Muistellaan kuolleita.

 

Oon taas ollu paha ihminen tiuskimalla ja olemalla hankala. Mua on väsyttäny kaikki niin pirusti, kaikki uudet asiat ja niiden suunnittelu, työ ja työ, ainanen kiire ja kaikki! 4 työvuoroa on takana ja vielä 2 eessä. Tiiän olevani tyhmä kun kitisen, sillä saisin olla onnellinen ett mulla on työpaikka! Kyllä mä oon siitä onnellinen ja kiitollinen, mutt samalla väsyny.

Mun vointia ei helpota yhtään tämä kuolleiden muistopäivä, pyhäinmiestenpäivä tai halloween, mitä nimeä nyt haluaakaan käyttää. Se päivä on mulle kipee päivä...raskas. Joka vuosi mä käyn hautausmaalla muistamassa heitä jotka on päässeet pois, tai otettu pois. Viime vuonna mä jouduin vastatusten sen asian kanssa ett se oli niin pienestä kii etten mä makais jossain maan alla ja ehkä joku tois kynttilän mun haudalle. Se veti ja vetää nytkin hiljaseksi. Samaan aikaan harmittaa, toisaalta oon "kateellinen" niille jotka saa levätä rauhassa. Mäkin halusin olla siellä, mutt oon hengissä.
Samalla suren sitä, ett entä jos mä oisinki nyt maan alla. Millanen hauta mulla olis, kuka tois kynttilän mun haudalle? Entä jos mulle tulis kylmä tai pelkäisin pimeetä? Ajatukset on aika sekavat, en ymmärrä ittekkään. En kai tiiä mitä ajatella.

Kävin tänään ostaan ison läjän hautakynttilöitä ja huomenna ennen iltavuoroon menoa käyn ne viemässä. Käyn mummun ja ukin haudalla, siskopuoleni joka kuoli toisen käden kautta sekä isäpuoleni joka käytti oman käden oikeutta. Kyllä, juuri sen haudalla käyn joka on yksi niistä jotka mut rikko. Mä oon käyny siellä joka vuosi, niin teen nytkin. Must on vaan aina tuntunu ett niin mun kuuluu tehä joten huominen ei tuu olemaan poikkeus. Sytytän kynttilöitä myös muille, heille jotka jääköön tällä kertaa nimeämättä.

Mutt tällasia asioita mun mielessä liikkuu tänään ja siks oon ollu jälleen kerran niin perkeleen vaikee ja äkänen. Kumpa beijb vois ymmärtää sen ilman selittelyitä ja hoksais ihan itestään ett ehkä mun mieltä painaa joku...

Vali vali vali...

Mikä hiton elämä?

Mä oon miettiny paljon elämää ja sitä kuinka paljon siihen voi ite vaikuttaa, voiko sen muuttaa ihan kokonaan vai onko jotku asiat vain määrätty tapahtuvaksi. Entä jos omilla valinnoilla olisitki saanu ihan toisenlaisen elämän elettäväksi? Tai jos joku asia on määrätty tapahtuvaksi, niin miksi siis taistella muuttaakseen ja parantuakseen niiden aiheuttamista ongelmista? Miten tapahtuvat asiat on sitten jaettu ihmisten välillä? Onko jossain ollu jonoja joihin on pitäny oman tuntemuksen mukaan jakaantua vaiko mitenkäkö...? Äh...

Kai mä mietin näitä siks ku oon alkanu pelkään ett yritän turhaan. Entä jos kaikki nää hakemiset ryhmiin ja terapiaistunnot onki ihan turhaa ajantuhlausta, ett mun osaksi on vaan annettu olla just tämmönen? Ja sitt joku Kohtalo tai joku vastaava naureskelee, ett tuoki reppana se vaan yrittää eikä tiiä ettei asioille oo tehtävissä mitään ja ihan väärään suuntaan on tuoki hölmö menossa! Sitähän sanotaan ett jokainen ihminen on täydellinen just sellasena kun on, joten eikö (jopa) munki pitäs olla niin hitokseen mahtava juuri näiden ongelmien ja pelkojen kans kaiken itsevihan keskellä? Sen teorian mukaanhan mun pitäs sitt tyytyä oleen tämmönen ja olla enemmän tai vähemmän oman elämäni harmi. Heh, ei oikeen täsmää! :D Maailma on hullu paikka jos näin on.

Voiko omaan elämään oikiasti vaikuttaa? Minkä verran? Vaiko mitenkä se menee? :)

Asiasta viereiseen.... Asiat ja niiden eteneenpäin meneminen tuntuu verottavan mun voimia ja jaksamista yhä, sillä väsymys painaa mielettömästi. Tänä aamuna oli tarkotus mennä aamuvuoroon klo. 7.00 ja kappas, mulla ei oo minkäänlaista muistikuvaa kellon herättämisestä tai muustakaan. Havahuin siihen ku beijben kello herätti 6.30 ja mä pomppasin ylös ku vieteripupu!! Mä en oo ikinä, siis IKINÄ nukkunu noin sikeesti etten herää kelloon ja vielä niin sikeesti ettei ole minkäänlaista muistikuvaa tapahtuneesta! Ja kyllä, olin varmasti asentanut herätyksen, sillä yksi iltarutiineista on varmistaa mm. herätys moneen kertaan, samoin kun ulko-ovi, ikkunat, sälekaihtumet, pojan peitto ja hengittäminen jne. Mä yksinkertasesti vaan nukuin, olin väsyny. :( 
 

 Ja se joka kehtaa vielä väittää ett naisia saa aina odottaa, niin höpshei sellaset puheet, sillä mä ehin kaiken meikkauksen ja eväidenlaiton jälkeen töihin niin ett olin työkamppeet päällä osastolla jo 7.14. Hyvä minä!! :D

Huoh, ny kyllä taas väsyttää niin paljon ett kömmin peiton alle. Hyvää yötä ja kiitos ku luit. <3

Vakauttamisryhmän haastattelu.

 

Tänään se sitt oli, se haastattelu. Robottifiiliksellä menin sen läpi, eli lähinnä suoritin kysymyksiin vastaamisen, ihan täysin ilman mitään tunteita. Aluksi oli vähän outoa istua siinä sohvalla sitten ku se sitä kameraa asennettiin mua kohti ja filmi lähti nauhottaan. Mutt aika pian mä sen unohin. Yhessä välissä kun molemmat haastattelijat olivat hetken  hiljaa ja selailivat papereitaan, mun teki kovasti mieli irvistää kameraan ja näyttää vaik peukkua tai jotain. :) En sitt kuitenkaan tehny sitä, mutt naureskelin ittekseni ett miltähän se mahtais näyttää sitten ku se joku arvioijaryhmä kattois sitä! :D Sitä voin nyt vaan arvuutella.

Haastattelu kesti yllättävän kauan. Olin varautunu johonki pariin tuntiin, mutt menin haastatteluun klo.12 ja ulos tulin klo. 15.35. Se mies sano kun paperit oli käyty läpi ett sillä ei oo enää mitään tarkentavia kysymyksiä ja ett olin tosi hienosti jaksanu vastailla sekä ett se oli saanu erittäin selkeän kuvan mun oireista ja kaikesta oleellisesta. Hänen mielestä traumat näkyy erittäin vahvasti mun arjessa ja ne vaikuttaa mun käytökseen ja ajatteluun. Ne ei vielä voinu sanoa lopputulosta, mutt se mies meinas ett oon kyllä hakemassa oikeaan ryhmään. Mä en osaa sanoa kumpaa mä toivon ett pääsisin ryhmään tai en.... ne ottaa siihen 8 tai 9 ihmistä. Noh, sen näkee sitt. Ne ottavat yhteyttä mun omahoitajaan jonka kans sovitaan yhteinen palautekeskustelu ja jossa käydään läpi sitä nauhotetta ja jotain. 

Kun pääsin kotiin mut valtas aivan uskomaton väsymys! Koko mun keho oli aivan voimaton ja jalat ihan ku puutuneet. Menin sohvalle pötkötteleen ja ajattelin vähän rentoutua ihan vaan hetkisen, mutt nukahin kuulemma välittömästi. Mä en juuri koskaan nuku mitään päiväunia joten haastattelu tais ottaa todella koville ja vei voimat. Eli vaikka mä kuin yritin "vaan" suorittaa vastailun niin se ei käyny ihan niin vaan se vaikutti jopa noin fyysisesti jälkeenpäin. Mä en ennen nukahtamista puhuakkaan yhtään mitään, sanoin beijbelle vaan ett "hyvin meni". En muista millon oisin ollut noin väsyny. :/

Kuinkahan tässä käy..?

Taas on pari päivää kulunu, tällä kertaa kai vähän paremmin. Huomenna olis vapaapäivä, mutt siitä 2-3 tuntia menee traumaterapiakeskuksessa sillä mulla on siihen ryhmään haastattelu. :/  Hermostuttaa, pelottaa, mutt toisaalta oon ilonen ett saan sen sitt alta pois. Mä oon kyllä paljon koittanu miettiä, ett mitä kaikkea ne ehkä kysyy sillä jos siihen menee ainakin pari tuntia ja ne kuvaa kaiken, jota kattovat ryhmässä arvioiden mun oireita jne. :/ Mutt enköhän mä taas hymyile läpi kaiken, oli kysymys sitt mikä tahansa. Mitä sairaampi aihe sen leviämpi hymy mulla on.

Tänään sain myös sähköpostia siltä psykoterapeutilta jonka kanssa ollaan olty yhteydessä traumaterapian merkeissä ja nyt hänellä olisi siihen mahdollisuus. Huomenna pitäis sitt soitella ja sopia arviointiaikaa.

Mä oon vaan miettiny, ett jos käyn setvimässä traumojani vaikka kerran viikossa ja sitt vielä kerran viikossa on ryhmäjuttu, niin kuin raskaaksi se menee etenki ku töissäkin pitäis jossain välissä käydä. En tiiä, ehkä se selkenee ajan kans.

Siitä ryhmästä vähän infoa, eli:
 -Vakauttamisryhmät on tarkoitettu vanhemmille, jotka ovat omassa lapsuuden perheessään altistuneet pitkään jatkuneille traumatisoiville kokemuksille. Ryhmiin otetaan vanhempia, joilla on alaikäisiä kotona asuvia lapsia. 
 -Vakauttamisryhmien tavoitteena on edistää vakavasti omassa lapsuudessaan traumatisoituneiden vanhempien keinoja tunnistaa omia oireita ja kehittää oireiden hallintakeinoja sekä lisätä vanhemman kykyä pysyä läsnä nykyhetkessä.
 -Vakauttamisvaiheen ryhmissä pyritään lisäämään vanhempien kykyä tunnistaa omia trauma ja dissosiaatio- oireita ja autetaan vanhempia löytämään heille itselleen parhaiten soveltuvia oireiden hallintakeinoja. Ryhmissä on psykoedukatiivisia luentoja, joiden pohjalta keskustellaan. Teemoihin liittyy itsenäisesti tehtäviä taitoharjoitteita ja kotitehtäviä.

• pyritään lisäämään harjoitusten ja tehtävien avulla vanhempien keinoja rauhoittua ja säädellä omia tunteitaan 
• vanhempia autetaan tunnistamaan heille itselleen vaikeita vuorovaikutustilanteita omien lastensa kanssa. 
• vanhempia autetaan tunnistamaan tilanteita, joissa voimakkaat traumaan liittyvät oireet tai käyttäytymismallit helposti tahtomatta aktivoituvat ja voivat haitata lapsen tarpeita ja kehitystasoa huomioivaa hoivaa.

  Joskus ketuttaa oikeen urakalla kun tuntuu ettei elämä oo mitään muuta ku traumaa ja traumaa,pävästä toiseen. Äh!! Omahoitajaani en oo nähny vähään aikaan, sillä hän (jälleen) sairastu ja tapaaminen peruuntu. Uutta aikaa ei saanut kuin vasta 5.11. Se on kyllä kumma juttu ett aina kun itellä menee huonommin niin toinen on sairaana tms. Sitä vaan ittekseen pyörittelee kaikkia asioita mielessään niin sitt tuntuu ett kaikki on ihan sekasin eikä saa otetta mistään.

Tänään on kuitenki kaikinpuolin ollu ihan ok päivä ja vielä paranee, sillä pääsen nyrkkeileen pitkästä aikaa!! :) Haluan hakata tän kaiken pihalle!

Se tuli, uus päivä.

Taas uus päivä. Itkettää,mutt piän kyyneleet sisällä. En haluais tätä. Yö oli kamala kuten edellisetki, näin jälleen samaa unta. Miks helvetti joka yö?! Saisinko joskus ihan vaan levätä hetken?! En mä kauaa jaksa mennä päivien läpi jos yöt on yhtä hirveyttä.
Oon pystyny vielä käymään töissä mutt oon vakavasti miettiny sairaslomalle jäämistä, mutt sitt tajusin ett mulla ois vielä enemmän aikaa olla yksin omien ajatusten ja tuntemusten kans ja sitä mä en halua. Itteni kans on kamalaa olla.
Haluaisin vajota täysin tajuttomana johonkin pehmeeseen ja lämpöseen,pimeeseen. Niin ettei mua löydettäis.

Lost in my mind...

 

Vähän aikaa näytti ett vointi olis menny vähän paremmaksi, mutt musta tuntuu ett se tulee taas, se paha olo. Yhen päivän itkin koko ajan, ja ku luulin ett enimmät kyyneleet ois valunu ja itku hetkeks tyrehtyny niin purskahin uudelleen itkuun. Paha olo oli jotain sanoinkuvaamatonta, kamalinta pitkiin aikoihin. Hankalinta sillon on se etten mä osaa ottaa apua vastaan sillä mun on pakko piiloutua ja paeta. Mun pitää olla piilossa, olematon. Mä en voi pyytää apua. Avun pyytäminen ei oo vaihtoehto. Mä en osaa soittaa kellekään ja kertoo mun voivan huonosti, en voi laittaa ees tyhjää tekstaria... Se kai tekee mun auttamisesta vaikeeta ja kaipa lähes mahotonta.


Viikko on ollu mulle tosi raskas. Poika on ollu reissussa ja huomenna saan sen takas kotiin. Äsken kyllä havahuin miettiin ett reppana joutuu takas kotiin, takas tähän mun luomaan kaaokseen. Tiiän kyllä ett se kaaos on vaan mun pään sisällä, mun mielessä. Haluaisin saaha sen sieltä pois.

Mulla ois niin paljon sanottavaa mutt oon väsyny. Mä en jaksa puhua enkä selittää miks oon tällanen ja miks ajattelen niin ja toimin näin. En ees halua olla tällanen tai yhtään minkäänlainen. En haluais olla olemassa. Ilman poikaani en kai oliskaan.

Mun mieli on hajonnu pienen pieniksi siruiksi jotka tuuli on lennättäny kaikkialle.

 Aamuisin kun uni alkaa väistymään, on kamala huomata uuden päivän olevan eessä. Se on perseestä! Jonain päivänä mä haluaisin olla niin vahva ett haluaisin mennä hyvillä mielin nukkumaan ja oottaa seuraavaa päivää. Ilman pelkoja painajaisista jotka muuttuu todeksi.

Shhh....

 

En löydä sanoja.

 

Mä en voi hyvin.

 

Se siitä sitten...

Satutan ihmisiä koko ajan. Mä  en osaa olla ilonen sillon ku pelkään, en osaa olla ystävällinen. Mä sanon pahasti jos pelkään!! Mä en kykene pyytämään apua, en ottamaan yhteyttä sillon ku pelkään. MÄ EN VAAN PYSTY!!! EN OSAA!!! Tiiän ettei mun lähellä oo helppo olla, ymmärrän sen varsin hyvin. Enhän mäkään olis itteni seurassa jos ei olis pakko. Mä tiiän kaikkien menevän pois siks koska mä en osaa olla yhtään mitenkään. Mä en osaa olla yhtään mitään. Ymmärrän jos kaikki pysyy pois. Niin se vaan menee.

 

HAJOON!!!

 

Olo meni pahemmaksi, hajosin. Mä en tiiä mikä sen teki. Palasin ajassa taaksepäin ja uskoin kaiken alkavan alusta, mä jäin yksin. Mun mieli hajottaa mut! Olin lukenu beijben lähettämän viestinki väärin jossa se ilmotti mihin aikaan on kotona. Mä odotin ja odotin, tuijotin kelloa ja odotin...aloin pelätä koko ajan enemmän ja enemmän. Uskoin kaiken alkavan taas alusta. Meni puol tuntia, meni toinen, meni tunti...mä tuijotin kelloa...pelkäsin ja olin varma.

Halusin lähtee kotoa pois mutt en päässy. Kiersin vaan kehää ja etin mun vaatteita, kiersin ja kiersin. Lopulta tajusin etten mä pääse täältä mihinkään, romahin sohvalle ja käperryin tyynyjen sekaan. Odotin ja odotin pilkko pimeessä. Valoja ei voinu laittaa, sillon ei oo piilossa. Mun piti olla piilossa.

Mua pelotti.

Väärin luultu.

 

Huonosti menee. Mä oon vihanen itelleni, niin uskomattoman vihanen! Luulin ett osasin olla hyvä ja tehä hyviä päätöksiä. Mä en tiiä mikä vittu muhun on menny!

Pojalla on tämä viikko syyslomaa ja mä annoin sille luvan lähteä mun isovanhempien luo Etelä-Suomeen. Ne on aivan ihania ihmisiä ja ne on tosi tärkeitä pojalle. Siksipä mä sen luvan annoinki... Poika lähti sinne mun äitin kans, just sen joka sotkee kaiken, rikkoo. Eka mä ajattelin ett hyvin siellä menee ja kun ne menee kuitenki turvalliseen paikkaan jossa etenkään alkoholin käyttäminen ei onnistu ja mun mummu ja pappa on muutenkin tosi mahtavia ihmisiä. Mutt mutt...pelko nostaa päätään. Entä jos kuitenki sattuu jotain?! Mä oon nähny jo niin monta kertaa lukemattomien vuosien ajan ettei äitiini voi luottaa ja se hajottaa aina kaiken, joten  miten helvetti mä voin olla näin saatanan idiootti ett päästin oman lapsen sen mukaan?!!?? 

Koko viime yön mä mietin ett entä jos poika ei tuukkaan enää takas...munhan piti suojella sitä kaikelta...

Miks mun pitää olla tällanen??!!?

Ei mitään, nothing.

Hmm...ihme ja kumma, nyt on ollu vaihteeksi tasasempi vaihe eli ei oo mitään suurta ja mullistavaa tapahtunu. Just tuota lausetta kirjottaessa tajusin kuinka ihana juttu se oikiasti on. Siis se, ettei mitään oo tapahtunu, se ett aika on vaan kulunu ja mä oon eläny sen ajan, oon saanu olla rauhassa peloilta ja ahistuksilta ja olla vaan. Toki mä oon töissä käynyt ja hommaillu kaikkee, mutt pahat asiat ei oo häirinny mua. Ihanaa. :)

Tänään kävin taas nyrkkeilemässä ja jalka kesti yllättävän hyvin. Vähän meinas alkulämpöjä ottaessa alkaa vihlomaan mutt se meni onneks ohi. Mutt jotenki jäi vähän vajaa olo treeneistä. Parempi ens kerralla, eiks jeh?! :)

Äsken sitt saunan kautta tähän sohvan kulmaan ja uhhuij, mahtavan rento olo. Väsyttääki.

Olipa harvinaisen tylsä postaus! Hyi mua! :D

Postin mukana...

Viime yö oli taas yhtä sekamelskaa. Olihan se kyllä sanomattakin selvää ettei yöstä tuu hyvä koska menin ahistavin tuntein nukkuun. Äitikin kävi eilen illalla kylässä ja se ois halunnu nähä meijän hääkuvia, mutt mä en antanu. Beijb oli jo ilosin mielin avaamassa konetta mutt mä ärähin huutaen ettei niitä kuvia näytetä! Huusin etten  mä tykkää niistä ja äiti siihen sano, ett "entä jos mä vaikka tykkäisisin" johon sitt sanoin ett "aivan sama, mutt ku mä en tykkää niin sillon niitä ei katota eikä jaeta ympäriinsä". Mä olin aivan raivona! Tunsin taas kuinka mun rintakehä meni jäiseksi, jäinen veri virtas mun sisällä, kädet alko puutuun. Helvetti ku alkaa uudelleen kiehuun ku mietin sitä!

Noh...tänään oli iltavuoroon meno ja just ku olin kotoa lähössä, niin tän päivän posti tuli. Siellä oli iso kirjekuori Turvakodista.Avasin sen ja siellä oli paperi joka mun piti allekirjottaa ja jolla pyydän saada itteäni koskevat asiakirjat haltuuni. Sen lähettäny sosiaalityöntekijä oli siihen myös kirjottanu ett dokumenttien löytymistä helpottaa jos muistan vuodet jolloin siellä asiakkaana oltiin. Se oli vaikeeta, siis muistaminen. Sain kuitenkin kiireessä jotain raapusteltua ja vietyä kirjeen postiinki. Nyt sitt vaan odotetaan. :/

 

Sitt viimein pääsin töihin ja känny alko soimaan. Se oli vieras numero ja ajattelin etten vastaa, mutt vastasinpa kuitenki. Traumaterapiakeskuksesta se ja se soitti...ja halus sopia haastatteluaikaa sitä dissosiaatiohäiriö ja vanhemmuus (vai mikä se oli)-ryhmää varten. Se nainen myös sano, ett sen haastattelun suorittaa se ja joku mies jotka on sen ryhmän vetäjät. Se kysy myös mun suostumusta siihen, ett se haastattelu videoidaan jotta kaikki havainnot tulee varmasti esille ja nähdyksi. Ne kattoo jonku työryhmän kans ne läpi ja niiden pohjalta sitt päätetään ketkä ryhmään pääsee. Hitto, ihan ku joku BB-ohjelman hakutilaisuus! :D Haastattelu kestää 2-3 tuntia...huh huh! Mulla se on 28.10 eli aivan kohta. :/

Se nainen kysy myös, ett miten mä oon voinu ja mulle tuli heti vastakysymys mieleen "verrattuna mihin?" mutt en kysyny sitä. Sain mä sille kerrottua mun tunteettomuudesta ja tyhjyyden tunteista joita mulla on viime aikoina ollu, ja hyvin se sai kerrottua ett ne on erittäin normaaleja kun mieli sulkee tunteet pois jotta keho pysyy toimintakykyisenä. Eli yes, mussa on jotain normaalia!!! Kerranki! :D

Mutt tällasta tänään, paljon asiaa pienessä mielessä. Mutt...mua pelottaa.

                                                        

Otteita päiväkirjasta.

Ennen tän blogin kirjottamista mä kirjotin päiväkirjaa ja äsken selailin sitä. Siellä oli paljon tuskaa ja surua, ikävää ja pelkoa.

2. Tammikuuta 2014 mä oon kirjottanu:

"tää on saatanan yksinäinen tie kulkea. Menee pimeemmäksi koko ajan, askel askeleelta. Voiko täydellinen pimeys olla seuraavan nurkan takana? Tuleeko kylmyys vasta pimeyden jälkeen? Ei, en mä usko. Ensin sulle tulee uskomaton kylmyys iholle, sitt se valtaa koko kropan josta menee sun mieleen. Sitt tulee tuska ja pakokauhu, sä lamaannut ja jäädyt etkä pääse pakoon. Sitt tulee pimeys. Niin se menee.
           
Sitten sä saat lentää, olo on uskomattoman kevyt. Et tunne surua,et pelkoa. Et tunne kipua.Ei koskaan enää. Sä kuulet kauneimpia ääniä, lauluja ja säveliä. Näet värikkäimpiä kukkia, perhosia, maisemia ja tähtiä jotka lentää kilpaa sun kanssa. Tunnet pehmeimpiä asioita ihollasi, sormissasi, varpaissasi. Enää et kaadu kivisillä teillä, etkä tipu rotkoihin. Pilvet kannattelevat sua ja väsyttyäsi ne muodostavat turvallisimman nukkumapaikan mitä voi olla. Sun on lämmin ja hyvä olla. Painat pääsi pilvelle ja suljet silmäsi. Nukahdat."

Myöhemmin samana päivänä olin jatkanu kirjottamista:

"mä tiiän ett mun aika on tulossa, mun on mentävä. Mä tunnen sen ja oon jo niin väsyny jotta jaksaisin laittaa vastaan. Mä en voinu ees kattoo äitiin päin, sillä oisin kai purskahtanu itkuun tietäen ett sen tyttö nukkuu pois. Mun on niin paha olla."

Selaillessa vanhoja kirjotuksia mä huomasin etten tunne enää noin "voimakkaasti", eli uskaltaisin kai sanoo ett oon tullu pienen askeleen eteenpäin. Tai siis mä en enää näe asioita noin, tai siis...äh! Vaikee selittää. Nykyään mä vaan pelkään ett meen samaan kuntoon, etten mä pärjääkkään.

Tears...tears...

Päivä on ollu kamala. Mua on ahistanu joku tuntematon. En oo voinu tehä mitään, en oo jaksanu. Oon kyenny vaan itkemään, kyyneleet valuu koko ajan. Mä makaan sohvalla viltti korvilla, tuijotan eteenpäin ja tunnen kuin silmät alkaa täyttyyn kyynelistä kunnes ne valuu poskille... Kaikki paha hiipi mun mieleen yhellä kertaa ja kaikki alko näyttään toivottomalta. Mua alko pelottaan etten mä koskaan parane, ett mä oon ikuisesti jumiutunu tähän tunteeseen, epätoivoon. En osaa irrottaa kahleita jotka vapauttais mut. Pelkään ettei oikeita avaimia oo ees olemassa.
                      
                             
 Mun päässä on pyörinu ajatuksia ja muistoja niiltä ajoilta jolloi halusin kuolla ja olinki kaikki suunnitellu valmiiksi. Vain elämää-sarjaa kattoessani havahuin siihen kuinka helkutin osuvat sanat Apulannan Armo-biisissä on! Jos silloin olisin kyenny pukeen mun tunteet sanoiksi, niin juuri nuo sanat olisin halunnu sanoa...

                               Minut ympäröin tyhjyydellä jotta voisin nähdä
                               Jotta oppisin itse mitä tunnen
                               Ja tietäisin sen
                               Nyt on mentävä yksin
                               Kulkee pitää ilman varjoo
                               Osan jäätävä taakse jotta toinen voi loppuun löytää

                               Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin
                               Sen on tultava loppuun
                               Nyt on aika

                              Viimeiseen tiimaan
                              Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista
                              Jonka raajat kuolleet on
                              Tän täytyy mennä näin
                              Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää
                              Mutta tiedän et on turhaa
                              Armoo viivyttää

                              Pahat enteet hiljaisuuden kaiken täyttää
                              Niin tuskaisen läsnä joka hetki vaikka pään pois kääntää
                              Vaikka sulkisi silmät kuva säilyy eikä mee minnekään
                              Muttei silti tule luo vaan tuijottaa tuijottamistaan

                               Tämä tie meidät kaataa
                               Ei voi jatkaa
                               Ei voi olla näin
                               Sen on tultava loppuun
                               Nyt on aika


                   

Mitä musta on tullu?

Mä oon miettiny elämääni. Oon miettiny millanen musta ois tulu ellei mulle ois tapahtunu kaikkea mitä on tapahtunu tai jos en ois tutustunu vääriin ihmisiin tai...tai... Missä mä oisin nyt? Entä jos mulla ei oiskaan kaikkea tätä mitä mulla on nyt?

Jos mä en olis joutunu oleen aikuinen jo kaheksan vuotiaana niin en  mä olis osannu hoitaa veljeäni, en tehä ruokaostoksia mahollisimman vähällä rahalla ja valmistaa terveellistä ruokaa. Enkä mä olis osannu ottaa vastuuta, hoitaa veljeäni ja viedä ulos leikkimään, pukea veli lämpimästi ja huolehtia päiväunista. En mä olis osannu auttaa sitä läksyissä ja kulettaa päiväkotiin, myöhemmin ekalle luokalle ja sitt rippileirille. Jos multa ei ois viety lapsuutta mä en ehkä osais lukee iltasatuja, leipoa piparkakkutaloja tai kertoa hammaskeijusta, mä en tietäis kuinka tärkeää on näyttää ett välittää.

            

Jos mua ei olis käytetty seksuaalisesti hyväksi, mä en osais nousta vastarintaan heikompien puolesta. Jos äitini ei olisi juonut isäpuoleni kanssa niin paljon mulla ei olis niin läheisiä välejä veljeni kans. 

Jos mä en olis ollu mukana "pahoissa porukoissa" mä en osais opastaa lapsia tekeen viisaita päätöksiä, en ehkä osais kertoa kuinka pienet teot voi olla suuria, kuinka jokaisella teolla on seurauksensa. Jos mua ei olis hakattu mä en kestäis kipua. Jos mua ei olis myyty mä en ehkä osais arvostaa sitä joka aidosti haluaa mulle pelkkää hyvää.
                    

Antaisinko kaiken tapahtua uudelleen jos sillä keinoin saisin pitää kaiken tämän mitä mulla nyt on? Ehdottomasti. Mulla ei oo paljoa, mutt sitäkin tärkeempää ja arvokkaampaa.
                                  

Kuinka paljon yrittää jotta se riittäis?

Päivä oli ihan ok,vaikkakin aamulla menneisyys meinas painaa päälle. Se tunne meni kuitenki ohi,onneks.
Mä jokunen postaus sitten kerroin,ett olin suunnitellu beijben siskon perheen kans yhteistä mökkiviikonloppua jne. En tainnu sillon selittää taustoja enempää... Eli,mä en oo aiemmin tykänny tästä beijben systeristä ja se on luonteeltaan aikamoinen persoona. Aiemmin mulla on ollu tosi tosi tosi vaikee lähtä niiden luo pitkän matkan päähän ja oon saanu kamppailla pelkojen kans urakalla. Mä siis otin tosi ison askeleen ku yritän muuttua ja oppia tykkään systeristä vähän enemmän. Tai kyllä mä siitä sillain tykkään,mutt se vaatii kuitenki ponnisteluita. Halusin kuitenki antaa itelleni ja kaikille mahollisuuden viettää aikaa yhessä ja tutustua vähän paremmin,sillä naimisiinmenon myötä beijben suku on osa mua. Niin haluan oppia uskoon. Ja sitt mulle tuli se idea siitä mökkeilystä ja systeri oli innolla mukana ja sovittiin ett aletaan alustavasti katteleen mökkejä ja muuta.

noh,äsken sitt kysyin beijbeltä ett onko se katellu niitä mökkejä tai jotain ja kappas vaan se meni aika hiljaseksi kunnes sano "no se ny on ollu vähän vaikeeta ku ei siitä yhestä ny tiiä..." ja ongelma siinä on sen systerin ja sen miehen on-off-suhde.

oon varmasti helvetin lapsellinen,mutt mulle tuli paska fiilis. Tuntuu väärältä ett mä yritän niin kovasti muuttua ja opetella ja parantua,mutt ihan ku mulle ei anneta mahollisuutta... Oikeestaan mulla on helvetin paha mieli...

Parempaa.

Niin on toinenki iltavuoro saatu taisteltua läpi ja huomenna olis heti aamuvuoro, eli yöunet  jää pikkusen lyhkäseen. Onneks siihen on jo tullu totuttua. Huomenna on muutenki hässäkkäpäivä, sillä pojalla on huomenna aamulla koulupäivä (korvaavat jonku päivän jonka johdosta on pidempi joululoma) ja aiheena on kirpputori, joten meilläkin on laitettu tavaroita myyntiin ja leivottu Fudgepaloja. Rahat menee jokaisen oppilaan omalle talkootilille. Toi on aivan loistojuttu, sillä viime luokkaretkikään ei tullu maksamaan pojalle mitään sillä sekin raha löyty pojan talkootililtä. :) Noh, sitt ku se loppuu, niin pojan täytyy kiireen vilkkaa suunnata pelihommiin. Huomenna sen säbäjoukkueella on kaks peliä ja mä ehin kattomaan vasta jälkimmäisen, mutt hyvä sekin. Ärsyttävää kun ilmmottivat turnausajat sen verran myöhään etten ehtiny tekeen työvuorotoiveita!

Ja huomenna haluan kokeilla varovasti lenkkeilyä ja kattoo miten jalka kestää. Lihaskuntoa on aivan pakko tehä, siitä en enää suostu tinkimään! Nih!

Mieli on tämän päivän ollu vähän parempi ja toivon ett tää jatkuis vielä jonku aikaa. On ihana välillä tuntee kivoja juttuja ja nauraa aidosti. :)

Kiitos kun luit <3

Njaah.

Kotiuduin just iltavuorosta. Näköhäiriöt palas ja mieleen tuli ajatus ett joskos mun niskat/hartiat olis niin jumissa ett ne vaikuttaa päähän ja siitä sitt silmiin. Mulla meinaan on niskat hitokseen jäykät sillä tuon jalan takia en oo vointu käyä nyrkkeilemässä joka pitäis hartiaseudun kunnossa. :/  Se tuntu kyllä aika häijyltä kun toisesta silmästä alkaa meneen näkö ja joissakin kohissa näkökenttää oli vaan sumua. Ja saman puolen poskea alko kutittaan ja kuumottaan. Sitä kesti jotakuinki tunreroisen verran.
Mutt täytyy alkaa verrytteleen ja jumpauttaan yläkroppaa ja seurata tilannetta.

Mutt jooh, ei muuta tällä kertaa.

Näköhäiriöitä?!

Tilanne on laantunu vaikkakin mun mieli on edelleen alhaalla. Kai toi päivällä tapahtunu räjähys oli joku monien asioiden kasa joka vaan sattu leviään eikä kummatkaan kyenny ymmärtään toista tai sitt kumpikaan ei osannu selittää omaa kantaansa. Ennen mä oisin jääny saikkaamaan ja väitteleen viimeseen asti, mutt enää en voi. Mun on pakko poistua paikalta siinä vaihdeessa kun asiat alkaa paisumaan ja äänet kohoaan.

Kun mä kävelin ulkona niin mä huomasin etten mä näe kunnolla ku katon sivulle, siis sillai silmillä vaan, ei niin ett pää kääntyy. Aina ku katoin sivulle mä näin kaiken epätarkkana, ihan ku joku olis liikutellu maisemaa tai tärisyttänyt sitä. Suoraan katsoessa ei ollu mitään ongelmaa mutt aina ku katoin sivuille. Kävelin kirjastoon (jossa mun on aina ihana ja hyvä olla), otin hyllystä pari mielenkiintosta kirjaa, menin istuun kauimmaiseen nurkkaukseen ja aloin lukeen. Mun on niin turvallinen olo siellä kaikkien tarinoiden keskellä! Se on ihan mieletön tunne olla ympäröitynä legendojen muistoilla ja kirjailijoiden jättämillä sanoilla. Kirjastot on taivas maan päällä!

Mutt asiaan... mä luin kirjaa nimeltä En halua kuolla, en vain jaksa elää ja taas huomasin itsessäni jotain outoa. Mä en nähny tekstiä kunnolla. Välillä ihan kun olis ollut kaks samaa tekstiä päällekkäin, sitt helpotti vähäksi aikaa ja sitt teksti taas muuttu. En tajua mitä toi tuommonen oli! Oonko mä alkanu saamaan jotain näköhäiriöitä vai mitä ihmettä..?

Joku päivä mä meen lukeen sen kirjan loppuun, se on vissi ja varma.

Flash!!

Kaikki kaatu ja meni sekasin. Lähin kotoa,en voinu jäähä paikoilleen. Oli pakko paeta. Oon niin saatanan vihanen itelleni,sillä oon ollu niin syvällä omaa paskaa oloa etten oo tajunnu huomoida beijbee. Oon jättäny sen ihan syrjään...
Sitt tuli riita ja takaumat iski!! Olin jälleen niissä hetkissä ku mut jätettiin. Flash!! Silloinki kuulin kaiken olevan hyvin,mutt ett joku painaa toisen mieltä ja ettei se tiiä mikä on. Niin nytki...
Mun oli pakko lähtee pois ennen ku toinen lähtee,pakko.

Miten ihmisestä on voinu tulla näin saatanan itsekäs ja vitun paska??!!!

Valmiustila.

Pari kulunutta päivää on ollu aika raskaita. Musta tuntuu ett oon henkisesti aivan uskomattoman väsyny, mutt samalla toiveikas. Tarkemmin selitettynä mulla on unelmia, haaveita ja ideoita mutt just nyt oon liian väsyny toteuttaakseni mitään. Yritän antaa itelleni aikaa vaikkakin se on tosi vaikeeta! Muutenki musta tuntuu ett mulla on menossa joku ihme vaihe, joku palasten keruu-vaihe tai uuden suunnan etsiminen-kausi. Tunnen koko kehossa kuin mieli on koko ajan valmiustilassa, varuillaan sekä hyvässä että pahassa.

Mä en kuitenkaan koe olevani kovin masentunu just nyt, tai muutenkaan allapäin. Mun mieli on narikassa ja tunteet tauolla. Nii, just niin se on! :) Eli kai mä uskaltaisin sanoo ett nyt on ihan ok vointi.

Tänään sieltää turvakodista oltiin muhun yhteydessä ja se setämies vakuutteli useasti ett tottakai mun kuuluu saaha mua koskevat asiakirjat ja hän etsii ensin mitä saa käsiinsä mun kirjallisella pyynnöllä ja vähän ajan kuluttua sosiaalityöntekijä on muhun yhteydessä jotta hän voi toimittaa mulle tarkemmat ja loput dokumentit. Oon samaan aikaan ilonen ja hermostunu! Entä jos se ei ookkaan hyvä juttu ett hankin tietoja?! Noh, sen näkee sitten. Ihanaa oli kyllä sen johtaja-setämiehen into ja  halu auttaa. :)

En oo päässy vielkään treenaamaan, etenkään juoksemaan sillä jalka vihottelee perkuleesti ja välillä se on ihan ku tulessa. Kun istuin autossa tänään, niin tuntu ihan ku penkinlämmitin olis ollu täysillä porottamassa mun vasenta jalkaa/takamusta vasten. Ihan outo jalka! Ja heti jos ottaa yhenki hypähtävämmän askeleen niin sitt sattuu!!! Mieli kaipais kyllä kunnon lenkkiä ja treeniä!! Ja ulkona näkyy joka puolella lenkkeileviä ihmisiä! Se on niin väärin, mäki haluun!!

Huoh.

Hyvää onnea vai..?

Jännä fiilis... Olin yhteydessä turvakotiin jossa asusteltiin kauan sitten ja mua autto ihana miestyöntekijä. Hän oli eritäin ystävällinen ja sanoi,ett ilman muuta mun kuuluu saaha mua koskevat paperit ja aikoo huomenna tarkemmin selvitellä ett miten tämä käytännössä tapahtuu. Olin yllättyny siitä tt voiko se oikiasti sujua näin helposti...ja sitt aloinki jo pelkäämään ett mistä päin sitä paskaa alkaa lentään kuten aina on käyny ku oon jotai mukavaa saanu tai jotai kivaa on tapahtunu. Kävi niin tai näin niin askel eteenpäin on otettu.

Mulla ois paljon asioita mielenpäällä,mutt ei oo kykyä kirjottaa sillä väsyttää ihan tolkuttomasti. Ja huomenna olis taas aamuvuoro, eli aikasin ylös. :/

jos joku vois valvoo mun unta ni ois kyllä tosi ihana...musta ku vähän tuntuu ett unet voi olla taas huonoja. :(

Yrittikö joku oikiasti?!

En muista kirjottaneeni edellistä postausta,hämärä pieni muistikuva tapahtuneesta. :( En voinu hyvin. Yö meni jälleen painostavien unien kans ja havahuin aamuyöstä siihen kun ovikello soi. Pelko rävähti kroppaan, mutt en jääny paikoilleen, en todellakaan! Pelko häipy samantien ja painelin ovelle. Beijb oli myös heränny ja oli ehtiny ovelle ensin. Ovisilmästä ei kuitenkaan näkyny mitään. Tuollasen jälkeen uudelleen nukahtaminen on aika vaikeeta, etenki ku tietää herätyksen olevan lähellä ja aamuvuoron oottavan.

Tää päivä on menny alamaissa edelleen. Oon täysin lukossa. Kaikki se vähäinen energia ja voima mitä mulla on menee töiden tekoon, sitt oon jo ihan poikki. Mä oon jotenki niin jumissa etten osaa mitään muuta ku olla, en ees tunne mitään, paitsi ett tunnen kaikkea niin jumalattomasti! Oon ny niin jumiutunu suruun ja menneisyyden tuomiin muistoihin. Oon vihanen elämälle, kaikille! Oon surullinen siitä ett asioiden piti mennä niin ett mä sairastun. Just nyt musta tuntuu etten mä osaa päästää irti, etten mä pääse niiden asioiden yli!

Mä en oo mä. Mä en tunne itteeni.Tunnun vieraalta ja on tosi raskasta ja vaikeeta opetella tutustuun itteensä, tulla toimeen ja elää. Mun harhamieli elää pahasti menneissä, se ei anna mun jatkaa eteenpäin. Mä haluan jo jatkaa matkaa, mieli ei anna. Tai sitt ei vielä oo sen aika.

Olin menossa suihkuun peseen pahaa oloa pois ku mieleen tuli ajatus, ett onko mulla mahollista saaha käsiini kuponkeja ja dokumentteja itestäni ajalta joka me äitin ja veljen kans vietettiin Turvakodissa..? Mä en muista sieltä paljoa, jotain pikkujuttuja...ja sen, ett yks työntekijöistä yritti saaha mua puhuun, se laitto mut piirtään ja kaikkee. Muistan myös sen, ett meillä oli yhteispalavereita... Just nyt en ees muista kauan siitä on aikaa, kai jotain 15 vuotta. Onko siinä jotain sääntöä kauan tietoja säilytetään ja onko musta kirjotettu mitään..? Pakko kai jotain on olla koska mun kans pidettiin kahenkeskisiä tuokioita...

Olisko se hyvä idea yrittää hommata tietoja, sitä mä ny mietin. Ehkä mä haluaisin oikiasti tietää, ett onko joku yrittäny auttaa mua, yrittäny kunnolla saaha selville ett salaanko mä jotain tai pelkäänkö mä jotain. Emmä tiiä...

Taas on paha olla...
                                                       

                                                       

Sori.

Paha olla. Esitin ett oon väsyny ja tulin sänkyyn,ihan vaan koska en kestä olla esillä. Tuntuu saatanan pahalta tääkin ett mä salaan beijbeltä tän olon. En vaan osais selittää ja kertoo mikä on ja miks tunnen sitä mitä tunnen. Tiiän etten sais salata...se on väärin. Sori. Menneisyys painaa päälle.
Pelottaa.

Talo unessa.

Mieli on alamaissa, joku toi surumielen mun sisään. Keskiviikon vertaistukiryhmässä tuli puheeksi mun ihmeelliset unet ja toinen vetäjistä sano, ett unessa näkyvä talo kuvastaa unen näkijää, ett sellanen ihminen millanen talo. Hmm...aloin miettiin mun unia ja lähes kaikissa niissä oon jossain talossa. Mutt sellanen ihminen mä en taho olla millasissa taloissa oon! Vai onko se sittenki totuus musta, ett sellanen mä oikiasti oon mutt en vaan ite nää sitä koska mulla on niin vääristyny kuva itestä?



Unissa mä oon talossa ja joka kerta pakenen jotain. Unessa mulla on kamala pakokauhu ja jokin ajaa mua takaa, joskus se on joku ihminen joskus joku mitä ei voi nähä. Mutt mun täytyy paeta, joskus se onnistuu joskus ei. Viimeks näin unta jossa kaivoin talon lattian alta kaks mätänevää ruumista ja mulla oli aikaa todella vähän ennen ku tapahtuis jotain. Sait haalattua mätänevät ruumiit ulos metsään ja palasin taloon. Siellä mua odotti joku mies. Mä viiltelin sitä ja se vaan seiso mun edessä ja yritti koskee muhun. Mä viilsin ja viilsin. Muistan vielki millanen ääni siitä lähti kun puukko osui ihoon ja leikkas lihaa. Mä leikkelin sen palasiksi. Sitt heräsin.

Talo jonka mä unessa nään on ulkoapäin punainen puutalo. Se on hylätty ja vanha talo. Siellä on yhä alkeellisia huonekaluja, vanhoja valokuvia ja rikkinäisiä leluja. Siellä talossa on joskus asuttu ja siellä on ollu paljon iloa ja naurua, mutt siellä on tapahtunu paljon pahaa. Seinät on homeessa ja ikkunoita peittää hämähäkin seitit, pölyä on kaikkialla. Kukaan ei halua olla talossa enää, kaikki kiertää sen kaukaa.

 Joskus mä kuljen huoneesta toiseen hätäisesti juosten, joskus ryömin viimesillä voimilla. Veri on tosi yleinen elementti joka unissa toistuu. Usein veressä on joku sänky tai sitt mä.

Mä en halua olla tuollanen talo josta nään unia. Haluan vapautua noista unista. Toivon niin kovasti ett ku jonain kertana pääsen pakeneen talosta pois niin mä pääsisin pois lopullisesti.

Mihin piiloutua?!

 

Voi perkeleen perkele! Nyt alko vastustaan...mulla on marssimurtuma vasemmassa jalassa,sääriluussa. Kipua on ollu jo parin viikon ajan, mutt ajattelin eka ett se menee ohi. Mutt ei, se on vaan pahentunu ja kipua ilmenee jo levossakin. Ja hihhei, mäpä en kertonu siitä ennen eilis iltaa kellekään! Eilen illalla lenkin jälkeen kinkkasin kotona ja varoin jalalle astumista joten beijb huomas asian ja jäin kii! AAARGHH!! Kerroin sitt kivusta ja ett sitä on ollu jo jonku tovin... Se nyt sitt vahtii etten mä pääse lenkille tms. Tiiän kyllä ett jalka tarvii lepoa mutt....AAARGHH!!!

Lenkkeily, etenkin juoksu on mun pakokeino. Se on mun tapa purkaa ulos kaikki paha ja purkaa tunteita. Treenaamisen kautta mä pystyn "hallitseen" tilanteet ja omat asiani (niin oudolta ku se kuulostaakin). Joten ny isko pelko ett miten pysyn kasassa jos en saa juosta ja täytyy varoa kaikkia tärähdys-liikkeitä? Mihin mä saan purettua kaiken? Nyrkkeilyssäkin  mä tarvin mun jalkoja, mutt voisinhan mä kyllä varoa askeltamista...mutt tiiän ettei se multa onnistu. Mä en voi enkä osaa tehä mitään puolella teholla!Voinhan mä kyllä tehä lihaskuntotreeniä, mutt ei sekään oo sama...

Kiukku!

Palasia.

Tänään oli sitt viimenen kerta Kokonainen-ryhmässä ja harmittaa niin perkeleesti sillä tosiaan tuntu ett aloin vasta pääseen vauhtiin ja sain ideasta kunnolla kii. Noh, sovittiin me joulukuun 10. päivälle "seuranta-tapaaminen" ja vetäjä sano, ett siellä voidaan sopia mahollisia uusia aikoja tai jatkoja. Hmm... Tuntuu jotenki hölmöltä...ihan ku oisin turhaan avautunu ja puhunu asioistani/tunteistani sillä liian pian oli aika lopettaa. :/ Vaikka tiiänhän mä ettei mikään oo turhaa ja sain itelleni ryhmästä tosi paljon! Etenki ymmärrystä itteäni kohtaan.

Kun tulin äsken nyrkkeilemästä kotiin, poika sano mummin (eli mun äitin) soittaneen sille ja aikoi tulla huomenna käymään. Kysyin tönkösti "miks?" ja vastaus oli ett haluaa kuulemma tulla kattoon poikani uutta puhelinta ja muutenki käymään pitkästä aikaa etenki ku kuuli ett poika oli ollu sairaana. Viha kiehahti mun sisällä. Mikä helvetin oikeus sillä on tulla tänne???!!!! Mutt mä olin hiljaa. Mä en tiiä haluanko mä nähä sitä. Hitto...mun sisällä on uskomattoman paljon surua, jotain selittämättömän voimakasta tuskaa ja ikävää kaikkea mennyttä kohtaan jota ei voi saaha takas.

                                                     
Pelottaa etten mä tuu koskaan eheäksi, etten mä kerkee koska mua rikotaan nopeammin. Enkä mä halua pojalleni näyttää ett en hänen mummistaan tykkää tai yritä pitää heitä erossa toisistaan. En halua oman vihani viiä pojalta mukavia hetkiä mumminsa kans. Hyvällä lykyllä äitin näkeminen ei hetkauta mua mitenkään, ehkä osaisin suhtautua siihen täysin tunteettomasti. Ehkä ja ehkä...

Kenen oma mun vartalo on?

Painostavat unet jatkuu ja ny parina viime yönä oon hommaillu kaikkee pientä unissani, mikä on mulle täysin vierasta sillä en oo unissakävelijä tai -puhuja. Toissa yönä olin riisunut yöllä itteni alasti. Känny herätti mut 5:20 ja vaatemytty oli mun alla. Mulla oli hiivatin kylmä! Viime yönä olin ottanu kännykkäni yöpöydältä ja laittanu sen beijben tyynyn alle. Ja aamulla heräsin siihen kun känny surisi mun peiton alla. Musta on tainnu tulla tavaroiden jemmailija... :/ Tai ehkä mun "harhamieli" haluaa leikkiä piilosta!

Iltaisin ennen ku alan lukemaan kirjaa ja nukkuuun mulla on tapana lukea netistä Iltasanomien ja/tai Iltalehden uutisia ja tein niin myös eilen. Silmiin osu uutinen entisestä lapsimorsiammesta joka oli kaapattu naimisiin. Luin artikkelia ja löysin itsestäni paloja siitä tarinasta. En voinu lukea sitä ihan loppuun saakka sillä kroppa alko taas reagoimaan. Mua ei pakotettu naimisiin, mutt multa vietiin oikeus päättää ja oikeus vapauteen. Mut myytiin toisten käyttöön, mun kehon kautta toinen sai velkansa anteeksi. Mä en tienny mikä mun hinta oli tai kuinka paljon velkaa mulla kuitattiin...onko sillä ny niin väliäkään. Mä vaan mietin ja mietin...ett miks.

Tunnistan kostavani vartalolleni kaiken paskan ja kaikki vastoinkäymiset mitä eteen tulee. Ennen mä näännytin itteni, rääkkäsin kuihtumispisteeseen, oksensin ruoat. Sitt viiltelin, viiltelin ja viiltelin...ja kielsin iteltäni kaikki nautintoa tuottavat asiat kuten ruoka ja herkut, oksentelin ja viiltelin. Olin ällöttävä ja kuvottava! Nykyään en viiltele (vaikka mieli sitä kaipaakin ja ikävöi) mutt mun on pakko liikkua ja laittaa kroppa töihin. Mun on pakko "muokata" vartalosta mun mieleinen, siks treenaaminen on yks harvoista asioista jotka tekee mulle hyvän olon. Sitä kautta un on ees vähän helpompi tulla toimeen itteni kans.Pääsenköhän mä koskaan eroon tästä kostamisesta omalle vartalolle?

Tänään on viimenen kerta Kokonainen-ryhmää. :( Oon surullinen siitä ja tuntuu ett ryhmä loppuu ennen ku se ehti kunnolla ees alkaa. Toi kuus kertaa mitä se on kestäny on aivan liian lyhyt. Tai sitt musta vaan tuntuu siltä, sillä pari ekaa kertaa meni mulla rohkeuden keräämiseen jotta mieli uskaltaa vähän avautua ja vapautua. Joko ryhmä oli liian lyhyt tai mä oon liian hidas.

Illalla meen hakkaan säkkiä, eli nyrkkeilyilta on tiedossa! IHANAA!! Se tekee niin gutaa!