One step...two step...

Mulla on enää yks päämäärä. Sitä kohti mä menen askel askeleelta. Se vetää mua puoleensa ja kaikki väsyneet ja loukatut mieleni osaset työntää mua sinne. Musta ei oo vastustaan sitä. Musta tuntuu ett hukun kyyneliini ja paha olo tukehuttaa mut. Mä haukon henkeä ja yritän kurkottaa johonkin parempaan, johonkin turvalliseen, mutt mun ote lipeää joka kerralla. Lopulta oon liian väsyny enää edes kohottamaan kättäni ja mä uppoan syvälle mustaan ikuisuuteen.

Eilen illalla kaikki taas mureni...ja lopulta mun oli pakko viiltää jotta ei olis huivia kaulani ympärille sitonu. Viilsin nilkkaan jotta voisin maksimoida viillon tuottaman olon. Nyt saan joka askeleella tuntea rangaistukseni. Mä oon paha, hirviö. Enkä mä muuksi muutu. Haluaisin villtää nytkin, viiltää niin syvältä ett se antas mut hetkeksi unohtamaan kaiken raastavan tuskan mun sisällä. Kyllä mä tiiän ettei se loputtomiin auta, mutt ei mulla muutakaan ole. Ei mulla oo muita keinoa selvitä. Ei mulla taija olla niitä keinoja ollenkaan.

Mua pelottaa niin kovasti.

Oon niin väsynyt.

Tunnen pahoja asioita.

Tiiätkö mitä mä usein teen, etenki iltaisin ku ootan unen tuloa? Mä leikin voittaneeni lotossa ja selailen Etuovi.comin sivuja miettien minkä talon ostaisin, tai minkä mökin tai loma-asunnon. Tai sitt selailen matkaoppaiden sivuja ja mietin millaiselle reissulle lähtisin miljonäärinä kun kaikki olis mahollista. Se tuntuu uskomattoman hyvältä (vaikkakin mielikuvituksessa) kuvitella ett kaikki todella vois olla mahollista, ett mä pääsisin pois edes hetkeksi. Eikö oo hölmöä?! Joskus mä löydän jonkun todella kauniin tai persoonallisen talon joka tuntuis ihan omalta ja mä todella hetken ajattelen sen olevan mun. Saatan alkaa kuvitteleen millasen keittiöpöydän sinne haluaisin ja millainen ovimatto sinne sopis. Ei mulla taija enää oikeita haaveita tai unelmia ollakkaan. Tai sitten ne on yhtä mahottomia kuin tuo lottovoittokin, ellei vielä mahottomampiakin. En mä haaveile edes parantumisesta. Enää en toivo saavani elämääni takaisin, sillä mä oon tajunnu kuinka paljon mun sairaus ja oireilu vaikuttaa toistenkin elämään. Ei kukaan, jonka elämään mä "kuulun", voi elää rauhallista ja iloista elämää.

Niin, kyllähän mun pitäis sanoa, ett unelmoin paremmasta tulvaisuudesta tai onnellisesta loppuelämästä. Mutt mä en tee niin, en pysty. Joulupukki tai Muumilaakso on mulle todellisempia kuin tulevaisuus tai onnellisuus. Mä tunnen helvetin huonoa omaatuntoa kun en pysty nauttimaan jokaisesta päivästä tai yleensäkkin "olemaan läsnä" tai antamaan itestäni jotain. Ehkä mä eniten pelkään sitä etten mä kelpaa tällasena rikkinäisenä. Noh, miks mä kelpaisisin? Eihän multa saa mitään muuta ku mielipahaa ja harmia, huolia ja pahaa mieltä. Mä haluaisin olla se Jaska joka nauraa ja hymyilee niin ett silmät tuikkii ja poskissa nipistelee. Mä haluaisin elää hetkessä ja nauttia pelkästä olemisesta. Haluaisin mennä maailmalle ja hankkia uusia kokemuksia, mennä teatteriin ja juoda lasi viiniä. Haluaisin tälläytyä monta tuntia, mennä yöelämään ja tanssia jalat kipeiksi. Haluaisin pitää kädestä tai olla lähellä. Haluaisin kokeilla uusia herkullisia reseptejä ja syöttää kaikille mahat täyteen. Haluaisin syödä suklaata ja uppoutua hyvään kirjaan villasukat jalassa. Haluaisin elää. Mutt se ei oo mahollista, kuten ei lottovoittokaan. Mä en osaa elää, en pysty. Mulla ei oo voimia olla sama ihminen mitä ennen oon ollu.

Tää päivä on ollu jälleen kamala vaikka mitään ihmeempää ei ookkaan tapahtunut. Mä en vaan oo jaksanu yhtään mitään. En oo tainnu ees sanoa montaakaan lausetta koko päivän aikana. Oon vaan ollu ja tuntenu pahoja asioita. Mä vihaan näitä päiviä jolloin mulla on aikaa ajatella, sillä mieli ei anna mun päähän mahtua muuta kuin itseni syyttely, mitätöinti ja lopullinen nukahtaminen. Noiden tunteiden kans selviäminen ei oo helppoa ja siks kai mulla ei riitäkään voimia mihinkään muuhun. Voi helvetti vie...tää saatanan masennus pitää mua niin tiukasti näpeissään eikä sillä oo aikomustakaan päästää irti.

Jumissa.

Ruokahalu kadonnu. Tänään oon syöny aamulla mysliä ennen terapiaa. Sitt töissä pienen vastaleivotun sämpylän (välissä margariinia) ja muutaman haarukallisen Subwaysta ostettua Kana Teriyaki-salaattia. Myöhemmällä tauolla söin banaanin ja kaks klementtiiniä. Siinäpä ne. Nyt oon kotiutunu töistä ja pitäs jotain syyä. Mutt toisaalta miks koska ei oo nälkä. ja oksentasin jos pakolla söisin...

Paljon olis taas asiaa mielen päällä, mutt en jotenki saa niitä nyt näpyteltyä tänne. Oon jotenkin lukossa. Tai sitten vaan haluan kadota, olla olematta.

Jos mä oon oikee...

Mä en tiiä miks mä teen tätä, miks kirjotan, miks helvetti vie enää edes yritän. Miks mä annan itestäni kaiken saamatta mitään takasin? Miks mä yhä teen kaikkeni toisten eteen vaikka mulla ei oo enää voimia kannatella itteänikään. Miks mä yhä oon pelkkää ilmaa vaikka yritin niin kovasti olla näkyvä, elossa? Kuten Sanni laulaa:

             Oon vuokralla mun kehossa
             Asunnon maksan ruokapalkalla
            Maali rapisee seinät lohkeilee
             Kuka korjaa?

             Kun kadulla kysytään multa mikä vuosi
             Mä en oo varma
             Kysykää niiltä jotka tietävät
             Mistä tulevat

             Jos mä oon oikee
             Miks kadulla mun läpi kävellään
             Jos oon oikee

             Miksen muista omaa nimeänikään
             Kai mä hengitän

             Juttelen vaikken tunne sanoja
            Mun äidinkieli kuin hepreaa
             Herään illalla
             Nukahdan aamulla
             Elän valveunessa
             Mä olen yksin vaik metro täynnä on ihmisii
             Ne katsoo läpi vaik tartun niiden käsistä kii
             Ei oo olemassa kummituksii, eiks nii?

             Miks kadulla mun läpi kävellään
              Jos oon oikee
             Miksen muista omaa nimeänikään
              Kai mä hengitän

              Jos mä oon oikee
             Miksei peili heijasta mua enää
             Jos oon oikee
             Miksen muista omaa nimeänikään
             Kai mä hengitän

             Rautatieasema maanantaina ruuhkaisa
             Kaikilla tuntuu olevan kiire ja suunta
             Mä oon ulkopuolella vaik seison sisällä
             Jos oon jo kotona, miten voi olla koti-ikävä
            Mitä tarkoittaa, jossei tarinaan kuulu
             Jos puhaltaa ikkunaan mut se ei ees huurru
             Onko tää kaupunki täynnä elävii kuolleita
             Vai katselenko kuvaa rajan toiselta puolelta

Musta tuntuu etten mä enää ole elossa. Se pienen pieni murunenkin elämähalusta on muuttunu sileäksi hiekaksi ja valunu pois. En osaa edes selittää miltä musta tuntuu just nyt. Tää synkkyys tummenee mun ympärillä päivä päivältä ja mä en pysty näkemään suuntaa mihin mennä, eikä mun jalat enää kanna. Tää tyhjyys... ja yksinäisyys on niin...tappavaa. Enää mä en elättele harhakuvitelmia tulevaisuudesta. Sellasta ei ole. Mä oon antanu elämälle aikaa näyttää, ett taistelu olis jonkun arvosta, ett asiat muuttuu. Oon todellakin antanu aikaa ja yrittäny. Oisin tarvinnu välillä ihan vaikka jonkun aivan pienen hyvän jutun eikä pelkkää kipua ja surua jatkuvasti. Mä oon miettiny elämääni taaksepäin ja saanu jälleen huomata kuinka paljon osumia oon ottanu vastaan ja kuinka monta ovea mun silmille on läimästy. Se ei voi enää jatkua niin. Se ei voi jatkua yhtään mitenkään.

Kumpa joku vois ottaa multa pois tän tunteen. Kumpa pääsisin pois, ihan minne vaan. Kumpa kaikki olis hyvin. 

Kumpa kaikki olis hyvin.

Kumpa kaikki olis hyvin.

Nauttikaa, olkaa hyvä.

En tiiä vielä mitä teen blogini ja kirjottamisen suhteen tulevaisuudessa ja jatkuuko blogi enää sillä viime aikaiset tapahtumat on osaltaan vieny "hauskuuden" kirjottamisesta vaikka tää onkin mulle tosi suuri henkireikä. Mutt teen nyt erään ratkaisun ja päätän sittenkin julkistaa blogini jotta JOKAINEN saisi tietää kuinka muhun sattuu ja kuinka loukkaantunu mä oon. En halua enää ikinä salailla tai hyssytellä asioita enkä todellakaan vaieta jos koen tulleeni väärin kohdelluksi. Eli, olkaa hyvä. Nauttikaa ja pitäkää hauskaa.

Anna olla, päästä irti, luovuta.

Voi saatana...Voi helvetin helvetti sua. Sä oot sairaampi mitä osasit ajatellakkaan. Oot paha jokaista soluas myöten. Ei sun pitäs saaha olla elossa! Kai sä ymmärrät kuinka paljon tuskaa sun olemassaolo tuottaa kaikille?! Jumalauta näethän sä sen; ihminen toisensa jälkeen poistuu sun elämästä! Ei kukaan halua sun selviytyvän! Tee itelles palvelus ja tapa ittes! Vejä ittes hirteen, roiku ja keinu siinä kuin ruma räsynukke! Oo itelles sen verran armollinen ja päätä päiväs, onhan tää yhtä kärsimystä sullekkin! Sä oot tehny kaikkes ja näit ettei se riittäny. Sä oot paha ja sellasena sä pysyt. Kuole pois, se olis kaikkien kannalta paras ratkaisu. Anna mennä, luovuta. Sä tiiäät itekkin ettet sä selviä. Sä kuolet pian. Niin se vaan menee.

Hetki hetkeltä.

Ja mitäpä tapahtu edellisen postauksen jälkeen...mä hajosin ja luulin, ett sillä kertaa lopullisesti. Mä en halua nyt alkaa käymään tapahtumaa läpi sen enempää sillä tunteet on vielä niin pinnassa etten usko pystyväni hallitteen niitä. Enkä mä eilen pystyny. Muhun sattu niin helvetisti enkä mä uskonu pääseväni siitä yli. Muistan yhen lauseen joka pyöri mun mielessä uudelleen ja uudelleen...hoin itelleni "nyt riitti, ei enää ikinä...nyt riitti, ei enää ikinä..." Itkin lähes hysteerisesti ja kädet täristen valitsin kännykästä äitini numeron. Äiti vastas ja mä en saanu sanottua ensin mitään...mä vaan itkin.

Mä: itkua...
Äiti: Haloo...ootko sä siellä?
Mä: itkua
Äiti: Missä sä oot, kuuletko? Hei Jaska, missä sä oot?
Mä: itkua... Voiko poika tulla sun luo yöksi? itkua...
Äiti: tottakai. Laitan vaatteet päälle ja lähen käveleen poikaa vastaan. Ootko sä kotona nyt?
Mä: itkua..pitkä hiljaisuus... Oon.
Äiti: Mä lähes heti käveleen niin sano pojalle, ett tuun sitä vastaan.
Mä: ynähdin ja suljin puhelimen.

Pojan lähdettyä muistan ajatelleeni, ett se siitä sitten. Olin aivan rikki, niin perkeleen pieninä palasina. Viilsin reiteen ja se tuntu mielettömän hyvälle. Viilto tuntu jotenkin kuumottavalta ja se helpotti mielessä myllertävää kaaosta. Pystyin ajattelemaan hitusen selkeämmin, mutt mä halusin yhä pois. Mä en ollu tarpeeksi vahva kestääkseni enää yhtään lisätaakkaa. Niin luulin. Asiat johti toiseen ja lopulta mä en päässy toteuttamaan haluani. Beijb teippaili haavan ja laitto sidokset päälle. Se käskytti mut sohvalle peiton alle ja Oxaminin voimalla mä siihen rauhotuin, vaikkakin itkin yhä rajummin mitä pitkiin aikoihin. Mun oli niin paha olla!!

Jossain vaiheessa otin yölääkkeetkin ja söin iltapalaa. Päästessäni sänkyyn mun muistikuvat katoaa. En tiiä oonko valvonu tai lukenu tai mitä... Aamulla herätessä mun silmät oli uskomattoman turvoksissa ja yritin vilvotella niitä kylmällä vedellä, mutt ei se auttanu. Näytin kamalalta, mutt töihin oli mentävä. Ei muuta kuin vahvaa kahvia, aamupalaa ja meikit naamaan. Sitt menoksi, aivan kuin mitään itsetuhosuutta ei olis koskaan ollutkaan.

Nyt mä istun tässä. Ja oon hajalla. En tiiä miten asiat on huomenna tai ens viikolla, menen nyt eteenpäin vaan hetki hetkeltä.

                                

Don't wait too long.

En tiiä miks vaivaudun kirjottamaan. Oon niin vihanen koko maailmalle etten pysty ajattelemaan asioiden muuttuvan paremmaksi, ei sellasta jumalauta ees ole olemassa!! Mä oon hukannu itteni enkä mä tiiä kuka oon ilman sairauttani. Ehkä ongelma on just siinä etten mä usko olevani enää yhtään kukaan tai mikään ilman oireitani ja traumojani. Mä oon ollu naurettava ja oon varmasti ollu tosi hauskaa viihdykettä mun räpiköintiä seuranneille.

Oon tajunnu olevani yksinäisempi mitä oon kuvitellu. Mä oon täysin yksin. Ja yksin mä en selviä. Yks ilta mietin, ett jos mä katoaisin niin vanhempani, siskoni (tai kukaan muukaan)ei tietöis ees ettiä mua koska eivät tietäis mun olevan hukassa. Ensin tieto siitä huvitti ja sain mieletöntä mielihyvää siitä ajatuksesta ett mä todella voin kadota, piiloutua maan ääriin tai tappaa itteni ilman ett ne tietäis asiasta. Eilen illalla sanoin ajatteluistani Beijbellekin, mutt ei sillä ollu oikeen mitään sanottavaa. Sitt aloin miettiin ääneen, ett entä jos mä katoaisin, niin etsittäiskö mua oikiasti vaan ajateltasko musta vaan ett "no se ny on taas joku huomionhakunen hullu, vilkuillaan samalla jos sitä sattus jossain näkymään". Beijb sano, ett viimestään siinä vaiheessa kun esim. poliisit sais tietää mun olevan mielenterveysongelmainen ja itsetuhoinen niin etsinnät tehostuis ja nopeutuis. Tuo sana mielenterveysongelmainen kaikuu yhä mun korvissa. Ei mulla oo ongelmia mielenterveyden kans vaan elämän kans! En mä halua olla mikään ongelmainen!! Sen jälkeen oltiin hiljaa ja mä vaivuin omiin ajatuksiini. Sitt käperryin sohvan kulmaan ja vasta sitten joku sai mut kunnolla huomaamaan kuinka yksin mä oon... Musta tuntuu ettei kukaan ymmärrä mua, kukaan ei tarvi mua eikä todellakaan kaipaa mua jos katoan. Se ajatus oli kamala...sitä kuitenkin viimeseen asti toivoo jonkun välittävän. Siinä mä istuin sohvan laidalla lattiaa tuijotellen ja sormiani väännellen ahistuneena. Kyyneleet alko valuun mutt annoin niiden olla. Beijb oli sohvan toisessa päässä ja katto Leijonasydän-leffaa telkkarista. Mä istuin ja itkin... Samaan aikaan ku olin nousemassa ottamaan yölääkkeet Beijb sano, ett se kyllä kuuntelee jos haluaisin jutella. Sanoin jotain mitä en enää muista, mutt ei se mitään kaunista ollu. miten helvetti mä enää uskaltaisin sille puhua kun tiiän sen vatvovan aivan kaiken kaverinsa kans eikä se helvetti oo vielkään pyytäny multa anteeks blogini paljastamista muuta kuin tekstarilla!! Olin niin surullinen ja vihainen elämästäni. Mä oon niin raivoissani kaikesta!!!! Menin makuuhuoneeseen ja laitoin oven kii. Sen yön nukuin yksin.

 Ennen tuota mielen romahdusta mä olin ollu aamuvuoron töissä ja sitt käyny lenkillä sekä vetäny kahvakuulatreenin. Ruokailut on pari päivää menny terveellisesti ja iltapalaksi tein täysjyvänuudelia, tonnikalaa, kasviksia ja raejuustoa. Ja join maitoa. Sitt se taas tuli...pahoinvointi ja oksennuspakko. Yritin sinnitellä ja taistella vastaan, mutt kuvotuksen kasvaessa annoin periksi ja menin oksentamaan. Sydän hakkas mielettömästi. Taas mä sitt mietin, ett oliko mun mieli jo "siinä tilassa" ett ymmärsi mun voivan huonosti ja taas tunsin vihan/pettymyksen/surun pahoinvointina ja haluna oksentaa. En tiiä...

Tänään oli taas yks ainoa vapaapäivä ja sen vietin keittiössä laittaessa tiskejä, tehden ruokaa, pesten pyykkiä jne. Autoin myös Beijbeä työhakemuksen kanssa. Ja nyt ne on pojan treeneissä. Mä oon tutulla paikallani sohvan kulmassa. Mun piti tehä tänä päivänä jotain mukavaa, mutt kohta se on jo ohi. Huomenna taas uus vitun ihana päivä täynnä mitä mahtavampia kokemuksia!! Jossain mä oon onnistunutki, sillä en oo viiltäny. Houkutus on kyllä suuri.

...

Väsynyt. Ei kykyä kirjottaa.

Ristiriitoja ja myönteisiä päätöksiä.

Ei muutosta mihinkään suuntaan. Aamulla heräsin ilman suurempia ahistuksia, johtu kai paljon siitä ett Oxaminin ja normilääkkeiden avulla oon nukkunu yön. Unet on kyllä ollu niitä tavallisia, mutt en oo ollu kuitenkaan jatkuvasti hereillä. Ihan hyvä aamu siis. Mutt mitä pidemmälle aamu eteni ja muuttu päiväksi, sitä huonommalla mielellä mä olin. Olin vihanen kaikille, kaikesta. Sitä samaa tunnen nyt kun päivä alkaa olemaan lopuillaan. Musta tuntuu, ett mä vaan suoritan tätä elämää minuutti minuutilta ja pakonomaisesti jatkan kärsimystä. Tätä oloa ja mielentilaa on hankala selittää. Musta tuntuu aivan ku muut sais syyä jäätelöä ja mulle annettais näkkäri...tai muut pääsee matkalle ulkomaille ja mä pääsen lähiostarille. Mä koen mieletöntä vääryyttä ja epäoikeudenmukasuutta aivan kaikesta! Perkele sentään!

Syömiset on tämän päivän osalta menny ihan kohtalaisesti. Tein töihin evääksi sellasta proteiinipitoista täysjyvämarjasmootieta ja soijahiutalewokkia. Kun tulin iltavuorosta kotiin ja söin iltapalaksi samaa wokkia...ja menin suihkuun. Vesisuihkun kohistessa mä kumarruin pöntön päälle ja oksensin. Oli pakko sillä iltapalan olis pitäny olla jotain kevyempää. Mutt samalla mä vihaan itteäni sillä en mä sais oksentaa. Mun pitäs helvetti vie tietää mihin tuo oikein johtaa, mutt kaikesta huolimatta mä en voi/jaksa vastustaa sitä. On helpompi antaa mielelle periksi ja oksentaa "paha" pois. Aika ristiriitasta...siis se, ett syytän itteäni liiasta syömisestä ja rumuudesta ja pidän itteäni ahneena sikana joka on ällöttävyyden huippua...ja sitten mä oksennan, jonka jälkeen syytän itteäni siitäkin! Tunnen itteni heikoksi luuseriksi koska en pystyny syömään "hyviä ruokia" enkä pitämään ruokaa sisällä. Aaargh, hermo menee itteni kans!!

Noh, on tässä päivässä jotain hyvääkin. Posti toi Kelan päätöksen kuntoutuspsykoterapiasta joka oli myönteinen. (Ohhoh, ihme ja kumma) Terapia siis jatkuu ja entisen 37 €:n sijasta mä tuun saamaan tukea 57€:n verran per käynti. Helpottava tieto...sillä oon moittinu itteäni siitäkin ku muhun menee kuukaudessa niin paljon rahaa ja miks en vois "parantua" nopeammin jotta ei jouduttas ihan perikatoon mun vuoksi.

Liikaa kaikkea, vähän aikaa.

Viikon ainoa vapaapäivä oli tänään ja en oo tehny mitään. En tiiä mitä mussa on tapahtunu, mutt tänään musta on tuntunu aivan ku mut olis sammutettu. Niin väsyny ja lopussa mä oon. Aamukahvia juodessa ja kuunnellessani poikaa ja hänen kaveriaan (joka oli meillä yökylässä) syömässä aamupalaa mä tunsin itteni hetken iloiseksi, sillä heijän höpöttely ja päivän suunnitelmat oli jotenkin piristävää. Samalla mä halusin ajatella poikani pystyvän elää hyvää ja onnellista lapsuutta vaikka mä olenkin sairas ja usein liian väsynyt mihinkään. Oon toistuvasti syyllistäny itteäni sairastumisesta sillä ajattelin ja pelkäsin sen vievän pojalta lapsuuden pois. Pojat suunnitteli yhteistä päivää ja tyytyväisenä mä jatkoin kahvin juontia. Annoin itelleni aikaa olla.

Ensin päivästä tuntu tulevan hyvä ja ehkä saisin käytyä lenkillä tai jotenkin nautittua vapaapäivästä. Sitten kaikki alko vähitellen muuttumaan...Musta tuntu etten mä kunnolla herää päivään vaan oon puolinukuksissa ja silmät on unesta kipeät ja kurkkua karvasteli. Beijbkin kysy ett onko mulla paha olo sillä olin kipeän näkönen. Siltä musta tuntui, ihan ku olisin kipeäksi tulossa. Laitoin kuumemittarin kainaloon ja mittari nousi vain 37 asteeseen. Siitä huolimatta mun keho oli väsyny, totaalisesti. Mä halusin vaan maata paikoillaan ja sulkea silmät, en mitään muuta. Maatessani mä tunsin kuinka hengitin ja kuinka sydämeni löi. Mutt muuten mun kroppa oli sammunu, se ei jaksanu mitään muuta. En siis oo tehny tänään mitään muuta...paitsi...itkeny ja raivonnu. Musta on tuntunu ett haluaisin jutella (jälleen kerran) Beijben kans riidasta joka on jääny selvittämättä ja selvästi painaa mun mieltä. Mä m yös haluaisin puhua jollekkin, purkaa ahistuksen sisältäni ja tiiän ett Beijb haluais mun puhuvan, mutt...mä en voi. Se tuntuu vielä niin vaikialta sillä mä heti ajattelen Beijben laukkaavan kertomaan kaiken tälle kaverilleen ja kukaan ei kuitenkaan vaivaudu puhumaan mulle tai mun kans yhtään mitään. Yks ilta Beijb kysy ett mitä mun mielessä liikkuu ja sain sanottua vaan "ett miten mun oikeen pitäs olla...tai miten voisin olla". Se keskustelu loppu siihen. Tänään sitt sanoin ahistukseni keskeltä Beijbelle ennen ku sen piti lähtä omiin menoihinsa, ett meijjän pitäis jutella ihan rauhassa ajan kans" ja se ilmeisesti ymmärsi asian väärin, sillä tokas ett "miks en oo aiemmin sanonu mitään?" Eipä siihen sitt muuta tarvittu kun mä kyyneleet valuen meuhkasin kuinka tarkotin, ett pitäs jutella SITTEN KUN ON AIKAA, EI NYT HETI, ja ett kuinka oon yrittäny opetella puhumaan mutt toivosin sen tulevan välillä vähän vastaanki. Samaan syssyyn huusin kuinka väsyny mä oon ja etten jaksa enää päivääkään, en yhtäkään, en en en! Huusin kuinka yksin mä oon ja kuinka musta tuntuu ett tukehun ja ett aika loppuu kesken. Beijb kysy ihmeissään ett mikä aika loppuu johon mä vastasin ett..."mun". Sitt Beijb käski mua laittaan vaatteet päälle ja hyppään autoon sillä me lähettäs päivystykseen. Taisin käskeä sen painua vittuun ja menin makkariin jossa purskahin itkuun.

Nyt oon kotona yksin ja mietin miten olla...tai mitä tehä itteni kans. Mä tajuan voimieni loppuvan ja tarvitsevani lepoa, mutt se tuntuu ylitsepääsemättömältä alkaa soitteleen lääkäreille ja pyytää saikkua ja sitt pitäis soittaa pomollekkin ja taas selitellä...en jaksa. Mitä se toisaalta mitään muuttais vaikka kotona olisin sillä mä vaan tuijottasin tyhjyyteen ja olisin väsyny.

Oon tänään myös oksentanu. Aamupalaksi söin täysjyvämysliä johon olin lisänny Goji-marjoja ja Chia-siemeniä. Ne pidin sisällä. Mutt myöhemmin päivällä kun jäin hetkeksi yksin mä söin lounaaksi täysjyvämakaroonilaatikkoa...ja kaks siivua ruisleipää. Oksensin. Siksi kai mä pystyin ne syömään koska tiesin ettei mitään estessä oksentamiselle olis koska olin yksin eikä oksentamista pitäis koittaa peitellä. Vaikka mä kyllä aikoinani oppiin aika loistavaksi oksentajaksi. Ei tuollasesta asiasta sais kyllä olla ylpiä...

Tällasta siis tänään...

Vanha tuttu on palaamassa.

Oon pitäny pari päivää taukoa kirjottamisesta vaikka aihetta postauksiin olis kyllä ollu. Joku päivä takaperin mä päätin, ett mun ja Beijben on pakko yrittää jutella siitä "blogin paljastamisesta" jotta mun mieli vois vähän parantua tai ainakin ahistus lieventyä. Väsyin olemaan helvetin pahalla päällä, loukkaantunu ja vihanen, joten ajattelin keskustelun olevan paikallaan. Ehkä hitusen jopa toivoin, ett Beijb sais mut jotenkin uskomaan ettei se sen kaveri oo "niin paha" tyyppi ett se juoruais kaiken eteenpäin tai ettei mun tarvis tuntea niin järkyttävän suurta pelkoa. Keskustelu ei kuitenkaan menny ihan niin hyvin...vaan juttelu päätty riitaan ja siihen ett mä istun sängyllä puukko kädessä ja tein kolme viiltoa lisää entisten seuraan, oli pakko. Käden sijasta oon tuon parin vuoden tauon jälkeen siirtyny taiteilemaan reiteen mikä on kyllä hyvä juttu, sillä reidessä iho on paksumpaa joten saadakseen verta valumaan on viillettävä syvempään, mikä taas tarkottaa enemmän tuota pelastavaa kipua. Tässä tapauksessa kipu on mun pelastus.

En muista "keskustelusta" paljoakaan, mutt muistan etenkin lauseen "no mistä sä voit tietää ketkä kaikki muut sitä blogia lukee jotka vieläpä tietää sut". Siinä vaiheessa mä räjähin, tunsin olevani aivan vapaata riistaa! Huusin tietäväni kenelle harvalle oon blogista kertonu ja paljastaneeni "Jaskasta" vain sen verran mikä on hyvältä tuntunu ja ett ne on mun omia valintoja! Se, ett mä midän blogia ei tarkota ett muilla on oikeutta kertoa blogista sellasille ihmisille jotka mut tietää/tuntee. Jos tämä tyyppi sais itelleen tästä mun blogista jotain esim. vertaistukea tai ihan mitä vaan niin sitt asia olis aivan eri. Mutt se, ett joku lukee mun blogia ihan vaan ajan vietteenä jotta ymmärtäis Beijbeä vähän paremmin kun se haluaa jollekkin purkautua niin ei tunnu musta hyvältä. Mun henkilökohtaiset asiat ei oo muiden viihdykettä! Toinen puoli musta haluais uskoa Beijbeä siinä ettei se tarkottanu mitään pahaa eikä etenkään halunnu mua loukata...mutt sairas puoli...Charlie käskee mua pysymään kaukana kaikista ja olla uskomatta Beijben selityksiä. Charlie on mun vierellä nykyään lähes jatkuvasti ja käskee mua tekeen asioita...yleensä viiltämään, tai häipymään lopullisesti ja samalla näyttäen kaikille mitä ne on mulle tehny.

Viime aikoina mun luo on palannut myös yks vanha tuttu...oksentaminen. Oksennan päivittäin kaiken lämpimän ruoan minkä kotona syön. Töissä ollessa mä syön terveellisesti jotta jaksan ja siellä ongelmia ei ilmene, mutt kotona... Mun mieli hokee koko ajan kuinka suuri ja vastenmielinen mä oon...ja kuinka kaikki näkee mun naiselliset muodot...mun perseen...rinnat...hyi saatana! Mulla on ollu syömishäiriö n. 10 vuotta sitten...ja näköjään koskaan siltä ei voi olla täysin turvassa. Mä koin ja koen huonona kaikki epäterveellinen tietty, mutt etenkin lämpimät ruoat tuntuu musta "vaarallisilta" ja ne täytyy oksentaa, etenkin jos söi enemmän mitä oli tarkotus. Tänäänkin tein soijasuikaleista, kasviksista, herkkusienistä ja täysjyväspagetista wokkia ja vaikka ruoassa ei ollu käytetty yhtään rasvaa, jauhoja tai muuta höttöä niin mun mieli käsitteli sen ruoan pahana. Beijben ja pojan lähdettyä treeneihin mä menin vessaan ja oksensin. Tarkolla oli myös punajuuriviipaleita joten söin niitä aivan ensimmäisenä jotta oksentaessani näkisin milloin vatsalaukku on tyhjä kun ruoka muuttuu violetin punaiseksi. Ja kun juo paljon vettä/maitoa niin oksennus tulee kurkusta aivan kuin itsestään. Mä haluaisin ahtaa sisääni kaikkea terveellistä, mutt jostain syystä koen huonona ruokana myös terveellisen ja monipuolisen ruoan. :/ Mä en haluais taas vajota siihen syömishäiriön suohon, mutt ei tää mun touhu hyvältä näytä.

 Mä huomaan, ett taas mä oon kääntäny kaiken vihan itteeni ja rankaisen itteäni muiden aiheuttamasta mielipahasta...