää koko päivää yksin. Pelkään ett vajoaisin taas liian syvälle. Beijb on iltavuorossa ja poika menee  koulusta kaverinsa luo jatkamaan yhteistä videoprojektiaan joten siks täyty keksiä jotain. Kaveri otti eilen yhteyksiä ja sovittiin ett kahviteltas tänään. Mukava juttu. :) Ja illalla nyrkkeileen!!!

Täysoppinut valehtelija.

Yö meni jälleen heräillessä ja katsellessa unia joissa yhessä ainakin oli verinen patja. En muista tarkalleen mitä unessa tapahtu, mutt jostain syystä mun piti salata että mun patja on täysin veressä, siitä oltiin kai tekemässä peti jollekkin. Hmm...outo uni. Alan kyllä jo kyllästyä noihin verisiin uniin.

Aamulla oli terapia ja vaikka edellisessä postauksessa salaa toivoin, niin tänään ei kosketeltu (taas mä kuulostan  kamalalta!! ) päähän tai muuallekkaan. :/ Tapaaminen lähti käyntiin itsestään, kerroin olleeni viime päivinä väsyseempi ku yleensä ja ett ärsytää kun on kokoajan tunne, että pitäisi tehä kaikkea mutt kun ei jaksa. Siitäpä terapeutti hoksas kysyä, ett oliko mun lapsuudessa tapana olla toimelias vai otettiinko meijän perheessä rennommin. Ei otettu rennosti ei. Kerroin, ett jouduin jo pienenä käymään pankissa maksamassa laskuja lähiostarin pankissa ja tein myös ruokaostoksia niin että niistä sai tehtyä oikeata ruokaa ja mahollisimman halvalla. Oon myös oppinu tekemään ruokaa tosi aikasin, siivoamaan ja tekemään kotitöitä. Sitten jos halusin pikkusen rahaa muutaman markan verran koulun discon sisäänpääsymaksun vuoksi, niin sen eteen piti tehä töitä vielä enemmän tai muuten rahaa ei tullut. Vaikka kuinka yritin olla reipas niin sain kuulla olevani kiittämätön ja laiska joka oottaa vaan valmista. En oo tuhlannu äitini rahoja enkä mielestäni oo vaatinu liikoja. En oo ees harrastanu mitään! Muuta ku kaikkea sitä mitä saa aikaan kynien ja paperin avulla. Mulla ei oo ollu merkkivaatteita, usein ei ees uusia vaatteita. Kaiken oon saanu käytettynä, kaiken. En käynyt parturissa/kampaajalla, eikä synttärijuhlat erottunu tavallisesta päivästä.

Kerroin terapeutille, ett vanhempieni erotessa kun olin n.8-vuotias kaikki muuttu. Isäni piti tosi tiukkaa kuria, mutt se myös välitti. Niiden erottua kukaan ei enää kysyny miten koulupäivä  meni, ei auttanu läksyissä, ei tehny ruokaa. Nopeasti aloin huomaamaan ettei kavereillani ollu samanlaista ku meillä...mikään asia ei ollu kuten meillä. Nopeasti opin ett meijän elämä on häpeä, se on pidettävä salassa ja aloin peitellä äitini tekoja/tekemättä jättämisiä. Oon siis täysoppinut valehtelija ja näyttelijä.

Terapeutti useaan kertaan kysy, ett tavotanko sitä tunnetta mikä mulla oli sillon ja sillon...ja yllätyin yhestä asiasta. Se tunne mitä tunsin silloin 1.5 vuotta sitten kun romahdin...tunsin sitä samaa silloin 10-vuotiaana kun olin niin vihan ja raivon vallassa ett repäsin eteisen oven irti. Muistin ajatelleeni ett "nyt perkele riitti, tää on väärin". Se sama tunne oli mun sisällä nyt myöhemmin kun viilsin, aina kun tartuin puukkoon tunsin tuon saman vihan ja raivon. Lapsesta saakka oon oppinu kätkemään kaiken sisääni ja salaamaan kaiken, jopa itteni. Siks mun on hankala tuntea tunteita...tai mä en tuu niiden kans toimeen.

Se on jotenki mieletöntä oppia itestä jotain uutta, siten ymmärtää itteä ja omaa käytöstä vähän paremmin. Kyllähän mä tiiä oikein hyvin ett taipaleen alussa tässä vasta ollaan, mutt siitä huolimatta haluan olla ilonen noista pienistä oivalluksista ja mulle niillä on suuri merkitys. Niistä pienistä jutuista kai se lähtee kasvamaan. Terapian jälkeen oli taas aika laittaa koti kuntoon, pestä pyykkiä ja tiskata sekä lenkittää koirat ja tehä ruokaa. Nyt pääsee hyvillä mielin vetäsemään tämän päivän treenin! :)

Hanskat käteen ja hallille!

Kävin nyrkkeilemässä ja tiesin jo treenien vetäjästä sen ettei helpolla tuu pääsemään, mutt tämän päiväsen treenin rankkuus yllätti mut todella! Tai sitt olin niin "vittuuntuneella" mielellä liikkeellä ett annoin nyrkkien iskee kunnolla ja kovaa. Toi on kyllä liikuntamuoto mun makuun, sillä kuntonyrkkeilyn avulla itestä saa enemmän irti jos vertaa siihen jos ite yksinään treenais. Usein tuntuu ettei jumalauta jaksa enää yhtään lyöntiä, ei yhtään kyykkyä eikä yhtään punnerrusta, mutt kas kummaa sä jaksatkin ja vielä vähän enemmän! I love it!! Tietenkin ihmmisessä täytyy olla pientä hulluutta ett haluaa lyödä, lyödä vähän lisää, ja sitt pikkasen vielä ja laittaa kroppansa peliin niin ett hiki lentää. Mutt hei...hulluhan mä oon joten sopii mulle! :D Ja muutenkin nyrkkeily tekee tosi hyvää mielelle. Mulla on nyt paljon parempi fiilis jos vertaa aamuun/päivään ja kahteen aiempaan postaukseen. Kyllä mä edelleen oon samaa mieltä ku aiemmin, mutt nyt en anna vitutuksen haitata mua. Tai nyt oon hitusen rennompi ja mieli on vähän selkeempi ku sai purettua kaiken.

 

Huomenna aamulla olis taas traumaterapian pariin astuminen ja kovasti jo mietityttää ett mitä mahetaan tällä kertaa tehä. Alkuun tehään ainakin se vakauttamisharjotus jolla tullaan alottamaan joka kerta ja jota voin myöhemmin käyttää ittekseni kohatessa arjessa/elämässä hankalia tilanteita. Oon positiivisesti yllättyny kuin helppo mun on ollu mennä sinne, vaikka ymmärränhän mä sen ett alussa kaikki on vielä niin mukavaa, mutt se kuitenkin auttaa myöhemmin asioiden käsittelyä kun paikka ja terapeutti tuntuu oikealta. Salaa mä kai pikkasen toivon ett tehtäis se läsnäoloharjotus jossa se koskee mun päähän ja myöhemmin hartioihin. Sen aikana tuli aivan mielettömän lämmin olo, ihan ku verisuonissa olis virrannu kuumaa verta ja sormia kutitti. Se harjotus tuntu hyvälle...

Kiukun takaa.

Oon tunnustellu itteeni (ohhoh miltä sain sen kuulostaan) ja ajatuksiani ja yritin ettiä syytä tälle aikaajoin ilmestyvälle kiukulle ja mielialan muutoksille. Ja mieleen tuli yks syy joka varmasti vaikuttaa tunteisiin on...joulu.

 Kuten oon aiemmassa postauksessa kertonu niin mä rakastan joulua ja se on mulle tosi tärkee juhla. Joulu on mulle rauhaa, rakkautta, lämpöä, yhessäoloa. Joulussa on myös pimeämpi puoli; se tuo mieleen monet itkut ja karkumatkat, veriset huulipielet ja mustelmaiset sisäreidet, kaatuneet kaljapullot ja avonaisena paukkuvat autotallin ovet. Se myös palauttaa mieleen veljeni tekemän kysymyksen 15 vuoden takaa " ....., miks äiti aina pilaa meijän joulun".

Haluan aina valmistella joulua ja ootan sitä innolla, kunnes se alkaa...hässäkkä. Joka paikassa pitäisi käydä, olemmeko kotona vai Tampereella, kenen luona ja miksi, ja kuka loukkaantuu mistä ja kenen vuoro olisi olla jossain ja kuka tekee mitä!!! Miks jokainen ei vois olla siellä missä lystää? Onneks oon tämän joulun töissä, aattona aamuvuorossa ja 25. päivä vasta iltaan meno, mutt se on "hyvä syy" olla kotona. Mutt mua on alkanu ketuttaan se, ett kaikki olettaa ja pitää ittestään selvyytenä sitä, ett tietenkin meillä on aikaa ja RAHAA matkustella ympäriinsä ja ostaa lahjoja kaikille ja jouluruokia itelle ja muille.Tää kuulostaa varmaan tosi ilkeeltä, se ei kuitenkaan oo tarkotus. Mä vaan haluaisin olla rauhassa kaikelta kiireeltä ja hässäkältä. Haluan rauhottua ja nauttia olosta, viettää se mulle tärkeiden ihmisten kans.

Oon ajatellu tekeväni joulukortit tänä jouluna ite, mutt sitt törmäsin ongelmaan...kenelle voin niitä antaa? Tampereella käydessä mut laitetaan sivuun kun beijb siskoineen ja veljineen käyvät mummolassa, mä en oo sinne tervetullu koska oon lesbo enkä siis heidän lapsenlapsensa mies. Mua ei oo heille olemassa. Mä yritän ymmärtää ett vanhojen ihmisten voi olla todella vaikea suvaita homoja, mutt jotenki se aina vaan repii sisältä kun kaikki muut lähtee ja mä jään pojan kans yksin vieraaseen kaupunkiin odotteleen, etenkin ku mä tykkään vanhuksista tosi paljon enkä mä oo paha ihminen. Ja yleensä beijb vaan sivuuttaa asian jotenki, tyyliin "no me äkkiä vaan kipastaan siellä...". Oon sen asian suhteen niin yksin! Nyt siis mietin, ett beijb on aina lähettänyt joulukortin muorille ja vaarille, mutt voinko mä tehä heidän kortin vai pitäskö niille ostaa kaupasta kortti, pitäiskö ne mun tekemää korttia saastana? Toisaalta, haluanko mä valmistaa ite joulutervehdystä ihmisille joille mua ei oo? Mutt sithän mä alennun yhtä alas kun vastaan vihaan vihalla. Tämmösinä aikoina ku oon ihan hukassa ja etin itteäni ja omaa paikkaa niin en jaksa nyt mitään hyljeksintää tai yksinjäämistä. En halua tulla loukatuksi, en halua ett muhun sattuu.

Tuollasia kaikkia juttuja mielessä pyörii. Haluaisin olla ilonen ja hyvillä mielin oottaa joulua, mutt iloa aina varjostaa pelko tulevasta.

Kusipää-päivä.

Pari yötä on menny taas huonompien unien kanssa ja tänään aamulla herätessä mieli on ahistava. En olis halunnu olla. Olin vaan ihan hiljaa ja kömysin olkkariin sohvan kulmaan. Mietin ittekseni ett miks tällasia päiviä pitää olla ja onko reilua laittaa joillekkin ihmisille huonoja päiviä tosi paljon ja toiset pääsee leikiten läpi kaikesta ja elämä todellakin on ruusuilla tanssimista?! Oon vihanen. Ja onko reilua ett sua kehotetaan menemään hoitoon, jatkaa taistelua ja kamppailla, muuttaa ajatuksias ja parantua vaikka voimia siihhen ei enää olis? Mikä oikeus kenelläkään on pyytää yhtään mitään sillon ku ne ei ite joudu kohtaamaan samoja asioita ja tuntea samoja tunteita? Ja jos sä et jaksa niin oot pelkuri ja luovuttaja. Mun mielestä se menee pikkusen väärin. Tai sitt jos toinen on masentunu niin sen käsketään piristyä tai kun on väsynyt ja voimaton, niin kuvitellaan päiväunien parantavan tilannetta. Voi juma, väärin taas.
                              

Mulla on tänään huonompi päivä, kiukuttaa. Kirjotuksesta huolimatta en oo itsetuhonen, mua vaan ärsyttää. Mä oon kai niin helvetin kyllästyny ja tympääntyny itteeni ja tähän mun mieleen. Tuntuu etten mä osaa olla oikein täällä maailmassa koska koen lähes kaikki niin vaikeana ja ärsyttävänä. Tai ehkä mä oon enemmänki tympääntyny tähän maailmaan jossa mun on vaikee olla! Maailma tekee mun elämästä vaikeeta, en mä. Jos mä väsyn, niin mä saan väsyä eikä mun oo pakko jaksaa mennä eteenpäin, mä saan levähtää! Jos mä haluan tehä jotein, niin mä saan tehä niin koska se tekee mulle niin pirun hyvän olon huolimatta siitä mitä mieltä maailma tai "paremmat ihmiset" on siitä mieltä!

Tänään on siis kusipää-päivä. Mun ei oo tarkotus loukata yhtään ketään, ei sinnepäinkään! Pointtini kai on, ett mä haluan olla just tämmönen enkä yhtään "sairaampi" tai heikompi ku muutkaan, enkä mä halua tulla kohelluksi silkkihansikkain. Enkä mä tarvi turvamiehiä ympärille, sillä jos joku lyö, mä lyön takas ja saatanan lujaa. Mä en tarvi pelastajia, mun jalat kantaa ja osaan kävellä ittekkin.

 Mä haluan olla mä ilman mitään lisämainintoja.

Teippi suun eteen ja äkkiä!

En tiiä mistä alotan... mutt mä voisin kirjotella hieman omasta kehonkuvasta ja suhteestani ruokaan. Jos sulle on jääny epäselväksi niin mullahan on ollut tässä jonkun aikaa treenausprojekti menossa ja tavotteena olis päästä hyvään kuntoon. Ja kun oon itteäni kohtaan ankara muutenkin, niin sitt vielä tämmösen asian kans mä sitä vasta oonki! Mä haluan kuntoilla päivittäin ja syön terveellisesti, treenit on kohtalaisen rankkoja sillä en halua vain pikkusen hipsutella kyykky-askel-hyppy-juttuja. Haluan kaiken tehon irti,eli vaadin siinäkin asiassa iteltäni paljon. Ruokavaliosta pidän tiukasti kii. Jos satun repsahtaan johonkin kiellettyyn, niin ittensä haukkuminen alkaa välittömästi ja itseinho alkaa ilmestyyn takas. Tunnen itteni heti uskomattomaksi luuseriksi, saatanan vastenmieliseksi ja ett aiemmat treenit on menny ihan hukkaan jos suuhun laitoin jotain herkkua, esim. paahdettuja pähkinöitä jotka on mun suurta herkkua! Syytän itteeni epäonnistujaksi ja saamattomaksi paskaksi.

Tälläkin hetkellä mä kamppailen syömisen kans, osaksi siksikin ett yhen mun lääkkeen yks haittavaikutuksista on ruokahalun ja makeanhimon kasvaminen ja se kyllä tuntuu! Päivät menee ihan hyvin ja pystyn vastustaan kiusauksia lähes aina, noh, oikeastaan aina. Mutt iltaisin...voi kamala!! Ja lauantait kun on meillä herkkupäiviä, kuten tänäänkin niin oon saanu taistella itteni kans helvetisti vaikka en oo ennen ollut mitenkään karkkien tai herkkujen perään. On raastavaa pysyä tiukkana ruokavalion suhteen ja kamppailla haittavaikutuksia vastaan. Tuntuu ihan samalta kun nikotiinin tuskissa silloin ku viel poltin.

Hankalaa kirjottaa ku ajatus ei oo yhtään selkee ja vituttaa, hermostuttaa.

Mä pidän itteäni aika isona kaverina, harteikaskin vielä. Kun katon peiliin niin näen epämääräsen kasan lihaa, kasa jotain mössöä. Ällöttävää.

Fiilistellään beijbet!

Tänään seistessä bussipysäkillä ja kuunnellessa musiikkia mä aloin miettiin, ett mitkä asiat mua inspiroi, mikä antaa voimia paskana hetkenä tai minkä kans voi fiilistellä kun on elämänsä huipulla. Tajusin kuinka paljon mä rakastan musiikkia! Kuuntelen musiikkia treenatessa, ulkoillessa, maalatessa, tiskatessa/siivotessa, usein kirjottaessa, millon vaan. Rakastan biisejä joissa on sanomaa, ihan oikiasti joku tarkotus eikä vaan "heiluta sun persettä ja näytä tissit, sheikkaa ja vatkaa kaikki mallit ja missit". Huomasin, ett on yks tyyppi jonka musiikki on merkannu helkutin paljon etenkin sillon ku ei oo menny hyvin, tältä tyypiltä löytyy biisi joka tilanteeseen ja usein on tuntunu ett hittolainen, toihan on vieraillu mun mielessä. :) Tänään ootellessa bussia kuuntelin seuraavaa biisiä joka kiteyttää aikas osuvasti tän hetkisen tunteen ja elämänvaiheen. Fiilistelin ittekseni ihan täysillä siinä pysäkillä seistessä, laitoin vanttuut tiukemmin käteen, korjasin huivia kaulassa ja hymyilin sisällä päin. <3

Sitt treffasin kaverin kaupungilla ja nauruahan siltä reissulta ei puuttunu. En muista millon vaatteiden kattelu olis ollu yhtä hauskaa ja uskoakseni myyjä saatto luoda meihin päin tiukempaa ilmettä! :D Voi taivas sentään, jos joku kehtaa vielä väittää ett shoppailu on tylsää niin voin lainata tuota mun kaveria ostoskaiffariksi! Syömässä käytiin myös tottakai ja mukaan tarttu Kana teriyaki-salaatti tuplalihalla ja kastikkeena Hot louisiana. Uih, oli niiiiiin hyvää! Kaupunki oli alkanu jo aika mukavasti virittäytymään joulutunnelmaan. Kirjakaupassa käydessä oli viel ihana ylläri kun siellä oli kahvitarjoilu, sillä mä rakastan kahvia!! Siellä me pyörittiin ympäri kaupunkia ja naurun sekaisin tuntein kaistatettiin paskat koko maailmalle. :)

Tää päivä on ollu siis jo toinen hyvä päivä. Suuri kiitos niistä kuuluu varmasti kahelle aivan ihanalle ihmiselle jotka houkuttelivat mut pois omasta "mustasta sumusta". Oon saanu huomata mikä merkitys ystävillä voi olla. Vaikkakin mä edelleen pelkään ystävystyä ja luottaa, niin jotenki musta tuntuu ett nämä kaks ei koskaan kääntäis takkia tai puukottas selkään. Se on multa helkutin suuri oivallus ja iso askel ja oon tehny paljon töitä en eteen. Nyt kuitenki tuntuu saakutin hyvälle, jopa niin hyvälle ett laitoin taas olkkarin täyteen kynttilöitä ja takapihalle monet lyhdyt palamaan. Nyt on hyvä jatkaa tunnelmointia. Kiitos Katarooma ja Kaima.

Suuri muutos mun mielessä on kai sekin, ett mä ostin joulukorttiaskarteluita! En muista millon oisin viimeksi tehny niin. :/ Se tosiaan on mulle hiivatin iso asia jos ajattelee mun vointia taaksepäin ja nyt haluan ite tehä joulukortit, askarrella ja värkkäillä oikeen kunnolla joita sitten lähetellä. Nyt tätä kirjottaessa tajusin etten mä oo ees piirtäny pitkiin aikoihin, TOSI PITKIIN aikoihin. Ennen mulla oli kynä ja paperi aina lähettyvillä. Miks sekin on jääny pois..?

Tonttu(ko) toi joulumielen?

                                                

 

Kävin tänään omalääkärin juttusilla ja mun omasta halusta sairaslomaa ei jatkettu, eli saikku loppuu 23.11. Tiiän etten mä koko aikaa oo ihan loistokunnossa, mutt kukapa olis. Tuntuu, ett asiat vaan pahenee jos/kun mä vatvon niitä yksikseni kotona. Tottahan mä tarvin tän sairasloman erittäin kipeesti ja oon saanu levättyä, mutt jotenki tuntuu ett mun aika menee suurelta osin siihen ku kyttään ympärille ja panikoin onko tarpeeksi siistiä, onko tiskejä, onko pyykkejä, entä jos...pitäskö...tuoki vielä..mistä tuo pölypallo tuli...aaargh! Ja kumpa mä voisin jättää ne kaikki huomiotta, mutt ku en voi. En oo "turvassa" omassa kotona jos on kaaosta. Se tohtori kehotti mua kokeileen Oxaminin tilalla Melatoniinia sitten kun mieli antaa myöten ja pahin ahistus on ohi. Oon siis yöksi ottanu Mirtazapiinia sekä nyt saikun myötä tarvittaviksi tuli vanha tuttu Oxamin. Olipa selkeetä. :) Mutt jooh, tuollasia pikku muutoksia.

 

Lääkärikäynnin jälkeen menin kyläilemään pitkästä aikaa Katarooman luo ja sain päivän kahvikiintiön täyteen. Se on kyllä sellanen kyläpaikka ett aina on niin ku kotiin menis; voi hautautua pehmeän, lämpimän sohvan kulmaan ja hörppiä kahvia sekä olla vaan. Lisäksi sain kynsiin ihanan makiat kynsilakat joka ei olis töissä ollessa mahollista, nyt siis lakattiin kynnetkin. Vähän on sormet kyllä oudon näköset kun eipä mulla juuri koskaan oo kynnet lakattuna. Oli ihanaa. <3

Tänään ajattelin ett ois ollut hyvä nyrkkeilypäivä, mutt vaihoin suunnitelman juoksulenkkiin ja kahvakuulailuun. Ja sekös teki gutaa, uih! Nyt täytyy taas vähän skarpata tuon treenaamisen kans sillä se on jääny viime päivinä vähemmälle kun mieli on ollu maassa, tai noh, totaalisesti hukassa! Mutt nyt ku mieli on pikkusen parempi niin jaksaa ettiä lisäboosteria treenistä. :)

Treenin jälkeen mua  odotti yöpöydällä kortti ja kukkanen, joulukaktus. Liekkö joulutonttu tuonu ohikulkumatkalla..? Vai onkohan mulla jossain salainen ihailija..? :) Noh, niin tai näin niin kukka on ihana ja säilyy huomattavasti kauemmin ku ruusut tai muut maljakkokukat. Mutt vaikka kukka onki ihana niin kai meijän pitäis jutella asiat selviksi jotta huomiseen ei siityis mitään pahaa. :/

                                                    

  

Huomenna olis vuorossa kaimani kanssa treffaamista kaupungilla, eli hiljanen ja totinen tapaaminen on tiedossa. Saa nähä joko kaupunki alkaa heräileen joulutunnelmaan! Se on yks ihanimmista tunteista, siis se kun vähitellen joulumieli alkaa hiipimään ja kaupunki valmistautuu juhlaan! Tai sitt mä vaan oon niin hölmö ja jouluhörhö ett haluan nähä asiat noin. Hah! :) En halua nähä niitä äkäsiä ja kiireisiä ihmisiä, karkin perään itkeviä lapsia ja heidän väsyneitä vanhempiaan, pitkiä ostosjonoja ja jatkuvasti toistuvia joulukarkelolauluja! Rakastan joulua, mutt en sitä kaikkea krääsää ja kiirettä, pakko-ostelua ja tekopirteyttä. Joulussa on tärkeintä se, ett saa viettää aikaa rakkaimpien kanssa kaikessa rauhassa, syödä hyvin ja tunnelmoida. Joulu on rauhan ja lämmön juhla.

Yhteenveto psykiatrisesta diagnostiikasta osa 2

SCID-2-haastattelussa potilas kertoo olevansa jääräpää luonteeltaan, tempperamenttia löytyy, toisaalta on huolehtivainen ja välittävä. Potilaan mukaan nykyisin käsitys itsestä jollain tavalla positiivisempi, vaikuttaa siltä että jokin hyvä prosessi on potilaalla nyt käynnissä ja tämä olisi otollista aikaa terapiallekkin. Haastattelussa käytiin läpi esikyselyn perusteella vaativa, depressiivinen, epäluuloinen ja epävakaa persoonallisuus. Vaativia persoonallisuuden piirteitä; potillaalla on vaikea antaa toisten auttaa, hänen on hyvin vaikea kuluttaa rahaa itseensä mm. talvikenkien osto jää. Häntä on sanottu itsepäiseksi ja jäykäksi, vaikeusasteen 3 täyttäviä vastauksia tulee 3/8, eli ei aivan dg-kriteereitä täyttävää. Potilas kertoo olevansa ankara nimenomaan itselleen. Depressiivisen persoonallisuuden piirteitä; lapsuudesta lähtien potilaalla on ollut uskomus, että hän on puutteellinen ihminen, potilaalla ajatus että kukaan ei ole pohjimmiltaan hyvä; hän odottaa asioiden päättyvän huonosti. Hän tuntee usein syyllisyyttä. Vaikeusasteen 3 täyttäviä piirteitä 3/7, ei dg-kriteereitä täyttävää. Epäluuloisia piirteitä; potilas on usein varuillaan jotta muut ihmiset eivät käyttäisi häntä hyväkseen, potilas kertoo tämän olevan hänen perustoimintatapansa jonka on oppinut jo pienenä mikä liittyne traumakokemukseen. Potilas epäilee ihmisten luotettavuutta. Vaikeusasteen 3 täyttäviä vastauksia tulee 3-4/7, diagnoosia en aseta tämän yhden lyhyen haastattelun perusteella, lisäksi potilaan tuntemuksille on pohjaa traumaattisissa kokemuksissa. Epävakaan persoonallisuuden osalta esiin tulee toistuvaa itsetuhoista käyttäytymistä, kroonisia tyhjyyden tuntemuksia, nämä vakavuusasteeltaan arvoa 3, ei muuta mainnittavaa.

Niin...siinäpä virallista dokumettia psykiatrian erikoislääkärin kirjottamana. Joku saattaa huomata, ett kirjotuksesta puuttu jotain, jotain aika olleellista joka musta on tehny tämmösen. Mutt ihme ku tuo, sillä mä en oo ikinä maininnu asiasta kenellekään viranomaiselle tai hoitohenkilölle/ammattilaiselle. En ikinä. Tämä blogi tuo asian esille ensimmäistä kertaa. En siis voi sanoin kuvat kuinka suuri merkitys tällä blogilla  mulle on. Ja se, ett joku oikiasti käy lukemassa mun elämästä on jotain joka vetää sanattomaksi.

Tuon haastattelun jälkeen pari kuukautta myöhemmin mä olin päättänyt lentäväni pois. Mä en voinutkaan ihan niin hyvin mitä ite ja myös tuo psykiatri luuli. Olin miettiny ja pohtinu asiaa niin paljon että olin erittäin sinut asian kanssa, ett kuolisin. Koko kesän tuhosin itteäni, vedin lääkeyliannostuksen, suunnittelin ja keräsin tietoa varmasta keinosta nukahtaa. Päätin että kesä olisi viimeinen, syksyllä pääsisin viimein pois.

                                           

Yhteenveto psykiatrisesta diagnostiikasta osa 1

Pohtiessani syitä kantaa sairas-diagnoosia harteilla kaivoin kirjallista dokumettia itestäni ja siitä miksi mä oon sairas. Tämä on kirjoitettu kesällä 2013. Eli,  

Yhteenveto psykiatrisesta diagnostiikasta: 

Ajankohtaisesti potilaan oireet täyttävät seuraavat diagnostiset kriteerit: F43.1 traumaperäinen stressihäiriö ja F33.9 määrittämätön toistuva masennus. Lisäksi aikaisemmin hänellä on ollut F50.9 määrittämätön syömishäiriö. Persoonalisuuspiirteiden osalta esiin tulee vaativia, depressiivisiä, epäluuloisia ja epävakaita persoonallisuuden piirteitä, mutta ei persoonallisuushäiriön diagnoosikriteereitä täyttävää.

Potilaalla on hyvin traumaattinen lapsuus/nuoruus. Hän on ollut koulukiusaamisen kohteena 3-6. lk ajan. 12-vuotiaana joutui seksuaalisesti hyväksikäytetyksi, eikä päässyt tästä puhumaan kenellekkään. Hyväksikäyttöä jatkui noin 2 vuotta. Tapahtumaan liittyy myös hankaluudet suhteessa äitiin. Tapahtuman jälkeen traumaperäiseen stressihäiriöön sopivia oireita: tapahtuma tunkeutuu toistuvasti mieleen, erityisesti kevät ja kesä 2013 ovat olleet tämän suhteen erittäin raskaita, mieleenpalautuneet asiat aiheuttaneet hyvin voimakasta ahdistuneisuutta ja johtaneet jopa viiltelyyn. Ajoittain potilaalla tunne, kuin tuntisi tekijän olkapäänsä takana. Psyykkistä kärsimystä. Olo on ylivirittynyt, varuillaan, säpsähtelevä, pelkoa että entä jos kotona tapahtuu jotain esim. omalle pojalle. Välillä tapahtumanaikaiset tunteet valtaavat olon. Tapahtuman jälkeen potilaalla on ollut masennusoireita, ärtyneisyyttä, itsensä viiltelyä. Vaikeutta luottaa muihin ihmisiin.

Potilaalla on 4. luokasta lähtien ollut toistuvaa masentuneisuutta. Hän pahoittelee sitä, ettei kukaan puuttunut koulukiusaamiseen. Tuolloin olo oli vihainen, mietti itsensä vahingoittamista, olo surullinen ja hiljainen. Potilas kokee, että koko elämä on ollut taistelua, uusia masennusjaksoja yläasteella/lukiossa ja aikuisuudessa, viimeksi vuoden 2013 aikana masentuneisuutta. Masennuksen vaikeusastetta en pysty määrittelemään. Missään vaiheessa ei ole ollut hypomaniaa tai maniaa.

Voimakkaita ahdistuneisuuden tunteita. Tilanteita, jolloin tunne, että "en selviä", potilas vain haluaa juosta karkuun, tunne kuin olisi eläin häkissä. Erityisesti kesällä 2013 todella voimakasta ahdistuneisuutta. Pahimmillaan johti viiltelyyn. Paniikkioireita. Muutoinkin psyykkinen vointi tuosta romahtanut. Paniikkioireina sydämen tykyttelyä, pyörtymisen tunnetta, käsien hikoilua, sekoamisen pelkoa, kohtauksia useita kertoja viikossa. Koska nämä ilmenivät akuutin kriisin, masennuksen ja traumamuistojen aktivoitumisen aikoihin, ei erillistä paniikkihäiriön diagnoosia aseteta.

Ei pakkoajatuksia, mutta pakko-oireilutyyppistä tarkistelua: iltaisin potilas tarkistelee poikansa huonetta, ulko-ovia, ikkunoita, muutaman kerran joutuu sängystä ylös nousemaan joka ilta. Ahdistus kasvaisi jos asioita jäisi tarkistamatta. Cipralexin myötä tarkistelupakko hieman lievittynyt. Koska kohtalaisen lievää oireilua, liittyen muuhunkin psyykkiseen pahoinvointiin, ei aseteta pakko-oireisen häiriön diagnoosia.

Alkoholinkäyttö potilaalla maltillista, koskaan alkoholi ei ole ongelmia aiheuttanut. Muita päihteitä ei käytä.

Ei mitään psykoottisuuteen viittaavaa, ei ääniharhoja, ei näköharhoja, ei sekavuuksia.

7-8 vuotta sitten syömishäiriöongelmaa jonka vuoksi hoito mielenterveystoimistossa. Potilas kertoo, että oksensi ja käytti Levolacia päivittäin. Nämä sen vuoksi, että halusi kaiken pois joka muistuttaa että on nainen, halusi olla laiha. Ylenmääräistä lenkkeilyä ja jumppaa päivittäin. Potilaalla tuolloin myös ajatus, että olisi lihava ja näyttää rumalta ja sen vuoksi pahoja asioita hänelle tapahtuu. Ei koe ansaitsevansa ruokaa. Kokee ahmivansa jos syö yhden ruisleipäsiivun ja 2 dl vadelmakeittoa päivässä. Nykyisin potilaalla ei ole syömisen häiriötä tai ylenmääräistä liikuntaa.

Jälleen uus päivä.

                                      

En saanu nukuttua vaan oon ollu hereillä vähän väliä. Unessa ollessa vaellan läpi niiden tuttujen unien. Unissa on aina verta syystä tai toisesta. Mun unet on siis erittäin verisiä. Toinen toistuva asia on yksinjääminen. Unissa mä yritän kovasti ja usein taistelen, mutt aina mä jään yksin tai sitt kuolen oman käden kautta. Usein unissa tapahtuu jotain väärää ja monesti tuun huijatuksi ja eritavoin hyväksikäytetyksi. Noi unet ahistaa ja huonontaa oloa entisestään eikä herätessä oo yhtään valmis ottamaan uuden päivän vastaan! Päinvastoin. Haluais piiloutua peiton alle, olla pimeessä aivan hiljaa niin ettei kukaan nää tai kuule mua. Mä en halua mennä nukkumaan, enkä halua nukahtaa. Huono homma jaksamisen kannalta. Mä tiiän ett mieli käsittelee tapahtuneita asioita ja alitajunta työstää kaikkea unen kautta, mutt kumpa mä en joutuis oleen siinä osallisena. Haluan erota mun unista!

Lupasin kertoa eilisesta traumaterapiakäynnistä, joten alotetaas. Se siis oli aivan mahtavaa ja sieltä lähtiessa vointi oli ihanan rento ja mukava. Alotettiin tapaaminen vakauttamisharjotuksella joka tullaan kuulemma tekemään joka kerta, eli sillä lähetään liikkeelle. Mulla oli terapiaan mennessä levoton ja kiireinen olo, johtuen kai paljon aamun hässäkästä. Mutt harjotuksen jälkeen olo oli yllättävän rauhallinen ja "kokonainen", levollinen. Terapeutti sano, ett ajanmittaan kun harjotus tulee kunnolla tutuksi, niin mun on helppo tehä sitä kaikkialla missä oonkin ja tunnen hajoamista. Se kuulostais kyllä tosi hyvältä jos saisin kehollisia tuntemuksia edes hitusen lievennettyä ja saisin tuntemuksen itteeni ja ehkä kokisin hallittevan tilanteen. Tehtiin myös läsnäoloharjotus jonka vaikutus hämmensi mua sillä sen lopussa terapeutin laskiessa kädet mun harteille sillain napakasti, mulla tuli sellanen tunne välittömästi ett ihan ku oisin lapsi menossa ekaluokalle ja äiti ottaa lämpimästi olkapäistä kii ja vannoo kaiken menevän oikein hyvin, se oli jotenki turvallinen tunne. 

Terapeutti jaksaa ihanasti toistaa sitä ettei mikään ole pakkoa sen huoneen seinien sisällä ja ett siellä on turvallista opetella sanomaan ei ja tärkeää on opetella kuuntelemaan itseä ja kehoa. Terapeutti sano ett vaikka varsinainen koskettaminen ja kehon harjotteet ei paljoa kuulu traumaterapiaan niin hän tykkää niitä kuitenki tehä paljon koska on yheltä ammatiltaan fysioterapeutti ja tietää kuinka suuressa vaikutuksessa keho ja mieli on. Se myös jaksoi toistaa sitä ett onko harjotteet mulle ok ja ett mulla on aina oikeus sanoa etten halua jotain tai jos haluan keskeyttää. Läsnäoloharjotuksen aikana se koski mun päähän, vähän kuin olis hieronu ja se tuntu aivan mielettömän hyvälle, ihan ku suonissa olis virrannu lämmintä sähköä. Tajusin itestäni sen, ett ehkä enemmän mä pelkään sitä ett entä jos toinen ei haluais koskee muhun, ett se pitää mua jotenki vastenmielisenä ja ett sen on pakko tehä niin. :/ Hölmöä.

I need your time!!!

Eilisilta meni tapellessa. Yritettiin puhua musta ja siitä miten beijb vois auttaa mua etenkin sillon ku mulla on paha olla. Mä yritin selittää etten mä tiiä mitä se vois sanoo tai tehä ja ett jos mulla ois keinot parantua tai lievittä oireilua niin mä kyllä tekisin niin ja kertoisin! Mutt ku mä en tiiä! Sitt harmittaa kuulla vain ja ainoastaan kuin toinen turhautuu ku ei tiiä miten vois mua auttaa, sillä se saa mut ja tän tilanteen näyttämään toivottomalta! Helvetti jos mä tietäisin miten mun olo paranee niin perkele mä sen kertosin!! Huusin ett mä tarvin sun aikaa, sun huomiota ja sun tukea, en muuta! Mä haluaisin tuntee olevani tärkeä!! Mutt sitt beijb taas suuttu sanoen ett "jaa määkö en oo sua ikinä mitenkään huomioinu, yritän halaillakki monesti". Mä taas sitt yritin selittää etten mä kestä ett muhun kosketaan jos ahistus ja itseinho on päällä, en kestä ett mua halataan sillon ku pelko on vallannu mut, se kuristaa mua! Siitä beijb suuttu. Sitt mä otin yölääkkeet ja painuin sänkyyn. Yö meni veristen painajaisten kanssa.

                                    
Aamulla oli aikanen herätys traumaterapiaan. Mieli oli sekasin mutt aamu lähti kuitenki ihan hyvin käyntiin, nautin aamukahveista ja käytin koirat lenkillä ja poika kouluun. Terapiakäynti oli ihana ja mulla oli sen jälkeen hyvä ja lämmin olo. Tehtiin vakauttamisharjotus ja läsnäoloharjotus ja juteltiin hieman lisää...Kerron myöhemmin enemmän.

Sain vähän alotettua puhumista ja kerrottua beijbelle terapiakäynnistä kun siihen löyty aikaa pojan ollessa treeneissä. Tuntu ett "linjat oli avautunu" ja oltiin samalla aaltopituudella kunnes tultiin kotiin. Mä hölmö menin luulemaan ett oltas jatkettu juttelua, mutt ei. Beijb olis halunnu ihan muuten vaan lähtä kattoon miten lattialaminaatti asennetaan mun veljen luo! Siis voi vittu...Beijb ihmetteli miks suutahin, mutt sanoin ett ihan ku sun pitäs päästä karkuun heti ku mä alan puhuun ja ett luulin ett oltas vietetty aikaa yhessä. Beijb sano ett "jos mä ihan äkkiä kipasen niin hieron illemmalla vaik sun hartioita". Alko ärsyttään...mutt ei se sitt sinne menny. Mä olin kuitenki jo sulkenu suuni ja ottanu askeleen kauemmas. Kunnes...mun veli soitti ett käviskö beijb sille kaupassa hakeen olutta, eli kaljakuskiksi. Ihmettelin ett eikö ne ny osaa ite juotaviaan hankkia, mutt beijb sano ett jos se veis sille meijän varastosta jotka häistä jäi yli, ett voitas niillä rahoilla sitt käyä huomenna vaikka kahvilla! Voi aargh, niinkö meijän talous ois riippuvainen yhistä kaljarahoista. Mä vaan haluan aikaa, en rahaa!

Sitt siitä sytty riita. Beijb huusi "voisitko jumalauta dissata mua enää yhtään enempää", sitt keskisormi pystyyn ja HAISTA VITTU. Sen teen, tänks. Sitt se lähti.

Ja nyt on sitt niin uskomattoman hyvä olo! Tykkään itestäni niin paljon! Miks kaikki on näin vaikeeta? Mä tiiän olevani hankala, mutt onko mun lähellä noin paha olla..? Niin kai se sitt on. Tiiän senki ett vaadin paljon, mutt nyt ei oo ollu kysymys muusta ku ajasta, halusin toisen aikaa ihan oikiasti ilman ett se äkkiä piipahtaa välillä jossain tai on facessa. Halusin ett ois hetken ollu ihan kokonaan mun. Mä oon paha tyttö...paha...

Mä kai oon ny jotenki herkillä, tunteet pinnassa tai jotain. Emmä tiiä. Mutt emmä pärjää yksin. En nyt.
                   

SAIRAS!

Ymph...kiukuttaa. Nukuin tänään hiivatin myöhään sen jälkeen ku koko yön näin puukotusunia ja herättyä olo oli senmukainen. Ahistava. Mutt hörpin kahvit naamaan ja suuntasin Kelaan täyttämään kuntoustustukihakemusta. Alku meni ihan ok. Viime käynnillä sain mielettömät hepulit sillä ne olis silloin just tehneet siellä remonttia ja kaikki oli vaihtanu paikkaa ja järjestystä. Mä olin sitt aivan sekasin ja hermostuin koska mikään ei ollutkaan tutulla paikalla enkä osannu sitt toimia kun hermostutti jo muutenkin. Menin ihan lukkoon ja painuin ulos! Näin ei käynyt tällä kertaa. Otin kupongin käteen ja suuntasin pöydän ääreen täytteleen sitä. Sitt alko kiukuttaan... Koko paperi oli täynnä sanaa SAIRAS...SAIRAS...SAIRAS!!! Miten sairaus estää...Milloin sairaus todettu...Missä sairautta hoidetaan...Mitä toivot terapialta ajatellen sairauttasi...Miten koet sairautesi vaikuttavan... Voi helvetti ku pisti vihaksi! Kas kun eivät olleet lisänneet hakemukseen myös kysymykset " Onko kivaa olla sairas? Onko hullulla halvat huvit? Ootko aina ollu sairas? Meinaatko kauan olla?". Mä tiiän olevani terapian tarpeessa ja ett tarvin hoitoa, mutt oonko mä oikiasti sairas? Jos mun mieli on rikki ja pelkään elämää niin oonko mä sairas? Onko sairautta oireilla ja reagoida pahoihin asioihin? Kun ihminen lyö toista niin siihen sattuu ja saattaa tulla mustelma. Se saa reagoida lyöntiin ehkä itkemällä tai miten vaan eikä se tee siitä sairasta. Miksi siis mä oon sairas jos mulle tehtiin väärin? Miks mä en sais oireilla vaan saan otsaani leiman SAIRAS. Tai sitt toinen sana; mielenvikanen! Eihän mun mielessä oo mitään vikaa jos mut revittiin uudelleen ja uudelleen? Mikä tekee musta hullun jos mulla ei oo lapsuutta ollutkaan?

 Huomenna on terapia siellä uudessa paikassa, eli traumaterapia alkakoon. Terapeutti sano, ett alkuun menee jokunen tovi ja huomenna tehään jotain kehollisia harjotteita jotka auttaa vakauttamisessa myöhemmin. Mitähän se tarkottaa sillä kehollisella...? Hermostuttaa.                               
                 

Viiniä ja leivontaa.

Viime postauksen jälkeen ajattelin pitkästä aikaa nautiskella lasillisen viiniä (kuulostaapa fiksulta) ja sen tein. Kunnes otin toisen lasillisen ja sitt vielä kolmannenki ja... eli toisinsanoen join itteni mukavaksi ja viihdyttäväksi! :D tunnelma alko kohoaan ja heittäydyin romanttiseksi sytytellen olkkariin lukemattomia kynttilöitä. Oli kyllä sievää ja lämmintä, eikä se maailmakaan hetkeen tuntunu ihan niin kamalalta paikalta. Aamulla tunsin kyllä juoneeni, hyi kamala! Mutt ei auttanu itkee vaan painuin keittiöön leipomispuuhiin isänpäivän kunniaksi. Muistin eräänä iltana isäni kauan sitten puhuneen omatekosesta omenakääretortusta ja ett se on kaikkein parhainta, joten sitähän sitä piti sitt alkaa tekemään ja viiä tuomisiksi isänpäiväkahville. Ja yllättävän hyvää siitä tuli ja isäkin tykkäs! :)

Huomenna täytyy lähtä vierailemaan kaikkien rakastamassa paikassa nimeltä KELA jotta hakemus kuntoutuspsykoterapiaa varten saahaan vihdoin ja viimein käsiteltyä kun terapeutti on löytyny. Siinä toimistossa vierailu saa mut aina hermostumaan! Se on jotenkin niin tuskanen paikka; kaikki totisina huokaillen istuvat penkeissään ja säpsähtävät summerin kovaa ääntä joka ilmottaa vuoronumeron vaihtumisen ja kun huomaavat ettei vieläkään osunut omalle kohalle he painaa päänsä takaisin alaspäin leuka rintaan.Siellä ei puhuta, hiljaa vain kuiskataan sana tai pari. Kauhujen talo!

Huoh.

Take care of me...

Hmm...tasaista on ollu, ei suurempia myllerryksiä. Mutt mä tajusin yhen jutun; oon parin päivän aikana lepäilly ja puuhastellu kaikkee, levänny taas ja kattonu leffoja, sitt puuhastellu taas jotain...Eli kuulostaa aika hyvältä. Mutt se mitä mä tajusin on se, ett mä tein tuon kaiken yksin. Mä oon viettäny rauhallista aikaa, ulkoillu ja pötkötelly, kahvitellu, siivonnu ja kokannu...yksin. Miks? Miks mä vietän niin paljon aikaa yksin vaikka en haluais? Tai noh, haluan mä välillä olla ihan yksin mutt en todellakaan koko aikaa, etenkin ku mä tykkään ihmisistä ja ihmisten seurasta! Ja miks beijb ei oo mun kans...siis sillain miten toisen kans ollaan, vietetään aikaa? Aina ku oon muualla se lähettelee tekstareita kuin ikävöi mua ja haluaa ottaa mut kainaloon ja pitää hyvänä, mutt miks mitään ei tapahu ku ollaan molemmat kotona? Se haluais myös ett mä puhusin sille kaikesta ja haluais auttaa mua, mutt...en mä osaa mennä kerjään sen huomiota tai avautuun tuntemuksista sen BB:n tai Salkkareiden kattomisen ohella. Äh, tiiän ett valitan turhaa mutt...mä haluaisin ett mut huomattas ilman pyytämättä, ilman ett mä joudun muistutteleen "hei, mä en voi oikeen hyvin, mun mieli on aikas matalalla, voisitko kattoo muhun päin ja vaikka sanoo jotain kivaa, huolehi musta".

Tyhmää...



 

Vakuuttelua, uskottelua.

Eilen oli arviointikäynti psykoterapeutilla. Hän oli aivan ihana ja lämpimän oloinen ja ihastelin mielessäni sitä että hänellä oli Aino-tossut jalassa. :) Ei  mitään nappaskenkiä tai korkkareita, vaan kunnon tossukkaat! Se ääni kun hän käveli huoneessaan ja kun tossu töpsähti lattiaan oli jotenkin uskomattoman turvallinen. En oo ennen huomannu tuollasia "muistoja" ja tuntemuksia, mutt se tossujen askelääni lumos mut täysin. Huone oli sisustettu vihreän eri sävyillä sekä harmaalla ja ruskealla. Eli aivan kuin metsä. Ja metsäänhän mä kuvittelin lapsena meneväni silloin kun pelotti ja uskoin metsässä oikiasti olevan menninkäisiä ja keijuja jotka on mun ystäviä. Siinä huoneessa oli hyvä olla. Terapeutti kyseli paljon ja keskustelu sujui mukavasti, en kokenut puhumisen olevan vaikeeta. Hän kertoi mistä kaikessta traumaterapiassa on kyse ja ett ensin täytyy tehä töitä vakauttamisen, kehon tuntemusten ja oireiden kanssa, sitten vasta voidaan puuttua menneisiin. Se kuulostaa ihan järkevältä, sillä eihän huteralle pohjalle voi rakentaa mitään pysyvää. Keskusteltiin myös siitä ryhmästä jonka haastattelussa kävin. Hän oli sitä mieltä, ett se voi käydä liian raskaaksi jos aloitan samoihin aikoihin uuden terapiasuhteen ja erittäin kiinteän ryhmässä käynnin. Itse pidin tärkeämpänä aloittaa traumaterapian ja asioiden käymisen läpi sillä ne on kalvanut sisällä  vuosia ja vuosia ja oon tehny paljon töitä löytääkseeni psykoterapeutin. Se on ollu ykkösenä mun tavotteissa ja voin skipata ryhmään menemisen. Eihän mikään estä mua hakemasta siihen ensi vuonna. Se asia jäi kuitenkin vielä avonaiseksi. Me varattiin mulle jo seuraava aika ja terapeutti sano, ett hän mielellään alottas työnteon mun kans, mutt ett päätös on kokonaan mun ja saan rauhassa miettiä sitä. Kerroin kuitenkin ett mulla on hyvä tunne sisällä ja tuntuis turvalliselta lähteä eteenpäin hänen kans. Hän sanoi, ett mikäli kuitenkin muutan mieleni niin voin perua ensi viikon ajan. En sitä aio tehä vaan menen paikalle. :)

Eilen, ennen arviointikäyntiä kävin myös päivystävän lääkärin luona ja hän kirjotti sairaslomaa 23.11 asti. Se sopii mulle. Eräs asia tuntu kyllä helvetin ärsyttävältä, sillä tämä äreä miestohtori kyseenalaisti mun voinnin kysymällä " miten musta tuntuu tässä kun sua katselen, että sä näytät kaikinpuolin rauhalliselta ja tyyneltä nuorelta naiselta, että missä se ahistus oikein on"? VOI HELVETTI!! Mä katoin suoraan sitä tohtoria (en kuitenkaan silmiin!!!) ja kylmän viileästi vastasin "sen jälkeen kun tunteiden piilottaminen on ainoa selviytymiskeino niin voi olla pieniä vaikeuksia näyttää tunteitaan täysin estotta. Itelleni on vielä lähes mahotonta ees myöntää sitä ettei jaksa ja ettei pärjää ja se, ett mä nyt yleensäkkin istun tässä on mulle jo paljon." Mun omahoitaja oli myös paikalla ja hän istu ihan hiljaa. Mun mielestä siinä on mieletön ristiriita, ett lööpeissä ja kaikkialla  ihmetellään miks ihmiset ei ajoissa hakeudu hoitoon ja blaa blaa blaa, mutt sitt kun ihminen menee pyytämään apua, se joutuu vakuuttelemaan voivansa huonosti. Kyllä mä ymmärrän ettt niiden kuuluu selvittää ihmisen aito mielentila, mutt kuitenkin.... voisko sen tehä jotenkin ihmisystävällisemmin?! Sama juttu oli vuosi sitten kesällä kun psykiatrian päivystykseen jouduin, ett ne ei tuntunu ymmärtävän mun haluavan kuolla. Paikalla oli sillon myös joku heidän opiskelija joka halus nähä mun viiltämisen aiheuttamat jälet joita se sitt kauhisteli. Hoitaja kysyi ett viilsinkö jotta voisin kuolla johon kerroin nauraen, ett "en suinkaan, sitä varten on vähän varmemmat suunnitelmat. Viiltäminen auttaa mua jaksamaan sinne asti." Ja sitt ne kaikki katto mua, tuijottivat. Silloin tiesin miltä eläimistä tuntuu eläintarhoissa. :/

Loppujen lopuksi mä olin aika ok noiden käyntien jälkeen ja mieli oli ihan hyvä. Kunnes illalla rysähti...en tiiä mikä sen teki. Kai mä kaipaisin jotain...hyvänä pitämistä tai jotain. Tuli taas se tunne ett annan ite niin mahottoman paljon saamatta takas yhtään mitään. Multa otetaan ennemmän ku annetaan. Yö meni painajaisten kanssa ja nyt mieli on matalalla. Annan itelleni luvan pötköttää tän päivän, en meikkaa enkä ajattele ulkomaailmaa. Mietin ett jos vaikka kattoisin jonkun netistä jonku leffan...joihin rauhottavaa teetä ja vedän peiton korville. Huomenna on tiedossa mukava päivä pojan säbäturnauksessa. :)

En oo saatavilla.

 

Eilen illalla alko taas tuntuun pahalta. Tajusin kuinka väsyny olin ja sen kuinka kaikki tapahtumat oli verottanu mun voimia. Aloin miettiin tarkemmin arkea ja käytöstäni...huomasin kuinka kiukkunen ja hermostunu olin, pinna palo ihan tyhjästä ja kuinka olin koko ajan väsyny huolimatta siitä nukuinko paljon vai vähän. Ja sitten kun nukuin mä nään painajaisia. Ymmärsin etten mä voi hyvin. Tänään oli terapia ja juteltiin omahoitajan kans kaikesta mitä nyt on ollu ja hänkin oli sitä mieltä, ett nyt olis hyvä väli puhaltaa peli poikki. Päätettiin ett oon hetken sairaslomalla. Hoitaja sai mulle ajan päivystävälle lääkärille huomis aamuksi ja katotaan sen kans tarkemmin kauanko lepäilen. Samaan aikaan mulla on luuserifiilis ja moitin itteeni siitä kun en jaksanut töissä, mutt samalla mulla on huojentunu olo siitä ett saan hetken ottaa iisisti. Sanoin eilen beijbelle musta tuntuvan siltä ett multa otetaan enemmän mitä annetaan ja etten mä kerkee kerätä tarpeeksi voimia ja hyvää mieltä jotta jaksan taistella eteenpäin. Sanoin sen saman omahoitajallekkin. Se sano, ett tällä kertaa asioiden ei saa antaa mennä niin pitkälle kuin viimeksi jotta  mä en ajaudu umpikujaan.

Musta on tuntunu jo jonkin aikaa ett mä oon taas unohtanu itteni ja sen mikä tekee mulle hyvän olon. Unohin tärkeintä olevan ensin oma vointi ja jaksaminen, sitten vasta voin ja jaksan huolehtia muista. Nyt en sitt puhu pojastani, hänestä jaksan ja aion huolehtia aina!! Tarkotan ihan yleisesti, ett oon ollu olemassa kaikkien tarpeita varten, pitäny huolen ett kaikki voi hyvin ja niillä on hauskaa. Unohin itteni, unohin levätä. Nyt sitt opettelen olemaan itteni kans ja tehä sellaisia asioita jotka tuo mulle sen hyvän olon ja annan itelleni luvan levätä ja olla vaan. Haluaisin  huutaa koko maailmalle etten mä oo tavoitettavissa vähään aikaan, huutaa "meillä on juuri nyt ruuhkaa, olkaa hyvä ja jättäkää viesti äänimerkin jälkeen".

Omahoitaja sano, ett usein kun parantuminen ottaa askeleen eteenpäin, niin sairaalle  mielelle tulee hätä saaha pysyyn väärässä ajatuksessa ja usein traumat alkaa uudelleen nosteleen päätään. Ja mulle kävi just niin. :/  Nyt on tapahtunut paljon kaikkea, on ollu haastatteluita ja tapaamisia, uusia ihmisiä ja painajaisia, helvetisti pelkoja. Mun mieli ei ehtiny käsitellä niitä kaikkia, siks väsyin. Tiiän ett se menee noin ja oon hyvilläni "lomasta", mutt jostain kummasta mä tunnen itteni epäonnistujaksi. Miks ihmeessä moitin itteeni huonoksi jos haluan vain levätä hetken..?

Huomenna aamulla on sitt aika lääkärille 8.15 ja iltapäpivällä arviointikäynti traumaterapeutille kuntoutuspsykoterapiaa varten. Hänen vastaanotto on samassa paikassa kun se haastattelu sitä ryhmää varten, traumaterapiakeskuksessa. Mua ei jännitä, ei pelota eikä hermostuta. Tunteettomana mennään. Halusin huomiseksi jotain mukavaakin joten siirrettiin viikonlopuksi suunniteltu uintireissu huomiselle, sillä lauantaille tuli pari säbäturnausta lisää.