Vertaistuki.

Oon pitäny pari päivää taukoa kirjottamisesta ja ne hetket oonki ollu sitten menossa. Eilen kävin Katarooman luona pitkästä aikaa ja maailman menoa tuli pohdittua monelta kantilta. Siellä oli myös yksi taidenäyttelyssä mukana olleista tytöistä yhessä kissansa kanssa. Oli tosi mukava nähä häntäkin! Tuttuun tapaan menin keittiöön ja otin itelleni kahvia. Sitt menin olkkariin, istuin alas ja aloin tekemään suurta palapeliä tyttöjen kans. Musta oli ihana huomata ett juttelu ja yhessäolo lähti taas niin helposti käyntiin, ihan ku ei oltais päivääkään oltu erossa. Mä oon miettiny nyt jälkeenpäin, ett voikohan se olla niin, ett jos joillain ihmisillä on samanlainen tausta/samat salaisuudet ja menneisyys niin se muokkaa väleistä niin luontevat, vahvat ja lämpimät ettei yhessäoloon tarvita alkulämmittelyitä ja turhia kankeuksia? Ihan kuin siinä olis automaattisesti joku sanomaton sopimus hiljaisuudesta, ymmärryksestä ja luottamuksesta. On tavallaan hämmentävääkin kuinka helppoa vertaistuelle on puhua, lähes kaikesta. Eilen musta tuntu aivan kuin oltais istuttu tyttöjen kans alas ja puhuttu joka päivä...kaikki suju niin automaattisesti. Ja vaikka tiiän sairaan mielen olevan eri mieltä mun kans niin eilisen jälkeen mä en enää näe itteäni ihan niin likasena ja pahana. Vertaistuen voima on mieletön ♥

Tätä kirjottaessa ollaan matkalla Kalajoen seikkailupuisto Pakkaan kuten olin pojalleni luvannut. Oon oottanu tätä pikaista reissua tosi paljon ja kai se on joku mun lapsiosistanikin joka on erittäin ilonen ja jännittynyt. Mä kun rakastin lapsena kiipeillä kaikkialla huolimatta siitä ett se oli kiellettyä. Nyt saan tehä sitä luvan kanssa :)

Muistoja...kumpa voisin valita toisin.

Tänään olis ollu terapia, mutt peruin sen kertoen olevani reissussa. Mä en yksinkertaisesti jaksa kaikkia terapioita ja lääkityksiä ja sairauksia koko ajan ja jatkuvasti. Haluan tämän viikon olla ihan kuten kaikki muutkin, leikkiä tervettä ja elää tavallista elämää. Haluan ketkeksi unohtaa olevani sairas, itsetuhoinen traumapeikko. Yhen pienen ketken haluan tuntea itteni yhtä hyväksi ja tärkeäksi kuin kaikki muutkin.

Kaks päivää oon viettäny poikani kans ja eilen käytiin yhessä tätini luona. Isä tuli sinne myös. Siinä kahvia juodessa mä taas havahduin miettimään sitä hetkeä ja aivan kuin astuin tilanteen ulkopuolelle. Katoin itteäni ja meitä...siinä oli jotain mielettömän surullista ja haikeaa. Mä olin siinä fyysisesti mutt mieli oli jo aivan muualla. Se oli kamalaa. Ja koko se kyläily...yhtä teeskentelyä.

Viime aikoina mä oon muistellu paljon menneitä aikoja ja tapahtumia. Etenkin kaikki mitä tapahtui ennen kun tulin myydyksi on pyöriny mun mielessä. En tiiä miks, mutt palaan niihin aikoihin yhä uudelleen ja uudelleen. Tuunko mä muitelemaan niitä asioita ikuisesti? Olisiko asiat kuinka toisin jos en olis koskaan tutustunu Sutenööriin?

Asuin yhä kotona ja elin sitä helvetillistä kulissiarkea äitini ja veljeni kanssa. Olin lukion viimeisellä luokalla. Isäpuoleni oli jo kuollut ja oltiin muutettu sen kuoltua samaan asuntoon jossa kaikki paha aiemmin tapahtu. Saman talon autotallissa isäpuoleni myös päätti päivänsä. Siellä me sitt asuttiin ja mä koitin elää nuoruuttani samalla huolehtien veljestäni sekä hoitaen veljeni perinnöksi saatua kiinteistöä. Äitini eli omaa kurjaa elämäänsä juoden ja juoden. Siskoni liittyi usein seuraan sekä meillä useinvieraili myös isäpuoleni vanhoja kavereita, myös se paha joka riisti mua yhessä isäpuoleni kanssa. Mä yritin kestää.

Tuttujeni kautta törmäsin tyyppiin joka vaikutti mukavalta. Nähtiin aika harvoin sillä se asu kauempana. Se oli hankkinu mun numeron jostain ja alko lähetteleen viestejä. Ne ei ollu tungettelevia vaan enemmänkin varovaisia. Muistan kävelleeni bussipysäkiltä kotiin kun sain viestin "jos tuun huomenna hakeen sut niin lähetkö mun luo? " Mietin jonkun aikaa... ja nyt jälkeenpäin tajuan alitajuntani varoitelleen mua. Lopulta kuitenkin lupasin lähteä. Heti sen jälkeen alko pelottaan ja mietin pitäiskö sittenkin perua... Yöllä en saanu kunnolla nukuttua ja koulupäivä meni omissa ajatuksissaan...jännitti, hermostutti...mutt samalla olin huojentunu päästessäni hetkeksi kotoa pois.

Kotona selitin lähteväni kaverin mökille viikonlopuksi. Ihmettelin itsekkin miten uskalsin lähteä lähes ventovieraan mukaan täysin vieraalle paikkakunnalle, mutt toisaalta mä en jaksanu välittää. Vain parhaalle kaverilleni kerroin oikean version ja hän sanoi mun olevan täysin hullu jos lähen kauas kotoa vieraan mukaan. Yritin kai selittää ettei se ihan vieras ollu, mutt kaverini sanoi, ettei muutaman kerran pikainen näkeminen ja pari tekstiviestiä vielä tekisi tyypistä tuttua. Pakkasin kotona kamojani viikonlopulle kaverini saarnatessa vieressä. Naureskelin vain vaikka todellisuudessa olin kauhusta jäykkänä. Vähän väliä katoin kelloa...se oli myöhässä. Ehkä se ei tuliskaan? Pian kuitenkin punainen auto tuli pihaan ja mä nousin kyytiin. Yllätyksekseni se ei tullutkaan yksin vaan takapenkillä oli mulle vieras jätkä. En koskaan saanu tietää kuka se oli. Sutenööri pahoitteli niiden myöhästymistä "Sori kun vähän kesti. Luuri meni rikki niin nakkasin sen ikkunasta ulos, mutt sitt piti käyä ostaan uus. Jouduttiin sitte pysähtyyn jossain ostoskeskuksessa tuossa lähellä".. Ihmettelin mielessäni, ett miten joku voi noin vaan nakella kännyköitä menemään ja samalta istualta ostaa uus, ihan muuten vaan. Pian tulisin kyllä huomaamaan tuon olleen pienin outous...

Noita hetkiä mä oon miettiny ja niin katunu etten kuunnellu kaveriani ja jääny kotiin. Ehkä mulla olis jälellä vähän isompi pala minuutta ja voisin olla hieman eheämpi. En ainakaan olis näin epäluuloinen kaikkien suhteen.

Tabletteja, viiltoja ja piilopaikkoja.

Tänään oli viimeinen työpäivä ennen syyslomaa. Mulla syyslomaa on peräti koko ens viikko ja  seuraavastakin viikosta vielä kaks päivää. Oon odottanu tätä hetkeä kun saa hetkeksi unohtaa kaiken töihin liittyvän ja pyyhkiä kasvoilta kestohymyn.

Oon odottanu tätä vaikka tiiän kyseisten päivien joko auttavan mua tai sitt tuhoavan mut. Kaipaan lepoa ja rauhaa mutt se tarkottaa myös sitä, ett mulla on tuhottomasti aikaa olla itteni kans ja aikaa kuunnella mieltäni joka ajoittain kertoilee mulle kamalia asioita. Parasta kai olis jos voisin erakoitua johonkin kauas korpimökkiin jossa ei olis yhtään mitään muuta kuin luonto ja mä.Tuli mieleen ett mökki järven rannalla olis ihana, mutt sitt tajusinkin ett eipä siinä menis aikaakaan kun olisin kellumassa järvessä eufoorisessa mielentilassa. Tai sitt laittaisin itteni heiluriksi jostain metsän puusta. Eli ei siis sittenkään mökkiä järven rannalta eikä luonnon keskeltä. Ehkäpä jostain vuoristosta? Noh, eiköhän sieltäkin joku oksa löytyis. Eli täytyy siis unohtaa erakoituminen. Mutt ku jotenkin mä oon alkanu pelkään kaikkia ihmisiä niin erakoituminen tuntuis siinä mielessä ihanalta vaihtoeholta. Mä en osaa kertoa mitä mä ihmisissä pelkään...ehkä pelkään kaikkien tavalla tai toisella satuttavaan mua. Tai ehkä mä pelkään olevani liian erillainen tavallisten ihmisten joukkoon. Häpeä pitää mut kaukana muista. Mun mieli muokkaa maailmasta pahan ja saa kauniin näyttämään kamalalta. Tästä:

mun mieli saa muokattua tämän:

Eli vaikka mä kuinka yritän taistella ja nähä elämässä vielä niitä hyviä ja kauniita asioita niin se ei oo todellakaan helppoa. Tuntuu ett se on täysin mahotonta! Musta tuntuu ett oon kadottanu sen hölmöilevän ja jekkuilevan Jaskan johonkin. Mä en enää jaksa hymyillä, en puhua enkä höpötellä. En halua olla reipas enkä mitään muutakaan. En haluais olla ollenkaan. Ilta on kääntymässä vähitellen yöksi ja mua ahistaa suunnattomasti ajatus makuuhuoneesta. MÄ EN HALUA NUKKUA! Oon koittanu miettiä ett mikä mua alkaa aina iltaisin ahistamaan vaikka päivä oliskin ollu hyvä. Mutt mä en tiiä. Kai se tulee jostain menneisyydestä ja siitä, ett kaikkialla muualla on turvallista paitsi kotona, sisällä. Hölmöä, mutt mä tunnen oloni paljon turvallisemmaksi ulkona pimeässä kävelemässä ympäriinsä kuin omassa kotona, omassa sängyssä. Kotona mun täytyy kehitellä ulospääsyreittejä ja löytää kaikkialta piilopaikkoja! On erittäin työlästä pelätä kaikkea omassa kotona. Tiiän ett lääkkeiden avulla saan vaivutettua itteni uneen, mutt se ei kuulosta terveeltä ja normaalilta. Siis se, ett mä tarvin lääkkeitä elämiseen ja olemiseen. Ilman tabletteja mä en pystyis olemaan enkä tekemään mitään. Noh, näillä mennään.

Ai niin, edellisen postauksen jälkeen kun pääsin Maestrolta kotiin, jonne Beijb vielä jäi, niin mun oli pakko jälleen kerran...viiltää. Mun mieli oli täyttä kaaosta ja sisällä roihus tulipalo. Mun oli aivan pakko päästää paha ulos... Tällä kertaa mä oon aika helkutin tyytyväinen itteeni sillä onnistuin löytämään sellaisen paikan kropastani josta viiltoa ei huomaa ellei tiedä mitä etsii. Beijb ei siis tykkää yhtään mun "itseilmaisusta" ja mä taas en halua tuottaa sille pahaa mieltä näyttämällä taas uusia viiltoja. Mä tiiän etten sais tarttua puukkoon, mutt emmä nyt tiiä syytä lopettaakkaan sillä vaikka muuta väitetään, niin se helpottaa hetkeksi ja jossain määrin voin pysyä kasassa. Tai ehkä se on enemmänkin niin, ett ensin oon aivan hajallaan ja viiltämisestä aiheutuva kipu tavallaan kasaa mut kokoon.

Pakko kai lopettaa tältä erää ja mennä ottamaan yölääkeet sekä valmistautuun tulevaa yötä varten. Hyvää yötä, yritetään nukkua <3

Syksyllä tuulee.

Sattuu. Silmät on itkusta punaset ja turvoksissa. Meikeillä sain itteni edes hiukan elävän näköseksi, mutt toisaalta...miks vaivautua? Mun mieli on jo luovuttanu, oon henkisesti kuollu. En tiiä miks itken sillä kuolema on mulle pelastus. Se ei oo surun asia vaan se on jotain kaunista ja rauhallista. Ei silloin kukaan saa olla surullinen. Silloin mulla viimein on hyvä olla itteni kans. Mun ei tarvi enää pelätä, ei ikinä enää.

Jokainen päivä musta on murtunut pieni pala pois ja nyt mua on jälellä enää niin pieni osa ettei mua enää oo. Tarvitaan enää se viimeinen henkäys joka puhaltaa kaiken pois. Onneks syksyllä tuulee paljon... ;) Kumpa mä osaisin kertoa kuinka paljon mun sisällä on pahaa oloa ja tuskaa joka raastaa mua. Kumpa mä osaisin kertoa miten mua vois auttaa. Mutt ei sellasta ole. Ei kukaan voi poistaa mun pelkoja elämää kohtaan.

Mä oon miettiny hautajaisiani. Haluan kaiken olevan erittäin yksinkertaista, siis ERITTÄIN yksinkertaista. Kukaan ei saa tuoda isoja kukkalaitteita, ne ei sovi mulle. Mieluiten yksi neilikka. Neilikka on aina ollu mun lempikukka, ne on jotenkin niin "repaleisia" ja hauraita mutt niin kauniita. Muistaakseni joskus aiemmin kerroin ett polttohautaus tulee halvemmaksi kuin arkkuhauataus, joten laittakaa mut liekkeihin. Arkku voi olla halvin mahollinen sillä ei ole mitään järkeä maksaa paljoa sellasesta joka pian poltetaan. Hitsi jos osais niin naputtelisin ite jostain laudan pätkistä jonkunlaisen arkun tapaisen ja maalaisisin ( sen mä kyllä osaan) siitä tällasen : 

Tuo näyttää ihan sellaselta jossa sais hyvät unet. Turvallinen paikka. Mä en kyllä haluais pukeutua siihen kovaan ja kylmään valkoseen avopaitalakanaan johon mäkin olen useat ja useat vanhukset pukenut. Mulla tulee kylmä sellasessa asussa. Haluaisin lapaset käteen sillä mulla palelee aina käsiä, jopa kesäisin kaupan maitohyllyllä. Oon nuorena sammunu talvipakkasella lumihankeen josta johtuen kädet on pahasti paleltunu. Siks kai niissä ei monesti kaikkea kipuakaan tunnu. No niin, palataas aiheeseen. Kaulahuivin haluan myös sillä mulla on lähes aina joku huivi kaulassa, muuten on alaston olo. Muita toiveita ei oo kuin ett hiuksiin ei saa tehä jakausta keskelle!! Se olis pahin loukkaus ikinä!  Mä myös haluan hautajaisissa soitettavan itelleni tosi tärkeän biisin. Sanat kertoo enemmän mitä ikinä olisin ite osannu sanoa. Biisi on Chisun Yksinäisen keijun tarina. 

Tuntuu ihan oudolta istua täällä Maestron luona ja tehä postausta kuolemasta samaan aikaan kun se tekee beijbelle tatskaa. Välillä mä jaksan loihtia kasvoille jonkun hymyn kaltaisen, näytellä "normaalia" ja puhua jotain...sitt taas vaivun omaan sairaaseen maailmaani. Tai noh, kai mun vasemman käden ihon kunto kerto Maestrolle jotain musta silloin kun se naputteli mustetta mun käteen. Tai ehkä se ei ees ajatellu asiaa sen enempää, en tiiä. Mutt tässä mä istun hänen sohvalla ja kirjotan sulle mun mieltäni tyhjäksi. 

Mä haluan kiittää sua siitä ett oot kulkenu mun vierellä ja halunnu kuulla siitä mitä on tapahtunu sun selkäs takana. Mulla olis asiaa riittäny vielä lukemattomiin postauksiin mutt voi olla etten mä pääse paljastamaan kaikkea. En tarkota sitä ett tää olis viimenen postaus, ehei. Mä halusin vain kirjottaa toiveeni niiltä osin mitä nyt tuli mieleen ja jaksoin kirjottaa. Halusin myös kiittää sua jottei se vaan jäisi myöhemmin tekemättä. Mä haluan vielä pitää kii lupauksestani pojalle ja käyä yhessä syyslomalla uudessa seikkailupuisto Pakassa Kalajoella. Se on ens viikolla.

Vielä kaks työpäivää. Sitt mä oon lomalla. Sitt on aika levätä ;)

Don't hate me.

Mä en pysty tähän enää kauaa. Jokainen henkäys sattuu ja sydän on väsynyt lyömän lyöntejään. Mä oon väsyny pelkäämään jokaista hetkeä ja kamppailemaan tässä loputtomassa pimeydessä. Kumpa osaisin selittää jokaisen tunteen ja kertoa jokaisen pelkoni niin ehkä sitten saisin hieman ymmärrystä. Mä en enää näe kättä ojentumassa mua kohti johon tarttua...

Mä olen elänyt ja kokenut.

Päivä on ollu aivan hirveä. Herättyäni ensimmäinen tunti oli ihan hyvä, mutt siitä se alamäki lähti.  Mä en ajattele enää juuri mitään muuta kuin sitä yhtä asiaa. Ajatus pyörii päässä lähes koko ajan.

Mä en halua jälleen kerran tehä postausta siitä kuinka paha olla mulla on. Ehkä mä voisin kertoa siitä kuinka hyvä elämä mulla on ollu, kaikesta huolimatta. Mä siis olen elänyt ja kokenut paljon. Mulla on paljon hyviä muistoja.

Lapsena mulla oli yks erittäin tärkeä lelu, Mikki Hiiri pehmolelu jonka joulupukki oli mulle tuonu. Mulla on siitä valokuvakin. Lapsena mä rakastin kiipelemistä ja juoksemista, yksi lempileikeistäni oli Poliisi ja roistot. Lapsena tykkäsin kattoa jääkiekkoa isän kanssa televisiosta ja syödä korvapuusteja. Pelkäsin pimeää, pellejä ja hiljaisuutta. Rakastin satuja, kirjoja ja kiiltokuvia. Oli erittäin jännää saada ensimmäinen kirjastokortti ja mennä lainaamaan kirjoja kirjastoautosta. Olin hyvä koulussa ja ensin musta piti tulla opettaja, sitten kampaaja ja lopulta lakimies. Halusin myös olla prinsessa, sellanen soturiprinsessa joka auttaa pienempiä. Olin iloinen ja utelias lapsi, myös mielettömän omapäinen. Vihasin mekkoja ja hiuspinnejä! Vihasin syödä banaanijugurttia tumman harmaasta savikupista lusikan raapiessa kupin laitoja! Lapsena tykkäsin katsoa kun isä laittoi lauantaisin saunan jälkeen iltapalaa johon kuului kiukaalla paistettua makkaraa lisukkeineen. En ymmärtänyt miksi suu pestiin juuri tiskiaineella kiroilun jälkeen sillä ei se tiskiaine nyt niin pahaa ollut...enemmin vaikka kalanmaksaöljy tai lihahyytelö olis toiminu paremmin. Ihanimpia kesämuistoja on retket Helsingin Korkeasaaren eläintarhaan ja eväsretket mummun ja papan kanssa meren rannalle. Nuorena olen mennyt, nähnyt, kokeillut, tehnyt, maistanut, pettynyt, satuttanut, kuunnellut, tuntenut. Olen kokenut paljon, ehkä liikaakin.

Niin, mä olen elänyt. Ei siis voi sanoa ett elämä loppuis liian lyhyeen jos se loppuisi vaikka tänään tai ylihuomenna. Voitaisiin sanoa sen loppuneen ehkä yllättävän pian, mutt ei liian pian. Tätä elämän tuskaista varjopuolta on ollu mulle ihan riittävästi , enkä mä usko pimeyden väistyvän vielä pitkiin aikoihin. Valitettavasti. Mä haluaisin lopettaa tän kaiken ja nukahtaa hyvien muistojeni kans. Sitä mä toivon.

What would you say?

En tiiä miks taas vaivaudun kirjottamaan. Eihän mulla tunnu olevan mitään järkevää sanottavaa. Ei mulla oo mitään kerrottavaa muuta kuin aina vaan syvenevä kuolemanhalu ja loputon väsymys. Mä en jaksa enää. Tuohon lauseeseen sisältyy kaikki mitä tunnen tällä hetkellä. Mä en todellakaan jaksa. Erittäin pienetkin asiat saa mut aivan pois tolaltaan ja luhistun. Pojalla on huomenna vähän erikoisempi koulupäivä ja sinne saa viiä jotain pientä herkkua. Mä sitt kävin äsken kaupassa ja kotona huomasin ett unohin ostaa sieltä jotain pojalle...tuntu ett mun mieli repiää ja kyyneleet alko valuun. Koin jälleen epäonnistuneeni äitinäkin. Äsken sitt Beijb lähti kauppaan... Miks noinkin pieni asia saa mut aivan hajalle? Onko musta tullu niin heikko?

Beijb toi mulle suklaata...nyt itken.

Laitoin aiemmin illalla Oxamin-reseptin uusittavaksi. Musta tuntuu ett mä tuun tarviin niitä. Oonhan mä jonkun aikaa pärjänny ilman tuota tarvittavissa olevaa Oxaminia, mutt nyt alkaa tuntuun ett jatkossa voi olla toisin. Huomenna on yks vapaapäivä ja mulla ei oo hajuakaan mitä aioin tehä. Viisainta olis levätä ja niin kai mä teen. Mutt...mä mietin vaan ett entä jos huomennakin on paha päivä? Ei mun kyllä kannattais etukäteen alkaa panikoimaan tulevaa sillä sehän vaan pahentaa mieltä. Mutt mä pelkään itteeni. Mä pelkään niitä pahoja jotka asuu mun mielen sisällä.

Koko ajan taistelen kyyneleitä vastaan vaikka tiiän ettei niitä voi piätellä. Ne valuu valumistaan. Mä en enää oo vahva ja rohkea. Enkä mä jaksa enää näytellä kaiken olevan hyvin. Mutt siksipä mä en jaksa, enkä voi nähä ketään. Mulla ei oo voimia siihen. Häpeän itteäni. Olen sittenkin yhtä raukka paska mitä mulle jo lapsena hoettiin.

Olisko mun parempi jossain muualla? Voisiko poika olla onnellinen jossain muualla? Entä jos me yritettäis rakentaa uus, ja ihan oma elämä jossain muualla? Siellä ei olis kipeitä muistoja eikä satuttavia pelkoja. Olisko mulla voimia siihen?

Jokaisen lauseen jälkeen pidän pitkän tauon sillä yhäkään en tiiä mitä kirjottaisin. Haluaisin kirjottaa vaan yhden lauseen ja jättää kaiken siihen. Olisinko mä silloin pelkuri? Niin varmaan moni ajattelisi. Enää sillä ei vaan olis mitään väliä. Ehkä se olis rohkeinta mitä olisin koskaan tehny. Ehkä ei.

Huomenna mulla kuuluis olla terapia kuten joka tiistai, mutt terapeutti on lomalla. Aika hauskaa ett terapeutit ja kaikki on lomalla ja sairaina aina just silloin kun niitä eniten tarvis. Harmittaa. Kaikki harmittaa.

Ootko koskaan miettiny ett mitä haluaisit sanoa viimeisenä lauseenas ennen kuolemaasi? Mä mietin sitä aika usein. Tätini mies oli aikoinaan kirjottanu itsemurhaviestiinsä vain ett "työni oon tehny ja velkani maksanu". Taustoja viestin kylmyyteen en tiiä, mutt jotenkin tuo lause on aina kiehtonu mua. Itse kyllä haluaisin sanoa vain "HEIPPA". Mitäpä sitä siinä tilanteessa enää muuta sanomaan.

Kun kotiin ei voi jäädä.

Oon tulossa kipeäksi ja olo on voimaton. Töistä tullessa olin totaalisen väsyny ja oli pakko mennä sänkyyn hetkeks pötköttään peiton alle...nukahin. Herätessä olo oli aika kurja ja mittasin kuumeen...lämpöä 37,5. Mun pitäis jäähä huomenna kotiin parantelemaan itteni sillä kurrkukipua mulla on ollu jo usiamman päivän. Mutt mä en halua jäähä kotiin..en uskalla jäähä. Eikö oo säälittävää? Mutt mun mieli on viime aikoina ollu niin huono etten mä voi jäähä kotiin koko saakutin päiväksi ihan yksin. Siinä mulla olis monta monituista tuntia aikaa itteni kans. Se ei oo hyvä juttu, ei yhtään hyvä vaihtoehto. Onhan mun jalkaan tullu jo toinen viiltokin. Vaikka eihän ny viiltely mitään tarkota, nehän on vaan jälkiä eletystä pahasta olosta, mutt mä olinoikiasti luulin uusinta tatuointia ottaessani ett olin päässy voiton puolelle viiltelystä ja haluavani selviytyä. Oon pettäny itteni ja kaikki ne harvat muhun uskoneet.

Tiistaina mulla olis yks vapaapäivä. Siks ajattelin sinnitellä vielä huomisen töissä ja kattoo mihin suuntaan olo menee. Tiiän toimivani väärin mutt kumpi ratkaisu sitt olis parempi; se että mä jään kotiin? Kuulostaa kyllä niin saatanan oudolta ettei aikunen ihminen voi olla kotona!!! Vittu mikä luuseri mä oon!! Ehkä mun sietäis sittenkin jäähä kotiin ja olla sairastamassa oikein monta päivää jotta varmasti ehin toteuttaa sairaan mieleni keksimiä juttuja! Äääähh...alkaa meneen jo hankalaksi tää homma. Pitäis mennä taas nukkumaankin jotta jaksan taas aamulla herätä. Voi helvetti kun vois vaan myöntää olevansa poikki.

Mieleni on hävinnyt, pimeyteen kadonnut.

En tiiä mitä kertoisin. En tiiä oonko liian täynnä kaikkee vai olenko täysin lopussa. Mulla on sellanen...hmm...jotenki "näkymätön" olo. Siis sellanen ett mä kyllä tiiän

olevani olemassa mutt mulla ei tee paskaakaan. Mä oon vähän ku joku ruma maassa möngertävä ökkömönkiäinen josta kaikki miettii " miksköhän tuokin on olemassa? Mihinkä sitä tarvitaan?" Ja lopulta kukaan ei osaa vastata. Eikö kukaan oo edes halukas tietämään vastausta, ei sillä oo mitään väliä. Mulla on siis todella, äärimmäisen ja loputtoman tyhjä ja epätoivoinen olo.Väsyny mä olen kyllä, mutt se nyt ei kenellekkään tuu yllätyksenä.  Tää tällanen pimeässä eläminen on aika heökutin raastavaa ja uuvuttavaa puuhaa. Ei jotenkin saa otetta mistään eikä pysy elämän mukana. Oon aivan kuin kukka maljakossa joka vähitellen kuihtuu ja kuolee pois. Mä häviän. Musta tuntuu kuin seisoisin keskellä ihmisjoukkoa ja huudan keuhkoni hajalle, mutt kukaan ei kuule pihahdustakaan. Kukaan ei huomaa. On vain mä ja loputtomiin kaikuva ulvonta.

Mä oon miettiny ett kuinka asiat muuttuu sitten jos mulle tulee kutsu pääsykokeisiin ja jos pääsisin opiskelemaan... Toisaalta toivoisin sitä niin paljon sillä musta tuntuu ett se olis "pääsylippu" johonkin, johonkin parempaan. Kyllä mä tiiän senkin ettei joku opiskelu yksinään toisi elämänhalua takaisin, mutt musta tuntuu siltä, ett silloin olisin lähempänä jotain mitä haluan enkä jäisi paikalleni junnaamaan ja katsomaan kun elämä lipuu ohi. Tuo on kyllä niin ristiriitaista mun itsetuhoisuuden kans...  Oon mä miettiny myös sitä puolta, ett entä jos opiskelupaikkaa ei irtoakkaan. Kuinka iso isku se on? Jaksaisinko yrittää uudelleen? Tiiän kyllä ettei saisi lannistua ja ett koulupaikat on kiven alla, mutt kuitenkin... Mitä tapahtuis jos jäisin paikalleni junnaamaan?  Aikamoista jossittelua tää mun touhu, eiks jeh?

Torstaina mulla oli yks ainoa vapaapäivä ja se ei menny hyvin. Mua ahisti aivan helvetisti ja pelotti! Monta kertaa otin kännykänkin käteen ja halusin laittaa viestiä jollekin kavereistani, mutt en pystyny. Selasin teijän parin nimeä ees taas...mutt en tienny mitä oisin kirjottanu. Lopulta purskahin itkuun ja laitoin häpeillen kännyn pois. Häpeä itestäni kasvo todella suureksi!! Teki mieli tuhota itteni ja satuttaa. Olin niin saataisinta paskaa mitä olemassa voi olla. Iletin itteäni. Tunnen yhä samoin. Sitä on vaikea kuvata kuinka syvää halveksuntaa ihminen voi itteään kohtaan tuntea! Mä en halua ett kukaan näkee mua... 

Painajaisia mä näen joka yö, poikkeuksetta. Mua alkaa jo nyt ahistaan kun tiiän illan kääntyvän yöksi ja ett nukkumaan meno lähestyy. Aamulla olis taas aikanen herätys klo 5:00 jotta ehin juua aamukahvit, meikata, käyttää koirat ulkona ja pyöräillä töihin. En siis kovin myöhäseen voi nukkumaan menoa siirtää. :/ Nukkumisesta tuli mieleen keskiviikon vakauttamisryhmä ja siellä kahenkeskinen keskustelu yhen ryhmäläisen kanssa. Huomattiin kuinka molempia ällöttää, ärsyttää ja suoraansanottuna vituttaa sana "päikkärit" ja kehoitus mennä ottamaan päikkärit, tai kuulla päikkäreiden helpottavan kun on oikein paha olo. Ja vitut!!! Mitään kierompaa ja sairaampaa ei olekkaan kuin päikkärit!!! Se on sairasta... käskeä menemään vuoteelle ja lepäämään hiukan...olemaan ihan nätisti...

Käytiin tänään "ulkona" syömässä sillä ruoan tekeminen hiivatin raskaan työpäivän päätteeksi ei innostanut. Mä söin...ja söin..otin jälkkäriäkin. Pian ruokailun loputtua halusin jo lähteä sillä...mun oli pakko oksentaa. Elimistö ei halunnu pitää ruokia sisällään. Tyhjennyksen jälkeen olo oli paljon parempi ja tunsin helpotusta mielessäni. Nyt oon väsyny.

Se kuunteli mua.

Mieli on sekasin ja olo on hajanainen. En saa selville kuka osistani on päällä, mutt oma itteni mä en oo. (onko sellanen muka olemassa?!) Ehkä mä oon se pieni lapsi joka teki kotitöitä halutessaan miellyttää äitiä tai peläten rangaistusta. Tai ehkä mä oon se murrosikäinen joka huolehtii veljestään, tekee ruokaostokset ja valmistaa ruokaa, siivoaa ja tekee kaiken muunkin. Ja kaikki ihan vain siksi koska niin on tehtävä, ei ole muuta vaihtoehtoa. Tänään olin ensin aamuvuorossa ja töissä ollessa mietin ett illalla annan itteni luvan levätä ja huomisen yhden vapaapäivän käytän ihan vain itelleni. Hölmö minä... Töistä menin vakauttamisryhmään.. Ryhmästä poljin pyörällä kotiin ja lenkitin koirat beijben ollessa töissä. Kotiin tultua laitoin pyykit koneeseen ja koneesta telineelle, laitoin tiskit ja siivosin keittiön, kävin kaupassa, imuroin, tein ruoan ja nyt vasta juon iltakahvin tutulla paikallani sohvan kulmassa, kello on 21.06. En sitt "ehtiny" levätä. Puuhaillessa ääni päässäni sanoi, ett kunhan vielä nuo asiat tulee hoidettua niin sitt voi levätä..ja sitt vielä se asia...ja nuo tuosta...ja sekin... Huomasin taas ajattelevani ett lepo täytyy ansaita. Ja nyt voisin huutaa ett "MITÄ IHMETTÄ!!???!" Miks mä en voi antaa itelleni lupaa rentoutua vaikka työpäivä on takana ja väsymys painaa? Miks mun täytyy raataa itteni hengiltä? Onko mun menneisyys oikiasti jättäny muhun niin pahat jäljet ett yhä vielä omassa kotonani mä pelkään jotain niin paljon etten voi pysäyttää kehoani? Rauhoittuminen ja alas istuminen just silloin kun tekemistä olisi paljon ei tuu kuuloonkaan. Jos joku sitä tulis ehottamaan niin varmasti ärähtäisin ja pitäisin ehottajaa täytenä idioottina koska voi päästää suustaan jotain niin hölmöä ja typerää kuin kehoittaa olemaan paikallaan ja laiskottella!!
Ja nyt mä taas huomaan ett mussa vaihtelee kaks eri osasta...mä vain kirjotan ja annan sanojen tulla. Pahoittelen sekavaa tekstiä.

Eilinen terapia oli raskain tähän mennessä. Puhuttiin vakauttamisryhmän infoillasta jossaolin isäni kanssa. Kerroin terapeutille reaktioni ja mitä kaikkea olin tuntenu tilaisuuden aikana. Kerroin kuinka olin lukemattomat kerrat istunu penkillä hartiat jäykkinä ja haluten mennä piiloon. Kerroin kuinka välilllä olin tuntenu suurta pelkoa "paljastumisesta" ja halusin huutaa "emmä oo kertonu mitään, mä en oo sanonu tuollasta". Silloin tunsin pettäneeni jonkun ja tuoneen totuuden ilmi. Sitä halusin pyytää anteeksi. Terapeutti ymmärsi. Ja voi taivas kuinka hyvältä se tuntu...se ett joku usko mua...ja ymmärsi. (...nyt alko kyyneleet valumaan...)

Olen se pieni joka kaipaa hellyyttä ja huolenpitoa. Haluan tulla hyväksytyksi ja huomatuksi. Siksi terapeutinkin huomio tuntuu niin hyvälle sillä kaipaan sitä tunnetta että joku huomaa mut, kuuntelee mitä haluan sanoa ja kertoo etten mä ole ruma, ällöttävä ja likainen. Terapeutti kertoo mun olevan vain tavallinen lapsi jota on laiminlyöty ja hyväksikäytetty ja jolla on inhimilliset tarpeet kuten kaikilla lapsilla. Se kertoo mun lapsiosan pelkäävän rangaistusta, pahoja tekoja, hylkäystä ja yksinjäämistä niin paljon että on valmis antamaan kaikkensa ollakseen hyvä ja kiltti. Niin, sellainen mä oon. Terapeutti pyys tuota lapsiosaa tulemaan kuulolle haluten jutella hänen kanssaan. Se oli raskasta. Ajoittain musta tuntu ett alkaisin itkemään, mutt olin reipas enkä itkeny. Vastailin kysymyksiin ja sitt terapeutti huomas kuinka mun keho alko reagoimaan. Olin taas jännittäny hartiani lähes korviin asti ja istuin hieman etukumarassa. Sitt palautettiin keho rennoksi, mutt pian olin taas kippurassa... Mä tunnen mun harteissa koko ajan mieletöntä jäykkyyttä ja jumittamista. Se on ihan erillaista kuin normaali hartiakipu tms. En osaa edes sanoa miltä tuntuu olla täysin rento ilman minkäänlaisia kiristyksiä. Traumat on ottanu mun vartalon omakseen. Ehkä siksikin mä en tunne kehoani omana.

Sain kerrottua terapeutille myös sen, ett mä pelkäsin isäni reaktioita kuulemaansa infoon vaikka se tietää aikalailla kaiken mitä mulle on tapahtunu. Mutt jotenkin mä aloin pelkäämään ett sitt kun isä saa kuulla totuuden musta, omasta lapsestaan, se ei kestä enää nähä mua tai tuntea mua. Pelkäsin sen hylkäävän mut koska kaikki tieto on saanu isänkin näkemään mut vastenmielisenä ja saastaisena paskana. Häpesin sitä ett olin vieny isän sellaseen paikkaan ja vaatinu huomiota itelleni. Terapeutti kuunteli ja ymmärsi. Se ymmärsi ja sano, ett se kaikki on mulle täyttä totta. Pelkoni on mulle totta.

Tuota kaikkea mä oon koittanu sisäistää ja ymmärtää sekä samalla hoitaa arkea. Mä kyllä tunnen etten jaksa kauaa. Töissä mun oli tosi vaikea saaha loihdittua kasvoille sitä tuttua kestohymyä ja osallistua kahvipöytäkeskusteluihin. Mä vaadin iteltäni aivan liikaa ja oon liian ankara. Mua pelottaa ett viimeistään se tuhoaa mut.

Eteenpäin leuka rinnassa...

Kamppailu jatkuu. Mieli on ollu hitusen parempi kuin eilen. Ei se kyllä eilistä huonommaksi vois juurikaan mennä. Eilen illalla itkin yksin pimeässä makuuhuoneessa ja selailin kaikkia hautajaissivustoja ja kattelin arkkuja ja tuhkauurnia. Kävi myös ilmi ett tuhkaus on halvempi vaihtoehto kuin arkkuhautaus. Päätin ett mun täytyy tehä tarkat ohjeet jotta kenenkään ei tarvis alkaa itteään rasittaan ja miettiin millaset hautajaiset mä oisin halunnu. Haluan siis tehä tahtoni ja toiveeni selväksi ja myös mahollisimman halvalla. En ymmärrä miks hautajaiset pitäis olla isot ja "pröystäilevät" sillä en mä sillä tavalla elänytkään, joten en halua niin myöskään kuolla. Yksinkertainen on kaunista.


Tästä tuli nyt tällanen lyhyt postaus, sillä takana on iltavuoro ja väsy alkaa painaan. Aamulla on terapia ja taas iltavuoro. Kiirettä siis luvassa. Kai mun tarkotuksena oli tulla ilmottaan ett täällä mä yhä oon.

Here we go again...

Ahistus kasvaa. Mun käsivarret on jäässä ja rinnassa tuntuu pahaa poltetta, tuntuu ihan kuin joku istuis mun rintakehän päällä. Sydän hakkaa. Mun kädet hikoaa vaikka ne on aivan kylmät. Mun on paha olla. En kestä tätä... Mä en löydä muita vaihtoehtoja kuin lopettaa tää.

Vaikka mä oon kuinka yrittäny jaksaa ja yrittäny kamppailla kaikkea vastaan, oon antanu elämälle aikaa niin joskus se seinä tulee vastaan eikä voimia jatkamiseen enää oo. Mä en oo koskaan edes osannu kuvitellakkaan ett suru ja tuska voi tuntua näin syvältä, loputtomalta. Elämä satuttaa mua niin paljon etten mä pysty sietämään sitä. Mä en pysty olemaan tän olon kanssa. Enkö mä oo ansainnu elämää vai miks tästä on tehny näin musertavaa? Oonko mä vaan tavallista heeikompi koska en pysty jatkamaan vaan mun on luovutettava? Mua pelottaa enkä löydä enää suojaa jossa oisin turvassa. Mä en halua jäähä tänne. Mä en näe elämää tän tuskan kestämisen arvoisena. Mä en näe enää muuta kuin eptoivoa, toivottomuutta ja pimeyttä.

Kipu ei opeta.

Miks tää on niin vaikeeta ja voimia vaativaa? Oon taas aivan poikki ja väsyny niin henkisesti kuin fyysisestikkin. Nyt olis onneks viikonloppu vapaata joten saan hetken hengähtää. Mutt emmä oikiasti halua sitäkään, en halua olla rauhassa enkä antaa itelleni aikaa enkä miettiä kaikkea enkä myöskään antaa pientäkään tilaisuutta pahojen ajatusten tulla mun mieleen!!! EN HALUA, EN!!! Kumpa voisin kytkeä itteni pois päältä siks aikaa ett ehin levätä ja latautua. Tai kumpa ei tarvis tuntea mitään...

Kerroin yhessä postauksessa leikkineeni jälleen puukon kanssa ja nyt se kyseinen haava on tulehtunut. Onneks mulla sattu olemaan jäljellä antibioottivoidetta jonka olin saanu yhellä lääkärikäynnillä kun tohtori oli nähny silloiset viiltohaavat. Tällä kertaa viilsin fiksusti reiteen ja jokaisella askeleella tuntuu mukavaa vihlontaa. Harmi vaan etten mä juurikaan säikähä pientä kipua, mutt kyllä mua haavan tulehtuminen harmittaa. Huono tuuri.

Noh, kipeä jalka ei estäny mua käymästä lenkillä eikä tuu estämään aamullakaan kun ajattelin mennä circuit-nyrkkeilyyn. Täytyy vaan yrittää pitää haava puhtaana ja niin ettei siihen hierrä mikään. Aika hölmöä ett mua ei kaduta tekoni yhtään. Siinä hetkessä toimisin uudelleen aivan samoin. En siis oppinu tästä mitään.

Hmm...nyt ei irtoa enempää tekstiä vaikka kuin yritän tässä miettiä mistä voisin kirjottaa. Pahoittelen. Pää vetelee ihan tyhjää ja silmät harittaa väsymyksestä. Kai mun täytyy luovuttaa, ottaa yölääkkeet ja painua sänkyyn. Toivottavasti huominen olis vähän antoisampi päivä postauksen aiheiden suhteen.