Hyvä tyttö.

Huomenna olis jälleen vakauttamisryhmän aika ja tein tuossa hetki sitten kotitehtävän, joita me sieltä jokaisen kerran jälkeen saahaan. Siinä piti alleviivata ja ympyröidä eri oireita sekä virittyneisyystiloja oita itellä ilmenee nyt tai on ilmennyt aiemmin. Otin kynän reippaasti käteen ja aloin viivailemaan...ja viivailin, ja taas ja taas. Hitto...tajusin ett mähän oon sairas. Beijb istu pyödän toisella puolen ja söi iltapalaansa. Vilkasin sitä; beijb hymyili kännykälleen, mitä ilmeisemmin tekstaili ja jutteli serkkunsa kans ja menneillään oli mukava keskustelu. Mä vilkasin sitten omia papereitani ja taas beijben hymyileviä kasvoja ja uppoutumista keskusteluun. Mut valtas uskomaton suru...ja häpeä. Tunsin suurta surua siitä etten mä taija saaha beijben kasvoille hymyä juuri koskaan...mä oon täysin eri maailmasta ku "terveet" ja helpot ihmiset. Elämä mun kans on yhtä taistelua ja alleviivattujen oireiden kanssa kamppailua. Olin niin pahoillani etten mä kykene antaan beijbelle parempaa. Tuntu ett alkaa itkettään, mutt jatkoin alleviivailuja ja loihdin kasvoille mielettömän leveän hymyn ja taisinpa jopa irvistellä. Oli taas helpompaa leikkiä ja vetää vitsiksi koko homma. Sattu liiaksi... Mä niin haluaisin kertoa beijbelle ett tarvin sitä, haluaisin ett se juttelis mun kans ja antas hetken aikaa, olis mun kans. En mä oo sitä ehtiny tänään juuri ees näkemään, ainoastaan ku se haki mut nyrkkeilemästä ja käytiin kaupassa, sitten tuon iltapalan ajan. Nyt mä kirjotan tätä kun beijb meni lenkittään koirat. Oisin halunnu ett se ois ollu hetken mun kans, jotenki oisin tarvinnu sitä just nyt...mutt beijb muistutti ett huomenna on aikanen aamuherätys.

Samaan aikaan mä tarvin beijbeä tosi paljon, mutt samalla mä häpeän itteeni. Yritän salata ja piilotella oireilua jotta se ei menis pois... Kyyneleet alko valuun...  Kaikki ne beijben sanomat lauseet sen väsymyksestä ja neuvottomuudesta kaikuu yhä mun korvissa ja ne saa mut pitämään suuni kiinni. Mä en uskalla puhua beijbelle vaikka haluaisin tehä niin! Ristiriitasta! Vaikeeta! Mun ei oo ny tarkotus mollata tai moittia beijbeä, ei ei ei. Mä kai vaan yritän kertoa mitä tarvisin just nyt ja osottaa etten mä pärjää yksin...ainakaan kovin hyvin. Siks mulla onki huono omatunto koska tunnen vaativani todella paljon, jopa liikaa huomiota ja tukea. Kyllä mä haluaisin tulla toimeen täysin ilman ketään, haluaisin pärjätä ja selvitä täysin yksin. Mutt just nyt se ei vaan mee niin.

Mä haluaisin olla hyvä tyttö. Haluaisin olla terve, tavallinen tyttö joka kykenee hymyilemään ilosta, itkemään surusta, elämään pelotta ja nauttimaan kaikesta. Mä en oo se tyttö. Enkä usko ett musta koskaan tuleekaan.

Syvältä koko päivä.

Päivä on menny "levätessä". Oli siis vapaapäivä ja tarkotus oli ottaa rennosti, etenki ku olo eikä mieli oo ollu kovinkaan hyvät viime aikoina. Mutt ennen lepoa tarvi taas lunastaa oikeus siihen, joten sitä ennen piti lenkittää koirat, laittaa tiskit ja keittiö muutenki kuntoon, tehä ruokaa, pestä pari koneellista pyykkiä sekä järjestellä vähän paikkoja. Siinä samalla ehtiin itkeä...potea pääkipua ja...olla kuumeessa. Silmiin sattuu ja pää räjähtää kun vaan nousen ylös, rintaan koskee. :/  Vapaapäivät on perseestä. Tuohon kaikkeen kun vielä lisää tämän mun helvetin hyvän mielen ja suunnattoman suuren elämänhalun ja -ilon niin johan alkaa heikompaa hirvittää! Tää päivä on siis kaikinpuolin ollu perseestä. Syvältä.

Kohta olis taas yö ja aika mennä nukkuun. Mutt mä en halua. Viime aikoina yöt on menny samankaltaisten unien parissa; jokaisessa mä viillän ranteeni auki ja valun kuiviin. Joissain unissa mut on laitettu osastolle mutt onnistun viiltelemään myös siellä. Toisaalta ymmärrän tuon viiltelyn unissa, sillä sitä mulla on ikävä tosi paljon, mutt en mä sillä henkeäni pois ottais. Se kun on aika epävarma keino, mtt näemmä unissa onnistuu mikä vaan. Noh, kuitenki...mä en siis halua mennä nukkumaan enkä nukahtaa. En halua nähä enää yhtään "hylkäys-unta" ja niistä herätessä miettiä mikä on totta ja mikä ei. Yöllä valvominen yksin on kamalaa, etenki sillon kun on hajanainen olo eikä voi olla varma onko turvassa vai täytyykö piiloutua.

En myöskään halua nukahtaa, sillä sitä nopeammin on aamu ja taas uus päivä. Oon liian väsyny jo tästä päivästä enkä tosiaankaan oo valmis jälleen uuteen. En halua. En.

Ei varmaan jääny epäselväksi? Siispä toistan kaiken varalta, Ei en halua.

Mikä musta on tullu?

En voi hyvin. Päivä päivältä mä tunnen häpeää entistä enemmän. Mä en pysty olemaan maan päällä tällasena mikä musta on tullu. Mä loukkaan kaikkia enkä kykene olemaan rauhallinen, ilonen ja ystävällinen jos mun mieli on musta. En kuitenkaan jaksa enää toivoa anteeksiantoa enkä voi olettaa ihmisten jäävän mun luo. Miks se jäiskään? Enhän mä pysty antamaan niille mitään hyvää enkä olemaan mitään mitä ennen olin. Nehän on menny pois aiemminkin vaikka kuin rukoilin jäämään...niin ne menee nytkin. Se on vaan ajan kysymys.

Mä en enää tiiä  mikä mä oon, mä oon vieras jopa itelleni. Tunnen suurta surua siitä huolesta jota oon saattanu aiheuttaa, mä oon pahoillani. Oon myös surullinen siitä, ett mun pelkkä oleminen on tuottanu pahaa mieltä ja saanu ihmiset pelkäämään mun seuraa kun ei koskaan tiiä millon mä "pimahan". En mä halua elää sellasta elämää. En mä halua ett mua tarvii pelätä. Musta on tullu paha.

Mä en tiiä miten mun pitäis olla. Mun mieli ei anna mulle rauhaa, Irvikissa kuiskii jatkuvasti ja muistuttaa kuinka saamaton, turha ja likainen paskiainen mä oon. Mä en jaksa mitään, mutt mieli ei anna mun levätä. Mutt mun voimat...ne on loppu. Mä sammun.

Mä oon pahoillani myös siitä kuinka ahtaalle oon muut laittanu, kuinka itsekäs oon ollu vaatien muita muuttamaan toimintatapojaan siten ett mulla ois muka helpompi olla. Nyt tajuan ettei mulla oo mitään oikeutta vaatia "eristyisjärjestelyitä" oman sairauteni ja oireitteni vuoksi. Eihän muiden kuulu kärsiä mun ongelmien takia joten mä lupaan muuttua.

Tää ei oo helppoa enkä mä tiiä selviänkö mä. Mä pelkään jatkuvasti enkä uskalla luottaa kehenkään. Ja noiden kahden asian vuoksi mun on vaikee olla täällä. Musta tuntuu ihan ku olisin pieni lapsi joka on hylätty yksin kummituslinnaan eikä ulospääsyä ole. Ainoa keino selvitä on luovuttaa, päästää irti ja vajota. Se olis niin lohdullista ja rauhottavaa ajatella ettei ikinä enää tarvisi tuntea mitään joka rikkoo, musertaa ja tukahduttaa. Kuinka ihanaa olisi nukahtaa.

Loppujen lopuksi.

Hetki vielä, pienen pieni hetki. Mä ootan rauhassa, kaikki kääntyy vielä hyväksi. Varmasti.

Miks oot täällä?

Saatanan luuseri. Sä kinuat huomiota ja hyväksyntää, mutt eihän sulle voi mitään antaa! Ei susta voi olla ylpee, ei onnellinen. Sä tuotit pettymyksen eikä susta oo mihinkään. Anna toisten jo olla rauhassa ja käännä itses pois. Sä et kuulu tänne, ei kukaan halua sua tänne.


Ei sua voi koskea eikä kukaan sua halua. Sä oot ruma, vastenmielinen ja epämuodostunu. Elä pakota ketään olemaan sun lähellä. Sä et oo muuta ku likanen paska. Sä oot säälittävä, sua hävetään. Kukaan ei kestä kattoo suhun päin eikä kukaan halua nähä sua.


Susta ei oo mihinkään etkä sä kuulu tavallisten ihmisten joukkoon. Etkö jo nää kuinka ulkopuolelle jäät kaikesta?! Sä et pysty mihinkään!


Onko olemassa ees yhtä asiaa jonka osaisit tehä?! Näytä. Tapa ittes.

Nothing.

Halu kirjottaa on suuri, mutt pää lyö tyhjää. Kai se on hyvä merkki ettei oo ollu mitään suuria mullistuksia tai ongelmia, mutt ei mulla oo oikeen mitään muutakaan mielessä. Pää on tyhjä. Istun tässä sohvan kulmassa ja tuijotan ruutua. Ootan ja ootan...ootan lisää. Ei mitään.

Parempaa tuuria huomenna.

On-Off-elämää.

Parin päivän nyrkkeilyt on tehny mielelle hyvää, sain vetää kropan lähes äärirajoille asti. Vituttaa kun nuo pakkaset ja lumi tuli takasin, sillä haluan päästä myös juoksulenkeille ihan kunnolla! AAARGH!

Eilen oli taas vakauttamisryhmä ja tänään terapia. Oon huomannu ettei multa onnistu blogin kirjottaminen niiltä päiviltä jolloin on ollut tuon ryhmän kokoontuminen. Se jotenki tyhjentää mut hetkeksi niin ett mun on saatava hetki miettiä asioita ite yksinäni ennen ku edes kunnolla tajuan mitä käytiin läpi ja mitä päivän aikana on tapahtunu. Tänään terapiassa puhuttiin mun havainnoista joita tein itestäni...

Mä oon tehny erästä asiaa jo kauan, mutt eilen huomasin tekeväni sitä hitusen eri tavalla, eri tilanteessa. Oon joskus aiemmin kertonu piiloutuvani kestohymyn taakse ja tiiän olevani aika hyvä näyttelemään ilosta ja elämäänsä tyytyväistä. Oon huomannu, ett ku meen johonki niin mä "kytkeydyn päälle" ja taas sammun jäädessäni yksin tai ollessani rauhassa. Kun töihin mennessä askeleet käy osastoa kohti, niin joka askeleella mun mieli alkaa kehittämään naamiota mun kasvoille ja rakentamaan kulissia ympärille. Ja taas töistä lähtiessä mä askel askeleelta muutun omaksi itsekseni, näkymättömäksi ja rikkinäiseksi. Eilen lähtiessäni töistä ryhmätapaamiseen mä tunsin erittäin voimakkaasti sen "on-off"-tilan. Töissä olin ollu taas niin helvetin reipas ja ilonen ja mitä lähemmäs tulin traumaterapiakeskusta niin sitä "sammuneempaan" tilaan mä menin. Ihan ku mä muuttusin harmaaksi ja haalistuisin. Kun sitten pääsin ryhmähuoneeseen olin tosi väsyny. Otin vettä, kahvia ja hedelmiä ja menin omalle paikalle. Sitten se tapahtu, mun mieli sammu.Virta katos. Kaikki se viime päivien väsymys tuli kunnolla kertaheitolla mun päälle! Mä en jaksanu puhua, en ois jaksanu kertoa juuri yhtään mitään, mutt tuntu etten mä voi koko aikaa hiljaa istua joten kai mä jossain välissä suustani päästin jotain ulos. Hävettää myöntää etten mä hirveesti jaksanu ees kuunnella. Onneksi saatiin materiaali myös kotiin joten voin niitä selailla läpi ja tehä kotitehtävän. Ryhmän loputtua yks tytöistä ihmetteli ett miten olin ollu koko ajan niin hiljaa ja sain selitettyä siihen jotain ympäripyöreetä töistä ja väsymyksestä.

Terapiassa puhuttiin tuosta "sammumisesta" ja terapeutti sano, ett sen mielestä mä alan vähitellen opettelemaan antaa itelleni luvan olla väsyny, mutta se näin alussa tulee voimakkaasti esille koska mun mieli ei vielä osaa säädellä sitä. Ja on hyvä merkki ett voin ryhmässä olla myös hiljanen ja "heikko", sehän osottaa sen ett mulla on turvallinen olo ryhmässä. Jotenki noin se meni...

Terapeutti anto mulle kotitehtäväksi kotiin opetella ajattelemaan koti sellasena turvapaikkana jossa mun ei tarvi vetää mitään roolia tai esittää mitään, ett siellä mulla on lupa kytkeytyä pois päältä jos mun mieli sitä kaipaa tai lupa levätä, itkeä tai ihan mitä vaan. Siinä on opettelemista, etenkin ku oon oppinu kodin olevan se kaikista pahin paikka. Terapiassa se tuntu ihan realistiselta tavotteelta, mutt nyt mä oon jo vähän epäileväinen. Terapeutti myös toivois, ett sen luona mä voisin myös olla ihan täysin oma itteni ilman mitään hyvää käytöstä tai pelkoa olevani huono/hankala asiakas. Hän haluaa oppia tuntemaan kuka mä oon ihan oikiasti ja toivoo, ett jonain päivänä mä uskaltaisin raaputtaa mua suojaavaan jäähuurteeseen pienen aukon josta aidosta Jokusesta vois näkyä häivähys. Siinä vaiheessa mä nauroin. Terapeutti kyllä lisäs siihen, ett ymmärtää siihen menevän kauan sillä suojamuuri on rakentunu mun ympärille jo lapsena ja vuosien saatossa se on vaan kasvanu, vahvistunu ja voimistunu. Kuiskasin hiljaa, ett "ehkä jonain päivänä...en tiiä."

Palasia...pieniä siruja.

Hajosin taas pieniksi palasiksi. Silmät punaset, kipiät ja itkusta turvonneet. Päivä päivältä mä tunnen olemiseni täällä epätoivosemmaksi, mä en vaan kykene uskomaan ett selviäisin. En pysty siihen. Oon nähny kuinka satutan muita ihan pelkällä olemisella...enkä mä halua satuttaa ketään. En mä halua loukata. Antakaa anteeksi.
Soitin tänään äitille ja pyysin sitä ottamaan pojan yökylään, itkin ja sanoin etten tiiä mitä teen itteni kans ja etten voi hyvin. Se otti pojan ilomielin. Päivällä mä puntaroin edelleen niitä kahta vaihtoehtoa mitä tekisin...tunsin jälleen olevani umpikujassa.

I must go.

Täällä yhä. Viime yönä murenin, hajosin ja levisin palasiksi enkä ehtiny rauhotella itteeni kun olin jo kadonnu. Eilis ilta...mä en tiiä mitä siinä tapahtu tai tapahtuko yhtään mitään. Yhtäkkiä mä vaan...tunsin olevani ulkopuolinen omassa kotona, omassa elämässä. Olin varma etten sopinu tänne. Poika oli taas yökylässä ja me oltiin beijben kans ihan hiljaa, syötiin ja katottiin telkkaria. Kunnes beijb lähti lenkittään koirat ja mä...mä vaan seison tyhmänä enkä tienny mitä tehä. Ihan ku mulla ei olis ollu mitään väliä. Ehkä just se meijän puhumattomuus laukas mun mielessä jotain. Mä vaan seisoin ja seison, kattelin ympärilleni enkä tienny mihin mennä. Ymmärsin ett pitäis mennä nukkumaan mutt sitt paniikki alko vyöryyn mun yli kun en tienny mihin huoneeseen mun pitäis mennä nukkumaan. Olin jo sen verran harhoissa ett mun mieli uskotteli etten mä voi mennä beijben viereen makkariin ja se ei mua sinne ees halua. Otin siinä vaiheessa Oxaminin ja Melatoniinit ja aloin tekeen petiä pojan huoneeseen. Makoilin ja makoilin, katoin telkkaria ja makoilin. En voinu asettua. Irvikissa kuiskutteli ett pian on mun aika nousta ylös ja lähteä, etten mä voi enää jäähä. Lopulta beijb tuli sisälle ja iltahommiensa jälkeen meni sänkyyn. Kai mun pieni surullinen mieli ois toivonu beijben hakevan mut sen kainaloon, mutt ei. Mä jatkoin makoilua ja ahistus kasvo...

En voinu enää olla. Oli pakko nousta, pukea vaatteet päälle jä lähteä ulos vaikka oli keskiyö. Mun oli pakko. Musta tuntu ett kun mä lähtisin, mä en tulis enää takas. Kenkiä jalkaan laittaessa naurahin mielessäni kuinka huonon kuvan annan itestäni viranomaisille sillä mulla oli eripari sukat jalassa. Samassa kyyneleet alko valuun ja katoin välioven lasin läpi...mun koira katto suoraan muhun, istu ja tuijotti. Vilkutin sille ja lähin ulos. En ottanu kotiavaimia, en tarvis niitä enää. Itkin voimakkaammin ku vuosiin ja lähin käveleen. Olin niin lopussa enkä jaksanu enää jatkaa tämmöstä elämää. Muistan miettineeni, ett joko mä laitan itteni hirteen tai lähen osastolle. Muita vaihtoehtoja ei ollu. Jatkoin kävelyä ja kaikkialla oli täysin hiljaista. Kävelin ympäriinsä hitain askelin. Olin umpikujassa enkä kyenny ajattelemaan selkeesti, halusin vaan päästä pois. Huomasin ett mulla oli kaulassa paksuin ja varmasti kestävin pitkä huivi, sillä mä onnistuisin kyllä...

Mutta...täällä mä oon. Beijb sai mut menemään takas kotiin. Kotiin palatessa huomasin kuinka jäässä mä olin! Menin peiton alle huppari ja housut jalassa. Palelin...

Uuteen päivään heräsin itkusta turvonneine silmineen ja aloin valmistautuun iltavuoroon. Tajuan etten mä voi kauaa jatkaa näin. Tajuan etten mä voi hyvin.

Good night.

Kaikki loppuu aikanaan.

Viesti Ninnille.

 Pari päivää sitten tapahtu yks jännä juttu. Mun mp3-soitin on vuosia ja vuosia vanha, se on kasassa jeesusteipillä ja pampulalla. Mutt koska se toimii niin en oo raaskinu ostaa uutta, vaikka mulle on usiasti asiasta huomautettu. :) Noh, beijb oli töistä jostain löytäny mp3-soittiminen joka oli ollu menossa roskiin ja se toi sen sitten mulle. Pari päivää sitten olin menossa terapiaan ja bussipysäkillä seisoskellessa laitoin kuulokkeet korville ja aloin kuunteleen biisejä läpi. En tykänny monestakaan, mutt sitt tuli tuttuja Pinkin biisejä. Niiden seassa oli yks aivan vieras laulu mulle ja sävel kuulosti hyvälle, joten keskityin kuunteleen sanoja. Ne osu...syvälle.

Oli jotenkin pelottavaa ja hämmentävää ett mun eteen tuli tuollaset sanat just nyt monien sattumien kautta. Kuuntelin biisiä uudelleen ja uudelleen. joka kerta sanat merkkas entistä enemmän. Mulle tuli sellanen tunne, ett ihan ku mun oli tarkotettu löytää tuo biisi, sillä terapeutti on usein pyytäny ja kehottanu mua lohduttaan sitä pientä Ninniä joka pelkää ja haluaa piiloutua omassa kodissaan, mutt mä en oo pystyny sanomaan sille mitään. Siksikin nuo sanat oli jotenkin..hmm...lohduttavat. Ne sanoo sen mitä mä en kykene Ninnille sanomaan.

Menin tuosta asiasta sen verran lukkoon etten saanu kerrottua siitä terapiassa. Se ei vaan tullu ulos mun suusta ja tuntu ett haluan ensin miettiä sitä kaikessa rauhassa ihan ite. Hämmentävää...

Kamala totuus!

Olin äsken saunassa. Makoilin selällään ylälauteella ja nostin jalat ylös seinää vasten kuten aina. Siinä maatessa mun päähän tuli yhtäkkiä ajatus...kamala totuus iski vasten kasvoja! Mä en oo vuosikausiin ollu näin kauan ilman seksiä, ilman minkäänlaista seksuaalista kanssakäymistä, ilman minkäänlaista nautinnon huokausta, ilman minkäänlaista intiimiä kosketusta. Tämä tajuttuani mä ja kaikki mun osaset oltiin ihan:

Tuo oli pelottava totuus!! Vaikka oonhan mä kyllä sen huomannu etten oo tuota ihanaa elämän eliksiiriä saanu, mutt oli hirvee juttu huomata kuinka kauan oon ihan oikiasti ollu ilman. Päivät menee eteenpäin ja vaihtuu uusiin, mutt mä oon ilman. Jos jollekkin ei oo vielä tullu selväksi niin seksi on mulle erittäin tärkeetä! Seksi on mulle keino ilmasta tunteita, olla lähellä ja kaikkee ihanaa. Rakastan rakastella! Mutt nyt se on jääny pois... Mikä mua vaivaa? Enkö halua? (NO TOTTAKAI HALUAN)  Eikö beijb halua mua?

Yhä vuoristoradan kyydissä.

No niin, palataanpa eilisiin tunnelmiin ja aiheisiin. Eilinen oli tunteikas päivä, kuten myös sitä edellinenki. Viime ryhmäkäynti pyörii edelleen mielessä ja kirjotin tuonne kommentteihin vähän tarkennusta sille mitä tarkotin eilisessä avautumisessa. Haluan vielä painottaa, etten mä missään nimessä häpeä sitä etten oo hetero. Mä en voi hävetä jotain sellasta mitä en oo. Mä myöskin sain kuulla musta tulevan huono äiti ja pilaavani lapsen elämän ennen ku kukaan tiesi mun oikeaa seksuaalista suuntautumista. Mä myöskin ajattelen, ett on lapselle tärkeetä sillä olevan kaksi rakastavaa ja välittävää vanhempaa, huolimatta sukupuolista. Kunhan vain lapsi saa turvallisen kasvuympäristön jossa kokee tulevansa hyväksytyksi niin ei muut asiat jää syrjään. Ite olisin pienenä ollut varmasti onnellinen jos olisi ollu edes yksi ihminen joka olisi huolehtinu ja tykänny musta. Ei mua olis kiinnostanu mitä sukupuolta se on ja kenestä se tykkää, kunhan se ei vaan olis satuttanu ja hylänny mua. Mä uskon, ett kunhan lapsi saa tuntea olevansa rakastettu, arvostettu ja tärkeä niin muulla ei oo väliä.

Ryhmässä ollaan opeteltu nykyhetkeen kiinnittymistä ja etsimään ankkureita jotka helpottaa pysymistä tässä hetkessä. Mä oon huomannu itteni kohalla hyvänä keinona päivämäärän, vuosiluvun ja paikan toteamisen, eli ett tänään on perjantai 20.3 ja on vuosi 2015, istun tässä olohuoneen ruskealla sohvalla omassa kotona ja koirat nukkuu tuossa mun vieressä. Ne on mun omia koiria ja oma kissa on myös jossain. Mulla on kahvikuppi vieressä ja kahvinjuonnin lomassa kirjottelen kuulumisia omaan blogiini. Mulla ei oo mitään hätää eikä mikään uhkaa mua. Tätä kaikkea mä teen nyt perjantaina 20.3 vuonna 2015.

Mun täytyy tosi paljon vielä harjotella tuota jotta pystyisin rauhottamaan itteni ennen ku pelko ja ahistus kasvaa niin voimakkaaksi ett ne imasee mennessään. Saatiin kotitehtäväksi ettiä kotoa jokaisesta huoneesta kolme ankkuria jotka helpottaa kiinnittymistä. En oo vielä ettiny niitä, en oo ehtiny katella ympärilleni. Oon miettiny ett mikä vois olla sellanen ankkuri joka kulkis mun mukana ja auttais ankkuroitumaan muuallakin ku kotona. Täytyy kehitellä ja miettiä...

Ryhmä järjestää kaks tiedotusiltaa läheisille joissa kerrotaan tarkemmin mitä dissosiaatio ja -häiriö tarkottaa ja millasia haasteita se tuo vanhemmuuteen jne. Eli varmasti tärkeetä tietoa sieltä sais, mutt... kenet mä sinne haluan? Voinko mä pyytää beijbeä tulemaan vaikka oon sen sairastamisellani jo väsyttäny, uskallanko mä pyytää sitä, haluanko mä kuormittaa sitä. Entä jos mä pyydän beijben sinne ja sitt se saaki kuulla mun sairaudesta jotain sellasta ett se hoksaakin ettei se voi jakaa omaa elämäänsä niin sairaan ihmisen kans. Vaikka kyllähän se on jo vuosien ajan nähny millasta mun elämä on, mutt kuitenki. Vaikeeta...ja surullista. Ei sen pitäs olla tämmöstä. Mä haluaisin vaan keskittyä paranemiseen ja itteni kuntoon hoitamiseen, en miettimään tämmösiä, ett ketä voin rasittaa ja kuormittaa ja kehen luotan. Tai ketä yleensäkki ees kiinnostaa. Ääähhh...

Oikeutta etsimässä...

En jaksanu eilen kirjotella, en kyenny. Ryhmätapaaminen vei voimat ja olin tunnemyllerryksessä koko loppu päivän. Oman osansa mun mieleen antaa varmasti nämä viime aikaset ongelmat joita mun elämässä on ollu. Kai mä oon tuossa myllerryksessä vieläkin. En pääse sieltä ulos. Tunteet menee vuoristorataa, ylös ja alas, ylös ja alas...ja kaikki tapahtuu tosi nopeesti! Tänään oli, onneksi, terapia ja sain purkaa mieltä. Alko jo tuntuun ett tukehun.

Eilisessä ryhmässä käsiteltiin vanhemmuutta...kaikkia odotuksia ja tuntemuksia mitä vanhemmuuteen liittyy. Tunnistin itessäni jälleen sen innokkaan ja reippaan ekaluokkalaisen joka oottaa kaiken uuden oppimista. Heiluttelin jalkoja tuolin alla ja olin valmiina "parantumaan". Aluksi kerrottiin vähän tunntemuksia joita eka kerta ryhmässä oli saanu aikaan. Mä sitt kerroin menneeni tuohon innokkaaseen "lapsitilaan" ja myönsin tunteeni tapaamisen jälkeen ärtymystä siitä, ett käytiin vaan sääntöjä ja periaatteita läpi  jotka oltiin käyty jo haastattelutilanteessa. Kerroin ajatelleeni ett "eihän tää ny näin pitäny mennä, määhän oon vieläki samanlainen"! Tätä lapsenomaista ajattelua mulla on viime viikon ajan ilmenny aika tasaseen tahtiin. Tänään terapiassa puhuttiin myös siitä, ett mulle on tullu korostuneesti halu pitää kiinni mun oikeuksista joita mulla ei oo ennen ollu tai en oo tajunnu niistä mitään. Esimerkkinä vaikka se, ett olin tänään vapaapäivällä ja aamukahvia juodessa huomasin ku kännykkä alko soimaan. Eka riemastuin sen soimisesta (mun puhelin ku ei useinkaan pirise :/ ) ja sitten näin ett pomo soittaa töistä. Olin jo vastaamassa kunnes joku napsahti mun päässä ja laitoin kännyn pois. Mun mieleen tuli kirkkaana ajatus, ett nyt on mun vapaapäivä, mun lepopäivä ja mulla on oikeus vapaapäivään. Mun ei tarvi olla työpaikan tavotettavissa sekä saatavilla aina ja heti. Tuo voi kuulostaa hölmöltä, mutt mulle tuo oli suuri juttu. Yleensäkin EI-sanan sanominen vaatii paljon opettelua. Tiesin, ett pomo soittaa kotiin vaan jos tarvii vaihtaa työvuoroa ja tällä kertaa mä päätin etten se ainakaan oo mä joka joustaa. Toisena esimerkkinä vaikka tää parisuhde...Oon hämmentyny kun en tunne oloani hyväksi ja halutuksi eikä mua usein kohella kuin prinsessaa...vaikka kai mulla ois oikeus siihen. Mä haluan ett mua kohellaan samallain ku muitaki. Mulla on oikeus olla ja elää kuten mä haluan. Mulla kuuluis olla oikeus olla pelkäämättä.

Mitä pidemmälle ryhmä eilen eteni sen äkäisemmäksi mä muutuin. Tai oikiastaan mua alko hävettään, helvetisti. Mua alko ärsyttään kun vetäjät puhu isästä ja äidistä sillain, ett kaikilla lapsilla on ne molemmat. Ryhmän vetäjät ei oo tietosia siitä miten mun poika on saanu alkunsa, eikä ne tiiä onko "isä" maisemissa. Raivo alko nouseen mun sisällä...teki mieli huutaa ettei se tee musta huonoa äitiä jos pojan "isä" ei kuulu meijän elämään!! Mä kuitenkin kasvatin lapseni YKSIN, en pitäny ees äitiyslomaa vaan jatkoin opiskelua luokkani mukana saadakseni ammatin ja päästäkseni töihin. Hoitiin yösyötöt ja koulun, yksin. Siinä samalla luin iltasadut, pidin kiinni terveellisestä ruokavaliosta, ulkoiltiin ja leikittiin. Ja kuitenkin ryhmätapaamisessa mulle tuli tunne siitä ettei mulla ois oikeutta olla äiti...etten mä oo hyvä vanhempi. Tuijotin eessä olevaa paperia ja keskityin olemaan paikoillaan, hoin mielessäni "tuo ei oo totta, mä en oo huono". Samalla voimakas häpeä valtas mut. Halusin mennä piiloon, en halunnu kenenkään näkevän mua... hävetti omat ajatukset siitä ett olin kuvitellu olevani jotain hyvää. Ai jumalauta ku hävetti... Vaikka kaikki ryhmän tytöt on tosi mukavan olosia ja ryhmässä on mukavan lämmin tunnelma, niin musta tuntu ett mä en kuulunu sinne hyvien vanhempien joukkoon.

Äähhh...alko tuntuun taas pahalta...

Palaan myöhemmin...

Luottamuspulaa...

Eilis ilta meni siihen ett nappasin rauhottavan naamaan ja kamppailin mielen kans. Halu viiltää oli uskomaton! Tuli pitkiin aikoihin sellanen tunne ett se on ainoa keino tulla toimeen sen vihan ja pahan olon kans. Vihasin itteeni enkä kestäny olla itteni kans. Halusin tuhota itteni pieniksi palasiksi ja toivoa katoavani kokonaan. Mun oleminen täällä on välillä niin helvetin hankalaa ja itsetunto laskee laskemistaan kun huomaan ett muut alkaa hermostua muhun. Kuten beijbkin sano eilen ett hän voi oikein hyvin nukkua autossa sekä on kyllästyny ja väsyny tähän touhuun. Mutt tätä elämä mun kans on...mun pelot näkyy ihan pienissäkin asioissa ja jokapäiväsessä arjessa. Mä pelkään jääväni yksin just sillon ku oon heikoimmillani enkä pysty uskomaan kenenkään välittävän ja tykkäävän musta aidosti, joten MULLA ON LUOTTAMUSPULA!! Mä en kykene näkemään itteeni niin hyvänä ett joku jäis mun viereen, eli MULLA ON LUOTTAMUSPULA!! Mä en oo koskaan voinu luottaa kehenkään, en kehenkään, joten MULLA ON LUOTTAMUSPULA!!! Ja se näkyy, valitettavas Etenkin nyt kun viime aikoina en oo kamalasti beijbeltä huomioo saanu, niin helposti mun sairas mieli alkaa kuiskutteleen juttuja, se taas antaa lisäpotkua mun LUOTTAMUSPULAAN!! Ja nyt kun mun mieli ei voi kovin hyvin, niin se sairas puoli kehittelee mitä sairaimpia teorioita eikä mulla ei oo muuta vaihtoehtoa ku tulla niiden kans toimeen. Mulle on sanottu usein ja oon kertonu sen myös beijbelle, ett ku traumaterapia alko ja nyt ku alko vielä tuo ryhmäjuttukin (vaikeasti traumatisoituneiden dissosiaatiohäiriöt ja vanhemmuus), niin on erittäin tavallista ett alkuviikkojen aikana oireet lisääntyy, usein voimakkaastikkin. Nyt mä vain olin toivonu vähän ymmärrystä... en mäkään nauti ollessani tämmönen, enkä oo pyytäny saaha tulla tämmöseksi. Ja jos mä en saa tappaa itteäni niin mielestäni se ois ihan reilua ett saisin sitten oireilla tätä pahaa oloa...

Mä tiiän ett harhaisena mä sanon pahasti, käyttäydyn ilkeesti ja vetäydyn omaan maailmaan, mutt just sillon mä en osaa muutakaan. Yritin tehä mielessäni läsnäoloharjotusta eilen kun tunsin ahistuksen kasvavan, mutt en pysyny kasassa. Syyllisyys ja itseviha oli nopeampia ja ne sai vejettyä mut salamannopeudella pimeyteen. Pahinta näissä tilanteissa on se ettei me kyetä beijben kans puhuun ja selvittään sitä vaan aina oon eessä riita, usein siitä mitä mä sanoin tai tein. Siksipä vihaan ja halveksin itteeni vielä enemmän koska aiheutan niin paljon ongelmia meijän suhteeseen. Viime yön sitten nukuin olkkarissa sillä se tuntu ainoalta paikalta jossa pystyin kuvittelemaan nukkuvani. Tein sitten itelleni pedin vuodesohvalle ja pian olin unessa. (joko "kohtaus" vei mun voimat tai sitten lääkitys oli kohillaan).

Aamuvuoroon tuli herättyä aika sekavissa tunnelmissa ja töihin päästyä vetäsin kestohymynaamarin kasvoille. Nyt on hetki rauhallista aikaa kun poika lähti treeneihin ja beijb on vielä töissä... Tällasina hetkinä sitä kunnolla huomaa kuinka väsyny ja lopussa oikiasti on...

Sairas.

Pahoittelen. Mä en saa tuotettua teille näemmä yhtään mukavempaa tai ilosempaa postausta. Alunperin kuvittelin kun aloin kirjottaan blogia, ett tää olis "paranemiskirja" mun toipumisesta, otteita mun eri vaiheista. Mutt nyt alkaa vaikuttamaan ett tästä tais tulla postauskokoelma itsetuhoisuudesta, itsevihasta ja kuolemanhalusta. Tuli mieleen muisto lapsuudesta; katoin äitin kans televisiosta dokumenttia ruotsalaisesta pojasta joka sairasti syöpää. Dokumentissa seurattiin sen pojan viimeistä elinvuotta hyvine että huonoine hetkineen. Ehkä tää mun blogikin on sellanen. Te seuraatte mun elämää...viimeistä jotain. Tässä dokumentissa vaan ei näy mun kasvoja, ei mun kotia, ei mitään. Vain mun kirjottamat sanat. Ehkä pitäis laittaa mun lärvi komeilemaan johonki postauksen sekaan...hah!! Näkisitte kuka mä oikiasti oon...

Tämä päivä alko hyvin. Töihin piti mennä vasta iltavuoroon joten herättyäni tarkotuksella aikasemmin kävin tempaseen aamulenkin jonka jälkeen vähän lihaskuntoa. Se oli aika loistotapa alottaa päivä! Sitten innostuksissaan pyöräilin töihin vaikkakin pelotti kun tiet oli vielä paikoitellen jäässä. Oon siis ollu reipas! Mutt...töistä tullessa vetäsin skitsot ja huomasin kuinka sairas oon tähän maailmaan, liian sairas. Matto lähti jalkojen alta kun tajusin etten mä hyvästä aamusta huolimatta ole hyvä ihminen...eikä kukaan jaksa mua tämmösenä. Mitä vittua mä idiootti oikeen kuvittelin vitun tyhmässä päässäni?!!? Mä en osaa käsitellä kaikkia asioita ja sitten en saa piettyä itteeni kasassa ja koottua ajatuksia...ja sitt kaikki kaatuu.

Mun tekee viiltää niin paljon!!! Kaikki  mun yrittäminen on valunu hukkaan ja mä en halua ottaa enää yhtään turhaa askelta. Mä oon ihan oikiasti yrittäny, mutt maailma oottaa multa liian paljon, liian nopeesti. Mä haluan tän pahan pois mun sisältä!! Nyt!

Mä oon sairas.

Shhh...nukahda hulluuteen.

Mieli yhä hajanaisena oon käpertyneenä sohvan kulmaan. Keitin iltakahvit ja aukasin koneen. Mun on pakko saaha purettua ulos nämä sisällä myllertävät tunteet. Mä en pysy millään kasassa, mun kehon rajat on häilyviä ja epäselviä. Musta tuntuu just sellaselta kuin jos yrittää maalata vesiväreillä mutt pensseli on liian märkä ja ylimääränen vesi sotkee ja levittää kaiken. Siltä musta tuntuu.

Oon miettiny paljon kaikkea mitä mussa tapahtuu ja se mitä oon saanu selville on se, ett sekoamisenpelko on tosi voimakas. Varmaan voimakkain mitä ikinä! Pelkään, ett entä jos mä en pysty hallitteen itteäni ja omaa mieltä, entä jos mä alan käyttäytyyn kuten miltä musta tuntuu. Entä jos musta tulee...sellanen joka suletaan laitokseen viimeisimpään huoneeseen lukkojen taakse, laitetaan pakkopaitaan (ne ei taijja enää olla käytössä, mutt onhan lepositeet) ja kukaan ei uskalla käyä mua kattomassa. Kaikkia uusia tyyppejä varotellaan musta ja kehotetaan pysymään kaukana. Mun huoneen ovessa olis vaan pieni luukku josta hoitajat välillä käy kurkkimassa.

Toinen asia on,  jonka oon varmaan todennu aiemminki, ett mä pelkään yötä. Pelkään nukahtaa, mutt samalla pelkään olla viimesenä valveilla, sillä paha iskee just sillon kun kaikki muut nukkuu ja mun mieli on hajoamassa. Nukkuessa painajaiset seuraa toisiaan ja unet on verisiä ja aina pakenen jotain. Herätessä menee sitten aikaa siihen ett saan rauhoteltua itteni ja todettua olevani hengissä, omassa sängyssä. Sen jälkeen täytyy kyllä sitten alkaa miettiin ett onko kotona joku joka ei siellä sais olla, uhkaako mua joku ja täytyykö pelätä, uskallanko liikkua. Se on raastavaa!

Miks mä pelkään kaikkea?!? Miks helvetissä?!? Mikä mut voi pelastaa?!?

 Huomasin yks päivä etten mä oo juurikaan kirjottanu niistä mun "markkina-ajoista". Mistähän tuokin ilmaus tuli mieleen ?!? Koen kuitenkin tärkeenä saaha jotain näkyvää dokumenttia asiasta, en halua kokonaan vaieta vaikka en siitä voikaan mennä uutisiin omilla kasvoilla huuteleen. Oon miettiny ett...jos mä vaikka jonain päivänä nukkusin pois, niin mähän veisin salaisuuden hautaan ja asia unohtuis. Emmä kyllä tiiä miten se asiaa muuttaa jos/kun tapahtumat on kirjotettuna blogiini. Mutt jotenki se vaan tuntuu oikeelta, niin mun on tehtävä. Joten lähiakoina sellasia juttuja on tulossa.

Ai niin, väliin vähän mukavempia juttuja. Pojan turnaus meni loistavasti, toinen peli päätty reiluun voittoon ja toisesta tuli tasapeli. Poika tempas 6 maalia tämän päivän aikana. On se loistokaveri, hittolainen. <3 Nyt poika valmistautuu yökyläilyyn parhaan kaverinsa luo.

No niin, se siitä ja palataan takas pimeyteen. Tämä päivä on ollu mun viimenen lomapäivä ja huomenna olis paluu töihin, iltavuoroon. Ei vois vähempää kiinnostaa just nyt, mutt saanpahan välillä muutakin ajateltavaa kuin oma hajoaminen ja sekopäisyys.

Kohta on taas eessä uus yö ja uudet painajaiset. Ahistaa...enkä ees halua mennä makuuhuoneeseen. Siellä tukehtuu. On kamala maata paikoillaan silmät täysin avoinna vaikka et oo kunnolla hereillä. On kamalaa maata paikoillaan ja oottaa ajan kulumista. On kamalaa pelätä olemista.

Mielenrauha hävinny.

En tiiä oonko ollu yöllä enemmän hereillä kuin nukkunu. Luettuani kirjaa sammutin valot klo 00.50 ja kai olin nukahtanu, mutt olin jälleen hereillä 02.20. Ahisti aivan mielettömästi...kaikki pahat asiat pyöri mielessä eikä antanu mulle rauhaa. Kävin juomassa ja selailin kännykällä uutiset jonka jälkeen yritin rauhottua nukkumaan. En osaa sanoa ett onnistuinko, ihan ku oisin ollu unen ja valveilla olon rajalla. Oon pyöriny sängyssä ja vaihellu asentoa, mutt ei. Mieli ei antanu rauhaa. Katoin kelloa kuuden aikaan ja seittemältä annoin itelleni luvan nousta ylös. Ahisti edelleen.


Nappasin koirat mukaan ja lähettiin ulos aamulenkille ja se rauhotti mieltä jonkin verran. Ihmisiä ei juurikaan näkyny ja kaikkialla oli hiljasta. Aurinko vaan paisto. Sillon tuntu ett tästä päivästä vois sittenki tulla ihan hyvä. Kunnes...


Kaikki oli jo hereillä ja oltiin aamupalapöydässä. Tänään olis taas pojan salibandyturnaus johon alettiin vähitellen valmistautuun. Olin eilen pessyt pyykkejä, mutt enpä ollu muistanu laittaa niitä kuivumaan. Pojan alkaessa laittaan pelikamoja kasaan mä luulin ett pelishortsit ois märkinä siellä koneessa ja siitähän homma levis... Välityömästi korvissa alko kuulumaan tuttu huuto " saatanan patalaiska paska, sun syy ettei pojallas oo nyt pelohousuja!! Saamaton luuseri!!" Vaikka pian kävikin ilmi ettei shortsit ollutkaan märkänä koneessa niin syyllisyys ei hävinny. Paska mikä paska. Sitten tuli riita beijben kans... Ei auttanu muu kuin nakata Oxamin naamaan jotta mieli rauhottuis eea hitusen. Morkkis ja häpeä omasta sairaudesta on ylitsejyräävä...en kestä tätä.


Yritän pysyä hereillä pelireissun ajan, eiköhän se sitten ainakin onnistu kun pojan joukkueen peli alkaa.

Ristiriitaista tasapainoilua.

Nyt tunnen itteni aika idiootiksi, ja hölmöksi. Jotenki onnnistun aina huijaamaan itteäni ja nyt Irvikissa pääsi jälleen kuiskutteleen ja ilkkumaan mun korvaan. "oot sä saatanan tyhmä...kerta kerran jälkeen yhä elättelet toiveita olevas jotain arvokasta ja tärkeetä...tyhmä, tyhmä, tyhmä. Säälin sua...sä vaan kulutat kaikkien aikaa, siks kaikki hermostuu eikä kestä olla sun lähellä...eikä kukaan kaipaa sua...etkö jo nää...naurettava saastakasa...sä oot täysin turha..." Ja ei, mä en oo oppinu sillä tässä mä jälleen moitin itteäni. Hävettää.

Oon ärsyyntyny ja raivona muutamasta asiasta, mutt joku sanoo etten sais olla sillä mulla ei oo mitään oikeutta vaatia itelleni niin paljoa. Mutt mä oonki itekäs paskiainen. On ristiriitasta muuttaa ajattelutapojaan niin ett pystyis uskomaan olevansa jotain ja ansaitsevansa vaan parasta, mutt sitten kun yrität alkaa ajattelemaan noin ja vaatimaan asioita, niin saat huomata ettei mikään tuu onnistumaan, sun haluilla ja toiveilla ei oo väliä.

Samaan aikaan tätä kirjottaessa mulla on huono omatunto ku tunnen noin enkä osaa olla mistään kiitollinen. Mutt sitt samalla taas mietin, ett enkö mä sittenkään ollu tärkeä ja arvokas niin ku terapeutit on väittäny. ( "olipa hölmö ja täysin hullu kysymys" nauraa Irvikissa " sä et tuu koskaan olemaan kenellekkään tärkeä". ) Hankalaa tasapainoilua... Milloin on siis aika lopettaa uskominen ja toivominen? Jos ei kykene arvostamaan itseään niin onko silkkaa hulluutta olettaa sitä toisilta?

Mee pois musta!

En eilen jaksanu kirjotella päivän tapahtumista ja kai olin itekkin sen verran "sekasin" kaikesta etten ois saanu mitään fiksua aikaseksi. Oon yhä mietteliäs eilisen suhteen...ja ois suuri tarve puhua jonku kans. Oon vähän hämillään. :/

En oo nukunu moneen yöhön kunnolla. Viime yönäkin heräsin aamuyöllä ja sitten piti alkaa lukemaan, sillä uudelleen nukahtaminen/nukkumaan laittaminen ei tullu kysymykseenkään. Mä oon viime päivien ajan pelänny kotona oloa, ihan ku täällä sisällä olis joku/jokin joka on mulle vaaraksi. Etenkin nukahtaminen on vaarallista...ja yöt. Ja yksin oleminen. Täytyis olla piilossa ja täysin huomaamaton. Nyt tätä kirjottaessa tajusin, ett Ninni on paikalla. Ninni haluaa miellyttää ja olla kuten kilttien lasten kuuluukin, näkymätön. Ongelma lienee se, ett miten saisin Ninnin rauhottumaan jotta sen ei tarvi pelätä ainakaan niin paljoa ett täytyy paeta tai piiloutua. Mun täytyy selvittää mikä auttais Ninniä tunteen olonsa turvallisemmaksi.

Eilen siis alkoi se ryhmä ja aamupäivä meni hermoillessa kotona. En niinkään jännittäny ryhmään menoa, vaan enemmän kai sitä tunnetta kun tiiän ottavani askeleen parempaan suuntaan, mutt Irvikissa kuiskutteli koko ajan siitä kuinka lapsellinen oon ku yhä jaksan kuvitella paranevani ja ansaitsevani jotain hyvää. Halusin nopeesti kotoa pois.

Ryhmässä oli itteni lisäksi 5 henkilöä. Huoneessa oli pöytä katettuna pienillä syötävillä ja juotavilla. Se oli ihana juttu! Istuessani yhelle tuoleista ja katsoessani pyödällä eessäni olevaa kansiota huomasin itestäni jotain; mun mieli oli kirkas ja ilonen, olin reippain ja uteliain mielin valmiina kaikkeen eteen tulevaan ja pieni jännitys kupli mun sisällä. Istuin tuolillani ja heiluttelin jalkoja huolettomasti koko ryhmän ajan. Mä olin ku joku pieni lapsi ekaluokalla! Juuri sellanen joka haluaa näyttää pärjäävänsä ja olevansa iso tyttö. Halusin nopeasti päästä tekemään kaikkea ja paikoillaan istuminen ja sääntöjen kuunteleminen oli vaikeeta. Oisin halunnu sanoa, ett eikö me olla jo käyty nää jutut läpi ja tehäänkö jotain mukavampaa?!
 

Tuo lapsiosanen ei kuitenkaan ollu Ninni. Tuota lasta ei pelottanu. Se oli vielä viattoman lapsellinen joka usko tulevansa presidentiksi tai ainakin soturiprinsessaksi joka pelastaa köyhät ja sairaat. Ryhmän loputtua tuo lapsi oli vähän ärtynyt siitä ettei mitään jännää tapahtunu, hän mietti "tässäkö tämä oli, eikö mitään muuta tällä kertaa?"

Huomaan nyt tätä kirjottaessa etten mä tykkää tuosta osasesta, ainakaan vielä. Joku siinä ärsyttää...en haluais myöntää sen olevan osa mua. POIS SE MUSTA!! AAARGH!!!

Tai ehkäpä...ehkä tuo lapsiosanen on vallassa suurimman osan ajasta ja just sen takia en siitä tykkää, sillä se aiheuttaa suurimman ongelmat ja etenki riidat beijben kans. Tuo lapsi haluaa huomiota, tukea, kannustusta, ihailua. Tuo lapsi haluaa tuntea olevansa tykätty ja olevansa riittävä. Sen täytyy näyttää osaavansa ja pärjäävänsä...ja sitten kun ei siihen kykenekkään niin maailma kaatuu. Hmm...mua alkaa hermostuttaan. Ja ärsyttään! Tuo lapsiosanen pilaa kaiken!!

Mielensisäinen perhe kasvaa.

No niin, mistähän mä alottasin?! Asiat sinkoilee mielessä ja on vaikeuksia pysyä hetkessä kiinni. Ensin voisin esitellä teille yhen "uuden" osasen musta joka on ehkä hallitsevin mun persoonista. Viime terapiakäynnillä juteltiin just tästä kyseisestä tyypistä. Se on se joka estää mua parantumasta, laittaa kapuloita rattaisiin, saa mut syyttämään itteäni kaikesta, saa mut vihaamaan itteäni niin paljon ett haluan tuhota itteni, se ei anna mun luottaa kehenkään. Se pitää musta lujasti kiinni eikä sillä oo aikomustakaan päästää irti. Oon tuntenu tämän tyypin mun oikealla puolella, korvan korkeudella. Siinä se on ja kuiskii mulle totuuksia elämästä ja asioista. Terapeutin kans jutellessa mulle välähti ett hittolainen, sellasenahan mä sen nään...se on ku irvikissa.

Nyt mä sitten opettelen rauhottelemaan tuota mölliäistä ja kuunteleen mitä sillä on sanottavaa. Musta tuntuu, ett se on vähän helpompaa nyt kun oon löytäny sille hahmon joka tekee siitä "todellisemman" ja se ei vaan oo joku aivojen luoma harha. Nyt siis mun osasiin kuuluu tuo Irvikissa sekä lapsiminä joka käskee paeta, piiloutua, olemaan hiljaa ja myöntymään kaikkeen, olemaan nöyrä ja kiltti. Tämähän osanen oli Ninni.

Mulle on todella tärkeetä saaha kasvot kaikelle jotta sisäistän asiat. Mä näen kaiken väreinä, eli jokaisesta nimestä tulee mieleen joku väri, kirjaimet ja numerot näen väreinä. Eli esim. 68 numero on ruma mutt 21 on sievä. :) Hiukan meni aiheen vierestä, mutt todellakin mun ajattelua helpottaa kaiken visualisoiminen ja mun on helpompi kuunnella jotain joka on "näkyvä".

Mulla on useita muitakin osasia, mutt en oo vielä päässy niiden kans tutuiksi niin paljoa ett osaisin ne nimetä.

Se siitä aiheesta. Nyt voijaanki siirtyä viime yöhön joka oli kamalin, ahistavin ja pelottavin pitkiin aikoihin. Eilis ilta riideltiin taas beijben kans ja mä (tai joku mun osasista) aiheutti kaiken. Illan sitt itkin ja koitin kamppailla itteni kans jotta oisin saanu rauhoteltua itteni niin ett oltas kyetty puhumaan asioista beijben kans, mutt en onnistunu. Itkin vaan ja Irvikissa kuiski korvaan...ja samaan aikaan beijb luettelee omaa kantaansa ja näkemystään. Se oli taas umpikuja. Olin järjestäny pojan mummulaan yökylään sillä ajattelin sillä olevan siellä varrmasti mukavempi olla. Illan mä sitt makoilin pojan sängyllä ja välillä yritin käyä selvittään asioita olkkarissa. Samalla Irvikissan ote kävi yhä voimakkaammaksi ja sen kynnet painautu mun rintaan. Ahistus kasvo jokaisella hengenvedolla.

Beijb sano, ett mun on päästävä itteni syyttämisestä kaikista asioista, mutt ei se onnistu noin vaan. Mä oon ollu syyllinen jo lähes koko elämäni joten ei se hetkessä muutu. Kumpa beijb vaan antais mulle aikaa...ja ymmärtäis. Itkin ja itkin. välillä sain rauhoteltua itteni hetkeksi, kunnes taas purskahin itkuun. Se on paljon tytöltä joka pari vuotta sitten ei itkeny. Ei ollu kyyneleitä.

Otin ennen nukkumaan menoa Oxaminin jotta mieli rauhottus hitusen. nakkasin naamariin myös Melatoniinin. Sain nukahettua mutt parin tunnin päästä heräsin, en tiiä mihin. Kävelin keittiöön ja näin kellon olevan 01:40. Join mehua ja menin takas sänkyyn. Joku varotteli mua ettei mun kannattais alkaa nukkuun ja vaikka mua väsytti uskomattoman paljon niin päätin laittaa valot päälle ja alkaa lukemaan. Seuraavaksi  mua alko ahistaan olla makuuhuoneessa...päätin ett meen pojan huoneeseen sen sänkyyn, mutt sitten alko pelottaan. Mua pelotti nousta sängystä! Pelkäsin ett entä jos beijb herää (mitä pelättävä siinä on?!!?) tai entä jos joku näkee mut. Hiljaa keräsin peiton ja tyynyn ja vein ne pojan sängylle. Palasin hiipien makkariin ja otin kirjan sekä yölampun ja pääsin turvallisesti pojan huoneeseen. En kuitenkaan uskaltanu alkaa lukemaan vaan avasin telkkarin ja katoin mm. Äitien sota-ohjelmaa. Sitten yritin huijata itteni nukahtamaan telkkari päällä, mutt ei onnistu. En uskaltanu nukahtaa. Sammutin telkkarin ja aloin lukemaan...mutt en voinu keskittyä siihen. Hermostutti joku!! Yritin kuulostella osasiani, mutt en saanu niistäkään mitään otetta. Menin taas hakemaan juotavaa keittiöstä ja kello oli jo 03:45. Olin täysin virkeä enkä olis halunnu ees ajatella nukkumista! Toivoin aamun tulevan pian! Koirat heräs myös ja rapsuttelin niitä pohjan huoneessa, nekin oli selvästi ihmeissään mikä mua vaivas. :)

Kävin hiipien makuuhuoneessa tunnustelemassa millanen fiilis siellä oli, mutt tuntu ett heti happi loppuu kun sinne menin. Päätin sitten mennä loppuyöksi pojan huoneeseen. Makoilin pieton alla ja tuijotin oven kahvaa. Ninni oli paikalla. Pelkäsin helkutisti ja tuijotin tuijottamista kahvaa peläten sen kääntymistä alaspäin joka kertois oven aukeamisesta. Mä todella pelkäsin ett joku tulee!! En uskaltanu nukahtaa vaan kuuntelin jokaista narahusta ja rapinaa... joku paha oli sisällä meijän kotona.

Olin nukahtanu jossain vaiheessa. Näin unta jossa olin lasisessa talossa. Tappaja oli jalleen kerran mun perässä ja mä yritin päästä ulos talosta, mutt se oli täynnä kaikkia ihmisiä jotka mua esteli, myös beijb. Mua viilleltiin, raiskattiin, hakattiin...mutt jotenki mä aina pääsin pakenemaan kunnes tuli aina uus kamppailu. Unessa beijb myös jätti mut sillä oli rakastunu toiseen, kuulemma vähemmän hulluun. Pääsin pakenemaan talosta, mutt en hengissä. Musta oli tullu enkeli ja lensin pois ja mua nauratti.

06:45 Beijb tuli herättään ja ihmetteli miks olin siirtyny pois sen vierestä. Oli se myös kovasti harmissaan ku en ollu sitä herättäny. Sanoin kyllä saman syyn ku yleensä; en uskaltanu. Mulla olis terapiaan lähtö, mutt kappas vaan...peruin sen. Beijb joutu lähteen töihin joten oisin joutunu meneen terapiaan bussilla, mutt pelkojen ja vähien unien takia en voinu ees ajatella yksin ihmisten ilmoille menemistä, etenkään bussilla. Silmät oli itkusta yhä turvonneet ja sydän hakkas väsymyksestä. Olin ku zombie... Tiiän kyllä ett terapian peruminen on tosi tyhmästi, mutt mä en kyenny lähteen mihinkään. Lenkitin koirat auringon paisteessa, heitin pillerin suuhun ja painuin sänkyyn. En kuitenkaan halunnu nukahtaa...en tiiä miks. Jossain vaiheessa olin simahtanu,ja heräsin kellon ollessa 11:40. Hitusen on ollu heikko ja sekava olo tämän päivän.

Huomenna alkaa se ryhmä mistä oon joissain postauksissa puhunu, se vakava dissosiaatiohäiriö ja vanhemmuus-ryhmä. Jännittää ja hermostuttaa, mutt toisaalta ootan sitä hyvillä  mielin. Enhän mä siinä häviä mitään jos annan hetken aikaa ihan vaan itelleni... (HYI KUINKA ITSEKÄSTÄ kuiskas Irvikissa).

Pelkään tulevaa yötä...just nyt en halua ees ajatella ett jossain vaiheessa täytyy mennä sänkyyn ja painaa pää tyynyyn, laittaa silmät kii ja nukahtaa...

En halua. En.

                      

Mä voin hyvin, uskothan?

Yhä maan päällä. Paljon on tapahtunu ja hetken jopa tuntu asioiden kääntyvän vielä hyväksi, mutt ei...ei se mee niin. Mä oon uskomattoman itsekäs ku kuvittelin ansaitsevani jotain, tuntea itteni tärkeäksi. Huh mikä kusipää musta on tullu, itsekeskeinen ja säälittävä paska! Saatanan idiootti ja todella, todella tyhmä.

Asiat ei siis oo muuttunu miksikään, yhä yhtä kuolemanhalunen ja yhä yhtä väsyny tähän kaikkeen. Tein kuitenkin päätöksen ja sanoin sen ääneenkin kun jälleen "keskusteltiin" asioista...Tästä eteenpäin tulee näkymään vain se ilonen ja aina niin ihana Jokunen. Ei enää kiukutteluita ja kyyneleitä, ei huutoja eikä huomionkerjäämistä. Ei enää pelkoja, painajaisia, ei piiloutumisia ja karkumatkoja. Ei mitään sellasta. Muhun ei satu enää, mun sisällä ei oo tuskaa eikä tulipalo roihua mun mielessä. Mä pärjään kyllä! Ja hei, mullahan on kaikki hyvin jos/kun mä hymyilen. Eiks nii?!!? :D  Tästä eteenpäin mä voin hyvin.

Siihen asti kunnes katoan.

Shhhh.....

Tapa ittes... Niin se kuiskii yhä kiivaammin ja kiivaammin. Tapa ittes.

Silmät aukeaa.

Oon yrittäny epätoivosesti pitää kiinni jostain jota mulla ei oo ollu enää pitkään aikaan. Yritin uskotella itelleni kaiken kääntyvän hyväksi jos vaan jaksan hetken kamppailla ja antaa elämälle mahollisuuden. Mutt ei, se ei mee niin ja tajuan sen nyt. Mä oon liian sairas tänne ja siksi oon viime aikoina tuntenu itteni näin...tyhjäksi. Mun pelot käy toteen. Mä en ollutkaan mitään.