Pettäviä kohtaamisia.

Musta tuntuu ett oon pettäny kaikki pienet lapsiosani. Vaikka kuinka olin valmistautunu ja terapiassakin käyny asiaa läpi niin tilanteen tullessa eteen mä hajosin. Ja nyt poukkoilen eri osien välillä ja sisällä oleva tuska ja paniikki on mieletön.

Pojalla oli siis kaks päivää kestävä salibandyturnaus. Mun isä oli ennen ollut tosi tiiviisti pojan harrastuksessa mukana ja seuras kaikki pelit. Mutt sen jälkeen kun isä "pimahti" ja kääntyi tosi voimakkaasti meitä vastaan ja syytti mm. Beijbeä mun aivopesemisestä koska en enää siihen ja siskoon pidä mitään yhteyttä ja aikoi kertoa pojalle millanen äiti sillä oikein on. Siinä tapahtu kaikkee paskaa josta johtuen taijan olla yhä rikki. Isä ei oo nyt sitt ainakaan vuoteen käyny pojan peleissä. Oon antanu pojan olla pappansa kanssa tekemisissä sillä kaikesta huolimatta se on hyvä pappa ja mä ajattelin etten halua poikaa vaivata aikuisten välisillä ongelmilla.

Pari päivää ennen viikonloppua mä sain pojalta tietää ett pappa on tulossa katsomaan pelejä. Siinä vaiheessa pysyin ihan rauhallisena ja terapiassa käytiin asiaa läpi, ett mitä mahollisesti vois tapahtua, mikä olis kamalinta ja miten voisin itteni rauhottaa olemaan aikuisena siinä hetkessä ja pitää rajoista kiinni. Olin valmistautunu suojelemaan lapsiosiani sillä oltiin tunnistettu terapeutin kans useiden pelkojen tulevan lapsuudesta. Kävin etukäteen mielessäni läpi kaikki reitit kisapaikalla ja missä kannattais istua jos isä olisi siellä tai täällä. Otin mukaan enkelinkutsuja-kaulakorun ja pojalta saamani ankkurin. Mutt sitt ajomatkalla kävi ilmi ett olin muistanu kisapaikan väärin joten ennalta suunnittelemani asiat sain unohtaa.

Noustessani autosta mä tunsin kun kädet alko jäätymään. Sydän hakkas ja jalkoja poltteli. Puristin ja hypistelin ankkuria ja koitin hengittää rauhallisesti. (ja näytellä reipasta, tottakai!!) Kun päästiin lähelle salin ovea mä näin isän istumassa katsomossa. Musta tuntu kuin seiväs olis isketty mun rinnasta läpi! Mä peruutin ja tunsin kuinka paniikki valtas mun koko kehon. Sanoin Beijbelle etten voi mennä sinne ja sitt purskahin itkuun. Kaikki persoonan osan melskas mun sisällä ja aikuista minää ei näkyny missään! Mä hengitin ja hengitin...pyyhkiin kyyneliä. Halusin paeta mutt tiesin etten voi.

Onneks kisasaliin oli toinenkin sisäänpääsy ja katsomoja oli kaks. Kun istuin siellä katsomossa isää vastapäätä musta tuntu kuin olisin kiinni jääny eläin, häkkiin suljettu pelokas eläin. Oli niin paha olla.

Tänään sitt oli uus kisapäivä ja isä oli paikalla myös. Mä yritin blogata sen kokonaan mun mielestä pois, mutt en onnistunu. Muhun sattu ja sattuu yhä niin saatanasti! Raastavinta tässä on se ett mä todella tunnen pettäneeni lapsiosani ja...uskokaa tai älkää, mä tunnen surua isästäni, kaikesta...

Viime aikoina yöt on menny todella huonosti ja nukun pätkittäin. Monesti oon heränny outoihin kiputiloihin ja usein painajaiset tuntuu jatkuvan hereillä ollessa. Yks yö mä herätin Beijben ku luulin ja olin varma ett meijän kotona on joku...Hävetti. En kertonu sille mitään vaan kai sain salattua asian. Nää viikonlopun kohtaamiset ei todellakaan tuu helpottamaan öitä. En tiiä miten niistä selviän. Syyllisyys on kamala. Tunnen syyllisyyttä  siitä ett oon ollu huono lapsi ja nyt myös huono aikuinen.

Oma pieni salaisuus.

Eilinen Armanin ohjelma Suomen lastensuojelusta herätti paljon ajatuksia sekä myös muistoja. Oon muistellu omaa lapsuutta, nuoruutta ja miettiny sitä ett mikä omalla kohallani on menny vikaan. Noh, tiiänhän mä mitä on tapahtunu; perheväkivaltaa, koulukiusaamista, alkoholismia, köyhyyttä, halveksuntaa, hylkäämisiä, seksuaalista hyväksikäyttöä jne.  Mutt oon koittanu miettiä, ett olisko asiat voinu mennä toisin jos olisin lähteny lastensuojelun piiriin kun sitä mulle ehotettiin ollessani 13-vuotias. Oon myös miettiny sitä, ett miks mua ei vaan otettu kotoa pois jos tiedettiin mulla olevan kotona paha olla? Mä en siis tänäkään päivänä tiiä kuka oli tehny musta ilmotuksen lastensuojeluun kun olin seiskaluokalla ja muistan kun äiti ilmotti vihasena ett "sossuakat tulee urkkimaan meijän asioita ja ett mitä oon menny jossain puhumaan". Äiti alotti sen saman syyllistämisen jota oon tainnu kuulla koko elämäni...jos puhuisin niin pilaisin kaiken, veisin kaikilta kaiken. Ja enhän mä taaskaan niin halunnu tehä. Muistan myös ajatelleeni ett jos mä olisin niin itsekäs ja hoitaisin asiat niin ett pääsisin kotoa pois, niin kukaan ei huolehtis veljestä joka oli silloin vasta vauva. En myöskään uskaltanu ottaa riskiä siitä ett mut erotettais veljestä eri paikkoihin joten mä olin hiljaa, hymyilin ja käyttäydyin hyvin. Ja se meni kaikkiin täydestä. Ja sisältä mä itkin...

Mä yritin äsken ettiä kauan sitten tilaamiani asiakirjoja siltä ajalta kun oltiin turvakodissa. Kun tilasin ne itteäni koskevat paperit niin halusin tietää, ett oliko niillä tietoa siitä mitä meijän kodin seinien sisällä tapahtu, halusin tietää ett tiesikö joku ja yritettiinkö meitä oikiasti auttaa. Muistan ett luin paperit (joita oli vähän) kerran läpi, mutt ahistus kävi liian voimakkaaksi joten piilotin paperit. Tänään en niitä löytäny. Mulla on kuitenkin nyt suuri tarve käyä asioita taas läpi joten koitan ettiä niitä taas huomenna. Tuun siis käymään niitä asioita läpi tulevissa postauksissa.

Huomenna on myös terapia. Mä tiiän ett tuun hajoileen. Kumpa joku pitäis mua kädestä kii.

Sitä ei sade pois huuhtele.

Se tuli taas. Tää tappavan tukahduttava olo joka muistuttaa mua siitä todellisuudesta millanen mä oon. Tällanen mä tuun aina olemaan. En voi sitä muuttaa. Halveksin itteäni ja haluan rääkätä kaiken paskan itestäni pois. Mä oon kuin joku mätänevä kasa jotain epämäärästä paskaa!! Mä oon jotain niin saastaista ettei musta koskaan tuu puhdasta, ei koskaan inhimillistä, ei muuta kuin jotain väliaikaista, jotain joka pian unohtuu ja katoaa. Jos tietää kuinka mua on käytetty niin ei silloin voi mua ihmisenä pitää, ei haluta, rakastaa tai koskea. Kyllä mä ymmärrän...

 Kumpa mä saisin kaiken poistettua tai edes vejettyä takaisin niin ettei kukaan tietäis. Silloin en olis kenenkään silmissä kaatopaikkakamaa. Mua kaduttaa ett oon joskus suuni aukassu. Haluaisin niin paljon muuttua, olla puhas ja ehjä! Kumpa saisin muutettua kaiken!! Mutta ne asiat, kaikki ne menneet asiat on jotain sellaista jotka on tullu jäädäkseen. Ne on arpina mun keholla, sisällä sydämessä ja iholla. Niitä ei saa pestyä pois, ei vaikka kuinka hinkkaisi ja raapisi. Ei mikään vie niitä pois. Niin kauan kuin mä elän mä kannan sitä kaikkea mukanani. Ja niin kauan kuin mä elän mä tunnen olevani se...se jonka moni on kironnut alimpaan helvettiin. Ei mikään anna mun unohtaa.

Miten selvitä näiden tunteiden kans? Mä en todellakaan tiiä. Eikä asiaa helpota se, ett tiiän kohta tulevan yön ja jälleen katkonaiset unet sekä painajaiset. Sitten tulee uus päivä...ja sama taakka kannettavana. Ja se toistuu yhä uudelleen.

Mutt oikiasti, mä en oo paha enkä aina niin kamala. Joskus mä oon ihan kivakin.

Kaksi puolta, kumpaan tarttua.

Miten mulla menee...en tiiä. Tuntuu ett oisin kasvamassa omaksi ittekseni, mutt samalla musta tuntuu ett oon kääntymässä sisäänpäin, sulkeudun kokonaan kaikilta. Toisaalta taas mä tunnen itteni erittäin vahvaksi, mutt myös kylmäksi, sellaseksi tunteettomaksi kusipääksi. Mutt kaikesta huolimatta mun sisällä huudan ikävää, kosketusta ja rakkautta. Ja tuo puoli itessäni tekee mut vihaseksi, aivan ku se olis heikkoutta. Ehkä mä en kestä tätä maailmaa ja elämää herkkänä ja tunteellisena omana ittenäni. On helpompaa ja turvallisempaa olla...jotain muuta.

Mä en osaa sanoa miten tää tulee päättymään. Epätoivoisesti etin turvaa kaikkialta tuntien itteni päivä päivältä vaan enemmän surkeaksi. En juuri tee muuta kuin käyn töissä ja salilla. Viime aikoina, kun oon ollut bodycombact-tunnilla (josta on tullu mun henkireikä), mä oon loppurentoutuksen aikana alkanut itkemään. En tiiä mikä se tunne on mikä ne kyyneleet tekee. Ehkä siinä on hitusen kaikkea, vapautta, voimaa, pelkoa, vastaan taistelua.

Oon keskellä tunnemyrskyä ja mä pelkään ett hukun tän sekaan. En taaskaan osaa olla. En tiiä mitä tehä.Oon usein halunnu kirjottaa kaikesta tänne sivuille, mutt samalla joku on estäny ja lopulta kirjottaminen on tuntunu jopa sairaalta huomionkerjäämiseltä ja jälleen osoittanu heikkoutta. En sitten kirjottanu. Halusin pitää kaikki omana tietonani.

 Ei helvetti tätä tasapainoilua ja kahen vaiheilla hyppimistä.