Kahvista murrosikään.

Eilen piipahdin Katarooman luona pitkästä aikaa ja näkeminen teki hyvää! On mahtavaa puhua kaikista tunteista ja kokemuksista niin ettei ehi sanoa ku vasta puolet lauseesta niin toinen on jo ymmärtänyt. Se on niin...lohduttavaa. Ja vaikka kaikki kokemukset ei oliskaan samoja, niin toinen pystyy jossain määrin kuitenkin ymmärtämään kuinka suuri vaikutus tapahtumilla on ihmiseen ja toimintakykyyn. Onneks K muutti miehensä kanssa samalle puolelle kaupunkia pyörämatkan päähän joten näkeminen helpottuu paljon :)  Sain Kataroomalta tosi hyvän artikkelin joka käsitteli Autonomista hermostoa ja turvallisuutta. Mun täytyy käyä se läpi ihan kunnolla ajatuksen kanssa, mutt näin parin lukemisen jälkeen sain niin paljon ymmärrystä ja tietoa omasta traumatisoitumisesta ja käyttäytymisestä eri tilanteissa. Artikkelissa oli niin paljon tärkeetä asiaa ettei sitä heti pystyny sisäistään. Tuun käymään juttua läpi myöhemmin.

Illalla tapahtu sitt jotain jonka aiheuttajaa en osaa sanoa. Beijb tuli töistä kotiin ja alettiin syömään. Palasin murrosikäiseksi, leikkiin ruualla siirtelemällä sitä lautasen laidalta toiselle ja olin mykkäkoulussa kunnes painelin ulos mitään sanomatta. Oli niin ahistava olo, joku iso möykky rinnassa. Kävelin ulkona jonkun tunnin verran kunnes tulin kotiin ja vajosin sohvan kulmaan. Tunsin mieletöntä vihaa jotakin kohtaan, jotain jonka tunsin rikkovan mua just sillä hetkellä. Olin myös surullinen kaikesta mitä oon menettäny ja kaikesta mitä on tapahtunu. Loppuillan katoin epätoivoisena youtubesta videoita mm. "What PTSD is really like" ,"What is feels like to have PTSD", "Anxiety, what it feels like", "Living with depression". Video toisensa perään halusin kerätä tietoa siitä miks tunsin niin kamalia ja miks mun oli niin paha olla. Halusin saaha varmuutta siihen ett on todellakin olemassa diagnoosi mun oireille ja on olemassa muitakin samassa veneessä olevia. Janosin sitä kaikkea tietoa, jonka tiesin jo alunperinkin, mutt jostain syystä halusin nähdä ihmisiä jotka kertoo ahdistuksestaan ja joihin pystyin samaistumaan just sillä hetkellä kun oma vointi oli lähes sietämätön.Ymmärtääköhän tästä ny mitään..?! :D

Jossain vaiheessa iltaa istuin sohvan kulmalla ja pää oli täynnä asiaa, mutt suu pysyi kiinni. Olin mykkä. Oikealla puolella joku ilkkui " kato nyt, ei se susta välitä!! Turhaan sä tässä istut, ei se oo sun asioista kiinnostunu, usko jo!! Ei se, eikä kukaan muu välitä susta! Sä oot YKSIN, usko jo!! Joko luovutat?! Lähe ulos käveleen ja tee mitä sun täytyy! Et sä tuu selviämään!! Usko jo!! Kato noita puita tuolla ikkunasta näkyvässä metsässä, mieti miltä näyttäsit roikkumassa jostain oksasta! Lähetään kokeileen!! Usko jo, usko jo, usko jo!!" Olin täysin jumissa.

Ilta alko kääntymään yöksi. Beijb sano tulevansa nukkuun mun kans olkkariin ja alko tekeen vuodesohvalle petiä. Muuta ei tarvittu ja mä repesin. Itkin taas niin vuolaasti eikä kyynelille meinannu tulla loppua. Beijb rauhotteli ja vakuutti ettei oo mitään hätää vaikka en häpeältäni ja peloltani pystyny uskomaan sanaakaan. Mutt tunne siitä, ett toinen on valmis viettämään yönsä sohvalla mun kans tuntu niin hyvälle. En tiiä itkinkö helpotuksesta vai ahistuksesta, ehkä molemmista.

Mitä unet kertoo?

Viime yö meni sohvalla ja ihme kyllä, oon nukkunu koko yön. Jotta ei liian mukavasti menis niin tottakai mä näin taas aivan kamalia unia! Viime yön unissa oltiin jälleen karkumatkalla milloin mistäkin, ja tällä kertaa multa lähti oikea jalka. Ensin se (unessa siis) meni ihan vänkyrälle tappelun seurauksena ja luu törrötti läpi. Lopulta se päätettiin leikata kokonaan pois sillä se vaan hidastais mun etenemistä (mistä mihin?). Leikkasin, tai no, silvoin ja hakkasin jalan poikki sellasella ruosteisella viidakkoveitsellä. Nämä unien teemat siis pysyy yhä samanlaisina ja se on helvetin raskasta. Ei pysty mitenkään ajatella hyvillä mielin nukkumista kun tietää minkälaisissa tunnelmissa yön tulee viettämään. Noiden unien on pakko tarkottaa jotain sillä niin useana yönä peräkkäin oon niitä nähny ja ne oon liian samankaltaisia ollakseen sattumia. Kumpa vaan tietäis mikä. Nytkin stressaan tulevaa yötä jo valmiiksi...missä nukun...saanko unta...montako kertaa herään...kukaa tulee silpomaan ja ketä. Ihanaa.

On jotenki paska olo. Jos oikeen tarkasti mietin niin melkein voisin todeta itsevihan nostelevan päätään. Pitäs saaha sekin vaiennettua...jos jaksais.

Väsymys tähän kaikkeen alkaa palaamaan.

Miks en minä?

Kuluneet päivät on ollu osittain aika hämmentäviä. Oon joutunu miettimään paljon omaa kamppailuani tätä sairautta vastaan sekä toivottua eheytymistä. Huomatessani, ett jotku seuraamistani blogeista on joko lopettaneet tai muuttaneet blogin aihetta aivan toiseksi, sillä masennus/traumatisoituminen/itsetuhoisuus/syömishäiriö tai muu vastaava ei heillä enää ole niin suuri ongelma jotta kokisi tarvetta siitä kirjottaa. Tuo on tietenkin aivan ihana huomata ja tottakai toivon kaikille kaikkea hyvää, mutt samalla on tullu suunnaton hätä omasta toipumisesta ja siitä, ett miks mä en parane. Oon välillä jopa peloissani miettiny, ett mitä mä teen väärin tai enkö vaan idiootti osaa voija paremmin?!

Kyllä mä ymmärrän ett jokaisen ihmisen tapaus on erillainen eikä mitään voi toisiinsa verrata, mutt siitä huolimatta mä hätäilen. En voi olla miettimättä ett entä jos mä en koskaan pääse pois tästä oravanpyörästä..?

Viime öinä oon nähny järkyttäviä painajaisia. Jokaisessa niissä on ollu sairasta viiltelyä, raajojen paloittelua ja silpomista sekä tietenkin pakenemista milloin mistäkin. Ei siis kovin levollista. Ja edelleen makuuhuoneessa nukkuminen tuottaa suuria vaikeuksia ja eilen illalla pakotin itteni pysymään makkarissa omassa sängyssä vaik mieli kilju olohuoneen sohvalle. Sain nukuttua vaikkakin oon ollu taas hereillä monta kertaa. Helpompaa olis suosiolla siirtyä olkkariin nukkumaan, mutt mä tunnen jotenki "pettäväni" Beijben jos en nuku hänen vieressä. Aaargh...ärsyttävää!!

Nyt on menossa viimenen viikko kesälomasta ja koitan nauttia jokaisesta päivästä. Perjantaina olis ex-työkaverin järjestämät rapujuhlat :)

Tätäkö tää on?

Mielialat on heitelly nyt parin päivän ajan aivan tolkuttomasti ja vaikka välillä on ollu tosi mieli mustana niin oon ilonen siitä ettei itsetuhoset ajatukset oo saanu vallattua mua. Kamppailua tämä kyllä vaatii ja rutosti voimia. Oon viettänyt paljon aikaa yksikseni. Välillä se on ollu tosi rauhottavaa saaha miettiä asioita, mutt välillä rauhassa oleminen on kääntyny yksinäisyydeksi. Ristiriitasta jälleen kerran.

Eilen kun olin hoitanu itelleni määräämäni päivän askareet, eli jälleen laittanu tiskit,lekitettyä koirat, käyny kaupassa, pestyäni pyykit ja imuroinu tapahtu jotain. Olin yksin ja tein aamupalaksi (klo 14:00) puuroa josta on tullu yks ehdoton lemppari. Päätin siis herkutella. Otin puurokipon syliin ja käperryin sohvan nurkkaukseen oottamaan voisilmän sulamista. Avasin telkkarin ja otin ensimmäisen lusikallisen..sitt toisen.. ja purskahin itkuun. En siis mitenkään kyynelehtinyt vaan repesin ihan totaalisesti. Muistan ajatelleeni "tätäkö tää nyt sitten on?" Vaikka alkupäivä oli menny ihan mukavasti ja hyvillä mielin niin yhtäkkiä tunsin itteni täysin merkityksettömäksi, ihan ku mulla ei olis mitään väliä. (onko sitt?) Se tunne oli musertava! Musta tuntu ettei kukaan huomais mun katoamista... Vähitellen siitä toivuttua aloin tekemään ruokaa...uusia perunoita, kalapyöryköitä, valkosipulidippiä sekä punakaalisalaattia. Kaikki meni ensin taas hyvin, kunnes tehosekotin meni rikki kaloja silputessa. Sain kuitenkin tehtyä jonkunlaisen kalataikinan ja lopulta ruoka valmistu, vaikkakin Beijbkin oli jo tullu töistä ja kaikilla oli helkutin kova nälkä. sitt poika tuli pöytään ja nosti metelin nähtyään salaatin. Se oli ensin kattonu punakaalin olleen punasipulia ja petty kun huomas ettei asia niin ollutkaan. Se oli sitt mulle kova pala... Tunsin itteni täysin luuseriksi ja idiootiksi. Tunsin etten mä ikinä tulis riittämään! Taisin sanoakkin jotain turhaan yrittämisestä ja mielessäni vannoin etten koskaan enää tekisi mitään ruokaa vaantästä eteenpäin kaapista löytyisi vaan eineksiä ja valmisruokia.  ( ei tuu onnistuun, hyi!)

Oon viime aikoina nukkunu paljon olkkarin sohvalla sillä makuuhuone ahistaa mielettömästi. Mä tukehun siellä enkä oo välilllä voinu kuvitelakkaan nukkuvani siellä! Yks triggeröivä asia makkarissa on sänky joka ostettiin vähän aikaa sitten. Se on aivan liian pehmeä ja toisen kääntäessä kylkeä toinen heilahtaa ja huojuu.. ja mä en kestä sitä. Nukun muutenkin uskomattoman huonosti ja uni on kevyttä. On järkyttävää ja pelottavaa herätä siihen kun sänky heilahtaa...se on ku paluu menneisyyteen! Ja sitt ku se tapahtuu vähän väliä... ei ei ei!!!! Ja sängtyn liika pehmeys tekee mun selän ja lantion kipeiksi ja monesti herään sitt kipuihinkin. Ja on varmaan sanomattakin selvää ett lantion seudun kivut on aika traumaattisia, etenkin öisin. Näistä johtuen oon sitt nukkunu olkkarissa mitä Beijb ei oo ymmärtäny. En mä oo sitä kyllä ees selittänytkään muuta ku ett nukun huonosti. Mä vaan häpeän taas niin helvetin paljon itteeni ja olemistani! Mä en kehtaa taas näyttää kuinka ongelmallinen tapaus mä oon.

Jotain pientä.

Pitkä tauko kirjottamisesta. Oon viettäny kesälomaa nyt parin viikon verran ja omaksi yllätykseksi mä oon pystyny antaan välillä itelleni luvan olla ja völlätä ilman kovin suuria omantunnontuskia. Tää aika on tehny mulle hyvää ja joukkoon on mahtunu myös päiviä jolloin itsemurha ei oo pyöriny mielessä. En uskalla kovinkaan iloita asiasta, sillä pelkään romahdusta joka aina on tullut nurkan takaa ennemmin tai myöhemmin. Päivä kerrallaan siis menen. Pienin, erittäin pienin askelin.

Mä oon halunnu herätä aamuisin niin ettei mulle jokapäivälle oo suunnitelmia ja kamalia tehtävälistoja vaan oon halunnu mennä sen päivän fiiliksen mukaan. Jos ei oo huvittanu tehä mitään niin sitten en oo tehny. Oon pystyny ajattelemaan ett mulla on täys oikeus olla lomalla. Yhden päivän vietin takapihalla kukkien parissa ja orapihlaja-aitaa siistiessä. Olin unohtanu kuinka tykkään siitä, siis kaikesta puutarhahommailusta.

Oon viettäny aikaa myös pojan kans ja se jos mikä on osunu suoraan sydämeen. Eilinen päivä vietettiin PowerParkissa ja jälleen kerran ravattiin pojan kans kaikki hurjimmatki laitteet. Välillä pelotti niin hiivatisti, mutt oli ihana tuntea täysin toisenlaista pelontunnetta kuin se tuskainen ja ahistava tunne joka mulla on harteilla ollu viime ajat. Sain houkuteltua pojan ja Beijben mukaan kattoon 5D-leffaa joka oli mieletön juttu! Mä oon aiemmin ite käyny sellasessa kun oltiin reissussa Bulgariassa ja nyt suostutteluiden jälkeen sain myös Beijben mukaan, ja tykkäshän se. Poika myös.

Mitähän muuta...

Ei tää ihan koko aikaa oo noin "ruusuilla tanssimista" ollu, vaan mulla on joinain iltoina tullu sellasia epämääräisiä tunteita joita en oo osannu sanottaa, mutt se ei oo ollu kivaa. Mua on ahistanu, mutt en oo tienny sen aiheuttajaa. Myös pelkoja on vähän väliä. Jotenkin oon vaan onnistunu työntämään kaiken sivuun jotta kesälomasta nauttiminen onnistuis. Tai ehkä mä tietoisesti suljen kaiken pahan pois siksi aikaa kun terapiasta on taukoa, sillä en pääse mihinkään tuntemuksia ja ajatuksia purkamaan. Ja viime yö meni pitkästä aikaa painajaisten kans.

Tässä jotain pieniä kuulumisia. Valitettavasti juttu ei nyt oikein kulje, mutt hengissä ollaan ja kamppailu jatkuu. Lämpimät kiitokset teille kaikille jotka ootte mun juttuja lukenu ja lähettäneet voimia. Niin paljon kiitoksia <3

Tunnelma synkkenee enkä mä tiiä kauan enää jaksan. Jostain oon onnistunu keräämään kasaan pieniä voiman hipppusia joiden avulla mennä hetki hetkeltä eteenpäin, mutt ne alkaa olemaan loppu. Mun oleminen...tää on naurettavaa ja epätoivosta räpiköintiä. Mä oon yrittäny opetella puhumaan ja kertomaan Beijbelle mun ajatuksista. Oon myös kirjottanu niistä kun tuntu ettei sanoja löydy. Mä halusin yrittää, mutt en pysty mahottomiin.

MÄ PELKÄÄN!!!

Sairas mieli ei anna mulle hetkeäkään rauhaa...se muistuttaa kaikesta. Ja mä tukehun.

Pelko vie musta voiton. Mä en jaksa laittaa sille enää vastaan. En pärjää enkä tiiä mitä keinoa en olis kokeillu. Oon lopussa. Voi helvetti...oon pahoillani.

Pyörteisiin.

Tänään viimenen aamuvuoro ja sitt alko kauan odotettu kesäloma. Mun piti olla ilonen, hyvällä mielellä ja täynnä ideoita mitä kaikkea lomalla vois tehä. Mutt ei asiat menny niin. Ensin kuvittelin itestäni taas liikoja, yritin unohtaa pelkoni ja häiriköin Beijbeä tekstareilla sen ollessa töissä... Sitt töistä lähtiessä istuessani bussissa mä katselin maisemia. Bussi ajoi sellasen pienen puiston ohi jonka keskellä on lampi sorsineen. Bussi pysähty pysäkille ja mä katselin ikkunasta viereiseen puistoon. Puiston penkillä istu...mun isä. Yksin sorsia katsellen. Kyyneleet alko valumaan. Valuu yhä.

Mä tunne itteni todella pahaksi ihmiseksi. Mä tuotan ihmisille harmia ja pahaa mieltä. Mä en enää kestä olla tällanen joka tahtomattaankin saa joko ihmiset raivostumaan tai surulliseksi. En kestä olla se joka tuottaa ympärilleen pahaa. Tälle kaikelle sodankäymiselle, kamppailulle ja paskalle on tultava jonkinlainen loppu. Helvetin pian. Mä en jumalauta jaksa tätä, ett joudun päivästä toiseen näkemään mitä pahaa oon ihmisille tuottanu ja kuinka paljon kaikilta vaadin. Huomionkipeä paska!! Mulle ei riitä mikään!!!

Ongelma tässä on se etten mä osaa ratkoa ongelmia. Mä en tiiä miten voisin selvitä, miten voisin jatkaa. Mä en tiiä miten voisin hyväksyä itteni! Mä halveksin itteäni, oon halpamaisin saasta mitä maan päälllä voi olla. Tekopyhä paska. Mä oon rangaistukseni ansainnu.

Mä tunnen olevani täysin ulkopuolinen ja kuulumaton kotiini, elämääni, kaikkialle. Kyllä mä tiiän ett mussa on pikkusen jotain hyvääkin, mutt se ei oikeuta mua olemaan tällanen. Mä oon paha, tuhoan ihmisiä. Mun on paha olla sillä satutan kaikkia ja se satuttaa mua itteäni. Tää on siis päättymätön kehä jota mä kierrän...kierrän...vielä...ja vielä...vielä... Paha riehuu mun sisällä. Se roihuaa ja haluaa viiä mut mukanaan pyörteisiinsä.

Mun on pakko lopettaa tää jotenkin. Tää ei oo elämää. Liikaa pelkoa. Liikaa surua. Liikaa luottamuspulaa, yksinäisyyttä ja harhoja. Liikaa kaikkea. Liikaa huonoja muistoja.