Pelaan aikaa.

Nöyrä anteeksipyyntö vähäsestä kirjottamisesta viime aikoina. Voimat ja jaksaminen on ollu tosi vähissä ja oon vaan laahustanu päivästä toiseen, kirjaimellisesti. Tällä hetkellä vointi on (uskallanko sanoa) hitusen parempi, mutt yhä oon keskellä mustaa pahaa. En koe ett taistelisin elämäni eteen. Sitä en jaksa. Mä kai kulutan aikaa, oon "Time Outilla".


Lähes joka yö nään painajaisia ja kaikissa toistuu mun päätyminen osastolle hoitoon, paitsi yks uni teki poikkeuksen. Siinä unessa mä anelin eri hoitopaikkoja auttaan mua ja samalla virittelin hirttoköyttä paikoilleen. Jatkuvasti mulle tuli puheluita joissa valiteltiin ettei mulle oo tarjottavana apua. Viimesen puhelun jälkeen mä purskahin itkuun, pujotin pään köyden silmukasta ja astuin alas ikkunalaudalta. Viimenen muistikuva oli siitä kun hiukset valahti mun kasvojen eteen ja mun kehon valtas kuuma tunne. Eli...näissä samoissa tunnelmissa jatkan yhä enkä mä usko löytäväni valoa. Mä pelaan aikaa.


Pahoittelen jälleen lyhyttä postausta. Anteeksi.

Njaah.

Ei kykyä eikä voimia. Eipä juuri asiaakaan.

Something to say

Mä oon taas ajatellu kaikenlaista, paljon varmaan sellasta mitä en sais ajatella. Inhottava tuottaa pettymys. :/
Mutt joo...mä miettiin sitä, ett ku sanotaan itsemurhan olevan itsekkäin teko mihin ihminen kykenee...niin kenen arviointiasteikolla tämä on todettu?! Itsekästähän ei oo esim käyttää viimeset eurot tupakkaan huolimatta ett lapsi tarvis ruokaa, eikä itsekkäintä oo sekään jos jätät pienen ja viattoman lapsesi täysin ilman turvaa ja huolenpitoa vain koska sinulla on oikeus nauttia elämästä. Ei, itsekästä ei myöskään oo sulkea silmät pahalta koska et halua menettää hienoa ja arvokasta kulissia rauhallisessa asuinympäristössä. Itsekästä ei myöskään oo se, ettet itse uskalla kohdata totuutta vaan katsot muualle. Kaikesta huolimatta on itsekkäintä kun haluat lopettaa kaiken tuskan lopullisesti! Jos muhun sattuu niin eikö mulla sillon kuulus olla oikeus päättää millon en enää jaksa? Haluaisko joku elää mun menneisyyden vaikka pikakelauksella? Juteltas sitten uudelleen.


Toinen asia... Jos saisitte vielä kerran tavata jonkun jo poisnukkuneen ihmisen, niin mitä hälle sanoisitte? Miks ette sanonu sitä sillon ku aikaa vielä oli? Miks ette tehny niitä asioita joita olitte miettiny mutt ette koskaan vaan saanu aikaseksi? Mun ei oo tarkotus kuulostaa ilkeeltä, mä vaan haluan herätellä ja suositella, ett tarttukaa hetkeen, uskaltakaa ja eläkää.

Time is running out.

Voimat vähenee hetki hetkeltä. Tää päivä on menny hiljaa ollessa...ja tunnelma on taas kiristyny iltaa kohen. Oon pikkusen välillä yrittäny jotain, olla ees hitusen "elossa", mutt sekin on jo aika säälittävää yritystä. Mun mieli kai on jo luovuttanu, mutt joku pieni osanen musta yrittää vielä kuiskaten saaha äänensä kuuluviin. Se pieni reppana...yrittää viimeseen asti.

Huomenna on taas työpäivä ja samoten sunnuntaina. Sitten vaihtuu uudet työvuorolistat ja voi vittu niiden laatija ei oo oikeen ollu asian ytimessä! Mun ens viikko alkaa viiden päivän työputkella ja sen alkuunhan mä teen tän viikonlopun töitä. Ei näillä yhen päivän vapailla saatana tee mitään ja niiden sekaan tuommosia kuuden ja seittemän päivän työputkia! Ja mä ku en muutenkaan oo oikeen hyvissä voinneissa...niin ens viikko vetää heikoksi. Toki tuon putken jälkeen mulla alkaa loma...

Kuten Laika on sanonu, mä tarvin apua. Tai tarvisin, mutt jaksanko mä ottaa sitä vastaan. Se vaatis lisää taistelua, lisää väsymystä, lisää pahaa mieltä. Mä en jaksa sellasta. Mun aika alkaa olla lopussa.

.

Ei muuta.

Väsyny.

Väsynyt. Kuuden päivän työputki takana, huomenna yks vapaa. Tuota kuutta työpäivää aiemmin oli myös vaan yks vapaa, ja senhän mä häröilin ja hajoilin karkumatkalla. Mitenhän huomenna...

Haluaisin kirjottaa teille ja asiaa olis paljon, mutt just nyt en jaksa. En jaksa mitään. En jaksa tuntee mitään. Tarkemmin ajatellen...en jaksais olla.

Karkumatkoja ja teatteria.

Yhä täällä. On ollu tosi raskasta. Viime perjantai oli kamalin pitkiin aikoihin. Se oli viikon ainut vapaapäivä. Mä yritin rentouttaa itteeni ja rauhottaa mieltä, sillä tunsin jo aamulla herättyä ett mieli oli "tiukilla". Mutt yks asia johti toiseen...ja mulle tuli taas se tunne, ett on pakko siivota jotta koti ois selkee ja turvallinen. Lapsena aina oli sotkua kun pahoja tapahtu... Mutt kun kattelin ympärille kotonani näin pelkkää kaaosta...koirat vilisi jaloissa ja pyöri eessä...kissa mouruaa haluten ruokaa...pyykkikone alottaa viimesen linkoamisen ja se humisee...en enää pystyny näkemään kotia kaiken sen kaaoksen takaa. En saanu rauhoteltua itteäni...itkin ja käperryin sohvan kulmaan ihan pieneksi mytyksi, vettiin peiton korville ja olin piilossa. En tiiä kumpi oli voimakkaampi; pelko vai häpeä siitä millaseksi on tullu.

Sitten poika tuli koulusta kotiin ja otti välipalaa ennen treeneihin lähtöä, sitten myös beijb tuli kotiin. En muista mitä sitten tapahtu vai tapahtuko yhtään mitään, mutt mä muistan nousseeni seisomaan (en muista huonetta) ja kävelin eteiseen, menin peilin eteen ja puin ulkovaatteet päälle. Muistan miettineeni, ett pipo pittää olla jottei tuu kylmä. Beijb kysy multa jotain, varmaan halus tietää mihin oon menossa. En muista vastasinko. Sitt menin ulos. Kävelin vaan, hengitin raitista ilmaa. Menin turvalliseen paikkaan johon niin lukemattomat kerrat ennekin. Rakastin niitä paikkoja jo lapsena, rakastan yhä. Menin kirjastoon, samaan pöytään hyllyjen välissä ku aina ja samaan tuoliin. Tällä kertaa luin kirjaa masennuksesta ja kuolemanhalusta. Beijb laitto viestejä, mutt mun mielessä pyöri vaan etten mä voi mennä kotiin. Tajusin kyllä etten mä voi loputtomiin kirjastossakaan olla... Olin ku nurkkaan ajettu kettu metsästäjien kynsissä. Beijb laitto viestin etten mä anna sille muita vaihtoehtoja kun ett se laittaa muut osastolle. Mä jatkoin kirjan lukemista...kunnes virkailija tuli sanomaan ett "Anteeks, me sulettas, nyt pitäs lähtee". Mä hymyilin sille ja kirkkain äänin pahoittelin kovasti etten huomannu ajan kulua hyvän kirjan äärellä. Menin ulos ja jäin seisoon paikalleni...kyyneleet alko valuun. En tienny mihin mennä...

Joten jatkoin kävelemistä ympäriinsä. Alko paleleen ja vedin pipoa enemmän korville. Itkin ja kävelin. En kuitenkaan uskaltanu mennä kotiin, en halunnu mennä ennen kun beijb ja poika tulis takas treeneistä. Oli niin pirun kylmä...mutt mulla oli aikaa ajatella kaikkea. Toinen puoli sano ettei tää voi jatkua enää näin, mutt toinen puoli vastusti kovasti! Se sano ettei kenelläkään oo enää minkäänlaista oikeutta pyytää mua jäämään tai taistelemaan. Se sano, ett mulla on oikeus päättää omasta elämästä. Halusin laittaa beijbelle viestin ett tulee hakeen mut pois, mutt emmä voinu. Äitini asuu myös lähellä, kävelin sinne päin...ja kävelin talon ohi. Sinne meneminen ei käyny ees mielessä. Olin niin pirun hukassa! Tuntu ett olin niin syvällä suossa ettei sieltä vois enää nousta, etten sais muutettua asioita hyväksi. Salaa kuitenkin toivoin, ett joku tulis ja ajattelis mun puolesta, sanois mitä tehä ja minne mennä, käskis mun pitää suuni kiinni ja antaa toisten huolehtia.

Noiden kahen välillä mä nyt tasapainottelen. Horjun perkeleesti, yritän keskittyä vaan olemiseen. Yritän...jotain.

Eilen mä sain tehtyä yhen asian jota joskus miettiin. Varasin mulle ja pojalle liput teatteriin, mennään kattomaan The Addams Familya joka on saanu mielettömän hyvät arvostelut. Kirjastojen ja kirjojen lisäksi mä rakastan myös teatteria ja huomasin etten oo poikaa koskaan oikiaan teatteriin vieny, joten hiihtolomalla on sen aika. Varasin väliajalle meille kahelle pöydän jossa on valmis kattaus; molemmille valkosuklaa-vadelmaleivokset sekä mulle kahvi ja pojalle limukka. :) Ja näytöshän on viel illalla kuten kaikki hienot glamour-jutut aina! Sinne me sitten mennään ja elellään hetki herroiksi. Se päivä on vasta 6.3 mutt toivon sen tulevan pian. Nyt on ainakin jotain mitä oottaa ja toivon pojan tykkäävän illasta.

Asiaa olis vielä paljon, mutt väsy alkaa painaan enemmän. Kiitos ku luit ja kuljit hetken vierellä. <3 Hyvää yötä.

Kohinaa.

Sydän hakkaa rinnassa ja päässä kohisee. Tunnen jälleen sen raivon mun sisällä, se kasvaa ja kasvaa. Voimistuu. Otin puhelimen käteen...mietin ett...jos laittasin sulle viestin, kertosin etten pärjää ja haluan apua. Mutt ei...en näppäile yhtään kirjainta, en kirjota viestiä. Laitan puhelimen pois.

Tärkeysjärjestys ennenkaikkea!

Pahoja unia, kamalia painajaisia...ne seuraa mua kaikkialle. Otin yöksi Oxaminin sekä nukahtamiseen puolikkaan Mirtazapiinin. Uskalsin siten nukahtaa mutt unet oli ahistavia. Aamulla heräsin mutt en jaksanu ajatellakkaan sängystä nousemista joten helvetin viisaana tyttönä peruutin myös terapian jonka vuoksi olin joutunu siirtämään kontrolliaikaa omahoitajan luona. Ai että mä oon hyvä!
Nukahin aamulla uudelleen, mutt nyt morkkis on kamala. Luuserifiilis ku ei kykene mihinkään. Mutt kai mä ajattelin ett jos saisin hetken lisää unta niin jaksan kahlata töissä iltavuoron läpi. Nyt tätä kirjottaessa huomasin jälleen tutun asian...mä en voinu käyttää viimesiä voimia siihen ett oisin taistellu itteni terapiaan ja saamaan apua vaan katon tärkeemmäksi mennä töihin! Sivuutan siis taas omat tarpeeni... Ehkä mä ajattelin jonku tarvittevan rahoja jotka mun töistä tulee. En tiiä.


Mitä helvettiä mä oon tekemässä...

Ihmisraatona.

Taas se tuli...kaaos. Ja riita... Mä en enää pysty mihinkään muuhun ku joko aiheuttaan paskaa ympärille tai sitt kyynelten valuessa miettiä mitä kaikkee pitää ottaa huomioon ku...niinh. Ja mä oon miettiny myös sitä puolta ett se ei tuottas muille paljon hommia ja haittaa. Mä en esim. halua ett mut löytäis joku tuttu tai vaikka joku viaton lapsi. En myöskään halua tehä mitään "sotkua" kotona enkä sillon voi myöskään olla varma kuka mut löytää. Paras olis ilmottaa jollain tavalla viranomaisille mistä kroppa on haettavissa ja ne ei myöskään ottais asiaa henkilökohtasesti vaan oisin osa niiden työtä. Huoh...


Mä en osaa enkä jaksa ajatella mitään muuta. Hetkittäin mulla saattaa olla lyhyt hyvä hetki mutt pian joku taas vetäsee mut pimeyteen. Ja sitt hermostun ku tunnen kuin kroppa alkaa reagoimaan ahistukseen ja mieli yrittää taistella vastaan. En jaksa tällasta!! Joka helvetin päivä!!


Poika meni parhaalle kaverilleen yökylään ja mä kaappasin tyynyn ja peiton ja tulin pojan sänkyyn. Yön vietän tässä huoneessa. Oma makuuhuone on kielletty paikka...enkä mä jaksa taas tapella beijben kans siitä ku en osaa tuoda asioita julki ja sanoo jos haluan puhua!!!!! Vittu leviää pääääääää!!!!


huomenna ois ollu kontrolliaika mielenterveystoimistossa omahoitajan luona mutt joutuin siirtään sitä koska tiistain traumaterapia oli taas siirtyny huomiselle. Omahoitajan luona oisin voinu puhua tilanteen huononemisesta ja etten mä taijakkaan pärjätä... Mutt uskonko mä ihan oikiasti enää ett joku puhuminen tois mulle elämänhalun takas ja veis itsevihan ja tuskan pois?! Kumpa se meniski niin...


Mulla on paha olla ku oon tämmönen...saastanen ja likanen ihmisraato!

Just kidding!

Mun täytyy tunnustaa yks juttu...Mä en oo ollu täysin rehellinen tänä päivänä. Oon yrittäny voija paremmin ja yritin kai niin kovasti ett mieli menee huonommaksi. Huijasin...näyttelin, jekutin, narasin. TADAA!! YLLÄTYS!! Huonosti menee edelleen!! Hauskaa, eikö?!

Mä oon pinnistäny kaiken vähäisen voimani ja tsempannu. Halusin ihan oikiasti voija vähän paremmin, olla ilosempi ja mukavampi. Mutt ei...ei se onnistunutkaan. Mä en voi hyvin. Mä voin oikeestaan aika helvetin huonosti. Eilen sain niin voimakkaan "kohtauksen" ett lähin töihin yli tunnin etuajassa ja vaan siksi ett pääsin kotoa pois. Mä en tiiä mitä tapahtu tai mikä kohtauksen aiheutti, mutt jotain tapahtu mun sisällä...olin niin täynnä raivoa! Halusin tarttua puukkoon pitkästä aikaa ja viiltää syvemmältä ku koskaan ennen, halusin repiä hiukset päästä ja hakata nyrkit verille! mun oli pakko päästä ulos kotoa!! Eka kerran mun mieleen tuli ajatus ett ehkä mun ois hyvä käyä...osastolla levähtään. Bussissa istuessa mä mietin omaa vointia, säikähin itteeni tosi paljon. Mä en tuntenu enää itteeni.

Kaikesta huolimatta, jatkoin bussissa istumista ja menin töihin. Työvaatteita vaihtaessa puin kasvoille kestohymyn ja valmistautuin näytteleen sitä helkutin ilosta ja ystävällistä Jaskaa joka aina jaksaa ja jaksaa...ja jaksaa. En tiiä miten selvisin eilisestä  työpäivästä. Ja tämän päiväsestä...ja huomisesta. Ja sitä seuraavasta...

Mä myös yritin eilen iltavuorosta kotiuduttua puhua beijben kans ja jopa ite alotin keskustelun. Kysyin " mitä me tehtäs tälle mun mielelle". Sitt selitin beijbelle päivästä ja kohtauksesta, juteltiin siitä vähän jotain, mutt yhtäkkiä juttelu loppu toisen vessareissuun... Sittenpä mä mietin kaikkea yksikseni. En tiiä miks tää on niin vaikeeta.

Tänään töissä sain beijbeltä tekstarin jossa se kysy ett rakastanko mä sitä enää. Vastasin, ett tietenki! Ja siihen sain kuulla ett jokunen aika sitten en osannu sanoo mitä tunnen beijbee kohtaan, etten tiiä rakastanko enää. Säikähin taas!! Mulla ei oo tuollasesta mitään mielikuvaa! Kerroin beijbelle ettei mun rakkaus lopu mun sairastamiseen! Edelleen mä vaan mietin ett kuinka paljon mä unohtelen asioita....tai onko mun muistin pimentoon jääny jotain muutakin?!

Tää päivä on menny näytellen ja iltaa kohen se on käyny yhä hankalammaksi. Hermostuttaa ja ahistaa... ja varmaan tää postauski on hitusen sekava tai vaikeelukuinen. Mutt niin on mun mielikin.

Mykkä.

                                   Rauha

                     Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
                     Mitä on tämä hiljaisuus? 

                     Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
                     tää suuri ja outo ja uus?

                     Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat
                     ja metsässä puhuvat puut.
                     Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
                     ja toivot ja tou'ot muut.

                      Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,
                      kaikk' on niin hellää ja hyvää.
                      Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
                      ja tuoksuvat rauhaa syvää.

                                     -Eino Leino-


Tämän aamun tunnelmiin halusin siteerata ehottomasti suosikkiruonoilijaani. En halua avata aihetta sen enempää, kenties sanoma jollekin aukeaa. Musta alkaa vaan yhä voimakkaammin tuntumaan ettei sanoja enää oo, ei niitä oikeita joilla saisin kerrottua miltä musta tuntuu. Mä vaan auon suutani, mutt mitään ei tuu sieltä ulos. Mä en saa sanottua mitään. Oon mykkä. Tunnoton. Kai mä oon jo niin syvällä siellä jossain ettei sanoja enää tarvita.

  

                      

 Mä...mä en vaan pysty unohtaan, antaan anteeksi ja jatkaan elämää. Multa vietiin pois kaikki. En jaksa kerätä niitä takas samalla seuraten kuinka muut voi rauhallisin mielin askeltaa elämää eteenpäin. Menköön vaan...mutt mä en seuraa perässä.

Ei sanoja.

Elä pelkää.

Tuu mun luo, älä pelkää. En mä satuta sua, en enää ketään. Mua ei tarvi pelätä. Tuu mun luo, ihan lähelle. Koske mua, halaa kovasti. Elä pelkää, en mä enää mee rikki. Halaa mua tosi kovasti, ota mut syliin. Piä mua sun lähellä, tiukasti itteäs vasten. Oo mun kans. Anna mun sulkea silmäni ja olla hiljaa. Ollaan ihan hiljaa, kaikki sanottava on jo sanottu ja teot tehty. Silitä mun hiuksia, piä sylissä lujasti. Elä pelkää, mä vaan nukahan. Elä pelkää, en mäkään. Mä näen kaunista unta.

Sshhh...harhamielellä on asiaa...

Paha olo jatkuu. Viime yöksi otin tarvittavista Oxaminin sillä tajusin etten mä ahistukselta uskaltais painaa päätä tyynyyn. Eilen syömisetkin jäi tosi vähiin, en vaan voinu kuvitella syöväni mitään. Nukkumaan mennessä uskaltautuin syömään kupillisen riisisöpöttiä...itkin ja söin. Beijb kysy, ett mikä on ja sain kyyneleiden valuessa vastattua etten kestä olla itteni kans. Söin loppuun ja menin sänkyyn...itketti niin perkeleesti. Ahistus myllersi mun rinnassa, poltti mun käsiä. Lopulta nukahin...ja näin painajaisia kuten nykyään aina. Mä en halua nähä niitä enää!!! Mä voin olla hakattavana ja liattavana, mutt en enää kestä pelkoa yksin jäämisestä! En tarkota ett mulla on pakko olla koko ajan joku, ei niin. Vaan pelkään jäähä yksin sillon ku pahimmat asiat tapahtuu! Oon oppinu, ett ensin tapahtuu kamalia...sitten kaikki kääntyy sua vastaan. Kukaan ei usko sua. Kukaan ei pyyhi sun kyyneliä. Kukaan ei uskalla olla sun vierellä. Kukaan ei auta!! Oot niin saastaa!! *kuole saatanan paska, ei kukaan tuu sua kaipaan, etkö nää kuin vaikeeksi teet kaikkien elämän, päästä irti ja tapa ittes* harhamieli kuiskii...

Enkä mä enää tiiä mikä on totta, missä menee oikeiden tapahtuneiden asioiden ja harhamielen puheiden raja. Mua pelottaa... Ei mun kuulu olla tämmönen! Miks musta on tullu tämmönen? Miks musta tehtiin tämmönen? Kuka helvetti mun sisällä on ja haluaa tuhota mut?! Olkaa joku niin kiltti ja ottakaa tää olo pois...mä rukoilen, ottakaa tää pois!

Kyllä mä sen tiiän ett oon tehny pahoja asioita, mutt mielestäni mä oon kärsiny jo riittävästi. Mä en jaksa enää päivääkään tällasta. Kyllä mä oon rangaistukseni saanu.  Jos huomista ei voija saaha paremmaksi niin mä anelen voimia ja rohkeutta jotta jaksaisin lentää pois, ett pääsisin rauhaan kaikelta. Oon onnistunu huijaan itteäni kattomaan vielä yhen päivän, vielä jonkun hetken, seuraavan viikonlopun jne. Mutt en usko pystyväni siihen enää. Pari vuotta oon antanu elämälle aikaa näyttää mitä sillä on mulle tarjottavana...mutt edelleen tuska asuu mun sisällä. En nää pelastusta.

Mä oon niin pahoillani.

Let go.

Sanoja ei oo, ei niitä oikeita. Kaikki levis taas käsiin enkä mä hallitte mitään. Mä en kestä itteeni, en maailmaa enkä elämää!! En jumalauta kestä!!

.....................

Mä tajusin sen. Oon ruma. Vastenmielinen. Se iski tajuntaan kunnolla. Mä todellakin oon ällöttävä. Hävettää.

Suljetaan pahat arkkuun.

Terapiakäynti takana. Oli taas melkoisen raskas istunto. Kerroin terapeutille tunteista joiden kans oon paininu sen jälkeen kun olin nähny näyttelyssämme vierailleen henkilön meille jättämän viestin. Liitin tuon viestin "Onko kaikki avunn arvoisia"-postaukseen josta sen voi lukasta jos ei nyt hahmota mistä puhun. Aluksihan en tienny mitä ajatella kirjotuksesta, mutt sitt yllättäen esiin astu voimakkaita tunteita ja olin jo niiden syövereissä. Luin tuon viestin tänään terapeutille ja jännä huomio sitä lukiessa oli se, ett mun ääni meinas hävitä ihan ku mulla olis kunnon kurkkukipu tai jotain. Noh, luin sen ja siitä me sitten juteltiin koko loppu aika. Puhetta olis riittäny vielä toiseksikin istunnoksi, joten uskon ett tullaan palaamaan aiheeseen myöhemminkin. Ja viestistä keskusteleminen aukas uusia aiheita ja ajatuksia. Terapeutti ymmärsi kun kerroin kokeneeni seksuaalisen hyväksikäytön tapahtuneen uudelleen kun tämä "paha" oli salaa livahtanut näyttelyymme, keskelle meijän tyttöjen kipeitä muistoja ja arkoja asioita. Sanoin, ett onhan sanomattakin selvää, ett kaikille avoimeen näyttelyyn todellakin pääsevät kaikki, mutt siitä huolimatta olin ajatellut sen olevan turvallinen alue. Tuon "pahan" vierailu näyttelyssä muistutti mua siitä ettei missään voi olla turvassa, näitä "pahoja" voi olla missä vaan. Terapeutti sanoi, ett hän ulkopuolisena kuuli viestistä sanat anteeksiantamatonta ja tehnyt vääryyttä. Nämä siis voisi kertoa tämän "pahan" ymmärtäneen tehneensä väärin ja jollain tapaa katuvan tekojaan. Mä en kuitenkaan voi suoda minkäänlaista myötätuntoa tällaisia rikkojia kohtaan. En kykene. Ehkä jonain päivänä voin ymmärtää, ett pahoilla ihmisillä voi taustalla/menneisyydessä olla joku syy joka laittaa heijät toimimaan tietyllä tavalla. Se ainakin helpottaisi omaa syyllistämistä, eli enää ei tarvitsisi ajatella "mua on satutettu koska oon tämmönen" vaan voisin nähä asian niin, ett rikkojassa itsessään on se jokin joka aiheuttaa käytöksen. Siihen on kyllä matkaa...

Oon huomannu, ett terapiasta lähtiessä kaikki on kirkkaana ja selkeenä mun mielessä, mutt kotiin tullessa mä en enää muista juuri mitään. Kaikki ne oivallukset on unohtunu ja menee ehkä päivä tai kaks ennen ku asiat palaa kunnolla mieleen. Harmittaa usein kun ei heti pystykkään kertoon esim. beijbelle miten terapiassa meni vaan joudun vastaan "hyvin" vaikka hetki aiemmin olin hihkunu hyvää mieltä kun terapeutti oli hitusen saanu poistettua mun "väärää" ajattelua tai selittäen miks tunnen tietyllä tavalla tai ettei mun tarvi syyttää itteäni hulluksi.

Viikko sitten terapiassa me tehtiin mielikuvamatka jossa suljettiin kaikki pahat asiat ja tapahtumat arkkuun, piilotettiin arkku ja laitettiin avain piiloon. Terapeutti sano, ett ne asiat on nyt siellä ja mä voin olla täysin rauhassa niiltä. Tästä eteenpäin jos ne yrittää tunkeutua mun  mieleen mä voin rauhassa todeta niiden olevan arkussa joten ne ei pääse mua satuttaan. Me avataan arkku joskus tulevaisuudessa sitten kun on sen aika, mutt nyt mä oon "turva-alueella". Kumpa mä vaan muistaisin tuon myös sillon kun harhamieli huutelee syytöksiään.

Mä kuvittelin arkkuni tuollaseksi mikä kuvassa näkyy, mutta sen ympärillä menee metreittäin paksua rautaketjua. Sekä arkussa ett ketjussa on molemmissa lukot joihin on eri avaimet. Arkku on likainen, iso ja painava, sitä ei jaksa kantaa. Sen liikuttaminen onnistuu työntämällä. Arkusta kuuluu huutoa, rääkymistä ja itkua. Joku myös kuiskailee, mutt se ei oo ystävällinen. Se on mun muistojen arkku.

Viime yö meni yllättäen ilman painajaisia ja aamulla heräsin ilman pettymystä siitä etten nukkunut pois yön aikana. Aamulla väsytti kyllä uskomattoman paljon, mutt olin hyvillä mielin. Tänään on kaikinpuolin täysin erillainen mieli mitä on viime aikoina ollu. Ihmettelen ittekkin, ett mistäs nyt tuulee ennen ku hoksasin... ( Ja nyt seuraa varoitus, mikäli et halua lukea yksityiskohtia tai mielesi ei kestä rivouksia, lopeta lukeminen :) )  Mä sain eilen, eli rumasti sanottuna, me pantiin pitkästä aikaa. Onhan meillä yritystä ollu, mutt mun itkuun purskahtaminen kesken kaiken on hiukan laskenu tunnelmaa. Eilen en sitt saanu mitään kohtausta vaan pystyin olemaan hetkessä ja pääsin lentään tähtiin! Ja kyllä, seksi todellakin on mulle niin tärkeetä! Oon aiemmissa postauksissa kirjottanutkin seksistä ja mitä kaikkea se mulle merkkaa ja antaa, hyvässä ja pahassa. Eilen mä sain tuntee beijben jakamattoman huomion ja hetken me oltiin maailmassa vaan kahestaan ja se halus koskee mua kauniisti. Mä kaipaan seksiä, haluan nauttia ja kieriä kiimassa! Haluan voihia koko huoneen täyteen! I need that!!

Nauroin aamulla mielessäni, ett mähän voisin jättää lääkkeeni ottamatta ja harrastaa seksiä päivittäin... ;) Ehkä en ihan vielä kuitenkaan lähe toteuttaan tuota lääkkeiden pois jättämistä. :)

Persoonien sekamelskaa!

Aamuun heräsin sekavissa tunteissa enkä olis halunnu herätä ollenkaan. Kuinka tyhjältä ihmisestä voikaan tuntua, missään ei tunnu olevan mitää järkeä eikä mikään jaksa innostaa alottaa uus päivä. Oon täydellisesti hukassa! Kiinnostavien asioiden löytäminen on tosi työlästä...mä en jaksa. Enkä mä pärjää yksin. Oon yrittäny ja yrittäny... Treenaaminen on yksi harvoista asioista jotka tuottaa mulle mielihyvää, kai siksi koska saan "rääkätä" kroppaa ja yrittää muokata siitä sellanen missä mä viihtyisin. Mä olin nähny ilmotuksen, ett vähän matkan päähän on aukastu uus kuntosali jonka jäseneksi halusin liittyä. Olin niin onnellinen siitä tunteesta kun innostuin jostain ja halusin nopeesti saaha homman aluille. Mutt...niih...eilen menin nettiin kirjaamaan itteäni jäseneksi ja samalla oli tarkotus maksaa kuukausimaksu. Eipä se niin mennytkään, sillä siihen samaan piti maksaa myös joku alotusmaksu eli summa kaksinkertaistu. Eihän tuo oo ongelma sinänsä, mutt ku multa vaatii helvetisti ett pystyn tuhlaamaan itteeni ees sen kuukausimaksun verran...en sitt osannu käsitellä tuota juonenkäännettä etenkin kun kotona oli taas kaikkea muuta hässäkkää samaan aikaan. Tuntu taas tosi pahalta ett asioihin piti tulla tuollasia ongelmia heti kun mä innostun jostain joka tekis mun mielelle ja kropalle hyvää! Laitoin beijbelle viestiä pari tuntia sitten ett jaksaisko sä lähtee nyrkkeileen illalla, mutt heikolta näyttää sekin. Ja bussilla kulkeminen nyrkkeileen on aika tympeetä toiselle puolen kaupunkia. Vituttaa!! Onhan tuossa vieressä liikuntahalli jossa on mahollisuus myös käyä salilla, mutt se on ärsyttävän pieni paikka eikä ees kaikkia laitteita saatavilla joita haluaisin. Ja toisaalta taas...yksin treenaaminen on aika tylsää, yksinäistä. Kaipa mä pelkään siinäkin sitä ett havahun miettiin ett miks ihmeessä mä teen sitä...ja siihen mulla ei oo vastausta.

Sain tänään myös puhelun sieltä traumaterapiakeskuksesta ja kyse oli dissosiaatiohäiriö ja vanhemmuus-ryhmästä johon hain ja jonka haastattelu kesti vajaa neljä tuntia. Mut valittiin siihen ryhmään. Nyt kai pitäis hyppiä ilosta..? Se nainen linjan toisessa päässä hihku ihan ett "no miltä nyt tuntuu, eikö oo mahtava juttu, wuhuu" ja mä sain itteni kuulostamaan kai tosi onnelliselta ja sain jopa naurahdettua sekä sanottua kiitokset. Todellisuudessa mun ilmekkään ei värähtäny. Mielessäni olin pahoillani sen naisen puolesta sillä se todellakin oli niin jännittyny ja kuvitteli antavansa mulle todella mahtavia uutisia jotka pelastais mun päivän, mutt se ei tienny ett samaan aikaan kun se oli toimistossaan näppäilly mun numeron mä surffailin itsetuhoisuus-sivuistoilla. Yllätin taas itteni kuinka nopeesti saan vaihettua roolia ja vakuutettua olevani jotain muuta.

Oonhan mä vuosia harjotellu joten ei oo hukkaan menny! Viime terapiakäynnillä puhuttiinki siitä kuinka monta eri persoonaa mulla on, mutt mä en osannu erotella niitä kovinkaan montaa. Yks ainakin on usein näkyvillä, se joka aina jaksaa eikä koskaan väsy, ei koskaan sano ei. Se tyyppi ei koskaan suostu laskemaan naamaria kasvoilta, se on yhtä naamarin kans. Se tekee kaikkensa jotta kukaan ei saisi tietää mitään. Se tyyppi hymyilee ja on ilonen, kohtelias ja ystävällinen. Hän kantaa kaikkien murheet ja antaa viimeisenkin voiman rippeensä toisen puolesta. Jopa synnyttäessään lapsensa hän ei päästäny ääntäkään, eikä keisarinleikkauksen jälkeen suostunu lääketokkurassa nukahtamaan, sillä jos vaikka hoitajilla olisi jotain asiaa niin hän ei halua olla hankala asiakas ja vaikeuttaa toisten työtä.

Huomenna on taas terapia. Hermostuttaa sekin. Viime kerralla puhuttiin myös kosketuksesta ja  koskettamisesta ja terapeutti sai kuulla hieman enemmän musta ja siitä miksi kosketuksen vastaanottaminen on mulle niin vaikeeta, vaikka yks persoona musta oikeen janoaa kosketusta ja lämpöä, läheisyyttä. Se on tosi ristiriitasta samaan aikaan inhota kosketusta ja haluta sitä uskomattoman paljon! Siks kai me beijben kans ollaan niin kaukana toisista kun se ei koskaan voi tietää millä fiiliksillä milloinki oon. Ja on kai beijben vaikee ymmärtää sitä ett mun mielen sisällä on useita tyyppejä joita harhamieli ohjailee.

Mun kans on varmasti tosi vaikeeta olla ja elää. Ku enhän mä itekkään ymmärrä itteeni ja tuu toimeen itteni kans, niin miten joku muu voi ymmärtää? Äh...vaikeeta.

Paha mun sisällä.

Mä alan jo pelkään itteeni, omia tunteita ja ajatuksia. Ihan ku köysi kiristyis mun kaulan ympärillä ja happi loppuu vähitellen, aika on lopussa. Mä en hallitte itteeni ollenkaan! Oon niin täynnä kaikkee etten pysty olla! Oon yrittäny muuttaa elämääni ja koittaa hakeutua tekeen sellasia asioita jotka tekee mun mielen ja olon hyväksi, mutt ei. Se ei oo niin helppoo, se ei onnistu. Sitten tunnen itteni vielä enemmän naurettavaksi kun menin reppana paska kuvitteleen mun onnistuvan jossakin! Hävettää... Mä häpeän itteeni enkä mä voi ymmärtää miten pystyin välillä kuvitteleen itestäni jotain muuta. Mikä mä luulin olevani? Miks mä oisin jotain muuta?

Viime aikoina en oo joka yö pystyny ees nukkuun makkarissa vaan oon joutunu tekeen pedin olkkariin. Makuuhuone ei oo tullu kysymykseenkään. Se on paha paikka eikä siellä voi olla turvassa. Siellä ei voi hengittää eikä liikkua, siellä lamaantuu.

Mä haluaisin itkee. Haluaisin tarttua puukkoon ja painaa sen ihoa vasten. Musta tuntuu ett ainoastaan kipu voi antaa mulle rauhan, mun on päästettävä se paha olo ulos mun sisältä. Mun on pakko. Mä en jaksa enää olla reipas, kunnollinen ja niin saatanan ilonen. En jaksa enkä halua. En halua olla mä, enkä halua olla itteni kans. Se on ku hirviö mun sisällä eikä anna mun rauhottua. Se ei anna mun parantua eikä halua ett mä selviäisin.

Oon pahoillani ett yhä kitisen ja vingun samoista asioista, samoista peloista ja tunteista, anteeksi. Täytyy vaan sanoa kaikki sanottava.