Joko alat oppiin?

"Helpompaa ois ku vaan tappaisit ittes..." niin se sanoo.

Onko kaikki avun arvoisia?

Nyt pitäis kai sanoa ett on menny vähän paremmin joten niin todettakoon. Mun mielessä on kuitenki pyöriny yhtä ja toista, välillä taas en tiiä mitä ajatella. Ensin saatan nauraa, hetki myöhemmin taas haluaisin itkee silmät päästä mutt en pysty. Toisaalta taas mä en tiiä tunnenko yhtään mitään.

Alkuviikosta oli pientä hässäkkää taidenäyttelyn parissa, sillä näyttelystä oli kadonnu muutama työ multa ja toiselta tytöltä. Asiaa selviteltiin ja pahin ehti myös käydä mielessä, eli ett joku olis jostain kumman syystä varastanu ne! Mutt sitten yks vahtimestareista tajus ilmottaa laittaneensa työt talteen yhteen laatikkoon ja oli poistanut ne yhdeltä seinältä koska siihen ei saanut töitä ripustaa. Ihme ja kumma kun kenellekään ei tullu pieneen mieleen kertoa asiasta silloin kun tohinalla näyttelyä pystytettiin! Noh, hyvä ett asia kuitenkin selvis prhain päin. Mentiin beijben kans käymään näyttelyssä jossa tavattiin myös yksi taiteilijoista. Yhdessä sitt laitettiin työt uusille paikoille.

Yksi osa näyttelyä oli usiampi päiväkirja meiltä tytöiltä ja yhteen kirjaan oli joku vieras jättänyt oman viestinsä. Toi viesti on jääny pyöriin mun mieleen...

Mä luen tuota uudelleen ja uudelleen. Tunnen suurta vihaa häntä kohtaan! Oon vihainen siitä,ett tuo sairas ihminen on käyny niin keskellä meijän arkaa maailmaa, hän on kävelly kaiken sen keskellä mikä kuvastaa kaikkea vääryyttä jota meille on tehty. Toisaalta on pelottavaa ett tuo sairas ihminen pääsi niin lähelle meitä! Toisaalta taas nautin koko sydämestäni ett tuo sairas otus on joutunut katsomaan niitä verisiä leluja, rikkinäisiä vaatteita  näkemään sen tuskan jota tuollaiset saastaiset ihmiset saavat aikaan viattomissa lapsissa! Toivoisin niin, ett tuo saasta olisi ees hetken ymmärtänyt kuinka rikki ihminen voi mennä! Viestistä ymmärrän, ett hän olisi tehny pahaa useita kertoja ja siitä huolimatta hänellä on pokkaa kirjoittaa "itselle on pakko antaa anteeksi"! Siis voi jumalauta! Kylläpä hänen taakka on raskas kantaa!! Ja kaiken lisäksi hän olettaa olevansa avun arvonen! Entä ne pienet, entä me pienet?!!? AArgh...oon niin vihanen ja täynnä raivoa etten osaa ajatella selkeästi! En kyllä tiiä ees haluaisinkokaan... Tiiänpä ainakin mistä juttelen ens terapiakäynnillä.

Laitan tuleviin postauksiin kuvia näyttelystä, nyt en kykene mihinkään "järkevään".

Kuoleminen on kallista!

Hmm...taas yks päivä ohi. Tänään, kuten joka tiistai, ois ollu terapia, mutt se jouduttiin siirtämään huomiselle koska terapeutin tyttö menee leikkaukseen. Eli, huomenna siis terapiaa. Mun traumaterapia on vasta ottamassa ensi askelia joten en todellakaan oo puhunu mun itsetuhoisista ajatuksista, en kai jotenki osaa mennä vielä niin syvällisiin juttuihin. Mä taijan vasta opetella yleensäkkin avaamaan suuni ja puhumaan omista asioista ja joka käynnillä mä yllätyn kun terapeutti sanoo jotain menneistä keskusteluista esim. "muistan ku sanoit..." tai "kerran mainitsit...", ett helkutti, se on oikiasti kuunnellu! Mä siis todellakin yllätyn ett se on kuunnellu ja vieläpä muistaa asioita! :) Mutt tiiän kyllä, ett mun pitää opetella puhumaan myös niistä huonommista fiiliksistä eikä pelätä heti olevani "huono ja hankala asiakas". Terapeutti on onneksi lämmin ja mukava ihminen joten kyllä mä uskon voivani ajan kans oppia puhumaan sille. Kai mä tarvin aikaa.

Kuten BonaFidekin mietti ja kysyi, niin oon ajatellu myös itekkin tämän hetkistä lääkitystä. Mullahan on Oxamin tarvittavissa lääkkeissä josta pitäs ottaa ahistuksen ilmaantuessa, mutta kappas vaan ku huomasin tässä ett enpä oo tullu ottaneeksi niitä tabletteja vaikka olis ehkäpä ollu ihan tarpeen! En oo muistanu!! Ja Mirtazapiini meni yötä vasten, annosta pienennettiin ja nyt sekin jäi säännöllisestä käytöstä pois ja nukahtamisen ja nukkumisen helpottamiseen otettiin Melatoniini tilalle. Mirtazapiini on siis tarvittavissa yötä vasten. En kyllä ite tykkää kyseisestä lääkkeestä koska se helkutti vie lisää ruokahalua aivan mielettömästi! Ja sitä mä en kestä...ei ei ei. Aamuisin mulla menee Cipralex 20mg. Mähän käyn terapiassa Traumaterapiakeskuksessa ja mulla on kontrollikäyntejä omahoitajalla mielenterveystoimistossa josta tarpeen vaatiessa saan sairaslomaa ja/tai pääsen laittaan lääkitystä kuntoon. Ens kontrollikäynti on 12.2. Sinne asti oon ajatellu jaksaa mennä näin. Emmä oikeen tiiä mitä haluaisin muuttaa, mutt saikulle en halua vaikka lepo houuttelis. Mä en halua olla yksin kotona joka hiivatin päivä omien ajatusteni kans, hyi! Vaikka kyllä mä ymmärrän ettei tää tilanne voi kauaa jatkua tämmösenä. En vaan tiiä mitä pitäs tehä...

Juteltiin äsken beijben kans mun voinnista ja se sano eika painokkaasti ettei halua elää uudelleen niitä päiviä jolloin sai pelätä millon  riistän hengen iteltäni ja mikäli mun vointi huononee, niin se kuskaa mut osastolle. :/ Mutt ku en halua sinnekkään! Beijb sano ennemmin maksavansa mun osastohoidosta ku hautapaikasta. Mun mieleen tuli heti ajatus, ett se on  kyllä tosi; kuoleminen on kallista ja just nyt mulla ei taija olla siihen varaa. :D 

 Pitää kai alkaa säästämään "PAHAN PÄIVÄN" varalle! :D  no jooh, menipä taas hitusen yli... Ehkä voisin alottaa ostamalla sen toppatakin tälle talvelle. :)

Beijb muistutti siitä kuin tärkeetä mun olis viettää aikaa pojan kans, ihan kaikessa rauhassa ja päätettiin ett hiihtolomaksi me keksitään jotain. Kyllähän me jonku verran puuhastellaan muutenkin kaikkee yhessä, mutt tekis varmasti tosi hyvää sekä mulle että pojalle jos panostettais kunnolla, otettas takas sitä aikaa mitä tää sairastelu on meiltä vieny. Sain itekkin töistä loman just sille viikolle kun koululuaisetkin on hiihtolomalla joten meillä on koko viikko aikaa! Valitettavasti siihen on vielä aikaa, hiihtoloma kun on täällä vasta maaliskuun ekalla viikolla...Mutt mä yritän, päivä kerrallaan.

Vähän pelottaa jo tuleva yö...viime yö kun näin taas tuttuja painajaisia ja olin hereillä neljän aikaan, kuteen yleensä. Mä niin inhoon noita unia, ne on niin todentuntuisia! Viime yönä sain kuitenkin yllättävän nopeesti itteni palautettua tähän hetkeen, sillä puristellessani käsi nyrkkiin ja liikuttaessa sormia mä tunsin sormukset mun vasemmassa nimettömässä ja tajusin ettei beijb oo mua jättäny. Siitä vähitellen sain itteni takas omaan kotiin ja uskalsin lähteä hakemaan vettä. Toivon niin kovasti ett ens yö menis vähän rauhallisemmin. Hyvää yötä, kiitos kun luit.

I've been thinking...

Päivä on ollu kamala. Aamu oli kamala, helvetin kamala. Yö oli kamala. Ei siis hyvät lähtökohat hyvään päivään ja parempaan mieleen. En onnistunu. Unessa mä olin palannu vajaa pari vuotta taakse päin niihin päiviin jolloin suunnittelin omaa kuolemaani ja keräsin tietoa varmimmista tavoista ottaa iteltä henki pois. Elin uudelleen ne hetket ja tunsin ne tunteet jotka sillonki. Mä tein sen. Onnistuin ja pääsin pois. Toisaaltahan se oli sitt hyvä uni.

Oon miettiny itteeni ja kaikkea mitä pahaa oloon liittyykään. Mä en enää muista miltä tuntu voija hyvin. Helvetti mä haluan ne ajat takasin!! Mä haluan itteni takasin!! Haluan mun elämän takasin!! Oon täynnä vihaa koska tiiän ett elämänhalu vietiin multa pois enkä mä jaksa taistella saadakseni sen takas. Tiiän myös sen ettei kukaan voi tehä sitä mun puolesta, mun on ite haluttava parantua, ite taisteltava. Mutt mä en jaksa! En enää! Oon yhä vihanen siitäkin ett mä jäin yksin sillon ku apua anelin...sillon asiat olis voinu mennä parempaan, mutt ei enää. Enää mä en uskalla kertoa täysin mun tunteista ja peloista, en uskalla täysin luottaa. Mä en kykene antamaan anteeksi. Enkä mä halua myöskään pyytää anteeksi joka päivä mun oireilua ja sitä ku olin hankala. Enkä mä voi olettaa ihmisten antavan mulle jatkuvasti anteeksi ja hyväksyvän mun hankaluuden. Mä oon täynnä kaikkea pahaa. Viha on kasvanu raivoksi, tyhjyydeksi, halveksunnaksi.

Mä oon myös miettiny ett miten pojalle käy jos mä kuolen. Surullinen se varmasti on, reppana pieni. Mutt kuten mulle sanottiin kun raskaaksi tulin, "sä tuut pilaamaan viattoman lapsen elämän". Ja sitähän mä en halua ja kuka jaksaa uskoa mielisairaan äidin olevan lapselle hyväksi? Ei kukaan. Tietenkin mä haluaisin uskoa olevani äiti jolla on oikeus olla täällä, mutt... Hieno poikahan siitä on jo tulossa, kyllä mä uskon ett se pärjäis. Ja beijb...noh, sehän on näyttäny mulle jo pärjäävänsä ilman mua, joten mikäpä sen muuttais. Ja ite se on joskus sanonu ett sydänsuruista pääsee aina yli ja elämä jatkuu. Tässä tapauksessa vetoan sitt siihen. Ja oonhan mä yrittäny olla hyvä vaimo.

Jos mä olisin kuollu mä pitäisin silmällä poikani jokaista askelta, istuisin enkelinä sen vuoteen vierellä ja vartioisin sen unta. Jokainen tuulen henkäys joka saa teijän ihon kananlihalle, se olin mä. :) Ja kyllä, joka ikinen kerta kun teille tulee "ihan ku joku kattois jossain"-fiilis, se on totta. Se oon mä.

Askel, toinen...ohops!

Taas on yks päivä takana ja jaksoin hymyillä tyynen rauhallisena työpäivän läpi. Päälle päin mä oon varmaan niin saatanan ilonen ja mukava...mutt sisällä myrskyää. Tää tunne vie mut mukanaan enkä mä kykene näkemään tulevaisuutta sellasena ett mulla olis mahollisuus "parantua" tai ihan vaan osata elää kuten muut, ilam mitään saikkinoita ja muuta paskaa. Mä en hallitte itteeni ja omia tunteita. Mun on niin paha olla!!

En tiiä miten tästä selviää. Mun ainoa keino on vaan kahlata eteenpäin ja oottaa miten käy; joko tapahtuu ihme ja mä osaan olla täällä tai sitt mä pimahan lopullisesti. Ihan ku tasapainoilisin nuoralla, keskityn jotta en menettäis tasapainoa, mutt pienikin horjahus saa mut tippumaan. Musta tuntuu ett mä taijan tippua, ehkä horjahtamisen vuoksi tai sitt mä hyppään ite. Mun mielestä ei oo reilua olettaa ett mä jaksaisin tätä enää kovin kauan. Se ei oo reilua, ei niin saa tehä. Mä en jaksa ajatella sen olevan väärin jos sattuisin horjahtamaan...sillä sitten mulla ois hyvä olla.

Se olis vapauttavaa saaha lentää, olla kevyt kuin höyhen ja tyynen rauhallinen ilman pelkoja, ilman mitään tuskaa tai surua. Haluaisin, ett mulla olis hyvä olla. Saisin leikkiä ja laulaa, kerätä kukkia ja opetella tekemään seppeleen, uida sinisissä vesissä ja nukkua tähtitaivaan alla. Haluan laittaa silmät kiinni, nukkua rauhassa.

Umpikuja.

Nukkumaan meno eilen oli kamalaa...paleli ja oli outo olo. Täyty pukee yökkärin lisäksi vielä housut, huppari ja villasukat. Sitt pysty asettuun peiton alle ja alkaa lukeen kirjaa. Mieli oli kuitenkin jo matalalla... Yö meni painajaisten kanssa, unessa oli kuolemia mutt tällä kertaa mä en kuollu. Itkin ja itkin... Oon ollu hereillä vähän väliä ja aina nukahettua unet oli yhtä kamalia.

Tämä päivä alko yhtä huonosti. En ois halunnu herätä ja nyt en halua olla yhtään mitenkään. Musta alkaa tuntumaan ett tää elo ei tästä paremmaksi muutu vaikka mä kuinka haluaisin asioita paremmaksi muuttaa. Eikä mulla taija olla keinoja ratkasta tätä kaikkee enkä mä yksin voi kaikkea muuttaa. Jos elämä on tällasta niin en sitten mä en halua elää. Yhtään asiaa kaunistelematta niin se on; mä en halua. Mä oon nähny tän kaiken.

 Kaikkein väsyttävintä tässä on kerta kerran jälkeen uudestaan kerätä voiman rippeet ja yrittää uskoa asioiden muuttuvan paremmaksi. Haluat antaa elämälle vielä yhen mahollisuuden näyttää sillä olevan vielä jotain tarjottavaa. Yrität taistella ja kulkea seuraavaan päivään kaikkien pelkojen ja itsevihan kanssa. (noh, ainakaan en kulje yksin) Elämä laittaa kiviä ja kallioita tielle, jyrkkiä pudotuksia ja selkään puukotuksia. Kaikesta huolimatta yrität jaksaa uskoa ett lopulta kaikki koettelemukset loppuu, ettei mikään paha voi kestää ikuisesti. Sen ajatuksen voimin menet eteenpäin. Voimat vähenee päivä päivältä.

Sitten tulee muutama kova isku jotka kaataa sut polvilleen. Mieli saa vahvistuksen sille ettei tätä tietä ollu tarkotettu kuljettavaksi. Yrität kuitenkin nousta pystyyn mutta et saa mistään tukea, horjahat ja kaadut uudelleen. Haluaisit jo luovuttaa, mutta hetken levättyä saat kohotettua itses seisomaan ja jaksat ottaa pieniä askelia. Annat kaikkes ja yrität...kyyneleet valuu ja jalat ei kanna, mutt sä yrität. Elämä ei päästä sua helpolla...esteitä tulee koko ajan yhä enemmän ja kaikki pimenee jotta et näkisi eteenpäin. Tulee pimeää.

Vähitellen mieli alkaa antamaan periksi ja suostuu tajuamaan ettei pystynyt selviämään. Tätä taistelua ei ollu mahollista voittaa. Joskushan voi käydä niin. Rohkeinkin soturi kaatuu joskus. Mäkin kaadun joskus. En vaan enää jaksa taistella, en helvetti jaksa. Oon surullinen sillä mä halusin selvitä, mutt joku muu vei nyt voiton ja laitto eteen ongelmia joita en osannu ratkasta.

Kaipaan niin perkeleesti.

Eilisilta oli menestys! Olin siis salaa varannu meille liput teatteriin kattomaan Minttu Mustakallion ja Ville Virtasen improvisaatioteatteria. Beijb rakastaa kaikkea stand up-juttuja, kuten mäkin ja mä taas rakastan teatteria yli kaiken. Improvisaatiota ei oltu kumpikaan aiemmin nähny ja kun halusin keksiä arjen piristykseksi jotain mukavaa niin tuo show tuli kuin tilauksesta. Minttu ja Ville oli aivan mielettömiä ja kun saatiin istumapaikat tosi läheltä lavaa, niin oli jännää seurata TV.stä tuttuja tyyppejä hölmöilemässä ihan omien silmien eessä. :)

Mulla oli tuossa kyllä taka-ajatuksena saaha meille mukava ja hauska hetki...ja ett beijb näkis ett mun kans voi olla joskus myös kivaakin. Toisaalta tuntuu hölmöltä ett mun pitää vakuutella jotain ja selitellä... mutt vanhat pelot on yhä olemassa joten mä en voi luotaa siihen ett joku oikiasti tykkäis musta ja haluais olla mun kans, etenkin kun mulla on nyt ollu vaikeempi jakso ja oon ollu täysin kamala. Ihan ku mun pitäis aina hyvitellä olemistani. :(  Se on raskasta. Ja kyllä mä olin toivonu ett...hmm...ett me oltas menty vähän "lähemmäs toisia". Ääh..nyt alkaa harmittaan.

Mä kaipaan sitä tunnetta kun toinen katsoo lämpimästi, sillain "mä oon onnellinen tuosta tytöstä".  Mä kaipaan sitä tunnetta kun toinen haluaa mua niin paljon ett vois repiä vaatteet pois mun päältä. Kaipaan sitä tunnetta kun toinen haluaa koskea mua. Kaipaan sitä kun toinen ikävöi ja ei malta oottaa seuraavaa näkemistä. Kaipaan sitä ett toinen näyttäis mun olevan sille tärkeä. Haluaisin olla haluttu.

Väkisin mä alan miettiin ett...niin...

Täytyy alkaa naakkaan maalit naamaan ja valmistautuun kestohymyllä töihin iltavuoroon.

Ankaruutta ja syyllisyyttä.

Tänään yks vapaapäivä. Mieli olis tehny maata koko päivän ja levätä juoden kuumaa mehua hunajalla jotta viimein saisin selätettyä tän sairastelun. Mutt...syllisyys ja ittensä haukkuminen nostaa päätään. Harhamieli nalkuttaa korvaan kimeällä äänellä kuinka laiska mä oon ja saamaton jos en käytä päivää koko perheen eteen ja tee jotain hyödyllistä! Nyt sitten pyykkikone on taas käynnissä, tiskit oottaa pesijäänsä ja imuri tahtoo tulla ulos kaapistaan. Huoh...kumpa osaisin olla välittämättä ja antaisin itelle luvan hoitaa itteäni. :( Mutta kun sitä on tottunu kuuntelemaan kuinka laiska ja turha oon ihmisenä etten voi yhtään laittaa kortta kekoon, niin kai mä yhä haluan vakuuttaa olevani jotain muuta. Lapsena kotiin sai jäähä sairastamaan vaan silloin kun oli kuumetta lähemmäs 38 astetta tai enemmän, flunssat tai pyörtyilemiset ei muuttanu mitään. Kouluun vaan ja kotitöiden tekoon. Joskus pyysin paria markkaa jotta pääsisin koulun discoon kavereiden kans ja sen rahan saamiseen oli tehtävä vielä enemmän töitä, sillä "ei koti mikään täyshoitola oo". Oon siis oppinu ettei kotona levätä, laiskuutta se on. Terapeutin kans juteltiin myös näistä asioista ja kerroin, ett mun on aina tarvinnu tehä niin paljon enemmän ku esim. siskoni jotta tulin ees huomatuksi ja oon joutunu todisteleen kaikille ett oon ihan hyvä. terapeutti kysy, ett oonko mä koskaan lapsuudessa/nuoruudessa saanu kannustavia sanoja tai onko ollu ees yhtä ihmistä joka olis uskonu muhun. Mietin kovasti...mutt ei. Ei ollu. Mun eteenpäin meneminen on riippunu vaan siitä ett oon ite uskonu itteeni ja mulla on ollu tunne, ett mun on pakko tehä niin. Mitään muuta vaihtoehtoa ei oo ollu. Oon suorittanu elämäni aikana paljon asioita ja ollu monessa mukana, tehny kaksinverroin enemmän, tippunu ja kaatunu, kiivenny uudelleen. Mutt mikään ei tunnu riittävän. Mä en tee tarpeeksi enkä oo tarpeeksi jotain. Mä en saa sanottua itelleni ett oisin pärjänny hyvin tai ett mulla ois oikeus myös levätä ja joskus jopa hemmotella itteeni (oon kuullu joidenki tekevän niin :) ). 

Musta on myös tuntunu etten mä häröilyni lomassa oo ollu hyvä vaimo vaan oon hankaloittanu beijbenki elämää. Syytän itteeni kun en aina (en juuri koskaan) pysty olemaan kuten muut, terveet ihmiset. Mä hermoilen, raivoan, kiukuttelen, häröilen, dissoilen...oon siis mitä ihanin ja rakastettavin! Suunnittelin beijbelle pienen yllätyksen illaksi, sanoin alkuviikosta vaan ett perjantai-illaksi ei mee suunnitteleen mitään vaan on mun käytettävissä klo 19:30 --->. Muuta infoa en kertonu. :) En vielä paljasta teillekään mistä on kyse, sillä mun tuurilla beijb kävis just tänään kuitenki lukemassa mun kuulumisia ja sais sitten tietää mun suunnitelman. Oon kyllä aika innoissaan itekkin! :)

Mutt sitä ennen...täytyy siivota jotta oisin oikeutettu iloitsemaan illasta.

Väsymystä ilmassa.

Viime päivät on menny väsymyksen ja flunssan kourissa, jälleen kerran. En tiiä miten helkkarissa mä oon nykyään koko ajan sairaana! Ärsyttävää. :( Mieli on ollu sen verran parempi etten oo "joutunu" syytteleen itteeni mistään tai toivomaan pikaista äkkikuolemaa. Eli aika hyvin menee tällä kertaa. Tää väsymyskin on nyt enemmän fyysistä kuin henkistä ja nytkin istun tässä silmät kirveltäen ja nenä punasena oottaen ett pian pääsis nukkuun. Täysin veto pois.

 Iltasin saan unen päästä kiinni aika hyvin, kiitos Melatoniinin. Mutt jotenki tuntuu etten mä saa tarpeeksi unta ja lepoa. Tai sitt tää on vaan joku vaihe...en tiiä.

Näyttely on pyöriny lähes koko ajan mun mielessä ja mietin jatkuvasti kaikkea niitä mitä saatiin tyttöjen kans aikaan ja kuinka "tunnelmallinen" tilasta tuli. Kysyin alkuviikosta beijbeltä ett käykö se kattoon näyttelyä niin aikoo kuulemaa käydä ja haluaa tehä sen ihan kaikessa rauhassa, ei siis kiireellä ja minuuttiaikataululla. Oli mukava kuulla, vaikka kyllä mä toisaalta ymmärtäsin jos ei näyttelyä halua nähä,

 sillä kai se voi olla myös epämiellyttävä ja ahistava. Ite on joskus vaikea hoksata ja muistaa, ett itelle päivänselvät asiat ei toisille olekkaan niin tuttuja ja arkisia. :/ Näyttelyä pystytettäessä oli aivan mieletöntä vitsailla kaikkien oireista ja häiriöistä sekä vääristyneistä käyttäytymistavoista! Hitto se oli mahtavaa, sai kunnolla nauraa! Monet olis kyllä säikähtäny sillä yleensä ei kai oo "soveliasta" vitsailla kyseisillä aiheilla, mutt mä tykkäsin! :)

Terapiassa tiistaina käytiin läpi näyttelyn tuomia tunteita ja sain taas hitusen ymmärrystä omaan oireiluun. Jälleen kerran olin syyttäny itteeni hanakalana olemisesta, mutt käytökselle löyty järkevät selitykset. Terapeutti haluaa ja aikoo kuulemma ehottomasti käydä kattomassa näyttelyn ja kysy vielä, ett onko siellä mitään mihin voi kirjottaa ajatuksia tai tunteita joita näyttely herätti ja onhan siellä meijän vieraskirja! Terapeutti sano, ett voi varmaan olla mukava saaha palautetta siitä mitä näyttely on toisille antanut. Ja onhan se. :) Terapeutti aiko kertoa näyttelystä myös muille keskuksessa toimiville ammattilaisille, sillä tuollaset on kuulemma tosi tärkeitä tiedon keräämisen kannalta ja antaa terapeuteille aina uusia ajatuksia ja näkökulmia terapiatyöhön. Jännä oli kuulla, ett toiset voi olla noin kiinnostuneita sellasesta mitä on ite ollu tekemässä,mikä merkkaa itellekkin tosi paljon ja on tosi tärkeä juttu.

Jännää tuntea olevansa...olemassa.

Näyttelypäivä!

Niinh, tänään oli suuri päivä jolla oli mulle tosi iso merkitys. Näyttelyn pystytys. Olin työstäny töitäni ja saanu lähes kaikki ideat toteutettua mitä halusinki. Viikonlopun aikana tuli kyllä erittäin huonoja tuntemuksia päälle ja paljon muistoja jotka ei oo pitkiin aikoihin tullu tietosuuteen. Tuli painittua monenlaisten asioitten kans ja kävin itteni kans monet taistelut. Mieli meni vuoristorataa ja sama meno jatkuu yhä. Taidenäyttelyyn osallistuminen on ollu kai aina yks mun haaveista. Nyt sain sen mahollisuuden ja kun vielä ajattelee, ett otan ensi askelia eheytymisen parissa ja ensi kertoja paljastan "maailmalle" mitä sanottavaa mulla on, niin näyttelyn merkitys korostuu entisestään. Mä en oo ennen juurikaan tavannu muita saman taustan omaavia joten siltäkin osalta päivä oli hämmentävä. En ollu enää se ainoa ja yksin toisenlainen vaan vierellä oli monta muuta. Mukana olevat tytöt on kyllä aivan uskomattoman vahvoja ja rohkeita ja en voinu tänään muuta ku olla onnellinen ett oon saanu tutustua heihin. Neljästä tytöstä en ollu aiemmin tavannu ku kaksi, mutta siltikin nämä kaksi muuta tuntuvat heti "omilta" ja tunsin itteni tervetulleeksi. Oli hyvä olo. Turvallinen olo.

Päivään heräsin hyvällä mielellä vaikka eilen illalla jännitti ja hermostutti mahottomasti. Pian hyvä mieli ja rauhallinen aamu oli kadonnu ja tilalla oli kaaos. Kai mä taas vaadin niin paljon ja ihan liikaa, luulin olevani jotenki erikoistapaus joka sais erityiskohtelua. Tyhmä tyttö. Ei siitä sen enempää. Paska fiilis jäi.

Ruokapolitiikka on tänä päivänä ollu surkea. Aamun alotin kahvilla. Ajattelin näyttelypaikalla ostaa jotain syötävää, ja kävinki tiskillä, mutt...ostin take away-kahvin. Kattelin kyllä niitä voileipiä ja kaikkia, mutt ei. En raaskinu tuhlata ja toisaalta en ollu ansainnu mitään pullia tai kakkuja. Kahvi riitti ihan hyvin. Kotiin tullessa iltapäivällä lenkitin koirat ja tiskasin. Sitt aloin tekeen ruokaa jotta poikakin sais syötyä ennen ku lähtee kavereilleen. Viiden aikaan mä sitt söin jälkiruokakipollisen kanariisihässäkkää. That´s it. Sitten istahin hetkeksi ja lähin kauppaan sillä kahvi ja pyykinpesujauhe oli loppu. Nyt sitt juon kahvia ja pyykkikone laulaa taistalla.

Siinä mun hieno ja glamouria täynnä oleva näyttelyn avajaispäivä!

Hymyilen, vielä kerran

Kattokaa muhun päin, kattokaa ihan kunnolla. Pyytäkää mua kohottaan kasvot ylös ja kattomaan teihin. Kattokaa ihan kunnolla niin ett näette mut. Silloin te näkisitte mun väsyneet, kyyneleiset silmät. Silloin te näkisitte miltä musta tuntuu. Näkisitte kuinka katon suoraan teihin mutta katse on lasittunu. Silloin te näkisitte mun olevan jo jossain kaukana.


Kysykää multa miten mä voin, mitä mulle kuuluu. Kysykää niin kuin haluaisitte oikiasti tietää ja niin, ett teillä on aikaa kuunnella. Mä kerron kyllä. Silloin mä kertosin kuin mä pelkään ja etten mä jaksa vaikka kovasti yritin. Mä kertoisin teille ett oon niin täynnä vihaa etten jaksa uskoa paranemiseen, enkä siihen ett jonain päivänä kaikki olis ollu hyvin. Mä kertoisin teille etten mä usko saavani takaisin luottamusta ihmisiin, oon jääny yksin liian monta kertaa.


Olkaa mun vierellä hetki niin mä voin hymyillä vielä kerran.

Pensselit vaivuttaa menneisiin.

Näyttelyn valmistelu herättää aika hitosti tunteita...kaikki muistot on jotenki "just tässä" ja totta. Päivällä maalatessa tuntu hyvälle antaa pensselin liikkua paperilla mutt ei enää. Liian paljon asiaa yhelle kerralle, en osaa käsitellä näitä tuntemuksia. Itkettäis, mutt kyyneleitä ei tuu. Väsyttääki...ja sitt alko ahistaan tää kämppä...

Haluan näkyväksi.

Viime yö meni valvoessa. Nukahin kyllä ihan hyvin mutt heräsi klo.2:49 ja sitten alko valvominen. En osannu asettua ja oli muutenkin levoton mieli. Ärsyttävää...

Eilen illalla huomasin ett olin jättäny kertomatta paljon asioita koskien terapiakäyntiä. Ihmettelinki ett miten tekstiä tuli niin vähän! :)

Terapeutti halus eilen tietää, ett millasia juttuja mä oon näyttelyyn tehny. Kerroin sitten ensimmäisestä piirustuksesta jossa mä seison kädet sidottuna katsoen eri peileihin ja yrittäen saaha tietää millanen mä oon, mutt peileistä heijastuu vain sanoja "häpeä" "tapa itses" "arvoton" jne. En kyllä kertonu noita yksityiskohtia terapeutille, enkä sitä ett kuvassa mun reidet on veressä ja seison verilammikossa. Kerroin siitä kuinka vaikeeta mun on hahmottaa itteäni ja ymmärtää mun olevan olemassa myös muille. Mä oon vasta vuoden päivät alkanu tiedostaan oikiaa itteäni ja miettiny kuka mä oon. Mun on aika mahoton kuvitella millasena muut mut näkee tai huomataanko mua jos vaikka kävelen kadulla.

 Kun eräs psykiatri teki musta parin sivun pituisen tekstin Kelalle jossa määriteltiin mun diagnoosit ja oireet sekä kuvattiin mun menneisyyttä muutenkin. Kun sain luettavaksi sen tekstin mä olin ihan haltioissaan! Tuntu mielettömän ihanalta ett joku oli oikiasti kuunnellu mua ja tehny musta vielä omiakin havaintoja! Se tuntu hyvältä! Muistan kuinka luin ja luin sitä yhä uudelleen. Olin tullu huomatuksi.

Terapeuttini selitti, ett kun ihminen on tullu vuosikausien ajan hylätyksi ja vähätellyksi, sorretuksi ja hänelle on kerrottu millanen olla, mitä sanoa ja mitä tehä ja kaikki "oma" on väärin, niin ihminen kadottaa ittensä. Se oma minä alkaa haalistua ja hävitä. Siksi sen uudelleen löytäminen on niin vaikeeta koska mieli on oppinu sen kaiken olevan väärää ja pahaa eikä anna sen tulla takaisin. Tämä siis selittää aika hyvin sen miksi en koe olevani olemassa enkä kuulu tänne...

Mä kysyin eilen illalla beijbeltä, ett millasena muut mut näkee tai millasen kuvan mä itestäni annan. Vastaukseksi sain "no aika hankala tälleen sanoa muiden puolesta...ilosena". That´s it. Ehkä mä en vielä oo sitten niin ehjä ett näkyisin ihmisille. Mä taijan vielä olla Näkymätön Ninni.

Taas täytyy lopetella kesken kaiken. Koirat tahtoo pihalle joten palaanpa myöhemmin takas.

Käsi kaulalla.

Tämänpäiväinen terapiakäynti oli aika paikallaan. Juteltiin niin monesta asiasta etten näin jälkeenpäin tajua miten me saatiin kaikki ne asiat mahutettua yhelle kerralle. Alotettiin kuulumisista. Kerroin Natusesta ja siitä kuinka tunsin hylänneeni sen ja kääntäneeni selän vaikka toinen tarvi mua. Kerroin kuinka Natunen oli ollu mun vierellä ihan koko ajan kun mä romahin ja murenin, ihan ku se olis vahtinu mua. Terapeutti kysy, ett saanko kiinni siitä tunteesta miltä Natusen menetys tuntuu, missä kohassa kehoa sen tunnen ja millanen se on. Kuuntelin itteeni, laitoin käden sen päälle...se tuntu mun kurkussa, se oli nyrkin kokonen kova möykky, niin ku kivi. Terapeutti sano, ett jos se tunne vois puhua niin mitä se mulle sanois, mitä Natunen haluais sanoa. Jälleen mä kuuntelin itteeni...ensin tuntu ettei sillä oo sanottavaa, mutt sitten se kuiskas "auta". Sitten "elä jätä yksin". Sitten terapeutti kysy, ett mitä mä haluaisin sille sanoa. Mä pidin hellästi kättä mun kaulalla ja sanoin "en varmasti jätä". Sitt mä tajusin... Noi samat asiat mitä luulin Natusen pyytävän multa mä anelin äänettömästi vajaa pari vuotta sitten. Mä halusin kuolla, pelkäsin elämää. En selvinny yksin ja hiljaa mielessäni anelin apua... Mutt nyt mä pystyin rauhottamaan itteni, lupasin itelleni etten mä varmasti jätä sitä yksin, mä autan ja oon turvassa. Kuten yhessä aiemmassa tekstissä kirjotin, niin kutsun lapsi-minää Ninniksi. Terapeutti kerto, ett tää oli ensi askel eheytymiseen ja tällä tavoin kun opin kuuntelemaan kehon viestejä niin mä saan yhteyden myös Ninniin ja saan rauhoteltua ja autettua sitä pientä. Siinä jutellessa mä huomasin, ett yhtäkkiä se tunne oli kadonnu. En tuntenu sitä möykkyä. Olin aika ymmällään... :) Terapeutti sano, ett tästä eteenpäin mun kannattaa alkaa rauhassa kuulosteleen tuntemuksia, mutt ei kuitenkaan pelätä niitä. Mun pitäs antaa niiden tunteiden tulla ja antaa niiden kertoa mitä sanottavaa niillä on. Mielenkiintosta. Vähän kyllä pelkään.

Seuraavaksi kerroin tulevasta taidenäyttelystä ja kaikesta mitä ajatuksia sen työstäminen on synnyttäny. Terapeutti piti tuota loistavana juttuna ja kehotti mua ottamaan asiasta kaiken irti. Kerroin sille epäonnistuneesta pääsykokeesta, käsien murtamisesta ja siitä kuinka tärkeä juttu piirtäminen ja maalaaminen on mulle aina ollu. Ja nyt kun pääsin mukaan näyttelyyn, niin se on ku huuto maailmalle etten mä enää vaikene ja ett mä yhä maalaan sekä piirrän. Se on saavutus, yks päätepysäkki.

Tänään sain piirrettyä yhen työn näyttelyyn josta tuli aika...hmm...kamala. Sain myös tehtyä listan tavaroista joita tarvin toteuttaakseni pari juttua. Tarvin vyön, vetoketjun, nukkeja, risuja, liimaa sekä pari valokuvaa. Huomenna haalin nuo kasaan ja katon onnistuuko haluamani juttu.

Nyt täytyy lopetella ja levätä hetkinen jotta jaksaa taas huomenna.

Mä tarvin sua.

Sairaana edelleen, mutt pakko yrittää halautua terapiaan sillä viime tapaamisesta on aikaa ja jotenki viime aikojen tunnelmat yrittää kertoa ett mä tarvin apua. Liekkö totta?! :) Olo on väsyny, silmät turvoksissa ja nenä punanen mutt ei voi mitään.
Mulla on parin viime päivän aikana ollu aika kumma fiilis...beijben suhteen. En tiiä kuvittelenko mä vaan vai mitä mutt tuntuu ett jouvun kinuamaan joka ikisen huomion rippeen ja eilen illallakin mainittemaan ett halihoito olis parasta lääkettä... Mä niin kaipaisin vähän huomiota ja hellyyttä, ilman pyytämättä.
Mikä mussa on vikana? Tunnun olevan päivä päivältä yksinäisempi.

MurMur.

Kipiänä. Kipiänä tällä kertaa myös fyysisesti eikä vaan henkisesti. Nyt siis laaja-alaisesti kipiä, avarakatseisesti. Ei jaksa edelleen mitään.

Väsynyt.

Ahistus voimistuu voimistumistaan. En oo kyenny tekeen mitään koko päivänä. Paha olla, haluan pois mun kehosta. En jaksa elää.

Mä en halua.

En halua alkaa nukkuun, en. Väsyttää mutt mä en halua painaa päätä tyynyyn, en. Mä en halua nukahtaa, en. Tiiän ett eessä on painajaisia, ahistavia unia jotka on ku totta, jotka tunnen oikiasti. Mä en haluu tuntee tätä tunnetta! Ottakaa tää pelko pois, joku kiltti ihan oikiasti?!? Auta mua. Oo niin kiltti. Auta.

Pakkopaitaan ja teippi suun eteen!

Heräsin kaaokseen. Kotona oli menossa melkonen hässäkkä beijben ja koirien kesken, siiihen kai mä sitt heräsin, tai ehkä siihen oven paukkeeseen. Noustessa olkkariin ja laittaessa kahvin tippumaan tunnelma oli jo aika kiree ja sellasena se pysy. Mä aloin jo tunteen itessäni kiristymisen merkkejä mutt yritin ajatella tunteen menevän ohi ja tsemppasin mieltä oleen hyvällä tuulella. Beijb oli jotenki jo niin äkäsen olonen ja poika älämölös muuten vaan, koirat meuhkas ja riehu yhessä...sitt alko tuntuun ett telkkarin äänet alko käymään korviin, kimeät äänet viilteli mun korvia. Kaikki läpsytykset, kahinat, rapinat, murinat...mun pää sekoo! 

Haluun huutaa kaikkien olevan hiljaa hetken! Ihan pienen hetken vois jumalauta olla rauhallista! Eilen kuvittelin kuin mukava päivä tulis olemaan kun kaikki oltas kerranki yhtäaikaa kotona ja syötäs aamupala yhtäaikaa ja otettas rennosti. Mutt eipäs se ihan niin menny. Ja nyt kaikki mököttää omissa oloissaan. Pojalla on tänään kaverin synttäreille meno, joten sillä tulee olemaan ihan mukava päivä vaikka alku olikin yhtä kaaosta. 

Mun oli tänään tarkotus käyä tarkistamassa taidenäyttelyn tila ja muutenki käyä fiilistelemässä paikan päällä. Mutt saapa nähä lähteekö beijb kuskaan mua minnekkään. Mun pitäs myös saaha vähän enemmän maaleja jotta kuvien maalaaminen olis vähän helpompaa...mutt saapa nähä niittenki kohalla...Mä kun en voi ostaa itelleni mitään jos en oo sitä ansainnu tai jos se on "pois joltain toiselta". :/ 

Mua ärsyttää helvetisti tällaset aamut ja tällaset tunteet!Tunnen itteni liian oudoksi kun reagoin kaikkeen niin voimakkaasti ja hajoilen jos/kun kotona on kiree meininki. Tuntuu, ett ihan ku mä en pysyis tän elämän mukana, ihan ku mä oisin liian "diu diu" ja mutt pitäs laittaa eristykseen vähän lataileen akkuja jotta selviäisin tän elämän virrassa mukana. Tai miks elämä ei vois vaan olla sellasta rauhallista ees puolet ajasta jossa olis helppo olla? Tai voisko mun olemista muuten helpottaa jotenki..? Emmä tiiä...

Dissosiaatiota ja ruokahaluttomuutta.

Nyt on kuuden päivän työputki takana ja on pieni hetki aikaa levätä. Mä yritän ihan oikiasti ottaa iisisti enkä siivoa (ainakaan kovin paljoa) enkä voi myöskään tiskata (tiskiaineen ollessa loppu), pyykkikone kyllä jo on pyörimässä, mutt sehän ei oo paljon. Beijb lähti illaksi töihin joten oon aikas yksin tän päivän. Poika kun tulee koulusta kotiin, niin ehtii nappasta välipalaa kunnes sen täytyykin lähtee treeneihin, sitt oon taas yksin. Tai noh, onhan mulla nuo karvaset kaverit seurana jotka kyllä pitää huolen siitä ett tekemistä löytyy. :) Tarkotus olis tän viikonlopun aikana väsäillä materiaalia taidenäyttelyä varten. Paljon mulla on visioita mielessä, mutt nyt täytyy miettiä vähän tarkemmin ett mitä haluan ja mitä voi "paljastaa" julkisesti. Mä kyllä haluaisin puhutella ihmisiä ihan kunnolla ja herätellä todellisuuteen sekä antaa ihmisten tietää mitä tapahtuu (kuten blogini nimikin kertoo) just sun selkäs takana.

Eilen huomasin yhen seikan itestäni; mun ruokahalu on kadonnu. Mulla ei tuu näläntunnetta... Eilen joutuin syömään pakonedessä töissä, sillä tajusin etten jaksa töitä tehä ellen syö. Eiliset ruokailut oli siis tällaset: aamupävällä ennen terapiakäyntiä yks myslijugurtti purkki, töissä 3:n aikaan pari näkkäriä ja 2 kananmunaa sekä porkkana. Illalla ruokatauolla pari porkkanaa lisää sekä n. 2dl kaalikeittoa. Illalla kymmenen aikaan kotona nappasin beijben tekemää makaroonilaatikkoa hitusen verran. Töissä mulla ei ollu yhtään nälkä, mutt pakotin itteni syömään. Ihmettelin kovasti mihin nälkä on hävinny, etenkin kun kävelin puolen tunnin reippaan lenkin terapiasta töihin ja töissäkin ollaan lähes koko ajan liikkeessä. Mutt ei, nälkää ei tuu. Töissä kahvipöydällä oli myös pussillinen tuoreita sokerimunkkeja, mutt mulla ei tehny ees mieli napata yhtä munkkia. :/ Tänään tarkotus olis käyä lenkillä ja treenata muutenkin, niin ruokaa on pakko kitusiin tunkea jotta kroppa jaksaa työskennellä. On vaan ärsyttävää syyä kun ei oo nälkä eikä tee mieli mitään.

Eilinen terapiakäynti laitto mietityttään aika paljon. Sain kuulla itestäni uusia havaintoja sekä ehkä myös vähän ymmärrystä omaan oireiluun. Sain kuulla, ett mulla on voimakkaimmin konversiohäiriö. laitanpa tähän vähän tietoa:

Konversiohäiriön olennainen piirre on vähintään yksi tahdonalaisen lihaksen tai aistien toimintaan liittyvä oire tai vajaus, joka muistuttaa neurologista tai muuta ruumiillista häiriötä. Oireen tai toiminnan vajauksen syntyyn liittyy psykologisia tekijöitä, ja oireen ilmenemistä tai pahentumista edeltää erilaisia psyykkisiä ristiriitoja, stressitekijöitä tai traumaattisesta tunnemuistoon liittyviä tapahtumia. 

Konversiohäiriössä ilmeneviä motoristen toimintojen häiriöinä voi ilmetä heikentynyttä lihasten yhteistoimintaa, tasapainohäiriöitä, lihasten heikkoutta tai halvaantumista, äänen heikentymistä tai käheyttä, nielemisvaikeuksia tai palan tunnetta kurkussa tai vaikeuksia virtsata. Aistinelinten toimintaan liittyviä konversio-oireita voivat olla mm. kosketuksen tai kivun tunteen heikentyminen tai häviäminen, kaksoiskuvat, sokeus, kuurous ja erilaiset aistinharhat. Joskus konversio-oireina ilmenee epileptistä kohtausta muistuttavat kouristukset.

Konversio-oireille on ominaista, että ne eivät vastaa tunnettujen anatomisten hermoratojen vaurioiden aiheuttamia puutosoireita vaan heijastavat henkilön omia mielikuvia lihasten tai aistien toiminnasta. Halvaantunut lihas voi toimia tietyssä tilanteessa eikä kouristava kaatuessaan loukkaa itseään. Kipu- tai kosketustunnon menetyksen alue on "sukkamainen" eikä vastaa anatomista hermotusta.
Konversio-oireiden taustalla ovat varsin usein erityisesti lapsuuden mutta joskus myös aikaisemman aikuiselämän aikaiset traumaattiset kokemukset. Tällöin oire alkaa tai ilmenee elämäntilanteissa, jotka tavalla tai toisella muistuttavat tietoisuudesta torjutusta ja työstämättömästä traumaattisesta tapahtumasta. 

Konversio-oireiden keskeisenä syynä pidetään ajankohtaista stressiä tai psyykkistä ristiriitaa. Tämän vuoksi konversio-oireista kärsivien henkilöiden ja heidän läheistensä tulee pyrkiä oireen taustalla olevan stressin tai ristiriidan vähentämiseen. Oireen taustalla voi myös olla aikaisemmin koettu traumaattinen tapahtuma, jonka rakentava työstäminen vähentää alttiutta konversio-oireen uusiutumiseen. Pitkittyvistä oireista kärsivät henkilöt voivat hyötyä psykoanalyyttisestä psykoterapiasta tai traumaterapiasta, joissa päämääränä on oireita ylläpitävien tunnemuistojen ja mielikuvien ahdistavuuden vähentäminen.

Siinä hieman teoriatietoa. Mulla ilmenee siis muitakin dissosiaatiohäiriön muotoja, mutt tuo oli kuulemma selkein. Sillä selittyy mun viha omaa kehoa kohtaan ja voimakas tarve paeta, piiloutua tai olla paikoillaan tapahtui mitä tahansa, jähmettyminen. Ahistuksen tullessa päälle mulla tulee hartioihin, etenkin oikealle puolelle, sellanen pakottava tarve ravistaa olkia, ihan ku joku hipelöis mun hartioita ja mä yrittäisin väistää liikettä. Mun lihakset alkaa harteissa nykimään ja kädet puristuu nyrkkiin. Silloin mulla tulee eniten tarve ja helvetin suuri halu viiltää.  Yks terapeuteista sano, ett hälle jäi sellanen mielikuva, ett mun persoonalisuudessa on jotain vielä piilossa jota en vielä kykene tiedostamaan tai muistamaan. En kyllä ymmärrä yhtään mitä tuo tarkottaa ja nyt kyllä harmittaa kun en tullu kysyneeksi. Samainen mies sano myös, ett oli erittäin surullista kuulla kuinka suurta vihaa mä tunnen itteäni kohtaan ja kuinka huonona ja pahana mä itteäni piän. Samalla se myös kauhisteli sitä, ett vaikka mun sisällä on mitä ilmeisemmin kamalasti tuskaa ja pahaa oloa, niin ulospäin siitä ei näy mitään vaan mä täysin tyynen rauhallisena luettelen mielessä oleviva ajatuksia ja mielikuvia itestäni. Hän kuulemma näkee aivan toisenlaisen ihmisen ku miten mä näen itteni. Siinäpä kyllä sitten onkin yks ongelma, ett ku mä en tiiä millanen mä oon. Tiiän ett oon punapäinen ja sinisilmänen, mutt...niinh... Mä en jotenki nää itteeni, en tiiä millanen oon. Ja mun on mahoton kuvitella millasena ehkä muut mut näkee. Tai näkeekö ne myöskään muuta ku punaset hiukset. :/ Hankalaa.

Päätöstä mun ryhmää menosta ei vielä tullu, onneksi. Ennen ryhmiä on muodostettu kaks, yks vaikeasti häiriöisille joilla toimintakykyä ai paljoa oo ja sitt vähän lievemmin häiriöisille. Mutt tällä kertaa ryhmiä alkaakin vaan yks ja vielä ei oo tiedossa kumpi ryhmä alottaa. Mutt mulla on aikaa miettiä haluanko alottaa ryhmässä siihen asti kunnes allekirjotan sitoutumislomakkeen mikäli tuun valituksi. En nytt jaksa uhrata ryhmälle ajatustakaan tai miettiä pääsenkö vai en.  On jotanki han sama.

Mitä musta piti tulla?

Huoh. Mä en ymmärrä tätä mun ajattelumaailmaa, en sitten yhtään! Tänään oli viides työpäivä, huomenna kuudes ennen vapaille jäämistä. Töiden jälkeen tulin kotiin ja olin helvetin väsyny, mutt ennen ku annoin itelleni luvan keittää ees kahvia ja istahtaa sohvalle, mun oli käytettävä koirat ulkona, tiskattava ja siivottava keittiö, siivottava kylpyhuone, kerätä viimein joulukoristeet pois, viikata pyykit telineestä ja pestä uudet pyykit ja laitta ne kuivumaan sekä vielä luututa lattiat. Nyt sain istuttua alas, otin kupin kahvia ja aloin kirjottaan sulle. Mä en helkutti tajua miks mun pitää työputken aikanakin muka "ansaita" lepohetki! Eikö töistä selviäminen oo jo tarpeeksi jotta vois hetken levätä ilman huonoa omaatuntoa? Ei mulle. :(  Mä väsytän ite itteni. Mutt jos mä en tee tarpeeksi alkaa harhamieli huutaan aikuisen naisen äänellä moitteita siitä kuinka laiska ja saamaton mä oon. Ja ei, sitähän mä en haluais olla!

Joku varmaan muistaa, ett kävin jokunen aika sitten haastattelussa sellaseen "dissosiaatiohäiriö ja vanhemmuus"-ryhmään joka videokuvattiin ja jonka on kattonu joku projektityöryhmä. Huomenna olis mun meno kyseisen haastattelun palautekeskusteluun. Tämä projekti toteutetaan samassa paikassa missä mä käyn traumaterapiassa, eli traumaterapiakeskuksessa. Mun terapeutti tulee keskusteluun myös ja siinä käydään läpi havaintoja joita haastattelijat teki muhun ja mun oireisiin liittyen. Hermostuttaa... Se olis ennen iltavuoroon menoa. Eli huomisestakin on tulossa raskas päivä. :/ Me mietittiin mun terapeutin kans sitä ett alottasinko mä sittenkään siinä ryhmässä (mikäli siihen pääsen), sillä terapeutti pelkää sitä ett se käy mulle liian raskaaksi kun vasta traumaterapiakin on alkanu ja koko prosessi on lähteny vasta käyntiin. Nyt mä vaan mietin, ett voiko tää enempää raskaammaksi mennä. Tuntuu etten mä jaksais yhtään mitään terapiaa, en mitään keskustelua, en apua, en mitään hoitoa. Mä en halua enää sairastaa, en päivääkään.

Musta tuntuu ett kaiken tän hymyn ja näyttelyn takana oikia minä haalistuu, häviää vähitellen kunnes katoaa kokonaan. Lopulta musta ei oo jälellä muuta kuin joku roolihahmo joka poistuu paikalta kun esirippu laskeutuu. Mä häviän näkyistä, esitys on ohi...sitt mua ei enää oo.
                     

En mä halunnu ett mun elämä menis näin. Mä olin päättäny jo pienenä ett musta tulis sankari, jotain suurta. Ei musta pitäny tulla mielisairasta, itsetuhosta pelkuria. Kuvittelin oman elämäni ja elämän yleensäkkin toisenlaiseksi. Musta piti tulla joko kampaaja tai opettaja. Oonhan mä itteni kampaaja; en raaski käyä kampaajalla joten leikkelen ite hiukseni, yleensä partahöylällä vetelen. Opettaja mä en oo, mutt ei kai mun ammatti kovin kauas siitä heitä. Oisin ehkä halunnu opiskella hitusen pidemmälle...

               
Rakastin piirtämistä, rakastan edelleen. Oon aina piirtäny ja maalannu, se kun on halpa harrastus. Aina jostain löyty paperia ja kyniä. Nyt yks mun haaveista ois käymässä toteen vähän ajan kuluttua, mutt jotenki tuntuu ett sekin on niin kaukana. Kerroin jokunen kuukausi aiemmin käyneeni kattomassa näyttelyn Puutarhani on täynnä sirpaleita joka säväytti mua syvältä. Ja suureksi hämmästykseksi ja onneksi mä pääsin porukkaan mukaan! Meillä on tulossa näyttely pääkirjastossa 19.1. Oon aika sanaton asian suhteen...

Kun oon miettiny mun ajatuksia ja tuntemuksia taiteesta ja muusta ja oon työstäny ajatusta näyttelystä, niin mun mieleen tuli muisto niiltä ajoilta kun yläasteen jälkeen hain yhteishaussa Käsi- ja taideteolliseen (vanha nimi). Olin suorittanu monivaiheisen valintaprosessin ja eessä oli enää viimeinen etappi: näyttökoe koulussa joka kestäisi koko päivän. Olin yhessä sillon yhen helvetin idiootin kanssa, mua 4 vuotta vanhemman tyypin kans. Se oli sairaalloisen mustasukkanen ja ei antanu mun nähän ees kavereita tai mennä mihinkään. Pari päivää ennen valintakoetta mä olin "karannu" mun parhaan kaverin luo, mutt jäin sitten kii. Tämä tyyppi hermostu asiasta... muistan niin hyvin se istu tuolilla, mä olin polvillaan sen edessä, parkettilattialla ja se piti mua kädestä kii sillain, ett toisella kädellä piti mun kämmenestä ja toisella mun käsivarresta läheltä kyynärpäätä.

Se sano "Mä tiiän ett sä tuut tarviin sun käsiä". Sitt se kohotti mun kättä, puristi kovasti ja voimalla rusautti mun käden sen polveen. Se mursi mun ranteen. Tuska oli mieletön, mä huusin. Sitt kuulin sanat "oisit miettiny vähän aiemmin" ja sitt se meni pois. Menin pääsykokeisiin, yritin parhaani mutt eipä oikeen onnistunu. Yks tehtävistä oli rautalangasta vääntää ja rakentaa eläin jota ei ole olemassa, mutta toivoisin olevan. Eipä onnistunu vääntäminen ei, eikä paljon muukaan. En päässy kouluun. Mutt piirtämisestä tai maalaamisesta mä en oo luopunu. En ikinä. Nykyään ei oo tarvinu tulla kummosta rasitusta tai osumaa ranteeseen niin se kipeytyy. Vittumaista.

Toi näyttely olis  kai myös merkki siitä ettei yks ranteen  murtaminen oo estäny mua tekemästä sitä mitä haluan. Sillä ois mulle iso merkitys, ihan ku voitto...jostain.

Sitä samaa.

Kahlasin taas yhen päivän läpi. Mahtavaa... Ja tosi suurella innolla ootan seuraavaa päivää ja uusia helvetin mahtavia kokemuksia, uusia mielenkiintosia seikkailuja joita tämä rakas ja kallisarvonen elämä meille ihmisille tarjoaa!! Niinpä niin...

Ei paljoa muuta kerrottavaa. Mieli yhtä perseestä.

Mä en oo reipas.

Hyvää mieltä ei siis kauaa kestäny. Ei oleminen ollutkaan niin helppoa. Noh, se oli hauskaa niin kauan ku sitä kesti. :/  Mun on kai niin hankalaa olla täällä tai koen asiat hankalina tai sitten en vaan tiiä miten tavallista elämää eletään ja miten tunteita tunnetaan. Kaiken tuon lisäksi täytyy koko ajan pelätä!! Mä oon niin saatanan kyllästyny pelkäämään ja huomaamaan etten tuu sittenkään toimeen, etten osannu ilmasta toiveita tarpeeksi selvästi tai ihan mitä vaan! En vaan jaksa. Vihaan itteeni...häpeän ja halveksin. En tajua kuin oon voinu kuvitella olevani kuten muut?! Hitto mä nauran itelleni... Pitkiin pitkiin aikoihin mä haluaisin palata entiseen, päästä hetkeksi karkuun tätä ja tuntee sen kuuman sykkeen ranteessa... Sen arvonen mä oon.
                            

Mutt en mä tee sitä. Ikävöin sitä, mutt se ei pelasta mua. Vähitellen mä alan ymmärtää miks mua on pitäny rankasta...siks ku sotken kaiken. Kovastihan mä aina yritän ja pyydän uusia mahollisuuksia, mutt sitt pilaan kaiken. Epäonnnistun ja tuotan pettymyksiä. Kuulen raskaita, syviä huokauksia kun en osannu olla ihmisiksi... antakaa anteeksi. Mä en ymmärrä oikeen itekkään ett miks yhä kitisen ja vingun tätä samaa paskaa, sillä oishan mun pitäny oppia jo vajaa pari vuotta sitten ett mikä mun paikka on ja kuinka helvetin arvokas mä oon. Mutt ei, sen verran änkyrä ja jääräpää piti olla ett jäi tänne ottaan taakkiin vielä pikkusen lisää, ja vielä kerran...sitt vielä kerta kiellon päälle.

Musta on alkanu tuntuun, ett jos mä nousen kerran vielä ja olisin ilonen jostain hyvästä hetkestä tai jotain, niin sitt alan kaivaan jo verta nenästä ja oon idiootti ja jälleen kerran elämä saa kenkästä mun maahan. Olisin lapsellinen ja täysin tyhmä jos kehtaisin vielä toivoa pärjääväni tai olevani jotain. Mä en uskalla yrittää. Joka kerta vajoan aina vaan alaspäin kun epäonnistun, kaivan omaa kuoppaa. Entä kun ei enää voi päästä alemmas? Ehkä sen on mentävä niin etten mä enää kuopasta nouse ja muut voi lapioija multaa mun päälle. Sitten mä saisin nukkua ilman painajaisia eikä mun tarvis enää pelätä. Kukaan ei enää uhkais mua eikä haluais tehä mulla rahaa. Mun ei tarvis enää olla rohkea ja pelastaa kaikkia. Olin liian väsyny pelastamaan itteäni. Sitten mä en enää olis nauramassa ja kertomassa hölmöjä juttuja, tanssimassa ja laulamassa joululauluja keskellä kesää, eikä kukaan meuhkais siitä  miten päin kupit pitää kaapissa olla. Mutt ainakin mun ois hyvä olla.

Mä koen epäonnistuneeni elämässä enkä mä jaksa kohottaa katsetta maasta. Haluaisin käpertyä peiton alle, vajota pimeyteen ja hävitä. Mulla ei oo minkäänlaista oikeutta olettaa ett toiset haluaa tuhlata elämänsä katellen mun skitsoilua ja mä tiiän ett ennemmin tai myöhemmin ne menee pois. Ei kukaan pitäny mua kädestä vedettyäni kourallisen Propraleja kurkusta alas... ei kukaan ollu mun vierellä istuessa ja oottaessa omaa vuoroani psykiatrian päiivystyksessä...ei kukaan ollu mun vierellä kävellessäni isoa valtatietä pitkin housut veressä, ilman kenkiä...ilman mitään 225 km:n päästä kotoa. En jaksa enää pelätä millon oon taas yksin. Kyllä mä lyönnit kestän, antaa mennä vaan! Ja käyttäkää mua miten mieli tekee, kaikki arvokkuus on jo viety! Mutt yksin jäämistä painajaisen keskelle mä en enää kestä. En halua taistella yhtäkään taistelua yksin. Mä en halua ees olla itteni kans.

Ja musta tuntuu ett kaiken sen jälkeen jonka läpi oon tullu niin mulla ois oikeus omaan elämään, oikeus päättää mitä elämälläni teen. Ja mitä en...

Mä en löyä keinoja ratkasta mun ongelmia enkä osaa puhua ja kertoa mitä mielessä liikkuu, mitä haluan ja miltä tuntuu. Mä toivoin, ett jonain päivänä elämä olis menny hetken ilman väärinkäsityksiä, vääntämistä ja selittelyitä. Ei elämän kuulu olla sellasta.

Sain revittyä itteni ylös klo. 4:50 jotta ehin tehä kaikki jutut (käyttää koirat, meikata, juua aamukahvit ja laittaa dieettieväät) ja lähtee töihin aamuvuoroon. Pakkasessa kävellessä mä mietin mun tilannetta ja ymmärsin ettei tää voi tällasena jatkua. Mutt emmä tiiä miten tää selviäis... Saikulle mä en halua jäähä sillä en halua jäähä yksin kotiin ajatusteni kans!! Se ei siis oo vaihtoehto. Töissä mä jaksoin tänäänkin erittäin hyvin näytellä sitä aina ilosta Jaskaa joka on totuttu näkemään. Hetkittäin mä jopa unohin oman kurjuuteni. Mutt vain hetkeksi.

Poika on ollu pappalassa viime yön ja on vieläkin, beijb on töissä. Oon siis yksin kotona ja toisaalta tää ahistaa, mutt samalla taas nautin tästä hiljasuudesta ja siitä ettei tarvi olla reipas ja jaksaa. Mä en halua olla reipas ja jaksaa.

.....................

Hyvin yritetty vaan ei tainnu riittää.

Millä kriteereillä hyväksi äidiksi?

iime yö meni enemmän hereillä ollessa ku nukkuessa ja sitten ku viimein rohkenin sammuttaa valon ja annoin itelleni luvan nukahtaa niin unet oli taas astetta oudompia. Jokaisessa unessa oli paljon karkuun juoksemista... :/  Inhottaa vaan kun aamusin herääminen on aivan tajuttoman hankalaa, en halua herätä, en sitten millään. Ja vaikka olisin hereillä niin en halua nousta. Tuo tuntuu oudolta siksi koska mä oon ennen ollu aamuihmisiä henkeen ja vereen! Mutt onhan se sanomattakin selvää, ett jos valvoo yöllä niin sitten nukkuu aamulla/päivällä. Tänään palasin pitkiltä jouluvapailta töihin ja nyt on iltavuoro takana. Huomenna olis sama juttu. Mieli tekis vähän hoitaa tuota kuntoilupuolta huomenna ennen töihin menoa, mutt sen tietää taas aamulla kuin mua väsyttää. Treenaaminen tekis mun mielelle kyllä niin hyvää joten toivottavasti mä saan potkittua itteni ylös, ulos ja lenkille!!

Mieliala on ollut tänään kai vähän parempi, johtuen paljolti siitä kun töissä ei oo aikaa mietiskellä omia juttuja ja toisaalta, mä tykkään mun työstä. Unohin mainita eiliseltä päivältä yhen ihanan jutun, pienen mutt tärkeän. Kun olin eilen tiskaamassa, niin ihana esimurkkuikäinen poika tuli kysyyn ihan omasta alotteesta, ett oisko mitään mitä hän vois tehä auttaakseen siivoamisessa! Siis voi mahoton sentään se lämmitti mieltä. :) Menin ihan hämilleen sillä yleensä kun ollaan kehotettu poikaa siivoamaan huoneensa tai jotain ihan tylsää, niin aika usein se tapahtuu jurottaen ja mököttäen ja nyt tuo kaikki tapahtui toisen omasta halusta. Ja ei, vieläkään ei oo ilmenny mitään mitä poika olis ollu vailla. :) Kyllähän mä sitten sain kehiteltyä kaikkee tekemistä ja siivoamista jotta auttamisenhalu saatiin tyydytettyä. Tuo oli jotenki niin ihana juttu ja piristi arjen keskellä. Ihana poika <3

Mä tiiän, ett ny varmasti joku miettii ett miks mä en voi ajatella poikaa sillon ku haluan luovuttaa elämän suhteen. Niin, hyvä kysymys. Kai mä en koe olevani pojalle mikään hyvä äiti ja korvaamaton. Tullessani raskaaksi mulle sanottiin usein ettei musta oo äitiksi ja mä tuun pilaamaan viattoman lapsen elämän. Aika jännä kommentti sinänsä sillä olinhan sillon ollut varaäiti veljelleni jo 13-vuoden ajan, lukenu iltasadut ja tehny terveellistä ruokaa, kuljettanu päiväkotiin ja myöhemmin saatellu kouluun. Niillä kriteereillä ei ilmeisesti voi saaha hyvän äitin titteliä. Terveellä mielellä jos ajattelen, niin tiiän olevani ihan ok vanhempi. Mä en ehkä osaa kaikkea, mutt jossain jutuissa oonki sitten pirun hyvä!Mutt huonona hetkenä, harhamielen ollessa vallassa mä en nää noita piirteitä ja asioita itessäni. Niitä ei oo. Yleensäkkin mun on lähes mahottomuus uskoa positiivisia asioita itestäni, en vaan usko niitä, ne ei koske mua. Ihan sama jos joku luettelis aakkosia venäjäksi,  koskettaa mua ihan yhtä paljon. Mä saan pojalta paljon voimia ja hän on yks tärkeimmistä syistä joiden vuoksi mä yritän taistella ja oon yhä täällä. Sillon ku itsetuhoisuus on maisemissa, niin sillon näkee kaiken niin tyhjänä ja turhana, seuraavaa päivää ei yksinkertaisesti ole. En nää itteäni elämään oikeutettuna ja arvokkaana sillä pilaan sairastumisellani monen ihmisen elämän. Niin mä uskon. Se on mun ajatusmaailmaa. :/

Ai niin, perheeseen tuli tänään uusi tulokas. Pieni pentuloinen, karhukoiran ja münsterinseisojan sekoitus. Aivan ihana tapaus!! Pöntinen on ollu hukassa Natusen kuoltua ja reppana on yrittäny yksikseen leikkiä joten ajateltiin ett parempi ottaa kaveri joka olis yhtä leikkimielinen ku Pöntinen, sekin kun on vasta 1,5-vuotias. Nyt on sitt taas vilinää ja vilskettä (niin ku muuten ei olis ollu)! Pentu sai mut hymyilemään loikkiessa ympäriinsä, sitä on niin ihana seurata kun toinen tutustelee paikkoihin ja on niin utelias kaiken suhteen. Huomenna voisin yrittää laittaa kuvaa noista karvasista kavereista. Mutt ny pesulle ja muihin hommiin... :)

Miltä epätoivo tuntuu?

Yhä täällä. Tänään on ollu hiukkasen parempi päivä, ainakaan en oo itkeny. Siivosin taas pikkasen sieltä ja täältä, samalla tunsin taas ihan ku laittavani elämääni kuntoon. Alkaa kuulostaan siltä ett ihan ku meillä olis aina kamala kaaos kotona kun siivoan melkein joka päivä, mutt ei se ihan niin oo. Mulla vaan on ihmeellisiä pakkomielteitä! :) Puuhatessa on helppo ajatella kaikkea ja etenkin viime päivien tunnelmat antaa aihetta ajatteluun. Mä edelleen oon samaa mieltä kun aiemmissa postauksissa, mutt se tunne on nyt enemmän jotenkin mun sisällä ja osa mua. Mä tuun sen kans toimeen eikä mun tarvi riidellä sen kans. Mä annoin itelleni luvan olla väsyny, mä haluan ajatella ett mulla on oikeus lähteä täältä jos/kun haluan mutt sitä ennen mun on yritettävä taistella vastaan. Ainakin hetki vielä. On helpompi ja rauhallisempi olla kun tietää ettei mun oo pakko yhtään mitään sitten kun siltä tuntuu. Kuulostaa varmaan hölmöltä, mutt jotenki noin mä sen järkeilen.

Tänään kävin pitkästä aikaa juoksemassa ja alko ärsyttään kun tajusin kuin kauan viime juoksulenkistä tai kunnon treenistä on aikaa!! Voi helvetti sentään, liikunta on yks mun suurin voimavara, miks mä oon unohtanu sen?! Kyllä mä sen olin päättäny ett joulun ajan annan itelleni luvan herkutella ja nauttia, mutt treenaaminen jäi myös kaiken hässäkän alle. Nyt haluan ottaa ajan takas ja puran kaiken tän vihan treenin kautta ulos. Yks keino tapella menneisyyttä vastaan on opetella tykkäämään itestään ja voija fyysisesti hyvin ja mä taas rakastan "rääkätä" vartaloni ja muokata siitä mieleisen vaikka muut onki sen rikkonu. Aion panostaa itteeni antamalla itelleni aikaa levätä ja aikaa treenata. Mä haluan yrittää taistella kaikkea pahaa vastaan, mutt mä en uskalla ajatella ett voitanko mä ja kuinka kauan saan/jaksan olla täällä, mutt mä haluan laittaa kampoihin, ja nauttia näistä hetkistä joista kykenen.

Ihmiset, jotka ei koskaan oo menettäny elämänhaluaan tai olleet masentuneita tms. ei voi ymmärtää miltä tuntuu kun ei yksinkertasesti vaan jaksa enää, tunnet kun sun sielu koostuu pelkästä epätoivosta ja hengittää surua, ei ole kovin helppoa ottaa askelia eteenpäin. Ei ees pientä askelta.Viimeksi eilen illalla/yöllä kun juteltiin beijben kans asioista, niin oisin antanu melkeen mitä vaan jotta oisin kyenny jotenki kuvaamaan sitä tunnetta mikä mulla on! Kumpa sitä tunnetta vois hetkeksi lainata toiselle ja sitt kysyä ett "noh, tuntuuko aurinkoiselta, heitetäänkö kärrynpyörä?" Tuon ei oo tarkotus kuulostaa ilkiältä tai tylyltä, mutt noin se menee. Kun elämänhalu on menny niin silloin kaikki on harmaata, hiljasta, tyyntä, mutt samalla se satuttaa ja raatelee, kirkuu ja viiltelee!! Se repii ja tukehuttaa. Silloin kamalinta mitä joku voi sanoa on "piristy vähän, yritä ees". Sillon tekee mieli läimästä pitkin poskia, mutt tyytyy vaan :
                                   

Mutt kyllä mä ymmärrän ett varmasti on hankalaa yrittää löytää oikeita sanoja, mutt sillon vois olla sanomatta mitään ennemmin ku laukasta jotain joka todennäkösesti loukkaa ennemmin ku auttaa. Ei kai sitä myöskään oo mitään oikeeta lausetta tai muistovärssyä (sen aika kai on pikkusen myöhemmin :D  ja taas meni huonon huumorin puolelle), jota kannattaa sanoa. Itelle mulle merkkaa eniten se jos mä tiiän toisen olevan olemassa sitten jos/kun apua tarviin. Ei muuta.

Joten, iso kiitos teille kaikille jotka ootte jelpannu mua. Vaikka mun luottamus toisiin ihmisiin on minimissä niin siitä huolimatta mä oon saanu tuntea etten mä ihan niin yksin oliskaan. Ootte niin tärkeitä, te kaikki. <3

                                       
                                    

Hereillä keskellä painajaista.

                                    

Selvisin yöstä. Nukuin vaan pieniä pätkiä ja aina herätessä mun mielessä pyöri ajatus ettei tää elämä voi olla tämmöstä. Ei tällasessa oo mitään järkeä! Mä en nää itessäni enää pienintäkään häivähystä siitä millanen oon joskus ollu. Pilke mun silmistä on hävinny. Käydessäni kriisihoitajalla pahimpana romahushetkellä tämä hoitaja sano, ett mä en kato ihmisiä silmiin sillä haluan pitää ne piilossa. Mutta jos onnistuu näkemään ja katsomaan mua silmiin, näkee erittäin selvästi kuin mua sattuu. Muistan tuon hetken niin selvästi. Noi sanat on totta, mä haluun pitää silmäni piilossa. Mulla on ikävä sitä hoitajaa.

Yöllä mä mietin, ett kuinka paljon mun oleminen täällä aiheuttaa pahaa mieltä toisille. Tai noh, ei kovinkaan moni tiiä mun "sairastelusta" joten ei kai ne osaa mitään pelätä, mutt ne harvat jotka tietää....ei tää oo reilua heitäkään kohtaan. Mä oireilen ja riehun, räpistelen ja raivoan, hajoa pala palalta. Ja kukaan ei pysty mua auttamaan. Ne voi vaan seurata vierestä ja pitää peukkuja ett jok kerta kun vajoan maahan mä jaksan nousta ylös. Heei, tuossahan olis Veikkaukselle ideaa uudeksi vedonlyöntikohteeksi! ( joo...huono vitsi taas! Nään silmissäni beijben vihasen ilmeen kun se mulkasee mua kun päästä ilmoille mun hyviä juttuja, se tykkää mun huumorista aivan mahottomasti :D...tai sitten ei.) Mutt vakavasti ajatellen, voitko sä nousta seisomaan jos sun jalat on viety? Voitko sä ottaa tukea jostain jos oot niin hauras ett jonkun koskettaessa sua murenet tomuksi ja tuuli puhaltaa pölyn mennessään? Ei se oo mahollista. Mä en halua ett kukaan joutuis seuraamaan tätä mun epätoivosta taistelua päivästä toiseen. Mä oon niin pahoillaan kaikesta... Antakaa anteeksi.

Mä en enää hallitte tätä tilannetta enkä elämääni. Nää päivät seuraa toisiaan, välillä vaan vihaan itteeni reilummasti. Oon yrittäny opetella uudelleen kuka mää oon, mutt nyt oon jo hukannu itteni. En ehtiny tuntee itteeni. Harhamieli muistuttelee oikein mielellään kaikesta niistä asioista joita mulle on sanottu..." huora, saatanan tyhmä, vitun idiootti, säälittävä, "jos sä oisit ollu rehellinen niin et olis nyt yksin" (rehellinen olin ollu, mutt mua ei uskottu), hullu, paska, lapsellinen, tunteeton, huomionkipee, liikkuva lihatiski, "oot niin paha, sairastutat kaikki sun ympärillä, tapa ittes" , mielenvikanen, "huomaatko; oot yksin", yksin, yksin...

                     

Voiko ihminen olla jotain muuta..? Eikö se oo pelkkää kuvittelua jos kaikki muut on tuota mieltä ja ite yrität keksiä jotain? Sehän on vaan mun mielikuvituksen tuotetta. Mutt niinhän mulle lapsenaki sanottiin; "oot vaan kuvitellu kaiken, sulla kun on niin vilkas mielikuvitus". Poliisi epäili kuuluisteluissa, ett entä jos mä olin niin uninen ett mieli teki tepposet ja kuvittelin kaiken, entä jos se olikin vaan pahaa unta. Joo, niin se on. Kaikki on vaan pahaa unta, pahinta painajaista mut saatana MÄ OON HEREILLÄ!!!

En löyä reittiä ulos mun mielestä. Mä haluan pois tästä sairaasta mielestä. Mutt en mä pääse. Mä oon jumissa ja tuntuu ett aika loppuu kesken.