Mielen osat ovat hereillä.

Tasapainoilu jatkuu. Tämä päivä on ollut helvetin raskas. Kevät kaikessa "ihanuudessaan" iski suoraan tajuntaan enkä saanut piettyä itteäni tässä hetkessä. Koko ajan mä ootan kuulevani uudelleen ne mieleen jääneet sanat "mä en pysty antaan sulle sitä mitä sä tarviit". Ja välillä elän aivan kuin olisin ne kuullu, aivan kuin kaikki olisi totta. Tää nykyhetken ja menneisyyden välillä pomppiminen käy hermoon!! Mun ei oo hyvä olla missään.

Viikko sitten leikkautin hiukset lyhyiksi. Terapiassa puhuttiin paljon tuosta asiasta, sillä iusten leikkaaminen merkitsee mulla paljon muutakin kuin vaan uutta kampausta. Mun on parempi olla itteni kans lyhyellä letillä. Outoa mikä merkitys tuollasella asialla voi olla. Tällä hetkellä käyn mielen kans sen verran sekaista taistelua etten nyt saa avattua tuota hiusasiaa yhtään enempää, joten se siirtyy myöhemmäksi. Muutenkin oon jotenkin "valmiustilassa" ett tää kirjottaminen on tosi vaikeaa.

Terapiat on viime aikoina ollut mielettömän raskaita...ja niiden jälkeen oon aivan hukassa! Mielen lapsiosat on todella voimakkaasti ollu pinnalla ja siksi kai mä kaipaisin huolenpitoa ja rakkautta niin paljon. Mä en osaa rauhotella niitä enkä hoivata niin ett ne rauhottuis, en osaa olla aikuinen vuonna 2017. Mä itken usein...erittäin usein. Hajoilen yhä, päivittäin.

Repeän, ratkean. Eksyn, hajoan.

Eilen oli terapia. Ehkä kamalin kerta ikinä. Hajoilin ja repeilin. Koko päivä meni sekavasti sumussa enkä jumauta tajua kuinka sain piettyä itteni niin kasassa ja tolkuissa ett sain tehtyä työpäivän terapian päätteeksi. Kai se oli joku aikuisista osista joka veti roolisuorituksen täysillä läpi.

Nyt musta tuntuu ett oon täysin eksyksissä ja vaikka ympäristö on tuttu, niin aivan ku tää ei olis mun paikka. Haluaisin niin kovasti ett joku pitäis huolta musta, pitäis lähellä ja silittäis. Halusin niin kovasti tulla halatuksi, rakastetuksi.

Mutt onko sillä väliä...

Ninni.

Ei tää kirjottaminen tunnu olevan läheskään yhtä helppoa mitä joskus aiemmin. En ymmärrä mikä mua jarruttaa. Mun suukin on suljettu. Ehkä musta tuntuu etten jossain vaiheessa oo tullut kuulluksi joten joku osa musta ei suostu enää puhumaan sanaakaan, oon loukkaantunu. Musta tuntu ett on loukkaantunu monesta asiasta...jotku niista todellisia syitä ja toiset pienien osien "lapsellista kiukuttelua". Mä oon varuillani johtuen tästä hiton keväästä joka laukaisee pahimmat pelot hylätyksi tulemisesta ja yksinäisyydestä. Vihaan joka ikistä päivää! Pelkään joka ikistä päivää sillä kaikki tuskan tunteet herää eloon ja ne on niin totta mun sisällä. Ehkä se vielä työntää mua kauemmas kaikista...

Tiedätkö mitä mä tein syntymäpäivänä? Ensin olin töissä, sitt tulin kotiin ja aloin imuroimaan kun en muuta keksinyt. Illan vietin läheisessä ostoskeskuksessa. Istuin penkeillä keskellä suurta aulaa ja naureskelin mielessäni ettei mun synttäreillä oo koskaan ollu näin paljon ihmisiä ja nyt oli suorastaan tungosta. Ihmiset oli lähteny sankoin joukoin juhlimaan mua!! No jooh...sisältä mä repesin, hajosin, itkin. Päätin etten koskaan enää tulisi viettämään syntymäpäivää. En koskaan enää pitäisi joulukuun 22. päivää mitenkään poikkeavana. Ei ikinä. Tunsin itteni täysin yksinäiseksi, aivan kuten silloin jokunen vuosi sitten romahdettuani ja kun jouduin yksin seikkailemaan ympäri kaupunkia hoitolähetteen kans ja kyseleen milloin joku voisi auttaa. Tuo oli toinen kerta jotain niin kalvavaa yksinoloa etten koskaan halua kokea sitä. Ennemmin mitä muuta tahansa. Musta on tainnu taas tulla erään terapeutin kuvaama Muumeista tuttu tyttö, Näkymätön Ninni.

En tiiä mitä huominen tuo tullessaan. En sitä myöskään odota. Mutt se tulee, huominen.

Veren epätasapaino.

Paljon olis asiaa kerrottavana, mutt alotetaan vähän keveämmästä aiheesta kuin millasta mun postaukset on viime aikoina ollu. En mä nyt suoranaisesti nytkään ilosta ilmaan hypi, mutt...enemmänkin oon sekasin.

Mä oon lopettanu eettisistä syistä punaisen lihan (näin aluksi) syönnin jotain 8kk sitten. Oon pyrkiny syömään kuitenkin todella monipuolisesti ja pitäny huolen riittävästä raudan saannista. Pahaa oloa oon purkanu treeniin ja saatoin käydä salilla ja body combactissa jne. jopa kuusikin kertaa viikossa. Tuollanen elämäntapa toi mulle tyydytystä jota harvoin oon tuntenu. Vähitellen aloin tuntemaan itteni väsyneeksi, keho oli voimaton ja hengittäminenkin oli raskasta. Mietin sen olevan jotain ohimenevää. Viime viikolla tunsin kummaa oloa, mutt menin eräälle ryhmätunnille...joka jäi kesken. En päässyt paljoa alkua pidemmälle kun näin tähtiä ja pää oli aivan kuin jäässä, jalat tärisi ja kaikkialla kihelmöi. Olin ihmeissään ett mikä helvetti mulla oli!

Sitt tuli työpäivä joka tuntui ikuisuudelta. Tunsin ettei mulla oo kaikki hyvin, mutt en halunnu jättää työvuoroaa kesken etenkään kun mentiin  muutenkin jo vajaalla porukalla. Mua heikotti enkä jaksanu liikkua tai seisoa paria minuuttia kauempaa, musta tuntu kuin hengittäisin muovipussin läpi. Kädet tärisi ja oli hankala suorittaa työjuttuja. Ilmotin ennen kotiin lähtöä etten tulisi viikonloppuna töihin. Maanantaina menin sitt lääkärille, eilen labraan ja tänään taas lääkärille. Mulla on anemia ja veren hyytymistekijät on minimissä. Pelkkä ruokavalio ei aiheuta niin voimakasta anemiaa mikä mulla on. Mulla on siis veren hukasta johtuva vuotoanemia jota aiheuttaa suurilta osin mun menkat. Parina viime vuonna menkat on vaan voimistunu ja wc-pöntölläkin istuessa mä vaan valun.

Ne on siis todella runsaat (ja kivuliaat!!). Tilanne on siis se, ett mun keho ei palaudu kuukautisista. Ja kova treenaaminen vaatis vielä tavallista enemmän rautaa jotta elimistö saa tarpeeksi happea ja jaksaa kuljettaa verta. Kaikista paras siis olisi se ettei mulla olis menkkoja. Mutt ensin kokeillaan yhtä lääkitystä menkkojen ajaksi joka estää verenvuotoa. Kuulostaa mielenkiintoselta... Ja tietenkin rautakuuri alkoi. Lääkäri mietti ett olisko laittanut mut sairaalaan veritankkaukseen, mutt päästi kuitenkin kotiin. Mä tuun kamppailemaan anemian kanssa niin kauan kuin mulla tulee menkat ja joudun todella tarkasti huolehtimaan kaikki vitamiinit ja hivenaineet kohilleen.

Tässä mä nyt sitt istun ja ootan kehon toipumista. Alan olla jo aika tympääntyny näihin kaikkiin juttuihin, siihen ett henkinen ja fyysinen terveys pettää vuorotellen. Voisko joskus olla niin ett asiat menis hyvin?

Houkuttais niin kovasti se ettei olis menkkoja niin ei tarvis tuntea veren valuvan reisien välissä..se kun on aika...muistoja eläväksi tuovaa.