Pois se minusta.

Viime postauksen aihe pyörii yhä mielessä. Välillä oon ajatellu (kuten vuosia sitten) ett olisin turvassa kaikelta pahalta mikäli kuolettaisin itestäni kaiken mikä tekee musta naisen tai vähänkään naisellisen. Mietin jälleen, ett jos mussa ei olis mitään mikä kiinnittäis miesten huomion niin silloin muhun ei sattuis. Ja haluan leikata hiukset vieläkin lyhyemmäksi. Oon alkanu kehitteleen paljon kaikkia "turvakeinoja" jotka tekis mun olon edes vähän levollisemmaksi. En kuitenkaan uskalla enkä myöskään halua olla tällanen. Päässä kaikuu syytökset mun sairaalloisesta huomionkipeydestä...ja joku osa musta anelee anteeksiantoa ja vannoo ettei tehny sitä tahallaan...

Tänään on terapia. Ja samalla alko kesäloma terapiasta. Seuraava tappaaminen on vasta elokuun alussa. Helvetin kiva. En uskalla ajatellakkaan millanen mun mieli tulee olemaan kun en pääse puhumaan, etenkin nyt ku mielen päällä on liikaa asioita ja oon alkanu taas kääntämään kaiken pahan itteäni vastaan.

En nyt oikeen saa kirjotettua kaikkea mitä haluaisin. Oon lukossa.

Punaista.

Päivät on vaihtunu toiseen kerta kerran jälkeen uudelleen. Just tällä hetkellä mä en niin rusentavan ahistuksen ja epätoivon vallassa että päiväni päättäisin, mutt mun on myönnettävä ett kuolema pyörii mielessä joka päivä. Se ei kuitenkaan herätä mitään suurempia tunnekuohuja vaan kai ajattelen sitä aika neutraalisti; mulle se oon vaan keino tuskan loppumiseen, helpotus, turvasatama. Suurin osa mun ajasta meneekin sitt siihen, ett koitan selvitä kaikkien mielen osieni kans ja tartun milloin kenenkin käteen.

Jotain on myös tapahtunu. Viime viikonloppu oltiin reissun päällä kun Beijben serkku meni naimisiin. Häät on aina ihania ja olin innolla menossa niitä juhlimaan. Monien mutkien kautta sain ostettua itelleni mekonkin (jossa en näyttäny idiootilta) ja punaiset korkkarit. Mulla oli jotenkin niin hyvä mieli ett tavallisuudesta poiketen maalasin huuletkin punaisiksi. Oli pitkästä aikaa naisellinen olo. Kaikki meni hyvin kunnes juhlat oli edenny siihen pisteeseen ett ihmiset olivat juovuksissa, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Siinä pöydässä istuessa kaivoin laukustani peilin ja punaisen meikkikynän, aloin korjaamaan huuliani. Beijben yks sukulaismies (oisko tädin mies tai jotain) seiso siinä mun vieressä ja alko ihmetteleen kovaan ääneen ett miks akkojen pitää itteään maalata ja niin paljon vielä. Kai vastasin jotain ihan lyhyesti ja jatkoin punaamista, kunnes se äijä tarttu mun päähän ja veti päätä taaksepäin. Se sano kattovansa onko mulla liikaa ja olihan sitä.  Muhun sattu. Sisällä riehu paniikki. Hymyilin vaan, nousin nopeasti ja painuin vessaan. Itkin koko sydämeni ulos. Olin täysin menneissä...Lukemattomat kerrat miehet on repiny mun päätä milloin mihinkin...pakottaneet ja nauraneet, työntäneet kaikkea mun suuhun ja kertoneen mun olevan niiden kaikkien huora. Ne hetket oli erittäin todellisena mun mielessä, iholla. Siihen loppu mun juhlainto.


Tunsin silloin ja tunnen yhä pilanneeni kaiken. Syytän itteäni, halveksin saatanasti. Noinhan siinä käy jos mä annan itelleni luvan olla nainen tai naisellinen. Niin on käyny ennenkin, niin tulee käymään jatkossakin. Naisellisena ihmisenä mä en oo turvassa. Tunnen itteni niin idiootiksi, sillä mielestäni punainen väri huulissa on voimakas ja tuo mieleen vahvuuden ja rohkeuden. Sellaseksi mä kai itseni tunsinkin ennen kun sain jälleen vääränlaista huomiota. Miks mä olin niin saatanan tyhmä? Miks mä en osaa olla kunnolla? Millon mä opin läksyni?

<3

Flipperi-pallo.

Mun päässä kaikuu huudot ja käskyt...ja ainoastaan yks ajatus pyörii mun mielessä. Ne ei anna mun olla rauhassa vaan mä oon varma, ett ne on päättäny tuhota mut. Ja mun voimat on loppu. Mä en jaksa enää. Tää tunne...kumpa tätä osais kuvata jotenkin jotta ymmärtäisit. Musta tuntuu kuin sydän lyö niin rajusti ett paisuu, kasvaa ja paisuu ja paisuu kunnes repeää. Ja päässä humisee, kuuluu pientä "kohinaa ja helinää", silmissä sumenee ja kädet ja jalat on jäässä. Kuitenkin sun keho on liekeissä, aivan ku seisoisit keskellä tulipaloa. Sitä tukehtuu ja musertuu paineesta. Ja samaan aikaan ett tiiä mihin luottaa; mikä on totta ja mikä tulee menneistä. Kaikki on niin sekaisn ettei voi muuta kuin seota. Musta tuntuu aivan kuin oisin Flipperi-pelin pallo...kukaan ei halua sitä vaan sitä tönitään muualle kunnes lopulta kukaan ei saa otetta ja se tippuu. Game over.

Mä selvisin tästä päivästä. Yö on edessä. Sitten uusi aamu. Uusi päivä.

Petturi.

Terapiasta parin viikon tauko. Ja taas just nyt ku en pärjää. Mä en ymmärrä miks mulla on nykyään niin paha olla sekä itteni että koko elämän kans. Mutt sen mä tiedän etten mä hallitse olemistani. Mä en osaa hallita tätä ahistusta ja se pääsee kokonajan vaan enemmän mun niskan päälle. Mä itken päivittäin. Töissä kaikki on yhtä kituuttamista. En juurikaan hymyile, harvoin nauran. Pääosin mä oon hiljaa ja tuijotan jonnekkin. Mä en nauti elämästä. Elämä ei tunnu hyvältä. Ja mä pelkään...saatanasti. Se tuhoaa mut.

Tänään on tehny niin jumalattomasti mieli viiltää. Ehkä kestääkseni kaiken tai ehkä rankaistakseni itteeni siitä etten mä pärjää ja osaa olla kunnolla. Viha ja halveksunta itteäni kohtaan on huipussaan ja samalla mä tunnen suurta surua niiden pienten mielen osasten puolesta joita mä en osannutkaan pelastaa. Mä en osannutkaan olla aikuinen ja pitää niistä huolta. Enhän mä jumalauta osaa pitää huolta itestänikään, en mistään enkä kestään. Mitä mä oikein kuvittelin?!?! ( kuulen ivanaurua mun pään sisällä)

Oon joutunu turvautuun rauhottaviin. Pitkän aikaa selvisin vain perus mielialalääkityksellä, mutt nyt ei toivoakaan. Siinäkin mielessä koen pettäneeni itteni, kaikki. Vitun luuseri paska!!!!! (no niinhän mä oon aina sanonu!!!! ) 

Missä mä oon turvassa? Pitäisitkö mua kädestä etkä anna vajota?

Auta mua.

Liikaa vai liian vähän?

Tunnen niin paljon, liikaa. Tai ehkä tunnen niin paljon liikaa etten tunne mitään.

Oon neuvoton.

Julkaisematon postaus

Viime postauksen jälkeen asiat on alkanu meneen alamäkeä. Terapiassa ollaan käsitelty paljon mun lapsuutta ja nuoruutta ja se yhdistettynä isän näkemiseen on aktivoinu mussa jotain. Mun mieli on jatkuvasti ylikierroksilla ja mä pidän itteni erittäin kiireisenä jotta ahistus ei pääsis valtaan. Mutt mä alan oleen jo liian väsyny tähän piiloleikkiin. Mun voimat on loppu. Terapeuttikin oli huolissaan mun jaksamisesta ja sano ett ois halunnu peitellä mut nukkuun siihen sen sohvalle. Olin terapiassa välillä silmät kii sillä väsymyksestä johtuen mun oli vaikia kohdistaa katsetta yhtään mihinkään ja se teki mut levottomaksi.

Öisin mä näen kamalia painajaisia ja säpsähtelen hereille monta kertaa yössä. Hereillä ollessa mä pelkään millon mitäkin ja usein en ees tiiä oonko hereillä vai jatkuuko uni vielä. Monesti mä myös herään kiputiloihin. Ne on vittumaisia ja ahistavia!! Päivisin taas en voi nukkua koska on niin paha olla ja mieluiten puran oloa salilla. Mun aika meneekin suurelta osin joko töissä tai treenatessa, mutt mun on pakko olla kiireinen. Pelkään romahtavani lopullisesti mikäli paha saa mut kiinni. Töissä oli vasta sellanen 11 päivän työputki ja sitt kun vapaat alko niin oltiin reissun päällä seuraamassa pojan turnausta etelä-suomessa. Siellä nukkuminen ei onnistunu joten univelka kasvo entisestään. Viikonloppu meni nopeesti ja tiistaina oli taas aika palata töihin. Seuraava vapaa on ens maanantaina.  Kaikki vapaa-aika menee tuohon karkumatkalla olemiseen ja vaikka tiiän ett vejän itteni loppuun niin en voi pysähtyä. En uskalla.  Mun on niin paha olla!! Nytkin mun silmät pyörii ku hedelmäpeli...mutt mieli ei anna mun levätä.

Muuttuuko mikään ikinä vai tuleeko elämä olemaan aina tällaista menneisyyden taakkaa ja kamppailua... Yks lapsiosista kuiskii jatkuvasti, ett oisinko niin kiltti ett antaisin kaiken jo olla ja lopettaisin kaiken. Se itkee ja anelee, se kertoo olevansa väsyny. Toinen osa taas kiljuu ja rääkyy, käskee haistattaan vitut ja viiltään ranteet auki ihan niin ku ennenki. Helvetti tätä sekamelskaa...

Mä vaan haluaisin levätä hetken. Käpertyä johonkin turvaan. Voi taivas ett mä oon väsyny.

Pettäviä kohtaamisia.

Musta tuntuu ett oon pettäny kaikki pienet lapsiosani. Vaikka kuinka olin valmistautunu ja terapiassakin käyny asiaa läpi niin tilanteen tullessa eteen mä hajosin. Ja nyt poukkoilen eri osien välillä ja sisällä oleva tuska ja paniikki on mieletön.

Pojalla oli siis kaks päivää kestävä salibandyturnaus. Mun isä oli ennen ollut tosi tiiviisti pojan harrastuksessa mukana ja seuras kaikki pelit. Mutt sen jälkeen kun isä "pimahti" ja kääntyi tosi voimakkaasti meitä vastaan ja syytti mm. Beijbeä mun aivopesemisestä koska en enää siihen ja siskoon pidä mitään yhteyttä ja aikoi kertoa pojalle millanen äiti sillä oikein on. Siinä tapahtu kaikkee paskaa josta johtuen taijan olla yhä rikki. Isä ei oo nyt sitt ainakaan vuoteen käyny pojan peleissä. Oon antanu pojan olla pappansa kanssa tekemisissä sillä kaikesta huolimatta se on hyvä pappa ja mä ajattelin etten halua poikaa vaivata aikuisten välisillä ongelmilla.

Pari päivää ennen viikonloppua mä sain pojalta tietää ett pappa on tulossa katsomaan pelejä. Siinä vaiheessa pysyin ihan rauhallisena ja terapiassa käytiin asiaa läpi, ett mitä mahollisesti vois tapahtua, mikä olis kamalinta ja miten voisin itteni rauhottaa olemaan aikuisena siinä hetkessä ja pitää rajoista kiinni. Olin valmistautunu suojelemaan lapsiosiani sillä oltiin tunnistettu terapeutin kans useiden pelkojen tulevan lapsuudesta. Kävin etukäteen mielessäni läpi kaikki reitit kisapaikalla ja missä kannattais istua jos isä olisi siellä tai täällä. Otin mukaan enkelinkutsuja-kaulakorun ja pojalta saamani ankkurin. Mutt sitt ajomatkalla kävi ilmi ett olin muistanu kisapaikan väärin joten ennalta suunnittelemani asiat sain unohtaa.

Noustessani autosta mä tunsin kun kädet alko jäätymään. Sydän hakkas ja jalkoja poltteli. Puristin ja hypistelin ankkuria ja koitin hengittää rauhallisesti. (ja näytellä reipasta, tottakai!!) Kun päästiin lähelle salin ovea mä näin isän istumassa katsomossa. Musta tuntu kuin seiväs olis isketty mun rinnasta läpi! Mä peruutin ja tunsin kuinka paniikki valtas mun koko kehon. Sanoin Beijbelle etten voi mennä sinne ja sitt purskahin itkuun. Kaikki persoonan osan melskas mun sisällä ja aikuista minää ei näkyny missään! Mä hengitin ja hengitin...pyyhkiin kyyneliä. Halusin paeta mutt tiesin etten voi.

Onneks kisasaliin oli toinenkin sisäänpääsy ja katsomoja oli kaks. Kun istuin siellä katsomossa isää vastapäätä musta tuntu kuin olisin kiinni jääny eläin, häkkiin suljettu pelokas eläin. Oli niin paha olla.

Tänään sitt oli uus kisapäivä ja isä oli paikalla myös. Mä yritin blogata sen kokonaan mun mielestä pois, mutt en onnistunu. Muhun sattu ja sattuu yhä niin saatanasti! Raastavinta tässä on se ett mä todella tunnen pettäneeni lapsiosani ja...uskokaa tai älkää, mä tunnen surua isästäni, kaikesta...

Viime aikoina yöt on menny todella huonosti ja nukun pätkittäin. Monesti oon heränny outoihin kiputiloihin ja usein painajaiset tuntuu jatkuvan hereillä ollessa. Yks yö mä herätin Beijben ku luulin ja olin varma ett meijän kotona on joku...Hävetti. En kertonu sille mitään vaan kai sain salattua asian. Nää viikonlopun kohtaamiset ei todellakaan tuu helpottamaan öitä. En tiiä miten niistä selviän. Syyllisyys on kamala. Tunnen syyllisyyttä  siitä ett oon ollu huono lapsi ja nyt myös huono aikuinen.

Oma pieni salaisuus.

Eilinen Armanin ohjelma Suomen lastensuojelusta herätti paljon ajatuksia sekä myös muistoja. Oon muistellu omaa lapsuutta, nuoruutta ja miettiny sitä ett mikä omalla kohallani on menny vikaan. Noh, tiiänhän mä mitä on tapahtunu; perheväkivaltaa, koulukiusaamista, alkoholismia, köyhyyttä, halveksuntaa, hylkäämisiä, seksuaalista hyväksikäyttöä jne.  Mutt oon koittanu miettiä, ett olisko asiat voinu mennä toisin jos olisin lähteny lastensuojelun piiriin kun sitä mulle ehotettiin ollessani 13-vuotias. Oon myös miettiny sitä, ett miks mua ei vaan otettu kotoa pois jos tiedettiin mulla olevan kotona paha olla? Mä en siis tänäkään päivänä tiiä kuka oli tehny musta ilmotuksen lastensuojeluun kun olin seiskaluokalla ja muistan kun äiti ilmotti vihasena ett "sossuakat tulee urkkimaan meijän asioita ja ett mitä oon menny jossain puhumaan". Äiti alotti sen saman syyllistämisen jota oon tainnu kuulla koko elämäni...jos puhuisin niin pilaisin kaiken, veisin kaikilta kaiken. Ja enhän mä taaskaan niin halunnu tehä. Muistan myös ajatelleeni ett jos mä olisin niin itsekäs ja hoitaisin asiat niin ett pääsisin kotoa pois, niin kukaan ei huolehtis veljestä joka oli silloin vasta vauva. En myöskään uskaltanu ottaa riskiä siitä ett mut erotettais veljestä eri paikkoihin joten mä olin hiljaa, hymyilin ja käyttäydyin hyvin. Ja se meni kaikkiin täydestä. Ja sisältä mä itkin...

Mä yritin äsken ettiä kauan sitten tilaamiani asiakirjoja siltä ajalta kun oltiin turvakodissa. Kun tilasin ne itteäni koskevat paperit niin halusin tietää, ett oliko niillä tietoa siitä mitä meijän kodin seinien sisällä tapahtu, halusin tietää ett tiesikö joku ja yritettiinkö meitä oikiasti auttaa. Muistan ett luin paperit (joita oli vähän) kerran läpi, mutt ahistus kävi liian voimakkaaksi joten piilotin paperit. Tänään en niitä löytäny. Mulla on kuitenkin nyt suuri tarve käyä asioita taas läpi joten koitan ettiä niitä taas huomenna. Tuun siis käymään niitä asioita läpi tulevissa postauksissa.

Huomenna on myös terapia. Mä tiiän ett tuun hajoileen. Kumpa joku pitäis mua kädestä kii.

Sitä ei sade pois huuhtele.

Se tuli taas. Tää tappavan tukahduttava olo joka muistuttaa mua siitä todellisuudesta millanen mä oon. Tällanen mä tuun aina olemaan. En voi sitä muuttaa. Halveksin itteäni ja haluan rääkätä kaiken paskan itestäni pois. Mä oon kuin joku mätänevä kasa jotain epämäärästä paskaa!! Mä oon jotain niin saastaista ettei musta koskaan tuu puhdasta, ei koskaan inhimillistä, ei muuta kuin jotain väliaikaista, jotain joka pian unohtuu ja katoaa. Jos tietää kuinka mua on käytetty niin ei silloin voi mua ihmisenä pitää, ei haluta, rakastaa tai koskea. Kyllä mä ymmärrän...

 Kumpa mä saisin kaiken poistettua tai edes vejettyä takaisin niin ettei kukaan tietäis. Silloin en olis kenenkään silmissä kaatopaikkakamaa. Mua kaduttaa ett oon joskus suuni aukassu. Haluaisin niin paljon muuttua, olla puhas ja ehjä! Kumpa saisin muutettua kaiken!! Mutta ne asiat, kaikki ne menneet asiat on jotain sellaista jotka on tullu jäädäkseen. Ne on arpina mun keholla, sisällä sydämessä ja iholla. Niitä ei saa pestyä pois, ei vaikka kuinka hinkkaisi ja raapisi. Ei mikään vie niitä pois. Niin kauan kuin mä elän mä kannan sitä kaikkea mukanani. Ja niin kauan kuin mä elän mä tunnen olevani se...se jonka moni on kironnut alimpaan helvettiin. Ei mikään anna mun unohtaa.

Miten selvitä näiden tunteiden kans? Mä en todellakaan tiiä. Eikä asiaa helpota se, ett tiiän kohta tulevan yön ja jälleen katkonaiset unet sekä painajaiset. Sitten tulee uus päivä...ja sama taakka kannettavana. Ja se toistuu yhä uudelleen.

Mutt oikiasti, mä en oo paha enkä aina niin kamala. Joskus mä oon ihan kivakin.

Kaksi puolta, kumpaan tarttua.

Miten mulla menee...en tiiä. Tuntuu ett oisin kasvamassa omaksi ittekseni, mutt samalla musta tuntuu ett oon kääntymässä sisäänpäin, sulkeudun kokonaan kaikilta. Toisaalta taas mä tunnen itteni erittäin vahvaksi, mutt myös kylmäksi, sellaseksi tunteettomaksi kusipääksi. Mutt kaikesta huolimatta mun sisällä huudan ikävää, kosketusta ja rakkautta. Ja tuo puoli itessäni tekee mut vihaseksi, aivan ku se olis heikkoutta. Ehkä mä en kestä tätä maailmaa ja elämää herkkänä ja tunteellisena omana ittenäni. On helpompaa ja turvallisempaa olla...jotain muuta.

Mä en osaa sanoa miten tää tulee päättymään. Epätoivoisesti etin turvaa kaikkialta tuntien itteni päivä päivältä vaan enemmän surkeaksi. En juuri tee muuta kuin käyn töissä ja salilla. Viime aikoina, kun oon ollut bodycombact-tunnilla (josta on tullu mun henkireikä), mä oon loppurentoutuksen aikana alkanut itkemään. En tiiä mikä se tunne on mikä ne kyyneleet tekee. Ehkä siinä on hitusen kaikkea, vapautta, voimaa, pelkoa, vastaan taistelua.

Oon keskellä tunnemyrskyä ja mä pelkään ett hukun tän sekaan. En taaskaan osaa olla. En tiiä mitä tehä.Oon usein halunnu kirjottaa kaikesta tänne sivuille, mutt samalla joku on estäny ja lopulta kirjottaminen on tuntunu jopa sairaalta huomionkerjäämiseltä ja jälleen osoittanu heikkoutta. En sitten kirjottanu. Halusin pitää kaikki omana tietonani.

 Ei helvetti tätä tasapainoilua ja kahen vaiheilla hyppimistä.

Mielen osat ovat hereillä.

Tasapainoilu jatkuu. Tämä päivä on ollut helvetin raskas. Kevät kaikessa "ihanuudessaan" iski suoraan tajuntaan enkä saanut piettyä itteäni tässä hetkessä. Koko ajan mä ootan kuulevani uudelleen ne mieleen jääneet sanat "mä en pysty antaan sulle sitä mitä sä tarviit". Ja välillä elän aivan kuin olisin ne kuullu, aivan kuin kaikki olisi totta. Tää nykyhetken ja menneisyyden välillä pomppiminen käy hermoon!! Mun ei oo hyvä olla missään.

Viikko sitten leikkautin hiukset lyhyiksi. Terapiassa puhuttiin paljon tuosta asiasta, sillä iusten leikkaaminen merkitsee mulla paljon muutakin kuin vaan uutta kampausta. Mun on parempi olla itteni kans lyhyellä letillä. Outoa mikä merkitys tuollasella asialla voi olla. Tällä hetkellä käyn mielen kans sen verran sekaista taistelua etten nyt saa avattua tuota hiusasiaa yhtään enempää, joten se siirtyy myöhemmäksi. Muutenkin oon jotenkin "valmiustilassa" ett tää kirjottaminen on tosi vaikeaa.

Terapiat on viime aikoina ollut mielettömän raskaita...ja niiden jälkeen oon aivan hukassa! Mielen lapsiosat on todella voimakkaasti ollu pinnalla ja siksi kai mä kaipaisin huolenpitoa ja rakkautta niin paljon. Mä en osaa rauhotella niitä enkä hoivata niin ett ne rauhottuis, en osaa olla aikuinen vuonna 2017. Mä itken usein...erittäin usein. Hajoilen yhä, päivittäin.

Repeän, ratkean. Eksyn, hajoan.

Eilen oli terapia. Ehkä kamalin kerta ikinä. Hajoilin ja repeilin. Koko päivä meni sekavasti sumussa enkä jumauta tajua kuinka sain piettyä itteni niin kasassa ja tolkuissa ett sain tehtyä työpäivän terapian päätteeksi. Kai se oli joku aikuisista osista joka veti roolisuorituksen täysillä läpi.

Nyt musta tuntuu ett oon täysin eksyksissä ja vaikka ympäristö on tuttu, niin aivan ku tää ei olis mun paikka. Haluaisin niin kovasti ett joku pitäis huolta musta, pitäis lähellä ja silittäis. Halusin niin kovasti tulla halatuksi, rakastetuksi.

Mutt onko sillä väliä...

Ninni.

Ei tää kirjottaminen tunnu olevan läheskään yhtä helppoa mitä joskus aiemmin. En ymmärrä mikä mua jarruttaa. Mun suukin on suljettu. Ehkä musta tuntuu etten jossain vaiheessa oo tullut kuulluksi joten joku osa musta ei suostu enää puhumaan sanaakaan, oon loukkaantunu. Musta tuntu ett on loukkaantunu monesta asiasta...jotku niista todellisia syitä ja toiset pienien osien "lapsellista kiukuttelua". Mä oon varuillani johtuen tästä hiton keväästä joka laukaisee pahimmat pelot hylätyksi tulemisesta ja yksinäisyydestä. Vihaan joka ikistä päivää! Pelkään joka ikistä päivää sillä kaikki tuskan tunteet herää eloon ja ne on niin totta mun sisällä. Ehkä se vielä työntää mua kauemmas kaikista...

Tiedätkö mitä mä tein syntymäpäivänä? Ensin olin töissä, sitt tulin kotiin ja aloin imuroimaan kun en muuta keksinyt. Illan vietin läheisessä ostoskeskuksessa. Istuin penkeillä keskellä suurta aulaa ja naureskelin mielessäni ettei mun synttäreillä oo koskaan ollu näin paljon ihmisiä ja nyt oli suorastaan tungosta. Ihmiset oli lähteny sankoin joukoin juhlimaan mua!! No jooh...sisältä mä repesin, hajosin, itkin. Päätin etten koskaan enää tulisi viettämään syntymäpäivää. En koskaan enää pitäisi joulukuun 22. päivää mitenkään poikkeavana. Ei ikinä. Tunsin itteni täysin yksinäiseksi, aivan kuten silloin jokunen vuosi sitten romahdettuani ja kun jouduin yksin seikkailemaan ympäri kaupunkia hoitolähetteen kans ja kyseleen milloin joku voisi auttaa. Tuo oli toinen kerta jotain niin kalvavaa yksinoloa etten koskaan halua kokea sitä. Ennemmin mitä muuta tahansa. Musta on tainnu taas tulla erään terapeutin kuvaama Muumeista tuttu tyttö, Näkymätön Ninni.

En tiiä mitä huominen tuo tullessaan. En sitä myöskään odota. Mutt se tulee, huominen.

Veren epätasapaino.

Paljon olis asiaa kerrottavana, mutt alotetaan vähän keveämmästä aiheesta kuin millasta mun postaukset on viime aikoina ollu. En mä nyt suoranaisesti nytkään ilosta ilmaan hypi, mutt...enemmänkin oon sekasin.

Mä oon lopettanu eettisistä syistä punaisen lihan (näin aluksi) syönnin jotain 8kk sitten. Oon pyrkiny syömään kuitenkin todella monipuolisesti ja pitäny huolen riittävästä raudan saannista. Pahaa oloa oon purkanu treeniin ja saatoin käydä salilla ja body combactissa jne. jopa kuusikin kertaa viikossa. Tuollanen elämäntapa toi mulle tyydytystä jota harvoin oon tuntenu. Vähitellen aloin tuntemaan itteni väsyneeksi, keho oli voimaton ja hengittäminenkin oli raskasta. Mietin sen olevan jotain ohimenevää. Viime viikolla tunsin kummaa oloa, mutt menin eräälle ryhmätunnille...joka jäi kesken. En päässyt paljoa alkua pidemmälle kun näin tähtiä ja pää oli aivan kuin jäässä, jalat tärisi ja kaikkialla kihelmöi. Olin ihmeissään ett mikä helvetti mulla oli!

Sitt tuli työpäivä joka tuntui ikuisuudelta. Tunsin ettei mulla oo kaikki hyvin, mutt en halunnu jättää työvuoroaa kesken etenkään kun mentiin  muutenkin jo vajaalla porukalla. Mua heikotti enkä jaksanu liikkua tai seisoa paria minuuttia kauempaa, musta tuntu kuin hengittäisin muovipussin läpi. Kädet tärisi ja oli hankala suorittaa työjuttuja. Ilmotin ennen kotiin lähtöä etten tulisi viikonloppuna töihin. Maanantaina menin sitt lääkärille, eilen labraan ja tänään taas lääkärille. Mulla on anemia ja veren hyytymistekijät on minimissä. Pelkkä ruokavalio ei aiheuta niin voimakasta anemiaa mikä mulla on. Mulla on siis veren hukasta johtuva vuotoanemia jota aiheuttaa suurilta osin mun menkat. Parina viime vuonna menkat on vaan voimistunu ja wc-pöntölläkin istuessa mä vaan valun.

Ne on siis todella runsaat (ja kivuliaat!!). Tilanne on siis se, ett mun keho ei palaudu kuukautisista. Ja kova treenaaminen vaatis vielä tavallista enemmän rautaa jotta elimistö saa tarpeeksi happea ja jaksaa kuljettaa verta. Kaikista paras siis olisi se ettei mulla olis menkkoja. Mutt ensin kokeillaan yhtä lääkitystä menkkojen ajaksi joka estää verenvuotoa. Kuulostaa mielenkiintoselta... Ja tietenkin rautakuuri alkoi. Lääkäri mietti ett olisko laittanut mut sairaalaan veritankkaukseen, mutt päästi kuitenkin kotiin. Mä tuun kamppailemaan anemian kanssa niin kauan kuin mulla tulee menkat ja joudun todella tarkasti huolehtimaan kaikki vitamiinit ja hivenaineet kohilleen.

Tässä mä nyt sitt istun ja ootan kehon toipumista. Alan olla jo aika tympääntyny näihin kaikkiin juttuihin, siihen ett henkinen ja fyysinen terveys pettää vuorotellen. Voisko joskus olla niin ett asiat menis hyvin?

Houkuttais niin kovasti se ettei olis menkkoja niin ei tarvis tuntea veren valuvan reisien välissä..se kun on aika...muistoja eläväksi tuovaa.

Palaan pieninä palasina.

Täällä jälleen. Paljon on tapahtunu enkä tiiä mistä alottaa. Ehkä en jaksa kirjottaa nyt kuin vaan pienen raapaisun kaikesta, mutt nyt oon tässä. Pari kertaa oon alkanu kirjottamaan, mutt en oo saanu aikaseksi sanaakaan. Kynnys kirjottamiseen oli noussut liian korkiaksi. Mutt yritän nyt taas.

Kiitos sulle joka laitoit edelliseen postaukseen numeron kriisipuhelimeen. Soitin sinne eikä se jääny ainoaksi kerraksi. En pysty sanoin kuvaamaan kuinka pahalta silloin tuntuu kun ei nää mitään muuta vaihtoehtoa kuin luovuttaa. Se tuska, yksinäisyys ja loputon väsymys...se on jotain joka rikkoo ihmisen. Kävelin ulkona pimeässä ympäriinsä ja epätoivoisena mietin ulospääsyä kaikesta...sitt muistin viestisi blogin sivulta, keräsin sen pienen voiman rippeen ja soitin numeroon. Kiitos sulle sinne johonkin. <3

Mun taival on edelleen ylä- ja alamäkeä. Joskus on tullut myös sellaisia pieniä hetkiä jolloin oon jaksanu taistella itteni puolesta. Välillä mussa on näkyny hauras tahdonvoima joka on vaimealla äänellä vaatinu, ett mua on kohdeltava hyvin. Jopa mua. Se tunne menee usein ohi yhtä nopiasti kuin tulikin, mutt kuitenkin se on jossain.

Mä tunnen mieletöntä vihaa enkä osaa edelleenkään tulla sen kans toimeen. Yhä pelot hallitsee mun arkea enkä luota ihmisiin. Ehkä jonain päivänä on toisin, ehkä. En edelleenkään uhku elämänhalua ja rakasta maailmaa, mutt oon selvinny tähän asti hengissä. Se on jo saavutus sinänsä. Se riittää mulle.