Terapiaa!

Mistähän johtuu, ett joka kerta ennen terapiakäyntiä mää oon pahalla tuulella. :/ niin oli tänäänki. Käynti oli ihan ok, vaikkakin aika raskas. Puhuttiin mun tunteista joita mä oon ny tuntenu ja millasissa tilanteissa mä yleensä koen takaumia. Mä tunnen tunteita aika voimakkaasti : viha kasvaa polttavaksi raivoksi, inho haluaa mun repivän itteni kappaleiksi, viiltävän niiiiiiin syvältä, suru vyöryy mun yli ja tukahduttaa mut. Mä en osaa olla näitten asioiden kans, en osaa olla. Mä en oo lapsena voinu turvallisesti tuntea tunteita tai näyttää niitä, enkä oo koskaan voinu kertoa niistä. Aina on täytyny olla hiljaa, salata kaikki. Ja oon oppinu, ett jos näytän ulospäin herkkyyttä tai haurautta, joku voi käyttää tilaisuutta hyväks ja hyökätä. Heikkoudelle ei siis oo varaa. Eikä mulla oo koskaan ollu ketään jolle oisin voinu puhua, siks se on nytki vaikeeta.

Mutt suurin ongelma taitaa olla se etten mä tiiä miten tunteita tunnetaan?! Mä oon sanonu, ett mä en oo mielisairas, mä vaan tunnen isosti. :) se on totta. Mutt miten olla raivon kans, miten tulla toimeen tuskan kans joka nakertaa...miten itkeä jos joku näkee? Vaikeeta.

Puhuttiin myös mun väleistä äitiin ja siskoon. Nyt tajuan itestäni sen verran, ett siks en taija haluta niitä ny sotkeen mun elämää, sillä oon saanu kasattua kaiken ja tuun toimeen ja ne vois taas toiminnallaan rikkoa kaiken, levittää mun elämän. Sitä mä en enää jaksa. Mä en voi uskoa ett ne haluais mulle jotain hyvää, en ikinä. Siskooni katkasin välit ainaki hetkeksi, äitin kans välit viileät. Ne teki mulle selväksi etten mä sovi niiden juttuun, mä pilaan kaiken.

Mulla ei oo paljoa ystäviä (johtuu kai paljon mun peloista) mutt yks niistä sano kerran, ett mä voin rakentaa oman perheeni ja koota ympärilleni ne ihmiset jotka tekee mulle hyvää ja joista mä tykkään . Se oli ihanasti sanottu ja haluan niin tehä, mutt entä jos en löyä niitä ihmisiä..? Mistä mä tiiän kuka on hyvä?

Sitt vähän helpompiin aiheisiin...mun pitäis löytää toiselle kissalle valjaat ja kuulin, ett Mustiin&Mirriin ois tullu valjaita jopa xxl-kokoon asti. Eli täytyy kai suunnata sinne! Meillä on kaks kissaa ja toinen on sen verran palleroinen ettei normi valjaat mee sen päälle! Ei se syö yhtään enempää ku toinenkaan, se on aina ollu hieman runsaamman muotoinen! :D molemmilla kissoilla ois kyllä suuri halu ulos joka kerta ku ovi aukee, joten kai mun pitää valjaat hankkia. :)

En oo päässy lenkille vähään aikaan ku on pitäny antaanilkassa olevan tatskan parantua, joten seki kai on laittanu oloa turhautuneeksi. Huomenna olis tarkotus mennä taas nyrkkeileen ja ootan sitä aivan suunnattomasti!!

Hmm...seksistä...

Istuessani tässä sohvan nurkassa ja katellessa telkkaria, mä aloin miettiin ett miten mä voin vihata ja rakastaa seksiä yhtä aikaa? Samaan akkaan mä en voi sietää läheisyyttä, kosketusta ja seksiä...kun taas samaan aikaan mä haluan sitä, himoitsen. Eihän tuossa oo mitään järkee...

Mä oon oppinu saamaan mua kiinnostavan ihmisen huomion itteeni, niin sairaalta kuin se kuulostaaki. Seksi ilman tunteita on pelkkää panemista...ja sillä mä oon aikanani pelannu. Viime kesä kun oltiin erossa tyttöni kans, mulla meni lujaa. Mä menin rikki joka sekunnilta enemmän ja elin jokaista hetkeä kuin se olis viimenen. Ja pari kertaa se meinas ollakki. Mietin joskus, ett mims seksi parisuhteessa on mulle paljon vaikeempaa ku sinkkuna? Johtuukohan se siitä, ett parisuhteessa seksi on intiimimpää, jotenki tiiviimpää, herkempää..?

Heteroseksiä mä en halua harrastaa, osaksi koska en pysty, ja toiseksi koska en halua. Mä en kiihotu miehistä ja aikoinaan ku miesten kans yritin olla, se joko päätty siihen ett purskahin itkuun tai sitt juoksin oksentaan. Lesboseksissä ei oo tarvinnu oksennella, ei ees yökkiä. Mutt oon mä itkuun purskahtanu, ja usein seksin jälkeen on tosi itkuherkkä.

Huolimatta noista ongelmista mä rakastan seksiä! Ja vaan taivas on rajana... Parisuhteessa se on yks keino näyttää ett mä välitän ja tykkään ja mulle on tosi tärkeetä ett toinen nauttii. Ja mä nautin. Joskus mä oon miettiny, ett kyky nauttia seksistä on mulle yks tärkeimmistä asioista joita multa ei saa viiä pois. Se on mun oma juttu ja mä saan nauttia siitä.

Haikeutta...

Tää päivä...en oo sanonu montaakaan sanaa, ei oo sanottavaa. Mielesssä pyörii kyllä yhtä ja toista, mutt en mä saa mitään ulos. Nukuin yllättävän pitkään ja yritin olla skarppina, mutt eih...pian jo tunsin ettei päivästä tuu mitään mahtavaa. Lähettiin beijbeni kans käyttään koirat lenkillä ja mun tarkotus oli saaha mieltä ees vähän paremmaksi. Mutt eih...oltiin hiljaa koko ajan. Mä oisin halunnu kertoo miltä musta tuntuu, mutt mä en jumalauta saa suutani auki! Sisälle tullessa homma leviski käsiin ja taas mä itkin. Huusin ja kuiskasin vuorotellen, etten mä nää tässä elämässä mitään järkee, ett mikään ei tunnu miltään. Mä en usko saavuttavani elämässä enää mitään. Mä itkin ja itkin... Tyttöni yrittää auttaa, mutt aika usein se taitaa turhautua ku mä en osaa kertoo mikä vointiani tai mieltä piristäis. Tää elämä vaan tuntuu niin tyhjältä, turhalta. Kumpa masennuksen sais pois nappia painamalla... Ja mulla ei oo ketään muuta kenen puoleen kääntyä ku toinen puoliskoni. Mun perhe...niimpä niin... haluaisin olla sen silmissä terve, kaunis, haluttava.. haluaisin olla hyvä tyttöystävä.

Huomenna olis siis terapia ja mua hermostuttaa se,kuten aina. Kai mä oon kyllästyny sen kyselyihin ett joko traumaterapiasta on kuulunu jotain jne. Tunnen ett häiritsisin sen töitä ja tuhlaan sen aikaa, ett sillä ois kiire saaha mut muualle. Äh, jopa mä kitisen.

Kyllä mä oon kiitollinen kaikesta mitä mulla on, mä vaan pelkään menettäväni kaiken uuelleen. Mulla on koti, ja tänne ei pääse kukaan tunkeutuun ilman mun lupaa. Mulla on vakituinen työpaikka ja työ on ihanaa. Mulla on ihana tyttöystävä joka pitää musta huolen, mutt samalla mä pelkään ett se satuttaa. Mulla on veli, jonka mä oon kasvattanu ja isä jonka kans mä rakennan välejä kuntoon. Mulla on myös murkkuikänen kummityttö, änkyrä pieni. Ja eläimet tietenki :)

Mun elämässä vaikuttaa monet huonot asiat, mun äiti ja sisko. Niistä tuun avautuun myöhemmin. Pian. Niiltä mä kuitenki oon oppinu, ettei verisukulaisuus takaa sitä, ett toisen puolta pidettäis.

Olipa aika turhaa kirjottelua, mutt tällanen vajaa päivä tänään. Ny iltapallalle ja kuppi kahvia. :)

.............................

Ahistaa...mieli alko meneen huonommaksi viime kirjotuksen jälkeen, koko se erojuttu pyörii koko ajan mielessä ja viha hiipii lähemmäs ja lähemmäs! En osaa olla...hermostuttaa, vapisuttaa, ajatukset ei pysy kasassa. Mä en pysy kasassa!!

Siitä erosta...mut jätettiin toisen takia. Se toinen oli mun kaveri, ainoa jolle mä rohkenin puhua mun menneisyydestä...hullaannuin siitä tytöstä, se esitti ett sille oli tapahtunu samaa ja siks mulla oli jotenki hyvä olla. Vittu se akka puukotti niin pahasti mua selkään ett voi juma... se vei mun tyttöystävän. Siks mä jäin yksin...

Ny mä vaan mietin, ett entä jos mua taas huijataan?!! Entä jos mä kohta taas lyhistyn, enkä mä jaksakkaan enää nousta??!!? Mä tiiän ett tein väärin ku petin tyttöäni, mä kadun sitä niin paljon, koko sydämestäni!! Mutt eikö mun rankaseminen voi jo loppua??!! Mua pelottaa!! Oon niin vihanen!! Mä haluaisin niin kovasti....niin...mutt en voi. Miten mä tuun toimeen itteni kans? Entä jos pelkään liikaa??!

Kyyneleet valuu...

Pientä hymyä ja mielenremppaa!

Taitaa olla ensimmäinen kunnon aurinkoinen päivä mun loman aikana ja oli pakko tulla nautiskelemaan kahvia tähän takapihalle. Samalla voisin taas kertoilla kuulumisia (mikäli joku siellä on) ja tyhjentää mun mieltä.

Nyt on menny kohtalaisen hyvin ja mieli on ollu ihan ok. Helppoo se ei oo taaskaan ollu ja mua vituttaa helkutisti, ett ku haluaisin oikiasti yrittää jaksaa toivoa parempaan ja unohtaa menneet, ni mä en pysty! Mä haluaisin nauttia kunnolla tästä mun takapihasta, mutt en voi ku mieli palauttaa kaikki tapahtumat viime keväältä/kesältä...sen kuinka mä haravoin nurmikkoa ja itkin, ostin kukkia ja itkin, koitin laittaa kaikki sieväksi ja itkin. Mä haluaisin nauttia ulkoilusta, lintujen laulusta...mutt muistan heti, miltä tuntu kävellä koiran kans ja kuunnella lintujen viserrystä ja itkee...tietäen ettet sä jaksa enää kauaa. Mä muistan kaiken, joka ikisen tuoksun, äänen, polun ja kivet rannalla, ne palauttaa kaiken sen tuskan ja ahistuksen takas. On vaikea kerätä elämänhalua kun mieli palauttaa kaiken menneen takas!
Alkopa synkästi vaik kerroin ett ny on menny kohtalaisen ok. :/  mutt pointtina kai oli, ett mä yritän elää vaikka kohtaan niitä huonoja tuntemuksia koko ajan.

Mun mieli on menny rikki kai jo joskus lapsena ja yks psykologi sano, ett mun minäkuva ei oo saanu kasvaa ja kehittyä rauhassa, vaan oon joutunu aikuisten maailmaan ihan liian aikuisena. Siks kai mun idolina onki Peter Pan. Mutt jooh...mä oon joutunu pelkään lähes koko elämäni ajan ja ikinä (todellakin ikinä) ei kukaan suojellu mua, kuunnellu tai auttanu. Mä oon tottunu ja oppinu jäämään yksin, selviimään yksin. Siks mä en osaa luottaan kehenkään...en voi, mutt haluaisin.

Siksipä viime keväällä romahin kokonaan ku jäin yksin, ku mun tyttökaveri jätti mut. Pahinta oli se, ett se eka vakuutti kaiken olevan hyvin...ja sitt se lähti. Me oltiin just muutettu uuteen asuntoon (jossa siis asutaan nyttenki) ja mua muutenki pelotti ja ahisti olla uuessa paikassa johtuen traumoista. Ja sitt jäin ihan yksin, vaik kaiken piti olla hyvin. Vaikka ollaanki taas yhessä,niinmä en oo päässy tuon asian yli...se yhä satuttaa ja muistuttaa, etten mä oo niin hyvä ett joku jäis mun luo. Mun täytyis kertoo ihan koko tarina, se on pitkä sellanen...mutt se olis tärkee kertoo. Jonain päivänä. Ja haluan myös kertoo muutaki,siitä miks oon tällanen ja mitä mä pelkään. Jonain päivänä.

Yks mun aiempi terapeutti näytti mulle kerran kirjaa jonka oli kirjottanu Yvonne Dolan ja siinä oli jotain pieniä tehtäviä ja kaikkee. Mä oon ajatellu hankkia sen...se ku on tehty  traumatisoituneelle ja antaa vi kkejä ja neuvoja miten mieli voi eheytyä. Muistan kirjan alusta yhen lauseen joka jäi mun mieleen: "sinusta tulee todellisin itsesi täydellisesti". Sellanen mä haluaisin olla. :)

Oon myös miettiny, ett voisko olla hyvä idea muuttaa tästä asunnosta pois, jotta en joutus niin paljon kohtaan viime kesäsiä muistoja? Tää asunto on kyllä ihana, vaikkakin pihapiiri on aika levotonta. Asutaan ny vuokralla, mutt oon pyöritelly mielessä oman asunnon ostamista...vaikka jostain tästä läheltä ettei pojan tarvis vaihtaa koulua. Kuulostaa varmaan idioottimaiselta, ett välillä haluaa nakata hanskat lopullisesti tiskiin ja sitt tahtooki ostaa talon!! Mutt ei...hyvinä hetkinä mä haluan haaveilla ja toteuttaa haaveita, pärjätä. Huonoina hetkinä mä pelkään ja en uskalla haaveilla. Tänään mä uskallan.

Maanantaina olis terapia, ellei se taas peru sitä kuten tosi usein on käyny. On tympeetä saaha tekstari just terppa-aamuna jossa valitellaan sairastumista tai mitä millonki. Eihä sille mitään voi, mutt aika usein oisin sen tapaamisen halunnu. On ne siellä kyllä sanonu, ett saan soittaa sinne ihan millon vaan ja koskaan ei saa jäähä yksin pahan olon kans, mutt kuitenki. Tai sitt ne ei jaksa muhun tuhlata kovin paljoa aikaa, sillä mä ku siirryn jutskaileen traumaterapeutin kans sitt ku vapaan sellasen löyän. Välillä oon miettiny, ett pärjäisinkö mä ilman traumaterapiaa... tuskin.

Ylämäki...alamäki...ylämäki...

No niinh...kotona taas. Viime kirjotuksen jälkeen on tapahtu aika paljon, ainaki mun mielessä. Niin moni asia pyörii mun mielessä, enkä mä aina osaa pysyä kasassa. Kaikki asiat ja ajatukset on niin sekasin! Kaikki yöt reissussa meni sekavien ja ahistavien unien kans ja mieli oli koko ajan alakulonen, vaikka kyllä mä ulospäin sain näyttään itteni ihan hyväntuuliselta. Ja kyllä mä reissusta nautin, paljon ja oli ihana viettää rentoa yhessäoloa. Mutt mielessä kaihersi koko ajan ajatus, ett "ootas vaan, ei tää ihanuus kestä kauaa...etkö sä vielä oo oppinu,ett kohta oot taas yksin, ei kukaan sun vierelle oo jääny ennenkään..." Mä haluaisin unohtaa kaiken, mutt mieli ei anna!

Mä ajattelen, ett kaikki ongelmat ja vastoinkäymiset on mulle merkki siitä ettei mun kuulu olla täällä, sillä jos jonkun asian on tarkotus tapahtua niin se silloin tapahtuu ja usein helposti, ja jos taas joku asia ei mee oikein tai sen ei kuulu onnistua, niin matkaan tulee mutkia ja ongelmia on vaikein mahollinen reitti. Siksipä mä (tai mun sairas mieli) ajattelee, ettei mun kuulu saaha elämäniloa takas ja mun eläminen on niin saatanan vaikeeta, koska mun ei kuulu olla täällä.

No jooh...mä käyn säännöllisesti mtt:ssä terapiassa ja etin koko ajan psykoterapiapaikkaa jossa tarjottas traumaterapiaa, mutt vapaata terapeuttia on tosi vaikee löytää! Yhen luona kävin jopa arviointikäynnillä ja annoin psykologin kirjottaman kupongin luettavaksi, jonka jälkeen terapeutti ei kokenut olevansa tarpeeks ammattitaitonen mun ongelmiin. Se tuntu pahalta... miten mä voin oppia elään itteni kans jos toiset ei oo tarpeeks jotain kuunnellakseen?!!? En mäkään ollu saanu mitään kurssia tai infopakettia kaikesta paskasta mitä tulee tapahtuun tms.!!! Ja joka paikassa kaikki vaan hokee, ett "mä en haluu ett sä meet enemmän rikki, siks ei lähetä nyt avaamaan niitä traumoja tän enempää.."  Voi vittu sentään...siinä kaikki on niin pirun myöhässä, mut on rikottu jo kauan sitten!!! Aaargh....

Mä monesti mietin, ett onko hoidon ja avun saaminen tehty siks niin vaikeeksi ett saahaan kaikki turhat karsittua joukosta? Emmä tiiä... :(

Yks terapeutti sano, ett sillä mahollisesti vapautuu paikka kesäkuun alusta ja aiko olla yhteydessä muhun tarkemmin kun asia selkenee, mutt kohta kai alkaa oleen heinäkuun alku. :/

Kitinää ja valitusta siis tänään, toivottavasti huomenna olis jo parempi päivä.

Paha yö...

Tultiin eilen perille Kalajoelle ja mökki oli/on ihana, pieni mutt ihana kuitenki. Ilta meni kierrellessä ympäriinsä ja opetelessa nauttiin rauhasta. Maisemat on mahtavat...meri vaahtopäineen, mäet ja kumpuileva maasto...oih!

Mutt yö... mulle on määrätty aiemmin tarvittaessa otettaviin Oxaminia (jotka nyt jätin kotiin sillä ajattelin ett mieli olis sen verran hyvä etten ahistukseen sitä tarvi) ja vajaa viikko sitten alotettiin Mirtazapin jonka kyllä otin. Vähän aikaa sitten kun mulla oli huonompi jakso, mä en halunnu mennä nukkumaan koska en halunnu vajota painajaisiin, enkä jaksanu alottaa uutta päivää. En halunnu ett seuraava päivä tulee. Ja kaikki huonot tapahtumat jotka sai mut romahtaan vuosi sitten alkaa heti pyöriin mielessä ku laitan pään tyynyyn ja asetun.

Eilis ilta meni ihan mukavasti, luin kuten aina ja aloin nukkuun sitt ku silmät vajoo kii. Mä en tiiä, ett oonko mä havahtunu oikiasti hereille vähän väliä, vai onko seki ollu unta. Mun unessa on pyöriny tappajia (kuten yleensäkki) jotka viiltelee mua ja mä en pääse karkuun. Samaan aikaan mun tyttöystävä pani erästä mun silmien eessä ja mut pakotettiin kattoon. Jos en kattonu, ne mielisairaalasta karanneet tappajat viilteli lisää. Mä huusin, itkin ja rukoilin... mä yritin raahautua pakoon, mutt mut potkastiin aina takas kenttään. Uneen tuli myös miehiä...mun edesmenny isäpuoli juoppokavereineen, eikä mun äiti taaskaan auttanu mua...kysy vaan ett miks en juo, ottasinko kaljaa... uni jatku ja jatku...  vaikka unien "aihe" vaihtelee, mä en koskaan pääse niissä karkuun, mä yritän liikkua, mutt ei onnistu.

Mä heräsin ny aamulla, tunteroinen sitten ja mieli on sekasin. Tuntuu ett mun pitää saaha itteni vakuuttumaan ett nyt on tämä päivä ja uni ei oo nyt tässä hetkessä, se on menny ja tapahtu vaan mun pään sisällä. Mä keitin aamukahvit ja menin pienelle terassille istuun. Meren ääni rauhotti mut kyllä aika pian ja tuuli tuiversi hiukset sekasin. Tuntuu aina niin vajaalta tuollasen yön jälkeen, niin yksinäiseltä ja jotenki paljaalta. Haluun aina olla yksin hetken ( ettei kukaan vaan nää mua herkillä) ja rauhassa saaha koottua itteni. Tuntuu tosi pahalta olla yksin noissa tilanteissa, mutt ei kai niitä voi toiset kokee. Mutt emmä uskalla niistä puhuakkaan, se tekis ne asiat tosiksi. Oon mä aika outo...haluan apua, mutt en uskalla antaa kenenkään auttaa. Kai siks, ku mä oon oppinu, ett sitt ihmiset tietää mun olevan rikki ja ne tietää miten mua voi satuttaa viel enemmän...sitt ne tekee sen. Mä tiiän miltä tuntuu itkeä, katoa taivaisiin ja rukoilla pääsevänsä pois, pyytää ett joku jäis vierelle ja pitäis kii, silittäis ja lupais ett kaikki kääntyy viel hyväksi. Kukaan ei oo sun vierellä...kukaan ei jääny silittään sua... sitt sä viillät...ja taas...ja taas... vaikka istut täysin pimeessä, sä tiiät ett veri on tumman punasta, lattialle valuessa kirkkaampaa...ranteessa tykyttää samaan tahtiin sydämen kans...

Mulla on paha olla. Päivä tuollasen painajaisyön jälkeen ei koskaan oo hyvä, mutt mä yritän. Mun pojan takia. Mä haluan ett sillä on mukava päivä.

Vieras omassa kropassa..!

Mulla on kaikkien muitten ongelmien lisäksi vääristyny minäkuva, kehonkuva. Nuorempana (josta tuun kertomaan myöhemmin) mä halusin kadottaa ja tuhota itestäni kaiken joka tekee musta naisen, joka saa mut näyttään naissukupuolen edustajalta. Mä ajattelin, ett jos mä olisin poikamaisempi, pienempi, olematon niin mä olisin turvassa. Nykyään oon päässy pois tuosta ajattelusta, vaikkakin mä yleensä etin vikaa itestäni jos/kun ongelmia tulee ja haluan rikkoa itteni. Enää mä en kuitenkaan halua kuihtua tai olla olematon.
         Mä oon muutaman kuukauden käynyt kuntonyrkkeilemässä n. 2-3 kertaa viikossa, riippuen ihan miten työvuorojen kans sopii. Muuten mä käyn juoksemassa lenkkiä jonka jälkeen kahvakuulailen tai teen muuta lihaskuntoa. Oon ottanu tueksi myös proteiinijauheet. Kuulostaa hitokseen reippaalta touhulta, mutt eih... kieltämättä mun mieli voi tosi paljon paremmin ja oon virkeämpi ja työvaatteet on kokoa pienemmät ja jotku on maininnu laihtumisesta. Mutt... :/ mä en oo hirveesti käyttäny aikaa peiliin tuijotteluun, enkä ees käy puntarilla, joten "havahduin" kunnolla laihtumiseen kun olin ostamassa uusia ritsikoita viikko sitten. Ku mä katoin peilistä itteeni, mä en tuntenu sitä mitä näin...se oli ihan jonku toisen kroppa!! Mä näin ett olin hoikistunu ja treeni kai alko näkyyn, mutt se en ollu mä! Mä jotenki säikähin vartaloa ja koko tilannetta...kyyneleet tuli silmiin. Mä tunsin itteni niiiiiin naurettavaksi siinä sievissä rintsikoissa!! Mikä hitto muhun meni..? Mä olin innolla oottanu ett pääsen ostaan uusia ihania juttuja kesäksi ja sitt reaktio olikin tuo...

Ja tänään...menin ostaan bikinit, silää kaikki vanhat oli jääny isoiksi tai ne ei vaan sopinu. Ja helkutti!!! Me kierrettiin prismat, kärkkäiset, urheilupuolet, alehyllyt ja kaikki, ja mä vekslasin bikinejä ees taas...mutt eih! Törmäsin siihen taas...se täysin vieras kroppa seiso siellä kopissa idioottina luullen ett sen päälle sais puettua jotain ja sillai ettei tuota kanssaihmisille liiaksi naurun aihetta! Se oli kamalaa... mun vartalo ei ollu mihinkään sopiva...ihan ku en tuntis itteeni ollenkaan, enkä tuntis vartaloni kurveja tai muutakaan. Mä en osannu!! Taas tuli itku...enkä mä päässy mihinkään piiloon. Lopulta mä löysin kyllä yhet jotka vähiten tuotti pahaa mieltä tai hilpeyttä, kai ne oli ihan kivat. Mä vaan mietin, ett miks mä reagoin noin vahvasti?! Eikö mun pitäis olla ilonen ku treenin tuloksia alkaa näkyyn?! Millanen mä oikeen haluan olla... tai onko sellasta?

Mä oon aina ollu harteikas ja leveälanteinen ja kaikki sanoo ett tiimalasivartalo on kaikista paras, mutt ei mulla oo mikään voittajafiilis. Nyrkkeily on kyllä ehottomasti mun juttu ja mä haluan treenata kunnolla, lyödä...punnertaa, lyödä lisää, juosta, hyppiä, hakata säkkiä,ah! Ja leveiden harteiden ansioista mä en tunne olevani hylkiö, kuten jossain aerobicissä tai baletissa olis voinu olla. Mä en oo ikinä mahtunu mihinkään missimuottiin, onneks. Mä siis haluan vähän lihaksia, sillai sopivasti ja terveellisen näkösen vartalon. Millon se tyyppi häviää joka mua pelottelee peilistä?

Mä ajattelin, ett nyrkkeilyn kautta mun ois helpompi jotenki käsitellä tätä vihaa mun sisällä tai ainaki tulla toimeen sen kans. On mieletön tunne ku saa hakata pahan olon säkkiin! Sillon tuntuu ett on sen hetken voittaja, ett selviää ja pärjää. Kumpa mä muistaisin sen tunteen sillonki ku itseinho ja pelot valtaa mielen...sillon ku haluan antaa kaiken olla ja lentää kauas pois.

Huomenna olis lähtö pienelle reissulle ja pitää mennä laittaan kamoja kasaan. Tarkotus on pikkusen mökkeillä Kalajoella ja piipahtaa Powerparkissa. Juguparkissa käyminen taitaa jäähä välistä sään vuoksi. Mutt sehän tarkottaa sitä, ettei mun tarvi pukee bikineitä!!! :D

Kuullaan taas!

Vihdoin ja viimein!

Mä oon miettiny lukemattomia kertoja blogin kirjottamista ja jokunen hetki sitten aloin tekeen tätä ja nyt se on valmis. Tai siis niin valmis ett voin alottaa kirjottaan. Mun tarkotuksena on jakaa elämääni täällä kaikkineen pelkoineen (joita on!!), pahoine oloineen ja myös iloineen. Mä en taija osata puhua mun asioista ja tuntemuksista ja siksipä kirjottaminen voi olla oikee tapa mulle. Mä kyllä opettelen puhumaan terapiassa ja muutenki, mutt ei se vaan oo niin helppoo yhtäkkiä uskoa ett joku oikiasti kuuntelis. Kirjottaminen tuntuu jotenki helpommalta ja turvallisemmalta.
               Mä opettelen elämän elämistä sen jälkeen kun romahdin viime keväällä 2013. Mä menetin kaiken...työkyvyn, mielenterveyden, mun rakkaan, perheen. Mun poika jäi. Mä en halunnut, tai en uskaltanu elää. Halusin tuhota itteni, olin niin täynnä vihaa ja tuskaa. Eniten mä kuitenki pelkäsin. Mä oon joutunut taistelemaan lapsesta asti ja kun olen syystä tai toisesta pyytäny apua, en ole sitä koskaan saanut. Olen joutunu taisteleen yksin ja sitä pelkäsin nytkin. Pelkäsin, että kaikki paha tapahtuu uudelleen ku jäin yksin. Pelkään sitä yhä vaikka ollaan tyttöystäväni kanssa palattu yhteen. Pelkään, että hän jättää mut uudelleen...ja sitt kaikki paha tulee takas. Sekavaa... mutt mä opettelen luottamaan. Mä opettelen löytämään iloisia asioita, nauttia asioista ja elää. Mutt en uskalla, mä pelkään ett jos uppoudun johonki ihanaan, en huomaa vaaraa joka iskee tai jos tapahtuu jotain mukavaa, se on merkki siitä ett sitt rysähtää. :/

Mä tuun kirjottaan kaikesta siitä millasta elämä voi olla kun joutuu rakentamaan itsensä uudelleen, ja siitä mitä on elää kun pelkää elämää. Mä oon erittäin ilonen jos joku saisi itselleen tästä jotain, vertaistukea tai voimaa, emmä tiiä...tiedon siitä, ettei oo yksin. Ehkä mä saisin tästä itelleniki jotain, ehkä tunteen siitä, ett mulla on oikeus olla täällä...kaikesta huolimatta.

Mä siis kuulun myös seksuaalivähemmistöön, eli tykkään tytöistä, paljon. Toinen puoliskoni on usein vitsaillu mun olevan seksiaddikti, mutt en ny ihan niin pitkälle lähtis. :D  vakavassa parisuhteessa olemiseen tuo oman haasteensa mun pelot ja se etten mä uskalla luottaa kehenkään ja se, ett mun on lähes mahoton kuvitella ett joku pitäis mua viehättävänä, haluttavana tai rakastais mua. Mä en usko ett kukaan pelastais mua palavasta talosta. Me oltiin aiemmin yhessä 6 vuotta kunnes erottiin muutamaks kuukaudeksi. Ny ollaan yhessä, kihloissa ja vaikka mulla on näitä ongelmia, niin eron jälkeen meijän välit on jotenki puhdistunu, me kai tiietään mitä pitää suhteessa ollessa tehä ja mitä ei. Syksyllä on tarkotus kävellä maistraattiin :)

Jotta arki ei liian helppoa ja rauhallista olis, niin elämää vilkastuttaa kouluikäinen poika jonka urheiluharrastus täyttää ihanasti meijänki arkea. Murrosiän kynnyksellä tasapainoilu ei nykyaikana oo helppoa, kun ei se sitä oo aikuisillekkaan. Yhessä me kuitenki yritetään mennä eteenpäin, välillä otetaan askel tai kaksikin taaksepäin, välillä pysähyttään. Mutt se on elämää.

Oon ny kesälomalla, yks viikko takana ja kolme eessä. Tarkotus on nauttia (??!!!???!) Suomen kesästä keinolla millä hyvänsä ja ottaa teijät jutuillani mukaan. :)