Salakavala luikertelija!

Huomenna vapaapäivä, vaan yks sellanen. Tämän illan aion levätä ja huomiselle ei vielä oo suunnitelmia ja hyvä niin. Mä alan kunnolla tajuamaan omien voimieni vähyyden ja sen, ett nyt mun täytyy pitää huolta omasta jaksamisesta. Nyt ei oo varaa yhtään mihinkään ylimääräseen paskaan.

Tänään oon taas tapellu beijben kans blogistani. Sehän siis meni niin, ett kun jokunen kuukausi sitten annoin Beijbelle luvan kertoa kaverilleen mun menneisyydestä, jotta hällä olis joku kenen kans vois jutella ja "saaha tukea" mun rinnalla kulkemiseen. Kirjotin siitä postauksenkin ja muistan kuinka luvan antaminen vaati multa tosi paljon, etenkin kun en uskalla luottaa kehenkään. Noh, jouluna sitt paljastu ett Beijb oli myös kertonu tälle kaverilleen mun blogista ja ilmeisesti ajatteli, ett kun se kaveri lukis mun blogia niin se vois paremmin ymmärtää mitä Beijb selittää ja mistä asioista puhuu ja millasta elämä mun kans on. Mutt mä otin ton suurena loukkauksena ja se satuttaa mua yhä! Siis se, ett mun blogin lukijat ei oo itteni päätettävissä. Tänään sanoin, ett oon Beijbelle vihaisempi nyt ku koskaan aiemmin. Kerroin kuinka olin blogissani opetellu tuomaan tunteitani esille ja harjotellu asioiden tuomista päivän valoon ja nyt sinne olikin päässy joku puoli tuttu lukemaan kaikki mun henkilökohtaisimmistakin asioista.

 Mä tunnen nytkin tätä kirjottaessa mieletöntä raivoa!! Beijb yritti kyllä selittää, ett se oli yrittäny kaveriltaan saaha jotain apua miten toimia tai tukea mua tai muuta vastaavaa. Mutt mä sanoin ett, "Jumalauta sä oot oikein patistanu mua kirjottaan jotta pääsette taas palaveeraan mun sairastelusta ja päivitteleen voi kamala sentään.. ja mä tyhmänä kirjotin kaiken sydämeltäni enkä osannu arvatakkaan jonkun "puoli tutun" lukevan mun tunteita!! Mun sisällä ihan kiehuu tää paha olo ja viha! Oon aivan ku täynnä hehkuvan punaista laavaa joka pian kuplii yli!! Mä tunnen oloni niin turvattomaksi!!!

Pakko antaa tuon asian nyt olla hetken ennen ku viha yltyy liian voimakkaaksi.

Tänään on sitt Uuden vuoden aatto. Jee. Oon liian väsyny juhlimaan sitä yhtään mitenkään. Enkä mä taija kyllä tähä siinä mitään juhlimisen aihettakaan, sillä kai musta vaan tuntuu ett kahlasin läpi 2015 vuoden ja kohta olis taisteltava vuosi 2016! Just nyt en halua ajatellakkaan elämän jatkuvan enkä halua ajatella asioita pitkälle. Menen hetki hetkeltä eteenpäin, päivä kerrallaan. En halua ottaa paineita uudesta kokonaisesta vuodesta. Saas kattoo miten käy...

Poika meni pappalaan yökylään ja varmaankin menevät torille ilotulitusta katsomaan ja puuhastelevat yhessä jotain mukavaa. Ehkä se on hyvä juttu niin saan hetkeksi kunnolla lakata olemasta reipas ja "hyvä äiti" ja keskittyä vain itteeni.

Onneksi ei väsytä.

Väsymys alkaa painamaan ja jälleen kerran mieli valuu yhä alemmas. Ihmeen kauan tätä "parempaa" aikaa onkin kestäny! Tänään ollessani iltavuorossa ja kuunnellessa sitä osaston tauotonta melua mä havanhuin miettimään, ett miks helvetissä mä teen tätä. Se ajatus tuli kuin isku päähän, mä tajusin kuinka väsyny mä oon. Tuntu ett purskahan itkuun just sillä sekunnilla. Mutt ei, jatkoin töitäni. Samalla mietin, ett kuinka mukavampaa olis välillä tehä töitä niin ett joku jäis välillä henkiinkin. Kuulostaapa aika kamalalta, mutt tuolta musta tuntuu. Kyllä mä tiiän ett pohjimmiltani mä tykkään työstäni tosi paljon, mutt nyt kun oma elämä on päin vittua niin ei vaan jaksa...Ehkä työnteko ei tuntuis niin raskaalta jos se olis välillä jotain muutakin kuin säästölinjauksia, kiristettyjä hoitajamitoituksia, vihaisia omaisia jotka näkevät vain heijän oman läheisensä, ei niitä 29 muuta jotka on myös hoidettava sekä kuoleman odottelua. Ehkä työpaikan vaihdos tekis hyvää, ehkä ei. Paras olis jäähä sairaslomalle, mutt just nyt en kestä ajatusta kotiin jäämisestä...kai mä pelkään, ett se olis mun menoa sitten. Töissä mä pääsen edes hetkeksi pakoon kaikkea siviilielämää.

Kotiin tultua olin kiukkunen ja Beijb kysy, ett miks oon pahalla päällä. Ensin en vastannu mitään, sitt sanoin "oon vaan niin saatanan väsyny, en helveti jaksa tällasta enää". Kyyneleet alko valuun ja lähin suihkuun. Tässä on nyt ollu pitkän aikaa jo yhtä alamäkeä ja vastoinkäymistä ettei mun voimat tunnu riittävän vaikka kuinka kovasti kamppailen päivästä seuraavaan pienin askelin. Voiko koko helkutin elämä olla yhtä taistelua?! Perkele...

Taas täytyy kömpiä sänkyyn jotta jaksan herätä aamuvuoroon. Ja koska auto on rikki, niin herätys on vielä aikaisemmin jotta ehin pyöräillä töihin. Onneks mua ei väsytä...

Oivallus(ko?)

Eilen tajusin (tai epäilin tajunneeni) yhen asian. Tai siis mietin, ett voisko asia olla niin miten yhtäkkiä tajusin sen olevan. Ja nyt mua kai ensimmäisen kerran ikinä harmittaa ett terapeuttini on lomalla sillä haluaisin niin kovasti kysyä tästä asiasta. Eli, onko mahollista kokea jotkut tunteet täysin kehollisesti tai ett vartalo reagoi johonkin tunteeseen aina samalla tavalla ja ettei ihminen aina osaa ees sanoa mitä tunnetta tuntee? Tuo oli kyllä niin selkee selitys joten annan käytännön esimerkin:

Joulun aikaan kun mieli sai taas aihetta järkkyä, niin mä oon ollu huonovointinen ja oksentanu voileipää isommat ruoka-annokset ulos sillä musta tuntu etten mä vaan voi pitää ruokaa mun sisällä. Pahimpina hetkinä mä yritin pakottaa itteni syömään ees jotain ja tuntu ett yökin jo pelkästä ajatuksesta. Kun sain jouluna tietää yhen tyypin saaneen kuulla mun blogista ja lukeneen sitä mä menin ensin vähän ymmälleni. Sitt tunsin vihaa mutt kätkin sen sisälleni sillä en halunnu pilata kenenkään joulua. Sitt alko yökkiminen ja oksentaminen joka jatkui eilis iltaan saakka. Ruoka tekee mulle kuvottavan olon, etenkin ku mulla ruokahalu katoaa aina kun mieli on huonona.

Eilen muistin syömishäiriöaikani. Silloinkin mä tunsin vihaa, raivoa, vääryyttä, pelkoa, häpeää...kaikkea niitä jotka mut sai oksentamaan nytkin. Voiko siis olla etten mä osaa tuntea noita negatiivisia tunteita enkä osaa käsitellä niitä, joten koitan vaientaa ne sulkemalla ne sisääni joka taas kääntyy vihaksi ja häpeäksi itteäni vastaan?! Sama asia viiltelyn kans...kun en tuu toimeen sen tunteen joka silloin on, kans se kääntyy itteäni vastaan ja sitt mun on pakko viiltää koska musta tuntuu ett mun sisällä roihuaa ja joku repii mua hajalle. Voiko se siis oikiasti ollakkin niin etten mä vaan oo oppinu tuntemaan tunteita enkä tiiä miltä ne tuntuu koska niiden tunteminen saa mut tuhoamaan itteni? Jopa on miettimistä yhelle kertaa...

Nyt on pakko painua sänkyyn jos vaikka uni tulis jossain vaiheessa, sillä huomenna olis taas iltavuoro. En kyllä haluais taaskaan nukkua sillä näen pelkkiä painajaisia...niin ku tässä hereillä olemisessa ei olis tarpeeksi kärsimystä!

Näillä mennään.

No niin, nyt on sitten blogi muutettu ykstyiseksi ja joissain määrin voin kokea kirjottamisen turvalliseksi. Jouduin siis tekemään muutoksen johtuen siitä, ett eräs henkilö oli saanut tietää blogistani ja ilman ett mä tiesin asiasta, niin tämä henkilö oli lukenu musta kaiken, kipeimmätkin salaisuuteni ja arimmatkin tunteeni, kaiken. Koen itteni helvetin loukatuksi ja paljaaksi, aivan kuin olisin kaikkien vapaata riistaa. Blogini sivuilla mä olin opetellu raottamaan menneisyyden verhoa ja vähitellen lopettaa salailua, muttt nyt mä tunnen oloni erittäin suojattomaksi ja haavoittuneeksi. Kyllä mä tiedostin millaiset riskit voi blogin yleisenä pitämisessä olla, mutt en mä ollu ajatellu jonkun kertovan toiselle ihmiselle, ett "se pitää blogia, käyppä lukemassa". Mä oon helvetin loukkaantunu, häpeissäni ja surullinen. Vihainen myös.

Pari päivää mä puntaroin, ett mitä tekisin blogin suhteen mutt päätin jatkaa kirjottamista sillä tästä on tullu mulle tosi tärkeä keino käsitellä tunteitani, jäsennellä ajatuksiani ja purkaa pahaa oloa. En halua ajatellakkaan kirjottamisen lopettamista. Mä en tiiä miten mulle käy ja selviänkö mä, mutt haluan kamppailuni kaikkine vaiheineen olevan turvassa "ei toivotuilta" ihmisiltä. Mä oon ajan kuluessa oppinu rajaamaan ihmisiä ulkopuolelle joita en lähelleni halua, eli kai tämä blogin yksityiseksi tekeminen on yks keino rajaamiseen.

Näin mennään eteenpäin.

Muutoksia.

Mä oon pari päivää miettiny, ett mitä teen blogini suhteen ja jotta mä voin jatkaa kirjottamista turvallisin mielin, niin mun on pakko muuttaa blogi yksityiseksi. Valitettavasti näin. Mä ajattelin ennen ett haluan blogin olevan kaikkien saatavilla esim. vertaistuen tai muun vastaavan vuoksi ja uskoin pysyväni lähes anonyyminä voiden rehellisesti kirjottaa kaiken, siis aivan kaiken ilman ett joutuisin pelkäämään salaisuuksieni ja menneisyyteni paljastuvan ja leviävän kaikien teitoisuuteen, etenkin kun en voi olla varma ketkä ovat todellisia "tukijoitani" ja ketkä käyttävät paljastuksiani mua vastaan. Mun on siis pakko tehä näin jotta voin jatkossakin tyhjentää mieleni bogini sivuille.

Oon erittäin kiitollinen kaikista teistä jotka ovat vierelläni kulkeneet ja mielelläni jatkan matkaa teijän kanssa. Mikäli yhä haluat kulkea tätä tietä kanssani niin laita pyyntöä sähköpostiini nin lisään sut lukijaksi. Joitain teistä lisään automaattisesti :) Mä en osaa sanoa onko tää lopullista, mutt tällä hetkellä mä tunnen itteni aika paljaaksi enkä tunne oloani turvalliseksi joka pystyisi itse määräämään ketkä tietävät synkimmätkin salaisuuteni, mua haavoittaneet ja rikkoneet teot sekä arimmatkin pelkoni. En pystyis jatkamaan kirjoittamista joutuen miettimään ja pelkäämään postauksieni leviämistä ja niistä johtuvia ei toivottuja seurauksia. Oon halunnu kirjottaa tunteeni, oireeni ja kamppailuni jotta saisin purettua kaiken ulos, mutt en halunnu ett taistelustani tulisi osa juoruja ja kahvipöytäkeskusteluita samalla kauhistellen sitä kuinka hullu mä oon. Ja kyllä, joku osa musta on hullu ja täysin sekopää, mutt suurin osa musta on helvetin arka ja kipeä joka ei pysty ottamaan pahalta tuntuvia riskejä. Teen tämän suojellakseni itteäni.

Askel askeleelta lähemmäs.

Edelliseen postaukseen haluan lisätä, ett huonot muistot syntymäpäivistä ei liity lahjoihin joita en saanu, enkä siis itke niiden perään nyt "aikuisenakaan". Se ei siis oo se mun trauma. Mun pointti oli, ett mun on tosi vaikia ottaa lahjoja vastaan, en ymmärrä miks joku niitä mulle haluaa antaa enkä todellakaan kehtaa sellaisia itelleni pyytää tai olettaa saavani. Mä itken menetettyjen lapsuuden juhlien, syntymäpäivien ja ittensä tärkeäksi kokemisen perään. Tänään mä oon tajunnut, ett eilen vallassa oli joku tai jotkin lapsiosistani, just ne jotka kokivat tulleensa hylätyksi, unohdetuksi tai mitätöidyiksi. Myöhemmin eilen illalla mä romahdin totaalisesti. Piilouduin taas makuuhuoneeseen ja kävelin ees taas sängyn vierustaa. Itkin ja itkin...se tuli jostain todella syvältä enkä mä saanu sitä loppumaan. Mun mielessä joku kuiski "vielä tää yks joulu, koita pinnistellä. Vielä tää yks joulu, sitt pääset pois. Sun on pakko päästä pois...vielä yks joulu...pian kaikki on ohi. Hymyile vielä parin päivän verran, sitten kaikki on ohi...vielä vähän aikaa". Taukoamatta tuota. Ja samaan aikaan mietin "ei jumalauta, en halua tätä enää. Mun on pakko päästä pois, ei enää hetkeäkään. Mä en halua olla täällä enää". Itkin ja otin yölääkkeet sekä Oxaminin tarvittavista. hautauduin tutulle paikalleni sohvan kulmaan ja tuijotin johonkin. Beijbelle sain sanottua vain " ei tälle pahalle ololle oo ees sanoja". Ei sille ollutkaan. Se oli (ja on yhä) jotain sanoinkuvaamatonta tuskaa joka salpaa hengityksen, pusertaa sydämen rikki, repii mielen, hajottaa kokonaan. Mä en pysty uskomaan minkään terapian, lääkityksen tai minkään muunkaan pystyvän poistaa sitä.

Yön sain nukuttua lääkityksen avulla ja aamulla mieli oli rauhallisempi. Mä kyllä tiesin, ett mun on pakko jaksaa tää päivä ja vielä olevan paljon tekemistä ennen joulua. Join aamukahvit ja aloin sutimaan meikit naamaan. Mieltä piristi se, ett menisin nopsaa piipahtaan hakemassa mun tilaamat Party Liten kynttilähärpäkkeet Katarooman luota. Mä rakastuin kynttilän tuoksuun ja tämän päivän oon fiilistelly sen voimalla. Voisin huomenna, tai ylihuomenna, laittaa kuvia millaset jutut mä tein sellasista kynttiläaseteista. Sain Kataroomalta synttärilahjankin joka sai silmät kyyneliin ja lämmitti mieltä niin kovasti. <3 Tänään oon tehny vielä viimeset jouluostokset, käyny apteekista hakeen lääkkeitä lisää, imuroinu ja luutunnu, laittanu piparkakkutalon kasaan vihdoin ja viimein, valmistanu pähkinäisen marjajäädykkeen, tehny joululahjaksi sellaisia itsemaalattuja lasipurkkeja joihin laitoin mm. Goji-marjoja, yhteen Chia-siemeniä, yhteen lakritsateetä jne. ja tietenki paketoinu ne. kuljettanu paketit äidille josta ne menee myös kummitytölleni. Tekemistä on ollut vielä paljon enemmänkin, mutt se on ollu tarkotuskin. Se, etten mä ehi miettiä pahjoja asioita. Mun on pakko touhuja jotta pysyn hengissä. Nyt mä oon väsyny ja jalat huutaa hoosiannaa. Pitäs taas kaivaa lääkkeet esiin ja nappasta yötabletit naamaan.

Mua pelottaa huominen aivan helvetisti! Mua pelottaa ett romahan ja pilaan pojan joulun. Mua pelottaa ett sairas mieli astuu esiin ja vie mut mukanaan. Mä niin haluaisin huomisen olevan ihana päivä, kaikille. Huomiseen päivään mahtuu riisipuuroa, hautausmaata, jouluruokaa, joulusauna havujen keskellä, joululahjoja, rauhaa ja lepoa. Mä niin toivon etten mä pilaa kaikkea.

Erittäin rauhallista Joulua sulle. Kiitos kun oot jaksanu kulkea vierellä. Lähetän sulle paljon lämpöä ja kauniita ajatuksia. Pidä lähimmäisistäsi kiinni ja pidä huolta itsestäs. Oikein Hyvää Joulua ystäväni. <3

Paljon Onnea.

Hyvää syntymäpäivää mulle. Tää on mun päivä, ilon ja juhlan päivä.

Mutt muhun sattuu. Mä en juhli enkä mä oo ilonen. Oikiasti mä oon todella surullinen ja ahistus on ollu mieletöntä. Aamuvuoron jälkeen mun oli tarkotus hommailla kaikkee, mutt mä oon aivan ku lamaantunu. En oo tehny muuta kuin ollu ja tuijottanu eteenpäin, välillä käyny sängyssä makoilemassa pimeässä peiton alla ja sitt taas tullu istuun sohvan nurkkaukseen. Söin mä kakkua ja join kahvia. Sain mä Beijbeltä ja pojalta lahjankin. Mutt kaikesta huolimatta musta tuntuu niin pahalta!! Haluaisin juosta pakoon, kauas kaikista!! Mun on vaikia selittää miks tunnen näin...Mutt mä yritän.



Muistan lapsena aina odottavan kovasti syntymäpäiviäni kuten varmaan kaikki lapset. Mua alko jännittämään jo kun marraskuu vaihtui joulukuuksi, sillä siitä tiesin joulun ja synttäreiden lähestyvän. Joulussa oli musta tosi paljon jotain sadunomaista ja taikaa. Muistan kuinka ihana oli nukahtaa jouluvalojen sekaan ja kuinka jännittävältä kaikki tuntui, etenkin jos sattui heräämään yöllä vaikka juomaan. Muistan usein ihastelleeni joulukuusta, tuijotin vain sen kauneutta ja eri värejä. Näin jälkikäteen mä oon ajatellu tosi "aikuismaisesti", sillä muistan myös nauttineeni siitä rauhasta joka mut valtas joulukuusta katsellessa. Keräsin myös pitkältä aikaa kolikoita kasaan jotta saisin ostettua muille joululahjoja, helkutti vie vaikka olin vasta 9-vuotias.

Niin, mä siis samalla ootin myös syntymäpäiviäni ja juhlia. Joita ei tullut. Olin ollut tosi itsekäs!! Mikä ihme mut sai uskomaan, ett kaiken joulukiireen ja jouluruokien valmistamisen ohessa aikaa ja rahaa jäis vielä synttäreihin?! Vittu mikä idiootti!! Mä muistan sen yhen kerran kun pari kaveriani oli käymässä meillä synttäripäivänäni vaikka juhlia ei ollutkaan. Kaverini, Aino nimeltään, tais nähä mun pahan mielen läpi ja päätti sitten laulaa mulle yhessä toisen kaverini kans mulle onnittelulaulun. Mä purskahin itkuun ja painuin vessaan. Äiti anto helvetinmoiset moitteet siitä kun en osaa käyttäytyä ja ett sai hävetä silmät päästään. Olin taas ollu idiootti ja kiittämätön. Joskus meillä kävi sukulaisia joulun alla ja lapsen innolla mä luulin saavani vaikka jonkun synttäripaketin. Sainhan mä, yhen. "Tässä nyt olis vähän tällasta pientä, siinä on sitten synttäri- ja joululahja samassa", mulle aina sanottiin Ja sitt se otettiin multa pois ja laitettiin syrjään odottamaan joulua. Ja nämä "synttärivieraat" toivat samaan aikaan joululahjan myös siskolleni. Mulla siinä omassa paketissani vaan oli samassa myös synttärilahjani. Kyllä mä tajusin siinä olevan jotain keljua, tunsin ettei kaikki menny oikein. Ja sitt häpesin, sillä munhan olis pitäny olla kiitollinen siitä minkä sain eikä kitistä lisää!!

Mulle syntymäpäivä on merkinnyt häpeää ja kiittämättömyyttä. En uskalla vielä tänäkään päivänä toivoa ihania juhlia, "paljon" ihmisiä juhlimassa mun kans, herkuttelua, naurua, kaikkea mistä juhllta yleensä koostuu. Mä oon aina sanonu, ettei mulle mitään juhlia tarvi järjestää eikä mitään extraa muutenkaan. Mutt oikiasti mä vaan oon pelänny sitä, ett entä jos kukaan ei haluais tulla juhliin mun kans, tai entä jos kenelläkään ei olis hauskaa. Tai mikä pahinta, olisin itsekäs paskiainen kun kaiken joulukiireiden sekaan mä järkkäisin ihmisille vielä lisää "velvollisuuksia". Siksi onkin helpompi sanoa etten mä halua juhlia, enkä halua lahjoja. En halua mitään mikä poikeais tavallisesta arjesta, sillä se riittää mulle. Onhan se aina riittäny.

Veli kävi vähän aikaa sitten kahvilla ja kysy onko käyny paljon vieraita. Vastasin ettei oo ja Beijb kaivo kakun jääkaapista.

Hyvää syntymäpäivää Jaska. Hyvää syntymäpäivää Charlie. Hyvää syntymäpäivää Irvikissa, Hyvää syntymäpäivää Raakile. Hyvää syntymäpäivää kaikki te pienet mun mieleni sisällä. Tää on meijän päivä. Paljon Onnea.

Sellasta ei olekaan kuin pakko!

Oon taas pitäny itteni kiireisenä jotta en kerkeis ajatteleen  mitään. Oon käyny reippaasti töissä ja vielä olis 3 työvuoroa ennen jouluvapaita. Oon saanu postitettua itsetehdyt kortit ajoissa ja piparkakkutalo on koristeltu, ainoastaan kasaaminen puuttuu. Oon Laatikaisen kans väkertänyt sellasia pieniä joululahjoja ja koittanu laittaa kotiinkin vähän jouluntunnelmaa. Tänään pyysin Beijbeä käyttään mua aamuvuoron jälkeen kauempana kaupoilla tekemässä jouluostoksia. joulukuusi on vielä koristelematta, mutt se saa oottaa sillä sitä ei voi tehä kiireellä ja se pitää tehä yhessä. Sain tänään kummitytöltäni, eli siskoni lapselta, viestin jossa se pyysi mua tekeen taas sille joululahjaksi Rocky road-suklaata kuten viime jouluna. Vaikka mulla ei hirveesti aikaa oo, niin tuo pyyntö teki mulle hyvän mielen. Tiesin tehneeni jotain josta toinen oli tykänny enkä oo vähään aikaan kummitytöstä kuullu mitään joten siksikin viesti tuntu kivalta. Mä haluan raivata johonkin väliin sen verran aikaa ett pyyntö saahaan toteutettua. Onneks Rocky Road-suklaassa ei mee kauaa.

Mä oon huomannu ett hetkittäin mulla on ollu hyvä mieli ja oon halunnu viettää ihanan joulun. Huomasin, ett kestohymy on saattanu ajoittain olla aito. Pienten hetkien ajan mulla on ollu joakuinkin ihmismäinen olo, mutt se ei kestä kauaa. Pian mieli taas muistuttaa kuinka nautinnollista olis kuolla nyt ja saaha haluamani kosto. Kaikki pahat ihmiset tulis aina joulun lähetyessä  muistamaan miks mä en oo enää täällä. Ne joutuis joka vuosi, uudelleen ja uudelleen huomaamaan sen etten mä oo täällä, etten mä koskaan enää tulis takas. Ne joutuis tuntemaan samaa mitä mä, kerta kerran jälkeen...yhä uudelleen ja uudelleen, viikosta toiseen, kuukaudesta seuraavaan. Vuosien vaihtuessa yhä se puristava tunne sisällä joka tuhoaa pala palalta.

Kaikkea tuon jälkeen paketoidessa lahjoja mä  mietin, ett eikö joulussa oo loppujen lopuksi kyse vaan ja ainoastaan välittämisestä, rauhallisuudesta, lämmöstä, rakkaudesta. Tajusin, ett sitähän joulu on mulle aina ollut ja siks oon tuntenu niin paljon vihaa ja ärtymystä ku oon kuullu jonkun antavan joululahjoja pakosta! Tai viettävän joulua koska on pakko tai viettävän joulua sellasten ihmisten kanssa joita vihaa ja esittävän tykkäävänsä heistä. Miks tehä asioita pakosta? Ja antaa vieä toisten olla siinä uskossa ett antamasi aika ja lahjapaketti merkitsis jotain. Sehän on sulle vain pakkoa! Ja paskan vitut, kaikki on vapaaehtoista!! Sun ei oo pakko yhtään mitään!! Elä osta sitä saamarin suklaakonvehtirasiaa Ale-kyltin alta ja mieti mielessäs kuinka ovela oot ja naura vielä päälle, ett vietpä ainaki jotain! Elä lähetä joulukorttia jos nimen kirjottaminen ja postimerkin kalleus saa verenpainees kohoamaan. Elä tee yhtään mitään mikä ei tule sydämestäs.

Kaiken kaikkiaan joulu on pieniä asioita. Mä oon usein miettiny pään puhki, ett mitä kaikkea poikani haluaa lahjaksi ja miten saisin rahat riittämään. Mutt tänään tajusin senkin, ett itsekkäästi uskoessani musta tuntuu, ett paras joululahja minkä voin pojalleni antaa on mä ite. Se, ett äiti on yhä elossa. Kyllä mä kuolla haluan, mutt ei jouluna. En halua viiä pojaltani joulua. Vaikka mielessäni mä olin leikitelly ajatuksella kuolla samana päivänä kuin oon syntynytkin.

Kuten tekstistä huomaa mä käyn aikamoista kamppailua ja tasapainoilen kuoleman ja elämän, vihan ja rakkauden, koston ja anteeksiannon välillä. Kaikesta huolimatta haluan sanoa, ett mä todella oon halunnu muistaa teitä joille oon osannu postikortin lähettää ja joille oon joskus sanonu "kiitos ett oot olemassa". Teitä ei oo paljoa, mutt teitä kuitenkin on. <3

Kaikkea sitä.

Miltä masennus tuntuu? Mitä se oikeastaan on?

Se on kaikkea tuota. Ja vielä paljon enemmän.

Kun kaikki on vierasta ja vaarallista.

Yö meni erittäin huonosti hereillä olon ja painajaisten välillä. En pystyny rauhottuun nukkumaan vaan mieli oli aivan sekasin ja hajalla. Yöllä oon säpsähelly hereille vähän väliä ja oon ollu peloissani ja vaati paljon aikaa saaha itteni tajuamaan olevani omassa kotona ja ettei nyt ole menneillään mitään uhkaavaa. Mä inhoon tuota sekavaa olotilaa kun ei kykene ymmärtämään juuri mitään! Aamulla olin sitt mieli kireänä jo valmiiksi. Yritin puhua Beijben kans syyllisyydestä ja kaikesta mikä tällä hetkellä ahistaa mua, mutt tuntuu etten mä osaa ilmaista itteäni ja ajatuksiani niin ett mut pystyis ymmärtään. Kaikki pahat tunteet on niin syvällä mussa, juurtuneena muhun kiinni ettei niistä pääse eroon noin vaan. Syyllisyys raastaa ja repii mua ja saa mut vihaamaan itteäni entistä enemmän jos se vaan on mahollista. Syyllisyys ja viha on tunteina niin armottoman voimakkaita etten mä osaa tulla toimeen niiden kans. Mä en osaa! Ja just ne tunteet saa mut tuhoamaan itteäni ja toivomaan kuolemaa. Ehkä se kertoo jotain niiden tunteiden voimakkuudesta.

Kävin mä tänään Laatikaisella sillä oltiin aiemmin sovittu, ett jatketaan joulusysteemeiden tekoa. Laatikaisen näkeminen on aina jotenkin...hmm...ei sitä voi ees selittää. Mutt siellä käyminen tuntuu aina yhtä hyvälle. 

Hävettää myöntää, ett loppuhaastattelussa sen naisen tekemä yks kysymys pysäytti mut ja rehellisesti vastatessani sanoisin "kyllä, aina". Mutt en vastannu ihan niin. Kysymys oli " Jos mietit kulunutta viikkoa niin ootko tuntenu itses avuttomaksi ja haluaisit vain tulla hoivatuksi?" Sitä mä toivoisin niin kovasti, koko sydämestäni. Mä oon oppinu aina piilottamaan kaikki tuollainen jossa osottaisin heikkoutta, väsymystä tai avuttomuutta. Nyt siis tuollasetkin tunteet on heränny mussa, mutt ne mun täytyy kätkeä...aivan kuten oon lapsesta saakka oppinu. Kaiken tuollaisten asioiden ja tunteiden myöntäminen tekis musta haavoittuvaisen ja paljaan ja mä pelkään kaikkien käyttävän sitä heti hyödyksi. Mä pelkään millon tulee se viimeinen pisara ja kaikki sortuu. Jos joku mut tuhoaa niin se on mä ite, ei kukaan muu. Kukaan ei saa satuttaa mua enää ikinä. Eli kyllä, mä pelkään kaikkia.

Mä tiiän tän kaiken kuulostavan erittäin sekavalta ja sitä tää onkin. Mä oon ku eksyny pieni lapsi ihmisjoukon keskellä joka epätoivoisesti yrittää ettiä jotain... Emmä enää tiiä mitä tehä itteni kans.

Mä muistan yhä osa 2.

Tultuani ulos kylmetin sisällä vellovat tunteet ja lähin Beijben kans tekeen jouluostoksia. Pikkusen meinas olla mieli muualla ja sain kamppailla jotta en hajonnu. Halusin olla reipas. Iltapäivällä oli sitt vakauttamisryhmään kuuluva "loppuhaastattelu" jossa kysyttiin kaikkea lapsuuteeni liittyvää sekä kaikkea koskien omia vanhempiani ja omaa tapaani olla vanhempi. Haastattelija oli Helsingistä tullut vastaavanlaisen ryhmän vetäjä. Sitt aika loppu puolella se kysy, ett " Millä tavoin vanhemmaksi tuleminen on muuttanu sua ihmisenä?" Mä olin kauan hiljaa. Sitt sanoin:
                   " Mä oon ollu vanhempi jo aikoja ennen oman pojan syntymää, oon ollu vanhempi veljelleni. Siks mikään vanhemmuudessa ei tullu mulle suurena yllätyksenä enkä mä tajunnu ees pitää äitiyslomaa synnytyksen jälkeen. Mutt se miten oon joutunu muuttumaan on se, ett oon joutunu opettelemaan huolehtimaan itsestäni. Mä oon aina antanu kaikkeni poikani puolesta mutt nyt oon joutunu opettelemaan ajattelemaan myös itseäni ja uskomaan mun olevan tärkeä jollekkin. Oon joutunu tottumaan ajatukseen ett mulla olis jotain merkitystä. Mun on ollu lähes mahoton antaa itelleni lupaa elää enkä mä oo vieläkään valmis antamaan itelleni ihmisarvoa, mutt mun on pakko eläämenneisyyden vuoksi koska mä oon tärkeä omalle pojalleni. Mun on ollu pakko sietää saastaisuuttani ja tultava toimeen itsevihani kans vaan ja ainoastaan poikani vuoksi. Ennen äidiksi tulemista mulle oli aivan sama mitä mulle tapahtu, mutt nyt mä en voi enää ajatella niin. Mun on ollu pakko alkaa hoitaa itteeni kuntoon ja vaikka en usko koskaan tulevani ehjäksi niin mun on ollu pakko yrittää. Sillain mä oon muuttunu."

Se nainen oli hiljaa hetken kunnes sano " tuo oli erittäin pysäyttävää ja koskettavaa. Mun täytyy nyt  hetki vähän nieleskellä" ja sitt se kaato itelleen vettä lasiin ja joi. Sitt me vejettiin haastattelu loppuu. Kun kysymykset oli kysytty ja nauhuri sammutettu se sano mun olevan uskomattoman vahva ja että olin kuvannu raastavan todentuntuisesti siitä kuinka ihmiseltä voidaan viedä koko elämä ja ihmisyys pois ja että oli erittäin surullista kuulla kuinka rikki ihminen voi mennä. Se sano mun olevan selviytyjä. Mä hymyilin. Sitt lähin. Haastattelussa oli menny kaks tuntia. Mä olin aivan loppu. Oli tyhjä olo.

Autossa mä sanoin Beijbelle, ett mua harmittaa kun en voi nähä itteäni terapeuttini tai tuon haastattelijan silmillä, sillä selviytyjä-nimitys on itelleni täysin vieras. Mä en kykene näkemään itessäni mitään hyvää tai kaunista joten musta tuo kuvaus on valetta...se ei voi olla totta. Se ei oo todellista mun maailmassa. Kotiin tullessa aloin tekemään kaavoja piparkakkutaloa varten. Siis jumalauta mun mieli on hajalla ja mä alan leipomaan pipareita! Mutt kai se on keino selvitä...sama juttu kun joulukorttien askartelun kans. Nyt mä kirjotan tätä ja makaan sängyllä. En pystyny jäämään olkkariin kirjottaan sillä tuntu etten mä pysy kasassa. Tuntu ett täytyy mennä piiloon. Hävetti. Nyt mä vaan itken...kirjotan ja annan kyyneleiden valua. Kai mä alan vasta nyt kunnolla sisäistään sen kuinka rikki mä oon...ja kuinka väärin mua on koheltu!!! Saatana aikuiset ihmiset on käyttäny mua, viatonta lasta!!!! EI JUMALAUTA!!!! Viha ottaa mut hengiltä!!

Mä muistan yhä osa 1.

Tänään oli terapia. Musta tuntuu ett tänään otin ison askeleen avautumisen suhteen, puhuin kai enemmän mitä olin ajatellu. Ja nyt mua jostain kumman syystä ärsyttää ja hävettää se! Mua vituttaa oma "pehmeyteni", se ett menin juoruamaan asioitani vieraalle ja kitisin vitun kurjaa lapsuutta! Huomionkipeä ja itsekäs PASKA!!

 Kerroin terapeutille valokuva-episodista ja käytiin läpi niitä tunteita mitä sillon tunsin ja tunnen yhä. Kaikista voimakkain tunne mitä kuvien katsomisen jälkeen tunsin oli syyllisyys ja sen tuoma viha itseä kohtaan! Terapeutti ihmetteli, ett miten ihmeessä mä onnistuin tuonkin kääntämään itteäni vastaan. Aloin selittämään kuinka kaikki oli vuosikausien ajan antanu mun olla siinä uskossa ett veljeni menetti isänsä mun takia ja kaikissa kuvissa näkyi erittäin selvästi kaikki se häpeän ja syyllisyyden taakka jota kannoin harteillani. Kuvien ottohetkellä mä tunsin itteni niin likaiseksi etten voinu nostaa katsettani maasta ja jos vain mahollista, käänsin pään muualle. Tänään mä tajusin, ett teen niin yhä...mä harvoin katon ihmistä kohti, korkeintaan vilkasen, enkä todellakaan kato ketään silmiin! Mä kerroin terapeutille kuinka yhessä kuvassa istuin sohvalla ja käärin sätkää, veljeni ihan mun vieressä ja oli jotain 5-vuotias. Veljen kasvot oli itkuista punaiset, en muista miksi. Omia kasvojani ei näkyny. Kuvaa katsoessa mut valtas uskomaton hätä ja pelko siitä, ett miks veljeni oli itkeny ja miks mä en lohuttanu sitä!! Olinko mä lohuttanu?! Itkikö veli mun vuoksi, olinko mä tehny jotain?!? Tunsiko veljeni ittensä yksinäiseksi ja hylätyksi?! Oliko sillä paha olla?!? Mitä oli tapahtunu?!? Miks mä en auttanu sitä?!?! 

Terapeutti ymmärsi ett mä kannan noita tunteita yhä mukanani. Mä pelkään ett jos mä jätän tekemättä jotain tai en tee tarpeeksi niin jotain pahaa tapahtuu joko mulle tai sitt mun läheisille. Mun on pakko olla koko ajan valmiina, valppaana, annettava kaikkeni ja vielä enemmän. Mun on jaksettava..muuten kaikki sortuu. Mä oon oppinu syyllisyyteen, kasvanu siihen. Musta on tullu yhtä syyllisyyden kanssa. Mä muistan kaikki syytökset joita mun korviin on kantautunu...mä muistan joka ikisen nimityksen joita mulle on annettu, lapsuudesta tähän päivään. Mä oon nähny ett kaikella on seurauksensa, niin hyvässä kuin pahassa. Terapeutti kuunteli... ja pian aika oli lopussa. Ja nyt terapeutti jäi joululomalle. Ens kerran tavataan ens vuoden puolella... Niinh...

Vanki.

Palataan viikko ajassa taaksepäin... Mun mummu ja pappa oli tullu Hyvinkäältä käymään ja kuten aina, niin tälläkin kertaa ne majaili mun äitin luona. Kaiken mietinnän jälkeen sain kerättyä tarpeeks rohkeutta mennä käymään siellä. Kamalinta siinä oli siskon näkeminen sillä tiesin sen olevan siellä myös. Ja niin olikin. Yllätyksekseni "näkeminen" meni ihan hyvin..tai no niin hyvin kuinka nyt mennä voi, sillä mä olin koko ajan aivan kuin sisko ei siellä oliskaan. En kattonu siihen päin, en tervehtiny enkä myöskään vastannu tai reagoinu sen kysymyksiin tai sanomisiin yhtään mitenkään. Se ei ollu mulle olemassa. Siinä mä onnistuin ja oon ylpeä itestäni. Kaikesta huolimatta mä lähin sieltä kyyneleet poskilla valuen. Ja miten se sitt sai alkunsa...

Olin saanu kaveriltani facebookissa kuvahaasteen jossa piti julkasta 5 vähintään 15 vuotta vanhaa kuvaa. Mulla ei itestäni montaakaan kuvaa oo joten äitillä ollessa päätin sen varastoista ettiä niitä. Alku meni hyvin...sitt alko tuleen valokuva-albumeita joissa oli kuvia veljeni vauva-ajoista. Jokaisessa kuvassa mä olin aina kääntäny pään pois tai katsoin alaspäin. Näin jälkikäteen mä näin niin selvästi kuinka musta näky kaikki se paha olo ja salailu. Ne kuvat sattu! Joissain kuvissa hymyilin ja nauroin veljeni kans ja muistan niiden hetkien aitouden ja onnellisuuden vaikka seassa oli paljon kipua ja pelkoa. Selasin kuvia eteenpäin...ja sitt tuli isäpuoleni hautajaiskuvat ja kortti jonka veljeni oli isälleen askarrellut. Kortissa luki pienin haparoivin kirjaimin "Ethän isi unoha minua". Sen nähdessänimun sydän meni rikki...muistin kuinka mua syytettiin isäpuoleni itsemurhasta ja kuinka olin vuosikaudet eläny siinä uskossa ett se todella olin mä joka aiheutti veljeni isän kuoleman. Tunsin itteni saatanan paskiaiseksi vaikka kuinka yritin pysyä kiinni nykyhetkessä. Pahasta mielestä huolimatta jatkoin kuvien selailua ja...löysin kuvia joiden olemassaoloa en tienny tai muistanu...

Muistan kauan sitten kun veljeni painautu aivan mun kylkeen kiinni, tuli kainaloon ja kysy "miksei sulla oo enää aikaa mulle". Olin niihin aikoihin ajautunu seurusteleen sen yhen paskiaisen kans ja lähes aina oltiin sillä vieraalla paikkakunnalla. En tienny, ett tuosta tilanteesta oli otettu kuva ja siinä se oli suoraan mun silmien edessä. Kuvaa seuraavana arkipäivänä mä lähin...enkä tullu kotiin vähään aikaan taksin. Pari päivää kuvan ottamisen jälkeen mut myytiin. Voi perkele kun oisin voinu varottaa sitä kuvassa näkyvää tyttöä!! Vaikka tyttö oli jo rikottu niin kuvan ottamisen jälkeen mikään ei enää olisi hyvin. Kuvia oli aika paljon...lopulta musta tuntu ett ne kaikki vaan vilisi mun silmissä. Tuntu ett mä kuristun!!

Se tyyppi...se oli niin todellisena mun mielessä ja mun iholla. Mä muistin sen äänen ja kosketuksen, aivan kaiken. Mieleen alko ponnahteleen kaikkia muistoja ja ihmeellisiä yksityiskohtia, kuten se ettei se koskaan puhunu musta nimellä. Mä olin tyttö. Äitilleen se sano esim. ett "keitäppä tytölle kahvit" ja kavereilleen ett " me tullaan tytön kans käymään". Kukaan ei varmaan ees tienny mun nimeä! Muistin kuinka se oli poissaollessaan aina tietoinen mun päivän liikkeistä, eli ett mitä olin tehny ja missä käyny sen ollessa koulussa viereisellä paikkakunnalla. Muistin kuinka se hommas aina kaiken mitä olin vähänkin vihjannu haluavani ja usein en edes tajunnu sanoneeni mitään kun se oli jo hankkinu sen mulle. Muistan kuinka se ei halunnu mun viettävän yksin aikaa sen kodin takapihalla...enkä mä saanu mennä yhteen huoneeseen joka pysyi aina suljettuna. Kaikkia outoja muistoja pyöri mun päässä ja mulle tuli tosi kuvottava ja paljas olo. Oli pakko päästä ulos! Laitoin nopiasti kuvat laatikkoon ja vinkkasin Beijbelle haluavani lähtä. Takkia pukiessa kyyneleet tuli silmiin, hissiin päästessä ne jo valu pitkin poskia. Mä säikähin sitä kuinka voimakkaasti se tyyppi ja ne muistot pitää musta kiinni! Mä todella oon yhä menneisyyteni vanki. 

Kaiken muun lisäksi tuo takauma on hankaloittanu mun olemista aivan mielettömästi ja se pyörii kehää mun ajatuksissa. Ihan ku mä olisin räjähdystilassa... Mun mieli kuiskii jatkuvasti etten mä koskaan tuu pääsemään vapaaksi ja ettei kukaan pysty rakastaan mua sillä mut on liattu niin pahoin ettei sitä enää puhtaaksi saa. Huora mikä huora.

Just smile.

Hymyile, niin ne luulee sun voivan hyvin. Hymyile, niin ne luulee sun muuttaneen mieles. Hymyile, niin ne luulee sun unohtaneen kaiken ja antaneen anteeksi. Naura, niin kukaan ei nää tuskaasi. Naura, niin kukaan ei näe pelkoasi eikä kyyneleitäsi. Naura, niin voit uskotella kaiken olevan hyvin.


- Charlie -

Kengurukin haluaa nukkua.

Tänään oli vakauttamisryhmän päätöspäivä. En tiiä kumpaa oon enemmän; helpottunu vai surullinen. Saatiin todistukset, ruusut ja pienet muistot.

kenguru kuvastaa vanhemmuutta, äitiä joka kantaa pientä mukanaan ja suojelee.

Tapaaminen oli haikea ja täynnä jotain mitä en osaa kuvailla. Mä en olis halunnu lähtee sieltä pois sitten kun aika oli loppu. Pelotti. Mä oon saanu ryhmästä mielettömän paljon ja tuntuu ett aivan ku mun pitäs nyt pärjätä omillani. Joku pieni mun sisällä huutaa " mutt ku emmää oo valmis vielä, emmä pärjää!!!"  Enkä mä osaa rauhotella sitä koska oon itekki ihan pihalla! Samalla taas oon tyytyväinen ett se on ohi ja ett mä sain käytyä sen loppuun. Mä selvisin siitä, se on nyt menny. 

Ryhmässä jokainen soitti jonku itelle tärkeän biisin jonka haluais jakaa muiden kans syystä tai toisesta. Mä olin valinnu ihailemani räpäyttäjän Mc Manen biisin Salaisuus. Vaikka mä en oo aikoihin kyenny ajattelemaan niin positiivisesti mitä biisissä on niin halusin kuitenki "jakaa salaisuuden" tyttöjen kans. Yks vetäjistä sanoi "sehän oli veikeä, oli koodikin kätkettynä". Mä naurahdin. Toivon tyttöjen muistavan salaisuuden sanoman aina kun elämä tuntuu pahalta. Vaihettiin ryhmäläisten kanssa sähköpostiosotteet ja joidenkin kans myös koko nimet jotta voijaan löytää toisemme facesta. On ryhmällä vielä yks kokoontuminen maaliskuun puolessa välissä...

Mun elo ja oleminen viime päivinä on ollu tosi takkuilevaa. Töissä oon käyny ja haluanki käyä, mutt kestohymyä näkyy yhä harvemmin. Mä menen töihin, teen työni ja lähen pois. Kun kuuntelen työkavereiden valittamisia kaikesta turhasta mun tekee usein mieli ärähtää ett jumalauta jos kampaajan liian lyhyeksi leikkaamat hiukset  tai puristava työasu olis mun elämäni suurin murhe niin oisin hiivatin tyytyväinen"  mutt oon vaan hiljaa. Mun mieliala vaihtelee tunnottomasta kaaokseen ja välillä itken vuolaasti. Kaikki pelot on niin totta ja läsnä joka ikisenä hetkenä. Mä ahistun ihmisistä mun lähellä sillä joudun koko ajan olemaan valppaana ett millon ne romauttaa kaiken, millon hajoan. Mä en pysty enää olemaan yhtään missään sillä pelkään niin perkeleesti!!!!! 

Äiti kävi vähän aikaa sitten täällä. Se halus jutella joulusta. Mä puhuin sille suuni puhtaaksi. Kerroin epävarmasta huomisesta ja siitä etten mä voi riskeerata ja päästää pahoja ihmisiä mun elämään. Kerroin kuinka pahana ihmisenä itteni koen ja kuinka teen joka päivä töitä sen eteen ett pystyisin näkemään itteni sen verran arvokkaana ett voisin mennä seuraavaan päivään. Kerroin kuinka pelkään! Kerroin kuinka muistan kun sisko aiemmin itki pyytäen vielä yhtä mahollisuutta ja toivoi mun pystyvän opetella luottamaan häneen. Sisko itki ja mä annoin yhen mahiksen. Kerroin äitille kuinka syvältä sisko onnistu sivaltamaan pettäessään mut just nyt! Mä kerroin etten voi hyvin ja joulua en voisi ajatellakkaan viettäväni saman katon alla siskon kans ja äiti ymmärsi. Se oli hiljaa ja nyökytteli. Sanoin toivovani ett sisko avais silmänsä ja tajuais mitä se on tehny. Pian äiti sitt lähtikin.

Eilen kun ahistus oli taas rankemmin päällä mä aloin tekemään joulukortteja....niin, viiltämisen sijaan aloin askarteleen! Mietin, ett teen kauneimman joulukortin ikinä ja lähetän sen siskolle. Jouluna se voi sitt katsoa korttia ja miettiä, ett vähän aikaa se oli vielä mun kädessä...ja enää mua ei oo. Tuo ajatus tuotti mulle mieletöntä tyydytystä ja rauhaa. Sen ajatuksen voimalla oon tänään jatkanu korttien tekoa. Yllättävää kyllä, niin korttien tekeminen tuntuu hyvälle...

Mä oon tajunnu kuinka mä hankaloitan ihmisten elämää ja oon etenkin Beijben elämän esteenä. Tähän on tultava loppu, ei tää voi näin jatkua. En mä voi oman elämäni lisäksi rikkoa myös muitten elämää. Siks pysyn kaukana kaikista, otan askeleen sivumpaan ja menen piiloon. Ajatelkaa kuten Apulanta laulaa biisissä Ilona " kun eilen näin sun itkevän, mä aavistin sun lähtevän. Sun silmät katsoi tyhjää. Nuku rauhassa, pikkuinen". Mun on paha olla täällä, ei mua sureta nukkua pois. Mä elän tuskan keskellä ja pelkään jokaista hetkeä. En jaksa enää itkeä...voisitteko ymmärtää?

Narri. Se sä olet.

Sä et koskaan tuu olemaan tärkein yhtään kenellekkään, eikä kukaan tuu haluamaan sua elämäänsä. Sä et koskaan tuu merkitteen yhtään mitään. Sä tuut aina olemaan yhtä avuton ja yksin mitä olit lapsenakin. Et sä tuu pelastuun, et sä tuu pärjäämään. Sä oot kaikille pelkkää tyhjää eikä kukaan sua ikävöi kun kuolet. Sä oot aivan turha. Kerta kerran jälkeen sut on saatu vakuuttumaan asioiden menevän lopulta hyvin, mutt joko sä uskot ettei niin tuu koskaan käymään?! Sä sanoit pari vuotta sitten nousevas kuopasta vielä kerran, sen yhen ainoan kerran lupasit kattoa mitä elämä sulle tarjoaa. Joko siis nyt uskot ettei sun elämästä tuu mitään?! Ei koskaan. Kaikki vaan pilailee sun kustannuksella! Sä oot kaikkien narri!


Tapa ittes, vain siten sä voit pelastua. Näytä niille ett susta on siihen.




- Charlie-

Aikalisä ja mistelinoksia.

Hiukan parempi päivä tänään, vaikkakin mieli on ailahellu laidasta toiseen erittäin nopiasti. Tänään oon miettiny paljon sitä, ett mitkä asiat tällä hetkellä tuottaa mulle helposti murtumisen ja yhen löysin aika pian. Tai noh, mä huomasin sen tavallaan jo keskiviikon vakauttamisryhmässä. Aiheena oli Vihan tunteet ja niiden kanssa toimeentuleminen jota oltiin käyty läpi myös edellisellä kerralla. Mun täytyy pala aiheeseen terapeuttini kans vielä syvemmin, mutt se mitä mä huomasin oli se, ett mä olin löytäny jonkinlaisen keinon "pysäyttää" viha siihen pisteeseen jolloin tuntuu ett maailma räjähtää ja tekee mieli viiltää. Mä oon käyttäny kaikille varmaan tuttua "Aikalisää" jota superlastenhoitajat suosittelee kiukutteleville lapsille. Kun mä oon just menettämässä kontrollin tai homma tuntuu karkaavan käsistä tai en muuten vaan selviä tilanteen kans niin mä otan aikalisän ja poistun paikalta. Yleensä menen makuuhuoneeseen ja laitan oven kii. Siellä saatan olla joko vain muutaman minuutin tai sitten koko illan, se riippuu. Oon huomannu, ett noinkin pieni asia on estäny mua huutamasta anteeksiantamattomia sanoja ja ehkäissy uusien viiltojen syntymisen, sekä tietenkin sen ettei köysi oo vielä puristuneena kaulani ympärille. Mä oon ollu tyytyväinen ja ehkä jopa hieman ylpeekin oppimastani ja kuvittelin edenneeni oireiden selättämisessä. Mutt... pari päivää sitten Beijb kerto kuinka mä oon lähes päivittäin ollu entistä enemmän syrjäänvetäytyny tai erkaantunu yksikseni makkariin ja kuinka muhun ei saa kontaktia koska en puhu. Ryhmässä mä yhtäkkiä tajusin ett samaan aikaan kun mä oon ollu ylpeä oppimastani niin Beijb on ollu huolissaan, peloissaan ja loukkaantunutki kun linnottaudun yksinäisyyteen. Eli siis mä luulin edeneeni, mutt Beijb taas näki asian niin ett mä oon entistä kauempana. Tieto tuosta sai mut syyttämään itteäni siitä kuinka olin taas kuvitellu itestäni liikoja ja naiivisti luullu pärjääväni. Mutt nyt mä tajuan, ett monelta pahalta olis voitu säästyä jos mä oisin puhunu, me oltas puhuttu tai jotenkin meillä olis kommunikaatio toiminu! Kai mua ehkä hävetti kuinka pienestä asiasta oon onneni kukkuloilla enkä siksi kehannu Beijbelle mitään puhua, emmä tiiä. Häpeä mua varmaan aina eniten estää puhumasta. Emmä oo vielkään sille kertonu mitään... En tiiä miten, tai mitä sanoa. Toisaalta taas...äääh!

Huomenna olis peräti yks vapaapäivä ja mulla on aika omalääkärilleni jonka pitäis tehä uus lausunto kuntoutuspsykoterapia varten. Vituttaa ja ahistaa taas mennä kertoon kaikkea mun voinnista, oireilusta ja arjesta. Oon leikitelly ajatuksella, ett entä jos täräyttäsin sille suoraan ett "se on kuule sellanen juttu ett köydenjatkoksi meinaan itteni ripustaa, jos vaikka mistelinoksaksi alkaisin näin joulun alla"! :D  Damn, olimpa mä taas hauska!

Ai niin, huomenna tulee isovanhemmat äitini luo. Viime tapaaminen ei tainnu mennä niiden kans ihan ok... En tarkalleen muista.

Olen, mutta en elä.

Oon yhä polviani myöten suossa. Tästäkään ei siis oo tulossa positiivinen postaus. Aika harvoin niitä on viime aikoina tainnu olla. :/  Mä oon kyllä yrittäny, ja niin perkeleesti olenkin! Haluan kuitenkin muistuttaa joka ikisen hengenvedon sattuvan aivan kuin suolaa kaadettaisiin haavoihin. Iltaisin en missään nimessä haluais mennä nukkumaan sillä en kestä ajatusta uudesta päivästä. Mä en onnistu enää huijaamaan itteäni ja musta tuntuu, ett aivan kuin mä vaan kulutan aikaa. Mä olen, mutt en elä. En pysty elämään. Mä niin haluaisin tietää mistä itsetuhoiset pimeydessä kulkijat saa kerättyä voimia ja joskus jopa kasattua toivoa sen verran ,ett pääsevät kiinni elämään. Mikä voisi olla niin voimauttava ajatus joka kantaa seuraavaan päivään?

Ja kyllä, mä tiiän ett joku siellä taas miettii ett onhan mulla poika. Eli kyllä, niin mulla on. Mutt mä en koe tässäkään asiassa olevani mitenkään korvaamaton tai edes kelvollinen äiti. Mä näen elämän tällä hetkellä niin mustana etten mä pysty tuntemaan itteäni kohtaan minkäänlaista myötätuntoa. Mä olen mielisairas viiltelijä, epäluuloinen traumalesbo. Kyllä mä haluaisin nähdä elämän kauneuden ja tuntea sisälläni ilon ja onnellisuuden, mutt niiden aika on menny. Mä en osaa sitä enää. Tätä epätoivoa on vaikia kuvata niin voimakkaasti kuin miten mä sitä tunnen! Tää syö mut elävältä!

En muista päivää milloin en olis vuodattanu kyyneliä enkä usko sellasen päivän enää koittavankaan. Musta ei saa irti enää mitään. Mä hengitän, itken ja olen. Mutt mä en elä.

Oon sanaton vaikka olis niin paljon sanottavaa. Tyydyn vain huokaamaan syvään ja antaa kaiken olla. Otan yölääkkeet ja jään odottamaan seuraavaa kiduttavaa aamua. Toivon, ett ne loppuu pian.