Ruoalla pelaamista ja osien vaihtelua.

Huoh...paljon on taas tapahtunu lyhyessä ajassa ja taas tunnen itteni tosi uupuneeksi. Ei vaan jotenkin jaksa vaikka kuinka yrittäisin. Töissäkin jo pelkkä hymyily vaatii ponnisteluita ja haluaisin mieluiten työskennellä yksin jotta ei tarvis esittää olevansa ilonen tai jotain.

Eilen oli terapia ja pujuttiin kaikesta mitä vakauttamisryhmässä on käyty läpi. Jälleen kerran harmittelen sitä kuinka lyhyt aika 45 minuuttia on! Yli puolet mun mielenpäällä olevista asioista jäi puhumatta sillä aikaa ei ollut. En sitt myöskään puhunu mun uudelleen heränneestä voimakkaasta itsetuhoisuudesta. Yks mistä terapeuti halus mun kans puhua oli ruokailu ja ravinto yleensäkkin. Terapeutti oli kuullut mun sanoista, ett mä "pelaan" ruoalla. Ja tottahan se on. Huonoina hetkinä en anna itteni syyä juuri mitään sillä en oo ansainnu ruokaa, etenkään mitään hyvää. Yleensä mulla katoaa ruokahalu ihan kokonaan jos en voi hyvin, mä en tunne nälän tunnetta. Hyvinä hetkinä ruokavalio on sitt tosi terveellinen ja haluan pakonomaisesti varmistaa myös muidenkin syövän terveellisesti. Terveellinen ruoka tarkottaa siis turvallisuutta ja valmistamalla kotiväelle terveellistä ruokaa mä luon turvallisuutta ja huolehin siitä ettei mitään pahaa tapahu. Terapeutti kauhisteli sitä kuinka nuorena lapsena mä oon jo joutunu käymään kaupassa ja tekemään saamallani rahasummalla ruokaostokset sekä opettelemman niistä tekemään ruokaa. Rahaa ei silloin ollu paljoa joten ruokakaam ei sitten kovin monipuolista ja terveellistä ollu. Ensimmäinen ruoka jonka valmistin oli makkarakastike ja perunat. Sitten tuli pyttipannu. Terapeutti ajatteli, ett tämän päivän ruokailuun ja ravitsemukseen liittyvät ongelmat/asiat johtuu suoraan lapsuudesta. Mä en edelleenkään voi syödä esim. kahvipullaa töissä tai ostaa itelleni karkkia sillä en oo tottunu sellaseen enkä oo niitä ansainnu. Herkut tä ytyy todellakin ansaita. Beijb usein on nauranu mulle kun oon hörppiny limukkaa tai vichyä vedet silmissä, sillä en oo tottunu niiden juomien hapokkuuteen. :D

Eilen oli myös sen ryhmän infotilaisuus läheisille ja kuten aiemmin kerroin niin menin sinne isäni kans. Koko päivän olin ollu tosi hermostunu ja musta tuntu ihan ku laittaisin itteni näytille, paljastaisin itteni koko maailmalle. Yritin rauhotella itteäni muistuttamalla ett isäni on ite ollut halukas tulemaan ja se tietää mun elämästä jo kaiken. Beijb rauhotteli mua myös sanomalla kuinka hyvä juttu isän sinne tuleminen on ja kuinka paljon tärkeää tietoa se sieltä saa kun saa kuulla mitä traumatisoituminen ja dissosiaatio tarkottaa ja millasia haasteita se arkielämään ja vanhemmuuteen tuo. Beijb sano myös hyvin ett "ehkä sen jälkeen isäs pystyy ymmärtämään miks joinain päivinä sille on saattanu tulla puhelua ett haluan päättää päiväni tai joinain päivinä en oo voinu vastata puheluun ollenkaan."  Nuo pari lausetta rauhotti mua paljon.

Infotilaisuudessa ei ollu paljoa porukkaa, toisaalta hyvä niin. Me juotiin kahvit ja alettiin käymään asioita läpi. Oli ihana huomata kuinka tarkkaan isä kuunteli ja se teki vielä tarkentavia kysymyksiäkin! Huomasin peroonani muuttuneen lapsen tasolle ja muistan ajatelleeni lapsenomaisesti " se taitaa sittenki välittää kun on oikiasti kuunnellu" ja "se tuli tänne mua varten". Sen lapsen ääni oli arka ja pehmeä, tulee mieleen samettisen persikkainen. :D  välillä taas kun aihe liippas liian läheltä omaa oireenkuvaa mä huomasin istuvani ihan jäykkänä hartiat tiukasti jännittyneinä ylös ja jouduin varmasti kymmeniä kertoa tuon parin tunnin aikana pakottamaan hartiat rennoiksi. Tunsin tosi voimakkaita reaktioita ja personani kaks osaa vaihteli tiuhaan tahtiin. Se toinen lapsiosa oli kiukkuisempi kuin se samettiääninen ja huomattavasti epäluuloisempi ja puolustuskannalla oleva. Se myös tunsi suurta häpeää. Kun tilaisuus oli lopussa ja vetäjät kysy palautetta niin isä sanoi ett tietoa tuli tosi paljon ja vie varmasti oman aikansa ennen kuin asiat pystyy kunnolla sisäistämään ja ymmärtämään, mutta että kaikki tieto oli ollu tosi tärkeää. Siinä vaiheessa mun teki mieli pyytää isältäni anteeks, en tiiä miks. Mutt sitt kuulin Beijben äänen mun korvissa "eläpä höpötä, isäs on vaan tyytyväinen saatuaan tietoa ja haluaa varmasti olla apuna ja tukena". Olin sitten hiljaa.

Tänään mä oon miettiny paljon ett mitähän isän mielessä mahtaa pyöriä ja ei kai sitä sittenkään kaduta ett se tuli tilaisuuteen. Mutt onneks tänään oli työpäivä niin en hirveesti oo sitä ehtiny murehtimaan. Tänään olis myös ollut vakattamisryhmä mutt iltavuorosta johtuen mä en päässy sinne. Olis ollu ehkä hyvä ett oisin päässy kertoon tuntemukseni infosta ja sen jälkeisestä ajasta. Mutt ehkä sitt terapiassa...

Oman elämänsä vanki.

Paha mieli hiipii taas mun luo. Mä en enää onnistu pitämään sitä pois ja musta tuntuu ett tää kipu ja suru on tullu jäädäkseen. Paha olo ei suostu päästämään musta irti vaan se tiukentaa otettaan hetki hetkeltä. Mä tuun olemaan tän olon vanki loppuelämäni...ja siksi toivonki ettei siitä tuu pitkä. Mä en jaksa tätä. Elämä ei tunnu hyvältä.

Huomenna olis terapia eikä mua vois just nyt vähempää kiinnostaa. Mun pitäis pystyä kertomaan sille rehellisesti mun voinnista mutt jotenki mä en vaan pysty! Ihan kuin joku sulkis mun suun ja antaa mun puhua kaunistellun version kaikesta. Mä kyllä tiiän ettei mua voija auttaa jos en pysty sanomaan mikä mulla on, mutt ehkä just siks mä en voi puhua. Ehkä joku mun mieleni osasista pitää suuni kiinni jotta en tulisi autetuksi ja parane. En mä kyllä usko ikinä paranevani.

Huomenna illalla olis myös sen vakauttamisryhmä toinen infoilta läheisille ja meen sinne tällä kertaa isän kans. Hermostuttaa siinäkin joku. Kaikki tuntuu niin helvetin turhalta! En tajua miks yhä kidutan itteeni ja juoksen kaikenmaailman terapioissa ja ryhmissä ja vetelen tabletteja naamaan kun en tuu toimeen mieleni ja maailman kans! Aiemmin mä halusin isäni tulevan infoiltaan jotta se sais vähän enemmän tietoa siitä mikä mua vaivaa, mutt nyt musta tuntuu ett ihan ku olisin joku näyttelyapina jota kaikki käy kattomassa ja kauhistelemassa, keräämässä tietoa ja ihmettelemässä. Mä oon friikkisirkuksessa. 

Miten mä oppisin tulemaan toimeen tämän olon kans? Tai miten oppisin tulemaan toimeen itteni kans, miten hyväksyisin itteni? Mun viha itteäni kohtaan on suunnattoman suuri ja se kasvaa päivä päivältä. Mä en vaan pysty suomaan itelleni yhtään myötätuntoa enkä edes ajattelemaan anteeksiantoa kaikesta mitä oon tehny. Ehkä se just on tää syyllisyyden taakka joka mua painaa alemmas ja alemmas. Tätä toivottomuuden tunnetta on vaikea selittää niin ett joku ymmärtäis edes pikkusen kuinka paha mun on olla. Mä hymyilen kyllä ja varmaan näytän niin perkeleen iloselta ja reippaalta, mutt todellisuus on kaukana iloisuudesta. Epätoivo nakertaa mua pala palalta eikä musta lopulta jää jäljelle kuin muistot.

Kun väsymys vie mukanaan.

Nyt on kuudes työpäivä takana ja vihdoin alko peräti kahen päivän vapaat. Voin rehellisesti myöntää olevani helvetin väsyny. Jo pelkkä oleminen tuntuu raskaalta. Tajuan ettei tuo yltiöpäinen touhuaminen ja ittensä kiireisenä pitäminen ole kovinkaan kannattavaa. Mä kyllä tykkään puuhastella kaikkea, mutt kyllä mun pitäis ymmärtää ett just tällä hetkellä kun mun voimavarat on minimissä jo se ett mä käyn töissä vois riittää. Miks mä vaadin iteltäni niin paljon, aina ja kaikessa..?

Mulla olis ollu huomenna aika lääkärille näyttää kahta pientä pattia mun selässä jotka välillä on kipeitä. Ei niistä juuri haittaa oo, mutt lähinnä ärsyttää vaan ja olin menossa tiedusteleen ett josko ne vois poistaa jotenkin. Joutuin kuitenkin perumaan ajan sillä haluan pitää (tai ainakin yrittää) yhen päivän siten ettei mun tarvi tehä mitään tai oo pakko mennä johonki. En yksinkertaisesti jaksa. Beijb lähti yöjunalla käymään Tampereella kattomassa mummoaan joka on huonona ja oon siis keskenään pojan kans huomisen. Kai mä siksikin haluan yrittää ottaa rennosti jotta en tuottais enempää mielipahaa beijbelle, enkä kyllä halua sitä pojallekkaan. Toivottavasti ulkona olis hyvä ilma niin vois ulkoilla vaik koirien kans. Tai vaikka yksinki...tai jotain. Ainaki haluan levätä. Toivottavasti oon huomenna vielä samaa mieltä. Tiistaina ois taas terapia...

Viiltämisestä hoitotahtoon.

Eilen mä siis tein sen parin vuoden "tauon" jälkeen. Viilsin. Ja nauttiin siitä. Rehellisesti sanoen se tuotti suurta tyydytystä. Se tuntuu samalta kuin narkkari saisi tykitettyä suoneen kärsineensä muutaman päivän vierotusoireista tai aivan kuin herkkulakossa oleva saisi vuoden tauon jälkeen suuhunsa palan suklaata. Se tuntuu ihan kuin tuli ja jää rakastelisi. Se auttaa mua kestämään sitä hetkeä ja oloa, vie mut vähäksi aikaa pois siitä oahasta tunteesta joka mun sisällä silloin velloo. En sais kirjottaa näin, mutt mä rakastan terää mun iholla. Tiiän tuottaneeni pettymyksen kaikille tarttumalla puukkoon pitkän ajan jälkeen, mutt saanen muistuttaa ett juuri samasta syystä mä siihen puukkoon tartuinkin. Kai mä väsyin uskottelemaan itelleni olevani jotain parempaa...

Toiseen aiheeseen.  Tänään oon miettiny kuolemaa. En itteni tappamista tai mitään sellasta vaan kuolemista yleensäkkin. Oon jälleen joutunut huomaamaan kuinka nopeasti kaikki voi olla ohitse ja kuinka pienestä elämä on kiinni. Me ei ikinä voija tietää milloin sanomme toiselle "heippa" ja milloin käskemme toista painumaan vittuun viimeisen kerran. Mun mielessä on pyöriny koko ajan ajatus siitä, ett joskus on väistämättä "se viimeinen kerta". Ennemmin tai myöhemmin. Eilen vielä eräs asukas töistä oli erittäin hyvissä voinneissa ja yhessä oltiin naureskellen muisteltu menneitä aikoja, vanhoja hiustyylejä sekä tanssiaisia. Illalla hän nukkui pois, vain muutama tunti työvuoroni loppumisen jälkeen. Kuolema tuli ihan yllättäen kuin sormia napsauttamalla, hetkessä kaikki oli ohi. Tänään mennessäni töihin ja kuultuani uutiset käytiin yhessä toisen hoitajan kanssa katsomassa vainajaa. Hän makasi läpikuultavan valkoisen harsolakanan alla, punainen kukka rintakehän päällä, silmät suljettuina. Ilma huoneessa oli todella raskas vaikka ikkuna olikin auki jotta vanhan uskomuksen mukaan sielu pääsisi vapaaksi. Seisottiin siinä hetki ihan hiljaa, sitten toivotettiin hänelle hyvää matkaa.

Mietittiin töissä kuinka yllättävä tämän asukkaan kuolema oli, sillä viimeisenä kukaan olisi uskonut hänen aikansa tulleen. Eräs hoitajista tuli juttelemaan mun kans ja keskustelun lopuksi hän sanoi "tästä lähtien me Jaska eletään kuin päivä olisi meijän viimeinen, eiks nii?" Hymyilin hiukan ja sanoin hiljaa "näin tehään". Nyt mä sitt oonki miettiny ett mistä mä voin tietää milloin on mun viimeinen päivä, sillä mä kun en kovasti voi laittaa vastaan sille toiselle "persoonalle", se kun tekee mitä se haluaa ja parhaaksi näkee. Ja johan mut on elvytetty kerran, äkkiäkös se sydän voi pettää uudelleen. Mieluiten kuolisin nopeasti ja yllättäen kuin hitaasti kituen ja sairastaen (hei, sitähän mä nyt teen! ).

Mun pitäis jonain päivänä tehä hoitotahto, eli miten haluan tulla hoidetuksi jos joudun hoidettavaksi enkä syystä tai toisesta kykene tahtoani ilmaisemaan. Hoitotahdossa kerron miten haluan tulla hoidetuksi ja mistä kieltäydyn, mistä pidän ja mitä ei ehdottomasti saa tehdä. Kun ihmisellä on hoitotahto tehtynä, niin hänen omaiset eivät joudu päättämään läheisensä hoidosta ja ehkä jopa tekemään joskus raskaan päätöksen esim. hengityskoneen sammuttamisesta. En halua kenellekkään läheiselleni sellaista tai mitään muutakaan vaikeaa taakkaa.

Paljonpa tuli asiaa tähän postaukseen. Ja vaikka tämän päivän aiheet olikin taas aika synkkiä niin on tässä päivässä ollut jotain mukavaakin. Leivoin taas ja tällä kertaa tein omenapullia joista tuli todella hyviä! Veljeni oli lomilla armeijasta ja sattui tulemaan yllätyskäynnille joten leipomiset osui nappiin ja sain vielä pakattua pullia pussiin kämpilleen vietäväksi. Täytyyhän nyt sotapojan pullaa saaha! :D  Nyt kyllä tuntuu kummalliselta kuin voin samassa postauksessa kirjottaa viiltämisen nautinnollisuudesta, kuolemasta sekä syksyisistä kotipullista! No mutt, tällasta tällä kertaa. Huomenna olis vielä yks iltavuoro ja sitten olis tää kuuden päivän työrupeama tehty. Alan kyllä jo olemaan aika väsyny, mutt toisaalta taas pelkään vapaa-aikaa ja sitä ett mulla on aikaa levätä ja olla rauhassa. Se ei tunnu nyt hyvältä... Kyllä mä tiiän ett pakenen itteäni ja todellisuutta, mutt kun mä en oo varma kuinka siinä kävis jos antaisin itelleni aikaa olla itteni kans. Hyi...en halua.

I thought...I really did.

No niin, katotaas jos saisin tällä kertaa jopa kirjotettua jotain. Tää päivä ei oo ollu yhtään hyvä, tai noh...kyllä se alko ihan hyvin. Ja töissä meni ihan hyvin...ja mä luulin ett pärjäsin ihan hyvin. Mutt olin väärässä. Hölmösti luulin. Vaikka mä kuinka kuvittelin yrittäneeni niin näköjään kaikkea ei voi korjata. Mä en oo hyvä. Tai ehkä mun perusilme/perusolemus/peruspuhe/perusluonne on niin hankala ja vittumainen ett mut ymmärretään väärin tai annan vääriä viestejä. En tiiä mitä mun pitäis tehä... Tekis niin mieli huutaa koko maailmalle "ETTEKÖ TE SAATANA NÄÄ ETT MÄ YRITÄN!! MÄ YRITÄN NIIN PERKELEESTI!!!"  Kaikki siis kaatu ja mut valtas pahin hyökyaalto aikoihin, ahisti mielettömästi ja "katosin" tästä hetkestä. Sitten mä...niinh... Eniten satutti just se ett mä todella luulin tehneeni oikein, luulin ett...

Musta alkaa tuntuun ett menetän tän elämän kokonaan mun hallinnasta. Mä en pysy tän sairaan maailman kyydissä! Hitto musta tuntuu ihan kuin...ihan kuin oisin pieni lapsi joka on saanu satikutia vaikka oli luullu olleensa kiltisti. Mulla on niin paha olla... voi taivas ett muhun sattuu. Mä räpistelen ja räpiköin, haukon henkeä ja yritän pysyä kii tässä päivässä mutt mä tunnen kuinka mun ote alkaa löystyyn. Voimat loppuu enkä mä jaksa huutaa apua.

Mä oon pahoillani tekstin sekavuutta, mutt tää kirjottaminen on tosi vaikeeta just nyt enkä löydä oikeita sanoja. Muutenkin mun mieli on niin sekaisin etten mä itekkään ymmärrä itteeni. Kohta pitäis taas mennä nukkuun sillä huomenna on taas aamuvuoro sekä sitä ennen täytyy laittaa poika turnausmatkalle Pohjoiseen, eli tosi aikainen herätys tiedossa. Mutt ku mä en halua mennä sänkyyn...en laittaa silmiä kii ja olla hiljaa itteni kans. Mä en haluais olla yhtään mitenkään.

Pala siellä, toinen täällä...

Voi taivas tätä mun mieltä...tänään on ollu täysin erillainen tunnelma kuin eilen, aamua lukuunottamatta. Eilen illalla lähin taas kotoa käveleen vaikka kello lähenteli keskiyötä. Mun oli pakko päästä pois ja uskotella itelleni ettei mun koskaan enää tarvis palata sinne. En ymmärrä mikä viha mulla aina tulee kotia kohtaan tai sellanen tunne ett mun on lähettävä sieltä. Mutt lähettävä mun oli. Kävelin ja mietin olemistani. Kyyneleet valu valumistaan. Sadevesi oli menny mun kenkien läpi kastellen mun sukat ja jalat aivan märiksi, mutt mä jatkoin kävelyä. Ajatuskin elämän jatkumisesta pusersi mun rintaa ja tuska sai mut itkemään yhä voimakkaammin. Jossain vaiheessa askeleet vei mut takas kotiin ja silloin vasta tajusin kuinka viluissani olin ja uskomattoman väsyny, mutt en halunnu ajatella nukkumaan menoa. Joutuin siis ottamaan yölääkkeiden lisäksi tarvittavista Oxaminia rauhottamaan itteni sänkyyn. Hytisin peiton alla ja söin leipää. Samalla rukoilin mielessäni ett kumpa en heräiskään aamulla vaan saisin nukahtaa ikiuneen. Mutt eih, aamu tuli. Silmät oli itkusta ja erittäin lyhyestä unesta johtuen kipeät ja turvonneet. Mieli oli yhä hajalla. Musta tuntu ett mun sydän vuotaa verta...niin paljon elämän jatkuminen muhun sattu.

Sain itteni jotenkin laitettua kasaan ja aloin valmistautuun töihin. Tuntuu ihan oudolta, siis se ett ihan kuin mä eläisin kahta elämää... Se, joka oon tänään ollu töissä ja joka oon nytkin, on täysin eri kuin se joka oli eilen "päällä". Se on pelottavaa tajuta kuinka rikki ja hajallaan mun mieli on. Tuntuu sekavalta ett joku haluaa ensin ottaa iteltään hengen pois ja muutama tunti eteenpäin se sama tyyppi on hoitamassa muita hymy huulilla. Tuo hämmentää...

En tiiä mitä ajattelen omasta tilanteestani tai voinnistani. En mä ees tiiä kummin voin nyt; hyvin vai huonosti. Vai hyvin huonosti? Nyt väsymys alkaa jo painaan silmiä kii joten koitan hilata itteni sänkyyn. Huomenna olis heti aamuvuoro joten eipä unet taaskaan kovin pitkäksi pääse. Kauniita unia ja rauhaisaa yötä <3

Luonnonlaki.

Parin päivän ajan mun persoona on ollu jakautuneena täysin kahtia selvemmin kuin koskaan ennen. Tämänkin päivän mä oon ollu niin helvetin reipas ja ilonen, hymyilly vaan ja pakertanu eteenpäin. Aamulla lähin aamuvuoroon, sieltä menin vakauttamisryhmään. Ryhmässä osallistuin keskusteluihin ja tein harjotteita innolla. Sen jälkeen ehin käyä kotona syömässä kunnes piti mennä pojan säbäseuran toimitsijakoulutukseen. Halusin kantaa korteni kekoon joukkueen hyväksi ja tietenkin uudet kokemukset on aina mukavia. Kotiin tullessa lenkitettiin koirat jonka jälkeen istuin sohvalle ja persoona vaihtu. FLASH....


En uskonu pärjääväni, en halunnu jatkaa huomiseen. Tunsin, ja tunnen yhä, etten mä pärjää. Tiiän kaiken sortuvan, mä menetän kaiken. Kuolemanhalu on niin mielettömän voimakas. Kuoleman ajattelu ei tuo mieleeni tuskaa, surua tai ahistusta vaan rauhaa ja tyyneyttä. Mä koen kuoleman pelastavan mut. En kestä enää yhtäkään päivää näin ett mun täytyy pelätä ja olla valppaana kaiken pahan varalta. Lyhyesti ja ytimekkäästi siis; haluan kuolla. En mä voi jäähä tänne näin hauraana ja heikkona arkajalkana, ei heikot pärjää. Niin se vaan menee, se on luonnonlaki. Joku pieni osa musta kaipais huolenpitoa ja hellyyttä, mutt tämä osa joka nyt on päällä pitää kyllä huolen siitä ett sen pienen ääni vaikenee. Tää ei voi jatkua näin. Tän on loputtava.

Nyt, aina ja ikuisesti?

Pahin päivä todella pitkiin aikoihin. Mä oon niin täynnä vihaa ja raivoa itteäni kohtaan etten osaa olla. Mun tekee niin mieli viiltää, rangaista itteeni. Voi jumalauta ett mun tekee mieli... Musta tuntuu ett mun sisällä kiehuu! Mä haluaisin niin kovasti pois. En ymmärrä miten saatoin olla niin lapsellisen tyhmä ett sain itteni uskomaan kaiken muuttuvan hyväksi. Mua hävettää...

En tajua miten kykenin huijaamaan itteäni näin pahasti. Luulis jo ett tietäisin oman paikkani ja kykenemättömyyteni. Mutt ei. Tässä sitä taas ollaan. Voi helvettiiii... Yritän pitää itteni kiinni tässä koneessa ja kirjottaa jotta en kävelis keittiöön ja tarttuis puukkoon joka ihan kuin anelee mua ja houkuttelee kylmällä terällään En muista millon mun olis tehny yhtä paljon mieli viiltää ja nyt musta tuntuu sen todella pelastavan mut tältä pahalta ololta. Se auttais kestämään. Se muistuttais mua siitä kuinka hölmö ja naurettava mä oon ollu.

Miks tästä on tullu tällasta? Millon tää kituminen loppuu? Onko se mun päätettävissä? Jos mukään tai kukaan ei pysty mua auttaan/pelastamaan niin silloinhan asia on vaan ja ainoastaan mun päätettävissä, eikö? Mä tiiän, kuten varmaan säkin, ettei se oo kovin miellyttävä vaihtoehto. Me molemmat tiietään kuinka siinä silloin käy. Mutt onko mulla ihan oikiasti mitään muuta keinoa tai ratkaisua? Jotain sellasta ettei muhun sattuis joka päivä, viikosta toiseen, kuukaudesta seuraavaan...vuosien läpi...aina.

Mun koti ei oo täällä.

Kuinka särkyny voi ihmisen sydän ja mieli olla? Mun kyyneleet valuu lähes jatkuvasti ja alkaa olemaan jo aika hankalaa peitellä itkuani. Eilen autossa sain pariin otteeseen pyyhkiä poskiani ja illalla kotona telkkaria katellessa piti vaihtaa istumapaikka sohvalta kiikkutuoliin jotta itkuni ei näkyisi. Välillä täytyy olla muka touhukas ja hommailla kaikkea jotta saa piilotettua itkuun purskahtamisen. Mun on niin paha olla!


Musta tuntuu etten mä yksinkertasesti kuulu mihinkään, mun paikka ei oo yhtään missään. Enkä mä jaksa enää olla näin tuuliajolla...eksyn joka päivä yhä syvemmälle. Mä oon jumissa täällä pahassa pimeydessä. Mä haluan kuolla.

Tällasta.

Haluan antaa periksi.

Vain elämää...kumpa oliskin.

Jos oikein kovasti yritän niin hämärästi muistan kirjottaneeni edellisen postauksen, tai siis en just mä vaan joku toinen musta. Muistan kyllä sen tunteen joka sillä hetkellä oli mutt se en ollu kuitenkaan mä. Vois olla hyvä idea jos keksisin jokaiselle persoonan osaselle oman fontin värin tai jotain josta ne ja niiden ajatukset erottuis. Mutt voi olla, ett joku osanen ei vielä halua tulla huomatuksi ja kuulluksi. Ja mä en halua sitä pakottaa...ehkä se ei halua koskaan puhua tai ehkä se ei edes osaa puhua. Kaikki nähään aikanaan.

Eilisen paha mieli ei tullu mulle yllätyksenä. Kerrompa hieman tarkemmin, eli poika on lähteny ekaa kertaa kaverinsa mökille Kuusamoon joten jälleen koin irtipäästämisen tuskaa. Mun on niin saakutin vaikee uskoa poikani kasvavan ja vähitellen alkavan kokeilla omia siipiään!! Mun on lähes mahottomuus ajatella etten voi koko aikaa suojella poikaani kaikelta! Samaan aikaan mun piti pysyä rohkeana ja kasassa sillä lähettiin beijben kotikonnuille Tampereelle. Ongelmia siis tuottaa se ett yövyn täysin uudessa paikassa enkä siis tienny etukäteen uusia paikkoja. Ja vaikka ihmiset on mulla tuttuja niin siitä huolimatta tää on mulle vaikeeta. Eilen kun ahistus alko ilmestyyn niin tunsin taas pettäneeni beijbeb kun pilaan aina kaiken pelkojeni kans. Nuo kaikki asiat kun laitto yhteen niin soppa oli valmis. Mä vihasin itteeni ja samalla pelkäsin helvetisti...itketti taas. Tänään automatkalla olin pariin kertaan kyyneleet silmissä mutt onneks sain peiteltyä pahan mielen. Haluaisin niin olla normaali!!! Haluaisin niin olla ilonen ja nauttia elämästä enkä aina olla näin hankala! Oon vihanen siitä ett mun oireet ja käyttäytyminen vaikuttaa niin paljon muihin.

Noh, täällä mä nyt kaikesta huolimatta oon. Istun lattialla karvamaton päällä ja tabletilla kirjottelen kuulumisia. Mulla on hitusen alkoholipitoista juotavaa tuossa vieressä, me siis pikkusen otetaan ja katotaan porukalla Vain elämää-sarjan tämän päiväistä avausjaksoa boxilta. Mun mieli heittelee haikeasta surulliseen ja sitt hetken onnellisuudesta siirrytään totiseksi. En jotenki osaa olla ja siks kai mä kirjottelen tätä päivitystä sana kerrallaan, piiloudun tähän.

Mitä kuvittelit..?

" Hah, mitä sä menit oikeen kuvitteleen?! Luulitko oikiasti ett susta ois johonki ja oisit pystyny tähän?! Voi helvetti ku on onneton tapaus!! Idiootti! Etkö jo jumalauta nää kuinka paljon harmia sä muille tuotat?! Pysy kaukana ihmisistä niin kaikilla on parempi!! Tai hei, entä jos katoaisit kokonaan? Teeppä se, saatanan luuseri! Vaan oisko susta siihenkään?!!?"


noin se kiljuu mun korvaan...

Kun kyyneleet ei lopu.

Helvetti mikä päivä! En tiiä johtuuko tämän päivän mieli painajaisista joita näin koko viime yön vai onko nyt jotain muuta joka tän pahan olon aiheuttaa. Yöllä oon heräilly pariin kertaan ja joka kerta nukahtaessa unet oli aina vaan kamalampia. Aamu meni kyllä ihan kohtalaisen hyvin, mutt kyllä mä tunsin ett joku painaa mun mieltä.

 Istuin tutulla paikallani sohvan kulmassa, samassa missä nytkin. Yritin olla "normaali" ja pitää mielen kasassa. Kattelin netistä ohjelmia jotka oli jäänyn kattomatta ja samalla meikkailin. Noin tunti ennen vakauttamisryhmään lähtöä mä muistin etten ollu avannu edellisen kerran monisteita ja ajattelin ett luen ne paperit läpi. En päässy kovinkaan pitkälle lukemisessa kun aloin hukkua johonkin... Papereissa luki avun vastaanottamisesta, ja kuinka vaikea traumatisoituneen voi olla ottaa apua vastaan, pyytää apua tai edes luottaa kehenkään niin paljoa että uskaltaisi pyytää apua. Siinä mainittiin myös yksin pärjäämisestä ja kuinka traumatisoitunut syyllistää itseään jos ei jaksa ja usein tuntee suurta häpeää itsestään. Yhessä tehtävässä piti rastittaa sellaisista väittämistä ne jotka osui omalle kohalle. Mä rastitin kaikki. Lopulta mä en kyenny näkemään mitään muuta papereista kuin "yksin..." "pärjätä yksin..." "jaksaa yksin..." "jäädä yksin..." "jätetty yksin..." "yksin...yksin...yksin...".



Sitt pitikin jo lähtä ryhmään. Beijb lähti viemään mua autolla ja autoon istuessani kyyneleet alko valuun. En osannu kertoa mikä mulla oli, sanoin vain ett on vähän raskaampi päivä. Koko automatkan kyyneleet valu entistä enemmän enkä mä saanu niitä loppumaan. Itkin. Jälleen Beijb kysy ett mikä mulla on enkä mä taaskaan osannu kertoo muuta kuin yrittäväni vaan pysyä kasassa jotta pääsen ryhmään. Mä tunsin aivan mielettömän pahaa oloa jostain, olin kai surullinen...en tiiä. Ryhmässä kaikki meni hyvin, yllättävää kyllä, mutt taas kotiin palattua mieli on ollu sekava. Oon taas siivonnu ja pessy jopa keittiön maton jotta en joutuis pysähtymään... Mua itkettäis koko ajan jos vaan antaisin sille mahollisuuden. Mä en ymmärrä mikä mulla on! Illalla jäätyäni yksin mä pakotin itteni lähtemään jonnekkin. Musta tuntu ett mun täytyy saaha itteni pois kotoa, ihan kuin suojellakseni itteäni. Päätin lähteä pyörällä käymään läheisessä kauppakeskuksessa ja koko ajan mä mietin olemistani... Mä tunsin itteni äärimmäisen yksinäiseksi, lopen uupuneeksi ja seinän nousseen vastaan. Huomasin kuinka pitkän aikaa olin voinun jo paremmin mutt samalla huomasin kuinka paljon voimia se oli vieny. Ja nyt mä en jaksa mitään...

Pikkusen.

Tulin pikaisesti kertomaan kuulumiset ja ilmottelemaan olemassaolosta. Kaks päivää on menny aivan mahtavassa koulutuksessa, aiheena Hyvä saattohoito sekä Kuolevan potilaan ja omaisen kohtaaminen. Nämä päivät on ollu tosi mielenkiintoiset mutt samalla tosi raskaat. Sattuneesta syystä kuolema ja kuoleminen on mulle aika...hmm...omia aiheita. Koulutus herätti mussa monenlaisia tunteita ja ajatuksia ja haluan käyä niitä läpi ihan rauhassa joten en kirjota niistä vielä. Äsken oli pakko käyä juokseen pikalenkki jotta sain ees vähän purettua mun mieltä ja kasattua ajatuksia.


Hitusen jännittää millanen tulevasta yöstä tulee... Huomenna olis vapaapäivä ja myöskin vakauttamisryhmän kokoontuminen. En tiiä mitä ajatella, taaskaan.

What is real?

Jälleen yks iltavuoro takana. Oon miettiny asioita taas kerran, tänään lähinnä kaikkea opiskeluihin, töihin ja tulevaisuuteen liittyvää  Pelkään tän kaiken innostuksen ja taistelutahdon olevan pelkkää harhaa, jotain joka häviää aamun valjetessa ja unohtuu kokonaan ennen seuraavaa auringonlaskua. Entä jos tää on vaan joku illuusio jonka oikeanlainen lääkitys on mahollistanu?

Mikä oikiastaan on todellista? Se kai kun kykenee elämään ilman "apukeinoja" ja kaiken tuntee aidosti omassa kehossaan, omassa mielessään ja uskaltaa olla just siinä, vain ja ainoastaan siinä hetkessä, huokaista syvään ja todeta mielessään "mun on hyvä olla".

Tänään oon havahtunu ajatukseen tuen saamisesta ja asia ponnahti esille varmaan tuon opiskelun vuoksi kun mietin ett oisko musta siihen. Tänään oon tajunnu ett oon aina joutunu miettimään noin ja tsempannu ite itteäni jatkamaan. Helvetti kun se varmaan tuntuis hyvältä saada tukea tai luottoa vanhemmalta! Mulle on aiempien opintojen kohalla sanottu jopa niin jyrkästi ett mun kouluun meneminen on pelkkää rahan tuhlausta, etten mä pärjäis ja ettei musta siihen oo. Tänään oon siis miettiny, ett miltä se olis tuntunu jos olis saanu voimaannuttavan olalle taputuksen ja sanat "sä pystyt siihen kyllä" tai "hyvää koulupäivää". Miltä olis tuntunu kasvaa kannustavassa ja välittävässä ilmapiirissä? Ehkä mä silloin olisin edes vähän itsevarmempi enkä nytkin janoais tukea muilta. Mä en haluais jaksaa yksin, en haluais pärjätä yksin, aina näyttää kaikille ja todistaa niiden luulot vääriksi. Se on raastavaa! Ja kai mä siksi haluaisin jättää kaiken taakse ja alottaa jossain kokonaan alusta kaukana pahoista ihmisistä.

Mihin suuntaan..?

Voi helkutti tätä touhua. Pari viime päivää on menny ihan hyvin, mutt tänään on alkanu vähän jo olemaan väsymystä ilmassa kaikesta yrittämisestä ja ihan vaan elämisestä. On kamalaa huomata ettei enää/ vielä jaksa niin paljoa kuin ennen, väsyn nopeammin ja tarvisin enemmän tukea... Kai mä yhä oon jonkinlainen "toipilas" elämäni suhteen.

Oon ottanu taas pari askelta kohti toisenlaista tulevaisuutta. En vielä hirveesti niistä kirjota sen enempää kuin ett hain syksyn yhteishaussa yhteen koulutukseen jonka voisin suorittaa työni ohella ja työssäoppimisien ajaksi saisin töistä anottua opintovapaata. Mietin kauan ett onko nyt oikia aika hakeutua opiskeluiden pariin, mutt sitt päätin yrittää sillä asia on pyöriny jo kauan mun mielessä ja voishan se olla ett mielenkiintoiset opinnot ja uudet kuviot tekis mulle ja mun mielelle hyvää. Toinen koulutus josta oon kiinnostunut ei kuulu yhteishaun piiriin vaan mitä ilmeisemmin siihen on "jatkuva haku". Olin sähköpostitse yhteydessä oppilaitokseen ja kyselin tarkempia tietoja koulutuksesta ja siihen hakemisessa, mutt vielä en oo vastauksia saanu. Täytyy siis odotella. Tuo ala olis myös opiskeltavissa työn ohella mikä onkin mulle oleellinen juttu sillä en halua joutua pelkälle opintotuelle, etenkin kun mulla on maksettavana omat terapiamaksut sekä tietenkin pojan joukkuekustannukset ja muut elämiseen menevät rahat.

Mä oon miettiny muutenkin elämääni...koko tätä touhua. Toivoisin niin kovasti ett sais alottaa uudelleen alusta, ihan kokonaan. Välillä, kuten nytkin, musta tuntuu ettei kukaan täällä huomais vaikka katoaisin tai oisin jossain muualla. Siksikin musta tuntuu etten mä kuulu tänne ja siksi haluaisin mennä jonnekkin ja alkaa muodostamaan elämääni uudelleen. Kai tuo opiskeluiden pariin meneminen tuo jonkinlaista "helpotusta" ja vie mua lähemmäs haluamaani tulevaisuutta. Tää tuntuu kyllä aika vieraalta ja tyhmältä puhua näin sillä ei tarvi mennä kauas aikaa taaksepäin kun halusin kuolla ja voi hyvinkin olla ett sellanen aika on vielä edessäkin, mutt just nyt musta tuntuu hyvältä yrittää muuttaa elämää paremmaksi ja koittaa saaha elämänhalua takaisin.

        Nykyään musta tuntuu yhä enemmän siltä, ett mussa on kaks eri persoonaa, se joka haluaa parantua ja jatkaa taistelua ja sitten on se toinen puoli, se joka on liian väsynyt ja haluaa luovuttaa. Niillä kahdella on sitten vielä niitä eri osasia joiden kans mä yritän tasapainotella. Vaikka mulla on nyt ollutkin parempi ajanjakso niin mun on myönnettävä, ett jos nyt tulis jostain isku vasten kasvoja tai puukkoa selkään niin tällä kertaa mä en enää nousisi. Suostun myöntämään olevani vielä sen verran heikoilla jäillä.                         

Sitten se iski suoraan tajuntaan!

Voi mahoton millasia päiviä taas on ollu! Ensin yöt menee aivan kamalissa painajaisissa ja heräilen vähän väliä. Eilen aamulla meni sitten tosi kauan ett sain itteni nykyaikaan ja jankuttamaan itelleni kaiken olleen vain unta. On ihan outoa miten siihenkin menee niin kauan vaikka varsin hyvin näen  omilla silmilläni ett oon kotona ja nyt on vuosi 2015. On kummallista ettei mieli kuitenkaan voi sitä heti tajuta.

Vakauttamisryhmä meni eilen yllättävän hyvin ja pakotin itteni osallistumaan ja puhumaan omista kokemuksista. Noista persoonallisuuden osasista olis kyllä hyvä puhua vielä lisää, etenkin siitä iten niiden kanssa oppii selviytymään. Kerroin ett mä vasta tutustelen eri osiini sillä jos vaikka muistelen aikaa taaksepäin pari vuotta niin en mä sillon ollu tietonen mistään dissosiaatiosta tai mistään muustakaan. Olin vain ajatellu olevan helvetin hankala jonka on lähes mahoton luottaa ihmisiin, tuntea olevansa turvassa omassa kotona, vaikea yöpyö vieraissa paikoissa, pakonomainen tarve kontrolloida asioita, tarkistella lukituksia jne. Mutt ei... Nyt mä ymmärrän ett mulla on syy jonka takia toimin tietyillä tavoilla. Tuo tieto on niin huojentava! Nyt mä vaan haluaisin kerätä kaiken tiedon millä tavoin voisin opetella tulemaan toimeen näiden osien kans ja ottaa ne huomioon. Ryhmässä sanoin, ett välillä musta tuntuu ett mun mieli on täynnä kaikkia eri kakaroita jotka riehuu sekamelskana ympäriinsä ja ett olis kai helpompaa perustaa niille päiväkoti ja lajitella jokainen siellä omaan ryhmäänsä. :D   Uus aihe oli jälleen erittäin osuva ja siitä tulee ens viikolla varmasti myös paljon keskustelua. Aiheena oli Avun pyytäminen sekä Nukkuminen ja sen vaikeudet. Nauroin mielessäni kun yks vetäjistä sanoi "vakavasti traumatisoituneilla ja dissosioivilla henkilöillä on usein lähes mahdoton pyytää apua ja myös ottaa apua vastaan, tunnistatteko tämmöstä?" Siis voi jeekulis sentään...kuinkahan monta kertaa mä oon saanu kuulla siitä kuinka ärsyttävää on kun en voi ikinä pyytää apua vaan mun on pakko tehä kaikki ite vaikka voimat olis jo loppu. Mutt kun se vaan menee niin... Mä luen jonain päivänä muistiinpanot aiheesta ja teen kotitehtävät, palaan sitten aiheeseen enemmän.

Ryhmässä puhuttiin myös siitä millaisia lapsen tunteita on vaikea kestää ja kuinka suuri muutos vanhemmaksi tuleminen oli aikanaan ollut. Toisille äidiksi tuleminen oli ollut suuri ihmetys ja toisille asia vaati sulattelua ja kypsyttelyä. Yhtäkkiä mun tajuntaan iskeyty yks asia... Mä en tiiä aikaa elämässäni etten mä olis huolehtinu jostain. Pienenä tyttönä hoitiin äitiäni...vähän myöhemmin veljeäni. Mä oon poikani kohalla toistanu samoja asioita kuin nuoruudessa joutuessani äidiksi veljelleni. Eli siis mä tavallaan olin jo äiti ennen kuin tulin oikiasti äidiksi ja mä oon vaan suorittanu kaiken enkä oo huolehtinu omasta voinnista. Mun tunteita tai voimia ei kyselty veljeni kohdalla, mä vaan tein kaiken, tein parhaani. Saman mä tein poikani kohalla enkä vaatinu itelleni yhtään mitään. Mä halusin jaksaa ja selviytyä. En pitänyt edes äitiyslomaa...olinhan huolehtinut kaikesta tauotta jo vuosia joten ei kai nyt lapsen saanti voinut mulle ongelma olla. En nyt tiiä ymmärtääkö tästä mun selityksestä yhtään mitään... Ryhmässä kun kuuntelin muiden juttuja mä tajusin kuinka huonosti oon itteäni kohellu ja jättäny huomiotta. Tuon asian tajuaminen sattuu jollain ihmeellisellä tavalla. En tiiä oonko mä vihanen, raivoissani, surullinen vai mitä. Musta tuntuu ett multa on viety pois jotain kallisarvoista. Oon sanaton.

Nyt täytyy taas lopetella sillä takana oleva iltavuoro alkaa jo verottamaan voimia joten on aika alkaa rauhotteleen itteäni unten maille. Tähän loppuun on kyllä pakko todeta ett mä olisin kyllä aivan hukassa ja tukossa ellei mulla olis tätä blogia johon kaataa kaikki mielenpäältä ja toki on ihana huomata jonkun myös lukevan kuulumisia mun matkasta. Kiitos sulle <3

Vääristynyt lapsuus,nuoruus,elämä.

Kiirettä on taas pitäny ja en oo paljoa ehtiny paikoillaan olemaan. Kotiuduin just iltavuorosta ja enn etöihin menoa oli lisäksi vielä terapia. Nyt oon aika helkutin väsyny. Huomenna olis mahtavat 1 päivä vapaata ja se menee vakautusryhmässä. Hermostuttaa sinne meno...ekaa kertaa jotenkin tuntuu ett en oo varma omista tunteista ja kasassa pysymisestä. Viime kerralla keskustelu persoonan eri osasista ja lapsuudesta teki ehkä hieman liian kipeetä. Muistan yhen harvoista lauseista jonka viime kerralla sanoin; "tuntuu ettei lapsuutta oo ollutkaan". Juuri muuta mä en voinu kommentoida. Tuo aihe on mulle tosi arka ja ehkä mä vasta nyt tajuan kuinka paljosta mä oon jääny paitsi kun ite olen vanhempi ja myös kun oon nähny muiden perheitä. Lapsena mä reppana uskottelin itelle, ett kaikilla on sellasta kuin meillä ja kaikki se mitä kodin seinien sisäpuolella tapahtu oli normaalia. Vasta nykyään mä oon alkanu kunnolla ymmärtämään kuinka väärin mua on kohdeltu, kuinka yksin mä oon ollu ja kuinka pienenä lapsena joutuin jo hyppäämään aikuisten maailmaan.

Harmittaa sekin kun ei ehitty terapiassa tänään käydä aihetta läpi jotta huominen ryhmäkäynti olis helpompi ja muutenkin mun mieli sen asian suhteen vähän kevyempi. Nyt kun oon alkanu hahmottamaan "lapsuuttani" ja kaikkia tapahtumia paremmin, niin pystyn ymmärtämään helvetin suuren pelkoni yksinjäämisestä, hylätyksi tulemisesta ja riittämättömyydestä. Nuo kolme asiahan on ollu mun elämän peruspilarit joiden kanssa oon kasvanu. Mä en koskaan riittäny kenellekkään. Niin rumalta kuin se kuulostaakin niin lapsena opin sen. En ollu yhtä sievä, en yhtä rauhallinen, en yhtä laiha, en yhtä hiljainen, en yhtä vaalea, en yhtä hyvä...opin etten ollut mitään. Kelpasin vain käymään kaupassa, siivoamaan, tekemään ruokaa, käärimään sätkiä, hoitamaan veljeni, levittämään jalkani sekä sulkemaan suuni. Nuo traumat on niin syvällä ett ne näkyy mun jokapäiväisessä elämässä, mun itsetunnossa ja itteni hyväksymisessä. Ehkä jonain päivänä mä voisin kattoa itteäni peilistä ja sanoa "Sä oot hyvä". Siihen menee vuosia...mutt ehkä joskus.

Tänään terapiassa puhuttiin veljeni Libanoniin lähdöstä ja sen herättämistä tunteista. Terapeuttikin huomas kuinka eri tavalla mä suhtaudun veljeeni kuin sisaruksiin yleensä suhtaudutaan. Terapeutti sanokin, ett mun puheissa näkyy selvästi mun ja veljeni vääristyny suhde. Mä oon ollu veljelleni äiti, en sisko. Veljeni pinnasänky on ollu mun huoneessan, mä oon hoitanu sitä ja tehny ruokaa, vieny myöhemmin päiväkotiin ja hakenu, vieny puistoihin ja kaikkialle, käyny koulujen vanhempainilloissa ja paljon muuta. Mä oon ollu veljeni äiti ja siks tunnen niin suurta surua ja luopumisen tuskaa. Mä en osaa enkä voi suhtautua asiaan kevyemmin sillä mieli käsittelee asian niin kuin oma lapseni lähtis toiselle puolen maata sodan keskelle. Ja siihen kun vielä lisää mun pelot ja sen, ett koen ensin menettäneeni siskon ja äidin ja nyt sitt vielä velikin viedään. Se sattuu. Jääkö mulle lopulta ketään?

Mä tein myös erään positiivisenkin havainnon terapiassa ja sen tajuaminen tuntu mielettömän hyvältä ja helpottavalta. Kirjotan siitä ja huomisesta vakauttamisryhmästä huomenna, sillä nyt alkaa väsymys olemaan jo mieletön joten painun pesulle ja sänkyyn. Kiitos kun luit, hyvää yötä <3

Elämä on öistä merivettä.

Mistä mä kirjottaisin... Asiaa olis kyllä taas niin paljon mutt en löydä sanoja, eli siis se tuttu ongelma. Joskus oon miettiny ett olis niin paljon helpompaa tehä videopostauksia! Puhuis vaan päänsä puhtaaksi :) Vaikka idea usein houkuttaakin, niin ainakin vielä tää tuntuu paljon paremmalta (lue: turvallisemmalta) vaihtoeholta olla "kasvoton" ja kirjottaa.

Tätä kirjottaessa beijb on keittiössä ja puhuu siskonsa kanssa puhelimessa samalla kun väsäilee lihapullataikinaa. On ihana kuunnella näin sivusta kuin hyvät välit niillä on, sillä ne pystyy oikiasti jakamaan asioita ja puhumaan jopa tunteista. Beijb pitää yhteyttä paljon myös veljensä ja äitinsä kans. Onhan tuota välimatkaa kyllä aika paljon ett yhteyttä tulee pidettyä puhelimitse paljonkin. Monesti oon kyllä harmitellu sitä ett mä kuulen mun sukulaisista (en halua sanoa perheestä) paljon harvemmin kuin beijb omistaan vaikka mun sukulaiset asuu (liian) lähellä. Ja ei, mä en nyt itke äitini ja siskoni perään. Musta vaan tuntuu ett nyt kun pikkuveljenikin lähtee vuodenvaihteessa Libanoniin niin mulla ei oo ketään. Nyt mä tiiän ett joku saattaa alkaa siellä jo vilkuttelemaan ja huutaa mielessään "heeii, mä oon täällä" ja kiitos siitä <3. Mutt niin rumalta ja tylyltä kuin se kuulostaakin, niin ainoastaan sellainen joka on menettänyt perheensä voi ymmärtää miltä se tuntuu ja millaisen tyhjän tilan se jättää mun ympärille. Surettaa... Mä en ikävöi äitiäni tai siskoani, mä ikävöin perhettä jota ei koskaan ollutkaan. Tiiän olevani sen verran vahva etten heitä tarvi...siltikin tunnen surua.

Kyllä mä huomaan ett oon ottanu pieniä edistymisen askelia. Viime aikoina oon vaan havahtunu kunnolla tähän tyhjyyden tunteeseen, ihan ku millään mun tekemisillä tai sanomisilla ei olis mitään merkitystä, ihan ku mulla ei olis mitään väliä. Maailma pyörii paikallaan ja elämä jatkaa kulkuaan ilman muakin. Ehkä musta tuntuu ettei kukaan tarvi mua. Se on paha tunne. Se on tumman sinistä, saman väristä kuin öinen merivesi ja mä hukun siihen tunteeseen. En tiiä mikä tän olon on nyt aiheuttanu tai onko yhtään mikään. Mä vaan tunnen oloni öiseksi merivedeksi.

Vaikka jalat on työpäivän jälkeen väsyneet niin ajattelin kuitenkin lähtä hakemaan piristystä ulkoa, laittaa juoksulenkkarit jalkaan ja lenkkeillä paha mieli pois. Ehkä suru jäis syksyn matkaan.

Pieni liekki sisälläni.

Mä aloin eilen kirjottaan mutt en päässy alkua pitemmälle kun ahistus iski. Tein vakauttamisryhmästä saaneita tehtäviä ja tarkotus oli pikkusen käydä niistä herääviä asioita täällä läpi. Siinä sitt kävikin niin ett aihe tuli liian lähelle enkä enää kyennytkään ajattelemaan osasista mitään hyvää, en halunnu tehä niiden kanssa yhteistyötä enkä halunnu niitä ees olevan! Syytin itteäni taas kaikesta, olin paskamaisin, sairain ja saastaisin ihminen ikinä joka ansaitsee vain ja ainoastaan kuolla. Itsesyytösten vallitessa jouduin lopettamaan asian kanssa painimisen, laittamaan paperit pinoon ja läppärin kii. Mä en pystyny yhtään ymmärtämään osien kuuluvan mun sairauteen ja olevan mun "matkakavereita". Se ei ollu mahollista enkä mä saanu ajoissa tilannetta pysähtymään. Sitten olikin aika mennä itku silmässä nukkumaan jotta nukahtaisin jossain vaiheessa ja jaksaisin herätä aamuvuoroon. Ja heräsinhän mä...pahalla mielellä. Jotenkin mä unta ootellessa olin tajunnu kuinka pitkä matka mulla on vielä eessä parantumiseen. Se tieto uuvutti mut.

Tänään en oo antanu itelleni hetkeäkään aikaa vajota ajatuksieni sisään. Töistä tullessa aloin tekemään ruokaa jonka jälkeen kävin kaupassa, laitoin tiskit, sitten aloin leipomaan mandariini-mansikkapiirakkaa ja taas siivosin keittiön. Nyt sitten istun ekaa kertaa tälle päivälle... Onneks töissä etenkin aamuvuoroissa on niin kiire ettei paljoa ehi paikoillaan olemaan ja ajattelemaan yhtään mitään. Kotona sitten ehtii sitäkin enemmän. Mä haluaisin juosta karkuun kaikkea mikä liittyy traumoihin, dissosiaatioihin, terapiaan, lääkitykseen, harhoihin tai vastaavaan!! Mä tunnen olevani täysin yksin sillon kun harhat tulee päälle ja vajoan menneisiin. Sitä yksinäisyydentunnetta on vaikea selittää...se murskaa mut ja tukkii mun suun, peittää mun silmät ja sitoo kädet. Se haluaa mun antavan periksi eikä annan kenenkään auttaa mua. Se ei anna mun pyytää apua.

Jossain mun sisällä kytee kaikesta huolimatta pieni liekki joka elättelee toivoa jostain paremmasta. Yks mun toivoma asia/tavoite on ottanu pienen askeleen eteenpäin ja toivon mukaan siitä syntyis jotain. Aika näyttää miten käy, mutt nyt en voi enkä halua kirjottaa siitä vielä sen enempää.

Säteilevänä mielen vuoristoradassa.

Harha-ajatukset on riivannu mua jälleen koko päivän, tai enhän mä tiiä onko ne harhaa vai todellisuutta, enhän mä tiiä ketä mun täytyy oikiasti pelätä ja missä vaara vaanii. Aamullakin mulla menee tosi kauan ett saan eroteltua mikä ajatuksista/tapahtumista kuuluu yölliseen uneen ja mikä on todella totta. Sekavaa, eikö? En oo kuitenkaan vajonnu (ihme kyllä) niin syvälle ett kuolemanhalu olis päässy valtaan.

Tänään olis ryhmän kokoontuminen. Aihe olis ollu mulle erittäin tärkeä, kuten myös aiemmalla kerralla oli ollu johon mä en päässy osallistumaan. Aiheena oli siis Mielensisäiset nuoremmat tarpeet ja osat sekä Selviytyminen varhaisempien tarpeiden ja dissosiatiivisten nuorempien osien kanssa. Mä ajattelin huomenna käydä nuo monisteniput läpi ihan ajatuksella ja tehä niihin kuuluvat välitehtävät. En halua alkaa niitä rämpimään läpi pahalla mielellä ja yötä vasten. Mä oon vasta vähän aikaa sitten alkanu löytämään noita mieleni osasia ja oon niiden kans aika sekasin. Siksikin haluan huolella lukea nuo paperit ja ehkä saaha niistä jotain.

Ryhmässä en jaksanu paljoa puhua, enkä sanoa omia kokemuksia tai mielipiteitä huolimatta hiivatin hyvästä aiheesta. Mä en vaan jaksanu ja jotenkin mulla oli paha olla siinä, istua penkillä ja olla siinä omassa kehossani. Vaihtelin asentoa vähän väliä ja yritin olla "paikalla". Tai ehkä aihe liippas liian läheltä jonka vuoksi mieli ei antanu mun olla läsnä. Yllätyin todella kun yks ryhmäläisistä sano tauon aikana ett "Miten sä Jaska näytät jotenki niin säteilevältä, ihan ku hehkuisit kokonaan? Mun piti jo heti alussa sanoa ett oot jotenki säteilevä". Voi mahoton sentään!

Naurahin ja sanoin sisältäpäin olevani tänään kaikkea muuta kuin säteilevä, kaukana siitä!!! Sitt aloinki taas miettimään, ett kuinka hyvä mä oonkaan salaamaan kaiken ja näyttelemään ihan jotain muuta. Voin rehellisesti sanoa olevani erittäin hyvä tuossa puuhassa, onhan mulla elämäni mittainen koulutus ja kokemus alalta! :D  Tai ehkä se tyttö vaan jekutti, halus olla ystävällinen ja siks sano jotain hyvää ja kaunista. Tai ehkä se tuntu vaan niin hämmentävältä kuulla itestä jotain sellasta, etenkin tuollasessa ympäristössä ja tuollaisten asioiden keskellä. Ehkä mä en kaikkien silmissä ookkaan niin likanen ja saastanen. Tai oompa, se ei vaan tiiä sitä millanen mä oon ja kuinka mätä.

Aaargh...menee hermo.

Harhaa...harhaa...

Työpäivä takana ja oon aivan poikki. Mun mieli laskee alamäkeä nopeampaa mitä ehin tajutakkaan. Musta tuntuu ett jotain tapahtuu, jotain pahaa. Tai on jo tapahtunu mutt mä en vielä tiiä sitä. En saa mielenrauhaa tuolta ajatukselta!! Hankala olla yhtään mitenkään tai keskittyä johonkin. Musta jotenki tuntuu ett mun pitää jopa kotona olla koko ajan hyödyksi jotta voin luvan kans olla täällä enkä sais olla kenenkään tiellä. Siis voi helvetti, jopa omassa kotonani!!! MIKÄ HELVETTI MUA VAIVAA?!!?!!

Kaikki askeleet eteenpäin ja pienet edistymiset on ollu pelkkää harhaa sillä mun mieli kumoaa kaikki ne jutut mitkä "oivalsin" ja vähättelee mun voinnin kohenemista. Tämä olotila on todellista, enkä mä oo ansainnu mitään muuta. Mutt mä en kestä tällasta! Miks tän olon piti taas löytää mut?!?

Yö tulossa...en halua. Huomenna olis vakauttamisryhmäkin. En halua sitäkään. Mä haluaisin ett joku pelastais mut kaikelta tältä, veis pois. Mä haluan pois.

Auta mua...

Kamalia painajaisia koko yö enkä tiiä oonko ollu enemmän hereillä vai nukkunu. Mieli on paniikin vallassa ja mun on vaikea saaha sitä rauhottuun. Harhamieli on vallassa ja se tukkii mun päähän sairaita ajatuksia ja harhoja ihan ku haluten tuhota mut. Mä en kestä tätä tunnetta. Mä pelkään niin helvetisti!! Mun on paha olla!! En halua tällasta elämää... Ja kaikenlisäksi mulla on iltavuoroon meno ja samassa vuorossa on myös paskiainen...


Musta tuntuu ett tässä on vähän liikaa mulle. Mä hajoon... Taistelen taas luovuttamista vastaan. Mun sydämeen sattuu. Liikaa.