ÄLKÄÄ MENKÖ!!

Pari päivää sitten kuulin uutisen jota en olis halunnu kuulla. En halua sen vieläkään olevan totta. Mun pikkuveli lähtee vuodenvaihteessa Libanoniin rauhanturvaajaksi, keskelle sitä kauheutta mistä ihmiset harvoin palaa samanlaisina takaisin, jos palaavat. Eilen mä vasta kunnolla ymmärsin ett veli on lähdössä ja se sattu. Välittömästi sairas mieli alko huuteleen "nonnii, huomaatko...kaikki lähtee pois, kaikki jättää sut...kukaan ei jää sun luo...ei kukaan...sä jäät yksin, aivan yksin. Aina."

Mun mielessä on koko ajan pyöriny kaikki yhteiset muistot veljen kans, kaikki yösyötöt, iltasadut ja päiväkotiin tutustumiset ja koulun vanhempainillat. Muistin kuinka oon pelastanu veljeni isäpuolen hoteista sen ollessa umpikännissä, muistin kuinka oon lennelly seinille puolustaessani veljeä ja kuinka nousin joka ikinen kerta ylös periksiantamatta. Tein kaikkeni veljen eteen. Nyt hän lähtee pois. Siellä mä en voi suojella sitä. Siellä sitä vastassa on paljon pahempia ja vaarallisempia tyyppejä ja niitä on kaikkialla. Musta tuntuu niin pahalle...

Samaan aikaan mä tunnen jälleen suurta pelkoa siitä ett kohta mä ihan oikiasti oon aivan yksin, sillä taas yks ihminen lähtee pois. Yks kerrallaan kaikki lähtee tavalla tai toisella. Se tekee mut niin surulliseksi. Haluaisin huutaa kurkun käheäksi "ÄLKÄÄ MENKÖ!!" Mutt en saa tehtyä sitä, päinvastoin. Mä oon hiljaa ja mietin itsekseni ett miks kaikki mun ympäriltä menee pois joko kokonaan tai sitt vaan mahollisimman kauas musta. Miksi? Entä jos veljelle tapahtuu siellä jotain? Entä jos se tulee takaisin arkussa? Entä jos se paikka rikkoo veljeni mielen? Entä jos mä en halua päästää veljestäni irti?!!

Kyllä mä oon ylpeä veljestäni, oon aina ollu! Sanat ei riitä kuvaamaan kuinka suuri sankari hän mun silmissä on ja kuinka ihailen tuollasta halua ja rohkeutta auttaa muita ihmisiä ja oman hengen uhalla suojella ja puolustaa heikompia. Mutt...se on kuitenki mun pikkuveli jonka mä oon kasvattanu, se on mun oma veli...

Kumpa ihminen ei tuntis mitään tällasia tunteita niin sitä ei sitt myöskään sattuis. Mä en halua enää pelätä menettäväni kaiken ja kaikki. Tää repii mut hajalle...helvetti!

Eihän unet voi satuttaa, ei koskettaa?

Pakko purkaa mieli tyhjäksi tänne. Viime yö oli hirveä! En tajua mistä unet sai aiheensa sillä ilta meni hyvin ja sain pojankin kotiin. Mutt tuo yö...oon heränny vähän väliä ja ollu hiestä märkänä. Nyt ahistaa... Beijb on koko päivän rallihommissa joten en voi senkään kans jutella tästä olosta.


Mä istun kahvikuppini kans tutulla paikalla sohvan kulmassa peiton alla ja koirat makoilee vieressä mun molemmin puolin. Poika nukkuu vielä ja yritän olla mahollisimman hiljaa jotta toinen saa nyt kunnolla nukuttua raskaan vaelluksen jälkeen. Yllätyin eilen kun se oli ostanu mulle tuliaisen, sellasen poron sarvesta tehdyn kaulakorun! Ihana poika! <3 Beijbelle se toi itse veistämänsä puukon. :) mä voin niin kuvitella kuin se on keskittyneesti vuollu siivu siivulta puupalasta haluttuun muotoon.


Mutt niin...tää mun olotila ja painajaiset... Mä näin unia joissa tapahtu kaikki pahimmat asiat joita oon joutunu kokemaan, yhä uudelleen ja uudelleen. Yhessä unessa mua joukkoraiskattiin ja Beijb ja kaikki mun ystävät nauroivat sen huoneen ulkopuolella ja keräsivät maksua niiltä jotka halusivat joko osallistua raiskaukseen tai sitten vain katsella mun nöyryytystä. Mä itkin ja huusin apua mutt kaikki vaan nauro mulle. Ne ilkku ja haukku kuinka rumalta ja säälittävältä mä näytin. Lopulta mut kivitettiin kuoliaaksi. Kaikki ne raiskaajat sekä Beijb mun ystävien kans viskelivät kiviä voimalla mun päälle. Aina kun veri alkoi valumaan uudesta kohasta niin kaikki hurras ja taputtivat käsiään. Tein hidasta kuolemaa.


Yhessä unessa Beijb sano ettei se koskaan oo oikiasti ajatellu elävänsä loppuelämää mun kans sillä en oo hyvä ihminen. Siinä unessa yritin tukehuttaa itteni mutt aina vyöt ja kaikki nauhat meni poikki. Sitt Beijb kerto löytäneensä alennusmyynneistä paksua köyttä ja oli ostanu sitä mulle. Se oli myös googlettanu mulle ohjeet hirttosilmukan teosta. Kävelin köyden ja ohjepaperin kanssa talolle jossa silloin nuoruusaikoina asuttiin (jossa yhä käyn usein kävelyllä, se kun on tuossa aika lähellä) ja menin autotalliin. Löysin katosta kohdan jossa isäpuoleni oli myös aikanaan roikkunu ja sidoin köyden. Nousin tuolille...pujotin pääni silmukkaan ja astuin pois tuolilta. Köysi "kirahteli" mun heiluessa ja riippuessa sen jatkona.


Tuossa oli vain pari otetta unista. Painajaisiin kuulu myös paaaaaljon verta ja pelkoa, tuskaa ja kyyneliä. Nyt mä yritän pitää itteni tässä hetkessä ja takoa mieleeni unien olleen vain unia. Yritän uskotella itelleni ettei unet voi satuttaa mua nykyhetkessä. Tunnen itteni hajanaiseksi...

Pakoon ja piiloon häpeältä.

Jokunen päivä on vierähtäny viime kirjottelusta. Yksinkertaisesti ei vaan oo ollu aikaa päivittää kuulumisia sillä oon ollu paljon menossa, lähinnä töissä ja terapiassa ja töissä ja kotona äkkiä nukkumassa ja sitt taas töissä. Toisaalta hyvä juttu eet oon ollu kiireinen mutt mä tiiän ett teen sen tahallaan jotta en joutuis pysähtymään ja ajattelemaan. Pelkään huomaavani jotain tai pelkään romahtamista. En uskalla uskoa tämän hyvän mielen olevan totta. Entä jos mä vaan kuvittelen..? Yks päivä huomasin ett mulla on kiire hyödyntää noita hyviä hetkiä kaikin mahollisin keinoin ja jotenkin saavuttaa jotain, tehä jotain tai laittaa elämääni johonkin suuntaan jotta nurkan takana odotteleva romahdus ei sais mua kokonaan kaadettua. Hölmöä... Tää positiivinen ajattelu ja ilosemman asenteen opettelu tekee mut entistä väsyneemmäksi. Tää on aika raskasta. Epäaitoa.

Kävin keskiviikkona ottamassa tatuoinnin josta puhuin viime kerralla. Kuvasta tuli ihana, täydellinen. Sanoin Maestrolle ett ymmärrän ranteen olevan siinä kunnossa ettei arpia saa piiloon, enkä toisaalta tunne siihen tarvettakaan, mutt tatuointi tekis siitä edes hitusen sievemmän. Nyt arpien vierellä lentelee lintuparvi joka alkaa siitä puolipisteestä. Kuva on ihan kuin tarkotettu mun iholle. Maestro menee piipahtamaan Helsingissä ja tulee takas n. kuukauden kuluttua jolloin tarkotus oli lisätä väriä, sillä se ei halunnu liiaksi rasittaa ihoa yhellä kertaa. Laitan kuvaa kunhan saisin lisättyä kännykästä kuvan koneelle (sehän vaatiikin paljon..) Jostain kumman syystä en saa lisättyä kuvia postaukseen jos kirjotan kuulumisia kännykällä. Ärsyttävää! Mutt nyt jälkikäteen oon uskomattoman huojentunu ett sain pidettyä pääni "Pahaa" vastaan enkä antanu periksi vaikka tunsin itteni luovuttajaksi koska halusin yrittää taistella. :/  Mä olin (innolla) oottanu tatuoimisen tuottavan kipua, mutt ei. Beijbkin varotteli mua ett ranne voi olla kivulias paikka, mutt ei. Kyllä mä siis tunsin neulan pistelevän iholla mutt...siihen se jäi. Mä olin aamuvuoron jälkeen vielä väsynytkin ja siinä tasaisessa hurinassa meinasin nukahtaa. Naureskelin siinä ett tatuoiminen ennemminkin rentouttaa mua ja tuottavan nautintoa kuin olisi kivuliasta. :D Kiitos vielä Maestrolle.

Torstaina oli terapia ja siellä puhuttiin paljon irtipäästämisestä ja peloista joiden kanssa oon paininu pojan lähdettyä koulureissulle. Käytiin paljon omia lapsuuden tapahtumia läpi ja nyt ymmärrän omaa käytöstäni vähän enemmän. Nyt mä osaan jotenkin hyväksyä myös sen, ett mä oon äitinä tällanen joka huolehtii ja on erittäin kiinnostunu lapsen liikkeistä, tekemisistä ja touhuamisista. Mä haluan antaa pojalleni vapauden kokea uusia juttuja ja nauttia lapsuudesta ilman huonoa omaatuntoa. Kerroin terapeutille muistavani kuinka lapsena kouluissa kaikki selailivat Kesäfiillis-lehtistä joka kaikille koululaisille jaettiin enen kesälomaa ja samaan aikaan kun kaverini suunnittelivat mihin menevät niin mä leikkiin mukana, ett mihin menisin jos saisin. Tiesin etten koskaan mihinkään pääsisi mutt halusin olla ilossa mukana ja leikin. Kerran olin parhaan kaverini kanssa suunnitelleet ett mentäisiin viikonlopun kestävälle ratsastusleirille joka ei olisi edes maksanut paljoa. Ajattelin iloisena saavani varmasti luvan sillä en olisi kauaa kotoa pois eikä se maksaisi paljon mitään! Muistan niin elävästi sen lapsen innostuksen joka sisälläni silloin pulppusi! Kysyin äitiltäni lupaa ja vastaus oli tyrmäävä "Mistähän helvetti kuvittelit saavas ne rahat?! Minä saan niska limassa paiskia töitä ja sitten ollaan koko ajan kinuamassa kaikkea mutt ikinä ei olla mitään valmiita tekemään!! Aina pitää vaan saaha ja saaha! Senkun menet mutta et mun rahoilla!" Siskoni kohalla noita sanoja ei kuultu. Se sai harrastaa kaikkea...sillä oli välineet ja vehkeet kaikkeen. Se reissasi kaverinsa perheen mukana ympäri Suomea, oli leireillä ja sai kaikkea. Mä olin kotona ja podin huonoa omaatuntoa itsekkyydestä. Häpesin olemistani.

Tuo häpeän kokeminen elää yhä erittäin voimakkaasti. Aina kun mieleen tulee jokin asia mitä haluaisin, toivoisin tai vain unelmoisin niin ensin tulee häpeä omasta halustani, häpeä siitä ett haluaisin jotain itelleni. Tuon asian kanssa painin lähes päivittäin ja jopa uutta ripsiväriä ostaessa alan selitteleen beijbelle todella tarvitsevani sitä edellisen kuivuttua jne. :/  Kaikkeen täytyy olla selitys.Terapiassa käytiin noita  tunteita läpi ja pelkoani siitä, ett oon kuvitellu olevani samanlainen kuin oma äitini koska en osaa päästää pojastani irti. Huomasin olevani kaukana omasta äidistäni. Eihän se, ett mä itken huolestuneena "eron hetkellä" tarkota sitä, etten mä antais pojan lähteä. Tottakai mä annan ja oon ilonen siitä ett poika ite haluaa ja uskaltavaa lähteä. Oon vihanen siitä kuinka huonoksi oon oppinu tuntemaan itteni jo lapsena. Mulla ei ikinä ollu mitään väliä. Ja vaikka kuinka yritin uskotella olevani oikiasti sadun soturiprinsessa niin aina mä tunsin itteni turhaksi. Eihän mua edes sanottu söpöksi eikä sieväksi kuten siskoani. Olin pallero makkaramaakari eikä musta koskaan tulis mitään. Niin uskon yhä aina huonona hetkenä. Kai mä vaan kaipaisisin vähän huolenpitoa... (taas tuli itsekäs paskiainen olo)

Tänään on onneksi se päivä kun poika tulee takas kotiin, vaikkakin ovat koululla vasta joskus klo. 22-24 välillä. Tuijotan koko ajan kelloa ja ootan ajan kuluvan! :) Huomenna me tehään yhessä jotain kivaa! Illalla käyn istuun iltaa kaverin luona ja parantamassa maailmaa.

Paljon olis ollu vielä asiaa mielenpäällä, mutt alko vähän ahistaan nuo muistelut lapsuudesta. Millonkohan mä pääsen niiden asioiden yli..? Miks en voi tuntea itteäni hyväksi ja arvokkaaksi?

Sairas mieli vihaa mua.

Paljon on tapahtunu viime postauksen jälkeen. Poika on yhä reissussa ja mä lasken päiviä sen kotiinpaluuseen joka on perjantaiyönä. Maanantaina oli yks vapaapäivä ja sunnuntaina vielä ollessani töissä sain beijbeltä viestin, ett käytäiskö töitten jälkeen terassilla yksillä. Noh, käytiinhän me...yksillä monella eri patiolla ja lopulta pussikaljalla meren rannalla. Ajeltiin päämäärättömästi kaikkialle ja löysin itellenikin aivan vieraita maisemia ja paikkoja. Aurinko paisto ja muutenkin kaikkialla oli niin kaunista ja ihmiset ilosia. Voi taivas ett mulla oli hyvä olo! Elin vain sitä hetkeä. Se oli yks ihanimmista päivistä pitkiin aikoihin.

Eilen illalla mieli meni sitten kärrynpyörää ja en uskaltanu ottaa yötä vasten tarvittavista Oxaminia yölääkkeiden lisäksi sillä tänään oli aamuvuoro ja aikanen herätys. Kaikki lähti liikkeelle siitä kun miettiin aiemmassa postauksessakin kertomastani tatuointi-ideasta vasempaan ranteeseeni jossa mulla on myös pahimmat viiltoarvet. Beijb oli aiemmin kertonu mulle tällasesta jutusta: http://www.voice.fi/ilmiot/tatuointitrendi-leviaa-iholle-otetaan-pieni-kuva-jotta-kukaan-ei-ajautuisi-itsemurhaan/8/75624
 Tuo lause:  Vaikka olisi aivan pohjalla, on sieltä mahdollista nousta jaloilleen jäi soimaan  mun mieleen. Eilen illalla mä sitt googletin kaikkea aiheeseen liittyvää ja halu tatuoinnista kasvo kasvamistaan. En koe ett haluaisin piilottaa arvet ranteesta, ei suinkaan. Mä en häpeä viiltelyäni, mutt arvet kertovat ihollani yhden tarinan ja haluaisin vain hieman tehdä siitä tarinasta kauniimman. Siksi siis tatuointi. Mutt mun sairas mieli ei tykänny ideasta. "Paha" kilju mun korvaan ett olin kääntäny sille selkäni. Se uus "saatanan paska luuseri, aiotko jänistää ja jatkaa elämääs? Etkö muista kuinka elämä satuttaa sua ja kuinka mustaa kaikki on? Aiotko sä pettää mua ja unohtaa kuoleman? Et sä sitä oikiasti halua, sä haluat kuolla! Tapa ittes ennen ku on liian myöhästä"!! Se kilju ja kilju ja mä yritin pysyä kasassa. Kyyneleet valu ja mä istuin sohvan laidalla. Välillä kävelin ympäriinsä kunnes palasin sohvalle. Kyyneleet valu. Beijb kysy kai pariin kertaan ett mikä  mulla on mutt en mä osannu vastata. En pystyny. Halu tappaa itteni oli mielettömän voimakas! Jos mä vaan oisin ollu yksin niin kai siinä olis huonosti käyny ja oisin riippunu tai maannu tukehtuneena jossain. "Pahan" viha mua kohtaan oli järisyttävä ja se halus kaikin voimin pitää mut itellään. Lopulta sain haalattua itteni makuuhuoneeseen ja jossain vaiheessa oon nukahtanu. Aamulla olin silmät ristissä ja mieli oli hajanainen...oli vaisu olo. En olis halunnu mennä töihin. Oloa helpotti kuitenkin tieto siitä ett paskiainen tulis vasta iltavuoroon joten saisin olla aamun ihan huoletta.

Työpäivä meni oikein mukavasti ja sain kuulla päässeen kahen päivän koulutukseen johon olin hakenu. Sinne pääs meijän osastolta vaan kaks hoitajaa ja mä olin toinen niistä. Aiheena on Laadukas Saattohoito. Ootan sitä tosi suurella innolla! Kotiin päästessä mietin muutenkin tulevaisuuttani, sitä ett haluaisinko jatkaa opintoja. Haluaisin. Olisiko nyt sen aika? En tiiä. Aloin hieman selvittelemään asioita syksyn yhteishakua ajatellen. Mutt ei siitä aiheesta sen enempää.

Kotona puhuin beijbelle tatuointi-ideasta ja sain myös kerrottua eilisestä pahasta olosta. Beijb sitten hitusen järkkäili juttuja, otti mun ranteesta kuvan ja oli yhteydessä kaveriinsa. Pian tuli tieto, ett huomenna klo 18.15 istuisin leimattavaksi. Oon niin ilonen!! Mutt samalla taas... ei varmaan tarvi kertoa kuka kiljuu mun korvaan. Musta tuntuu ett tatuointi olis askel paranemiseen tai siis siihen, ett mä myönnän joskus haluavani parantua, myönnän yrittäväni taistella kaikkea vastaan. Se ei sovi sairaalle mielelle. Se ei halua mun paranevan.

Huomenna olis vakauttamisryhmä mutt valitettavasti mä en pääse sinne. Mulla on työpäivä ja samaan aikaan on tärkeä osastokokous jossa käsitellään paljon uusia kuvioita joita työelämään tulee. Omatunto kolkuttaa vaikka syy poissaoloon on noinkin tärkeä ja haluan olla mukana kokouksessa jotta tiiän missä mennään ja millaisia muutoksia on odotettavissa.

Tuollasta kaikkea siis huomenna. Musta tuntuu ett ens yöstä tulee sekava, levoton ja pitkä.

Arpien kertomaa.

Töissä oon saanu olla rauhassa paskiaiselta, mutt raskaaksi tää käy tällanen ett joudun koko ajan olemaan varuillaan... Haluaisin tehä työni rauhassa ilman minkäänlaista jännittyneisyyttä. Viime yön näin taas aivan kamalia painajaisia! Unet oli täynnä verta, valuin kaikkialta. Mulla alko illalla menkatkin joten ne jotenkin tuli uniin mukaan omalla tavallaan. Mulla on nykyään käsittämättömät menkkakivutkin ja tunsin tuota kipua myös unessa. Yö on menny kokonaan unen ja todellisuuden sekoittuneessa tilassa. Tänään on ollu jotenkin "hankala" olo sillä mun mielen on vaikia kestää mitään tuntemuksia alapäässä tai jotain mikä liittyy naiseuteen. Alapäästä valuva veri muistuttaa mua jostain ihan muusta, vihlova kipu toimii triggerinä...vaatii paljon voimia saaha itteni pysymään nykyhetkessä ja muistaa mulla olevan menkat, eikä antaa harhojen viedä mua menneisiin. On mielettömän saastainen olo!! En mä oo ennen näin voimakkaasti tuntenu tai kokenu menkkoja vääryytenä, mutt nyt kun kaikki asiat on muutenkin pinnalla ja siihen tuli vielä toi työpaikkahäirintä. Tässä on mielelle liikaa sulateltavaa. Naiseus on ruma ja likainen asia. Paha mieli...itkettää.

Keskiviikon vakauttamisryhmän aihe oli erittäin tärkeä itelleni ja oli suuri harmi ett aika loppu kesken. Toivottavasti palataan aiheeseen ens keskiviikkona. Aihe oli "Selviytyminen vaikeiden tunteiden kanssa". Mä ite ajattelen ett tunteiden tunteminen ylipäätään on mulle tosi vaikeaa ja en osaa hallita niitä. Etenkin kaikki vihan ja surun eri muodot kasvaa tosi suuriksi ja usein vyöryy mun yli ja lähes aina mä käännän kaiken vielä itteäni vastaan, sillä koen epäonnistuneeni jos/kun en tiedä miten tunnetta olisi pitäny tuntea tai miten sen kassa olisi pitäny toimia. Oon siis täysin surkimus tuolla alalla! Kai mä vasta opettelen antamaan itelleni luvan tuntea. Yritän vakuutella itelleni ett mullakin on oikeus tuntea ja saan niitä myös näyttää. Siinä kohdin mä yleensä kohtaankin ongelmia, sillä kun pinnistän ja pidän tunteitani sisällä liian kauan niin en saa tuotua niitä ulos sillain sopivasti vaan ne todellakin ryöppyää ja kuohuaa yli. Ennen mä olisin sellasina hetkinä tarttunu puukkoon ja painanu terän ihoa vasten.

Vähän aikaa sitten ollessani yöelämässä mä törmäsin vanhaan tuttuuni nuoruusajoilta josta oli tullut tatuoija. Juttelin hänen kanssa muutaman sanan ja kysyin onko yleensä mahdollista tatuoida arpien päälle tai jotenkin saada arvet "osaksi" tatuointia. Joissain tapauksissa jos arpi ei ole kohonnut niin tatuoiminen ei oo ongelma ja hän halus nähä mun käsivarren ja melkein välittömästi sano "ei tuu onnistuun". Arvet on kuulemma aivan liikaa koholla ja iho arpien kohalta täysin arpikudosta laajalta alueelta jossa ei ole enää tuntoaistiakaan jälellä. Ei mulla oo tarkotus arpiani piiloon saaha eikä ne mua paljoa häiritse, mutt oisin haluaisin iholle jotain musteen kertomaa tarinaa arpien lisäksi. M äoon kamppaillu niin paljon viiltelyä vastaan ja vaikka usein puukkoa ikävöinkin niin oon kuitenkin ylpeä siitä etten pitkiin aikoihin oo viiltäny. Tuo tuttuni kehotti mua kääntymään kokeneempien tatuoijien puoleen mikäli joskus päätyisin haluamaan käsivarteeni kuvaa.

Hieman poikettiin aiheesta... Huomenna poika lähtee sinne koulun vaellusreissulle useaksi päiväksi ja tunnen siitäkin asiasta mieletöntä pelkoa ja ahistusta!! Helvetti...

Äääh...nyt alkaa tuntuun pahalta ja ahistus hiipii nurkan takaa. Lopetan tähän.

Raakile ja naisena olemisen tuska.

Raskas päivä...eikä taaskaan kyyneliltä oo vältytty. Mutt palataan nyt vähän ajassa taaksepäin ja ensimmäiseen terapiakäyntiin kesätauon jälkeen. Muahan ahisti alussa mennä kertomaan kesän kuulumisia terapeutille sillä mulla ei ollu mitään hyvää kerrottavaa. En tienny miten saisin kerrottua itsetuhoisuudesta, ahistuksesta ja epätoivosta jota tunsin ja kai mä tavallaan ajattelin olleeni huono asiakas koska en ollu pärjänny. No lopulta kävi kuitenkin hyvin ja sain kerrottua asioista. Terapeutti sano, ett mun tapauksessa tuo romahdus oli aika odotettavissa oleva reaktio sillä niin paljon asioita oli tapahtunu just ennen taukoa ja moni asia jäi vielä keskeneräisiksi, sekä samaan aikaa tauolle jäi sekä terapia ett vakauttamisryhmä jotka on ollu mulle tukiverkkona. Ja sitt olin vielä lomalla töistä jolloin kaikki normi arkirutiinit jäi sivuun ja oli aikaa miettiä kaikkea. Mulla se vain laukas pelon yksinjäämisestä, hylätyksi tulemisesta ja traumat tuli todellisiksi. Mä elin kaikkia kokemuksia uudelleen. Muistot raateli mua enkä mä voinu luottaa kehenkään. En mä voinu ees uskoa kenenkään auttavan tai edes välittävän. Mä en vaan kyenny näkemään/tuntemaan/ymmärtämään/uskomaan.

Terapiassa me käytiin läpi sitä tunnetta mitä kesällä tunsin. Juteltiin siitä ett kuka sitä pelkoa tunsi ja mtä se pelkäs. Mä olin aiemmin vain ajatellu ett mua ahisti ja pelotti, mutt aika pian me löydettiin sille epämääräiselle tunnemöykylle hahmo...se oli Raakile. Raakile on tullu hylätyksi ja satutetuksi, hän on pieni alaston heikko tyttö joka on verisillä naarmuilla kauttaaltaan. Hänellä on kylmä ja on yrittänyt käpertyä pieneksi kasaksi lämmittääkseen itseään. Hän ei puhu, hän vain on ja nyyhkyttää, vapisee pelosta ja väsymyksestä. Hän ei enää uskonut selviävänsä vaan oli luovuttanut. Voimia ylösnousemiseen ei enää ollut. Mä näen tuon Raakileen. Kesällä mä olin se, nyt mä näen sen. Kesän romahdus autto mua löytämään Raakileen, sillä en mä olis tajunnu pohtia tuntemaani tuskaa sen tarkemmin ja ymmärtänyt sillä olevan joku aiheuttaja ja merkitys. Nyt mä sitt työskentelen Raakileen kans päivittäin. Terapeutti sano, ett aiemmin kukaan ei oo kyenny auttamaan ja suojelemaan Raakiletta, mutt nyt sillä on mut, mä aikuisena. Mä pystyn aikuisena suojelemaan "muistoani" ja auttamaan Raakiletta. Tuo tieto oli jotenkin uskomattoman järisyttävä... Nyt mä koen ett mun on helpompi käsitellä ja tulla toimeen tuon tunteen kans kun sillä on hahmo, se on jotenkin "todellisempi".

Nyt sitt tähän hetkeen... Tiistaina terapiassa kerroin töissä olevasta mieshoitajasta joka ahistelee ja kuvittelee mitä ihmeellisempiä juttuja. Annoin tulla aivan kaiken ja terapeuttikin oli sitä mieltä ett se mies on sairas, sillä on sairaalloinen pakkomielle musta ja kaikenlainen ahistelu/yhteydenotto/ehottelu ja häirintä täytyy saaha loppumaan. Mä kerroin ett koen asian niin, ett ihan kuin kaikki lapsuuden ja nuoruusajan tapahtumat alkais taas uudelleen ja vaikka en ole avuton ja puolustuskyvytön lapsi niin koen avuttomuutta siinä kun toinen ei lopeta fantasioitaan vaan olen hänee vapaata riistaa sillä jo pelkkä mun läsnäolo tai tervehtiminen saa hänet suorastaan orgasmin partaalle. Musta siis tuntuu ett se paskiainen käyttää mua vaikka ihan vaan oltais samassa työtilassa  enkä mä voi asialle mitään! Musta tuntuu ett se tekee pahaa Raakileelle. Mun on kyettävä suojelemaan sitä, mutt mä en tiiä miten.

Tänään kun beijb oli viemässä mua töihin ja ajettiin työpaikan pihaan niin tunsin välittömästi jotain pahaa mun sisällä kun näin sen paskiaisen moottoripyörän pihalla. Iletti!! Beijb koitti kai rauhotella mua ja kehotti mua olemaan huolehtimatta ja ett se saatais kyllä loppumaan. Siinä vaiheessa mun sisällä riehu jo paniikki ja olin kuin tuomiolle kävelemässä. Kyyneleet tuli silmiin ja nousin nopeesti autosta jotta mun itkua ei nähtäis. Päästessäni pukuhuoneeseen mä itkin. Onneksi olin yksin joten ei tarvinnu selitellä kenellekkään. Aika pian piti  kyllä kyyneleet pyyhkiä ja pukea työkamppeet päälle. Pelotti niin helvetisti mennä osastolle ja sydän hakkas...

Koko iltavuoron ajan mä oon pitäny itteni kiireisenä jotta en joutuis olemaan samoissa tiloissa sen paskiaisen kanssa. Ruokatauonkin pidin tosi lyhyenä. Mä tiesin etten vois olla samassa huoneessa sen kans. Mitään ei työpäivän aikana tapahtunu ja sain olla rauhassa. Ei tää kyllä voi näinkään jatkua ett töissä joudun pakoilemaan jotain ja olemaan varpaisillaan sekä pitämään itteni helkutin kiireisenä! Oon nytkin aivan tolkuttoman väsyny! Ja huomenna olis vielä toinen samanlainen ilta tulossa... Kaima laitto tänään viestiä ja muistutti, ett tarpeen vaatiessa mä voisin hakea paskiaiselle lähestymiskieltoa. Se alkaa olemaan aika varteenotettava vaihtoehto, sillä en mä jaksa pelätä ana kun menen liinavaatehuoneeseen, lääkekansliaan tai ihan mihin vaan ett entä jos se tulee taas mun perässä... Helvetti mä alan taas vihaamaan itteeni... En halua olla nainen. Jos naisena oleminen on tällasta ja sen kuuluu sattua näin, niin musta ei oo tähän.

Paljon kaikkea, jopa vähän parempaakin.

Asiaa olis kerrottavana niin paljon ett pää pian hajoaa, mutt haluan kirjottaa niistä tarkemmin paremmalla ajalla, en siis näin puoli nukuksissa minuuttiaikataululla. Tänään alko Vakauttamisryhmä taas kesätauon jälkeen ja aluksi tuntu ihmeellisestä olla sillä mutt pian sain huomata kuinka ikävä mulla oli ryhmää ja ryhmäläisiä ollu. Mun mieli laukkas ympäriinsä ja koitin vaan pysyä kasassa, hyvällä tavalla. Mä oon tehny viime päivinä aivan saakutin paljon havaintoja ja oivalluksia itestäni ja oireistani. En pysy kunnolla ees asioitten perässä!


Nyt täytyy painua pehkuihin ja toivoa rauhallisia unia. Hyvää yötä! Ai niin, huomenna on taas töihin meno ja kappas vaan kuka se siellä on myös...hyi ssssssaatana!

Päivä päivältä likaisempi.

Huono päivä, mieli on ollu matalalla. Edellisen postauksen tapahtumat pyörii yhä mielessä ja asia ahistaa mua tosi paljon. Onneksi tänään tuo paskiainen ei ollu töissä vaan törmään siihen seuraavan kerran torstaina, mikäli oikein muistan. Mun täytyy jollain tavalla saaha kerrottua sille ett nyt se on ylittäny rajansa aika helvetin pahasti ja varotan viimesen kerran ett jättää mut rauhaan. Sillä ei oo mitään oikeutta haluta mua, haaveilla musta tai puhua musta mitään! Se ei tuu koskaan olemaan mun silmissä yhtään mitään. Se ei koskaan pääse pieneksikkään osaksi mun elämää. Ei minkäänlaista mahollisuutta.

Huomenna olis taas terapia, eli ei oo helppo päivä tulossa. En jaksais puhua. Helvetti ku itkettäis taas! Musta on tullu mieletön pillittäjä, koko ajan oon kyynelehtimässä! Ärsyttää ja hävettää... Sillon pitää mennä piiloon jonnekkin, hautautua peiton alle jotta kukaan ei näe reppanan repeilyä.

Mulla olis niin paljon asioita mielen päällä mut en saa niitä tulemaan ulos. Mun pää on yhtä sekamelskaa enkä saa tunteille ja asioille oikeita sanoja. Sairas mieli on alkanu (taas) kuiskutteleen mussa olevan jotain vikana tai aiheuttaneeni ongelmat ite koska mun elämään on osunu noin paljon huonoja ihmisiä ja miehiä. Vielä ainakin mä oon onnistunu vakuuttamaan itteni siitä ettei asiat oo mun syytä. Siitä huolimatta mulla on saastanen olo. Tykkään itestäni taas hitusen vähemmän.

Älä uhraa muhun ajatustakaan!

Oon joskus aiemmin kirjottanu mun eräästä työkaverista joka lievästi sanottuna ahistelee eikä ymmärrä etten mä ole miehiin päin. Tämä henkilö on jopa vanhempi kuin oma isäni, eli hyi ja sellanen pitkä ja laiha pitkähiuksinen ällötys. Tuo paskiainen on jo usean vuoden ajan tuhlannu aikaansa pohtien mahdollisuuksia meijän yhteisestä tulevaisuudesta, on haalannu mulle töihin lahjoja, lähetelly aikoinaan lukemattomia sähköposteja ja kertonu kuinka haluaa näyttää mulle kuinka hyvä mies voi naiselle olla!! HYI SAATANA!! Nyt sitt meille on jotain reilu vuosi sitten tullu yks naishoitaja jolla oli/on jotain sänkypuuhia tämän paskiaisen kanssa ja tämä paskiainen oli kehottanu häntä kertomaan mulle kuinka hyvää seksiä heillä on. Tuo paskiainen on myös usein pohtinu erittäin avoimesti tuolle naishoitajalle kuinka ikävöi meijän yhteisiä aikoja (siis mitä vitun yhteisiä aikoja?! Sellasiako on ollu?!?) ja muistelee kaikkea mun sanomisia ja tekemisiä vuosien ajalta, sekä etsii mun käyttäytymisestä sitt jotain vinkkiä siitä ett voisin hänelle lämmetä. Alkukesästä puhuttiin töissä ihan yleisesti kesälomareissuista ja kaikesta jolloin mä olin sanonu ett olis ihana päästä johonkin mökille. Tämän keskustelun jälkeen paskiainen oli sanonu tuolle naiselle, ett "pitäisköhän mun kysyä haluaisko se mennä mun mökille, sehän olis vaan järjestelykysymys". Naishoitaja oli ärähtäny unohtamaan tuollaset ehottelut heti ja jättämään mut rauhaan. Hän on usein mulle kertonu huomanneensa tuon paskiaisen jutuista kuinka pakkomielle mä sille oon.

Tänään sitt sain puhelun tuolta naishoitajalta, jonka kans puhutaan muutenkin asioista tosi paljon, ja hän kertoi "uusimmat kuulumiset". Tuo paskiainen oli torstaina riemastunu ja ollu onnesta sekaisin sillä olin tervehtiny sitä!! AAAARGHH!! Se siis oli sanonu tälle naiselle, ett "oli kyllä ihana tulla lomalta takas töihin kun ***** tervehti, tuli niin hyvä mieli". Yhteen aikaan mä siis olin tervehtimättä sitä tai huomioimatta yhtään mitenkään. Sillä linjalla täyty siis kai jatkaa jatkossa. Sitt se oli sanonu hieman myöhemmin kun tämä naishoitaja oli kysyny ett mitä se oikein musta haluaa, niin ett se haluais moniaviolliseen suhteeseen mun ja tämän naishoitajan kanssa. HYI!!!! Saatana ett mua ilettää! Miten jonkun on vaikea tajuta etten mä halua sitä enkä miehiä yleensäkään, EN EN EN! Mä en tiiä enää miten voisin selvemmin kantani sille kertoa!!

Mulle tuli uskomattoman paha ja likanen olo tuota asiaa miettiessä. Mä en ikinä halua kenenkään miehen kiinnittävän muhun mitään seksuaalista huomiota, en halua kenenkään miehen pitävän mua kauniina tai haluttavana. Mulla on vuosia sitten ollu määrittämätön syömishäiriö jolloin mun tavoitteena oli poistaa kehostani kaikki naiselliset piirteet. Nuo tunteet heräs uudelleen sillä tunsin itteni nurkkaan ahdetuksi eläimeksi joka on vapaata riistaa. Musta tuntu ettei mulla oo suojautumiskeinoja! Tuntuu yhä. Oli pakko mennä suihkuun...pesin itteäni ja suihkuttelin, saippuoin ja suihkuttelin...Lopuksi voitelin itteni ruusun tuoksuisella vartalovoiteella jotta tuoksuisin puhtaalta ja raikkaalta.

Nyt pitäis mennä sitt tällä mielellä nukkumaan ja tietenkin huomenna olis vielä aamuvuoro joka tarkottaa aikasta herätystä joten en enää tähän aikaan haluais ottaa normiyölääkkeiden lisäksi tarvittavista Oxaminia koska oon aamulla sitt helkutin väsyny. Helvetin helvetti... Onneks huomisen jälkeen on kans vapaapäivää niin saa hetken aikaa olla rauhassa.

Kamala ett voikin ihmistä ahistaa jo pelkät toisen ihmisen ajatukset. Ällöttää...

Ota kii ja vie turvaan.

Tältä musta tuntuu:

Ymmärsitte varmaan. Mä koen olevani liian erillainen kuin muut, huonolla tavalla. Mä tunnen itteni niin erillaiseksi etten mä kuulu oikein mihinkään. En tiiä mihin kuulun ja missä mun paikka on. Oon täysin HUKASSA!!

Tänään oon taas puuhaillu vaikka mitä ja pitäny itteni kiireisenä, haluten olla ilonen. Mutt...jotain on vialla. Uskottelenko mä itelleni jotain aivan turhaa..? Kusetanko mä itteeni huolella?! Mä haluaisin hymyillä ilosta ja olla iloinen aidosti, en leikkiä sellasta. Mä haluaisin tuntea ihania tunteita, tuntea olevani elossa. Itkettäis taas, mutt pidän kyyneleet sisällä. Mä en itke. Ei isot tytöt itke.

Fläsäreitä, just mitä oon kaivannut!

Oon saanu flash backeja pitkin päivää. Kovasti oon taistellu niitten tuomaa ahistusta vastaan, mutt nyt alkaa jo oleen itku herkässä. On niin saatanan paha olla...hävettää...ja ilettää. Oon niin vitun yksin tän olon kans...

Väsymyksen kautta ylpeyteen.

Yön näin aivan hirveitä unia, sairaimpia kuin pitkiin aikoihin. Unessa olin itteni ulkopuolella ja näin kuinka pompin yhen paskiaisen pään päällä niin kauan kunnes sen silmät pullistu päästä ulos ja jälelle jäi kasa veristä mönjää. Muistan vieläkin erittäin selvästi millaisen onton kumahduksen hyppiminen aiheutti. Olin joutunu ottamaan tarvittavista Oxaminin yötä varten, sillä mieli ei ollut yhtään hyvä. Ilmeisesti terapia ja eilin illan fiilikset aiheutti tuollaset unet, niin uskosin. Aamulla olin aivan kuutamolla ja väsymys oli mieletön! Poika heräs ihmeellisen hyvin ensimmäiseen koulupäivään kutosluokkalaisena (jopa tunnen itteni vanhaksi..vaikka enpä tuota kovin vanha ollu kun raskaaki tulin!) ja oli mukava seurata toisen innostusta. Pojan lähdettyä kouluun ja lenkitettyä koirat mä luovutin väsymykselle, levitin olkkarin sohvan ja vedin peiton korville. En viittiny mennä takas makuuhuoneeseen etten herättäis beijbeä. Sain koirista unikaverit. Tuskimpa ehtiin kunnolla laittaa pään tyynyyn kun olin jo unten mailla.

Mun oli tarkotus viettää tämä yks vapaapäivä ihan leväten jotta saisin ladattua itteni ja ihan olla vaan, mutt kappas vaan, nyrkkeilemästä löysin itteni. Nyt olo ja mieli on taas hitusen kevyempi. Vaikka oli tarkotus ottaa rennosti niin mä tajusin kuinka hyvää kunnon treeni tekee ja tunsin saavani siitä enemmän kuin paikallaan olosta tai lepäämisestä. Mä oon huomannu, ett oon jo vähän oppinu kuuntelemaan itteeni ja ehkä mä joskus myös uskallan antaa itelleni sitä mitä tarvin. Kyllä mä tiiän ett otan välillä takapakkia ja paljon enkä voi antaa itelleni armon hitustakaan, mutt pienin askelin menen välillä eteenkinpäin.

Tällä hetkellä mieli on melko ok ja toivon tulevan yön menevän edellistä paremmin. Huomenna olis taas iltavuoroon meno ja jos vaan jaksan niin pojan lähdettyä kouluun ajattelin käydä salilla. Ai niin, järkkäilinhän mä tänään pojan tulevia koulujuttujakin. Poika haluaa yläasteen aloittaa urheilupainotteisella luokalla josta on parempi pääsy myöhemmin kaupungin urheiluakatemiaan. Tiedustelin joltain koordinaattorilta miten asian kanssa pitäisi edetä ja miten tuo liikuntaluokalle hakeminen käytännössä tapahtuu. Mitä ilmeisemmin poika haluaa tähdätä huipulle tuon salibandyn parissa joten mielelläni tuen omalta osaltani jotta tuo unelma olisi totta jonain päivänä. Oon mä toivonu urhelun pitävän pojan kaukana pahuuden teiltä, etenkin kun tuo ihana murossikä alkaa kohta kunnolla jylläämään. Toivon niin kovasti ett poika sais joukkueesta ja omasta lajistaan itelleen niin paljon sitä jotain jotta hänen ei tarvis ettiä sisältöä elämään jostain paljon huonommasta vaihtoehdosta. Kyllähän poika pyrki ja pääsikin pelaamaan tulevan kauden vuotta vanhempien kilpajoukkueessa joten näemmä hän tosissaan on lajin parissa. En voi olla muuta kuin ylpeä!
Ollaan myös suunniteltu, ett muutetaan sitten samalla kaupungin toiselle puolelle jotta tuo yläaste olisi lähempänä ja koulumatkat lyhyitä.

Paljon on siis tapahtunu tähän päivään. Nyt alan olemaan jo aika väsyny joten painuin sänkyyn ja valmistaudun ottamaan toivottavasti rauhalliset unet vastaan. Hyvää yötä! <3

Mä yritin niin kovasti...

Tekis mieli itkeä. Haluaisin käpertyä peiton sisään ja hautautua piiloon kaikelta. Mulla on paha mieli, kai tätä vois kutsua jonkunlaiseksi suruksi...jostain. Mulla ois kamalan paljon asiaa, mutt ei voimia tuoda niitä ulos. Terapia meni hyvin, mutt siellä tapahtu jotenki liian paljon jotta pystyisin niitä vielä kunnolla sisäistään ja kertomaan. Kaikki mitä käytiin läpi oli erittäin tärkeää ja havainnot tosi suuria. Yhteen terapeutin kysymykseen mä yritin ja yritin ettiä vastausta, voi perkele mä pinnistelin kun en halunnu vastata "Ei tuu mieleen" tai " Ei ollu" tai " Ei". Mä olin hiljaa ja annoin terapeutin nähä kuinka mä laitoin aivot peliin jotta muistaisin tai mieleeni tulis jotain. Mutt ei. Jouduin vastaamaan kieltävästi. Terapeutti katsoi mua ja hymähti hiljaa pahoittelevasti ja ilmeisesti katui kysymystään. Tuota asiaa mä mietin yhä. En pääse sen asian yli.

Töissä meni kaikki hyvin vaikka huomasin ett terapiakäynti oli vieny enimmät voimat. Jaksoin kuitenkin, mutt töistä lähtiessä kaikki palautu jälleen mun mieleen ja nyt oon ihan sekasin enkä osaa laittaa ajatuksiani järjestykseen. Mun pää on sekasin kaaoksesta! Haluaisin niin paeta... Mä pelkään.

Liian voimakas suojelunhalu..?

Työpäivä takana ja se meni hyvin. Oli mukava puuhastella itelle vahvalla alueella, eli siis töissä mä koen hallitsevani kaiken sen mitä teen eikä mitkään siviilielämän asiat ja ongelmat yllä sinne. Tietenkin mun täytyy ite voida hyvin jotta jaksan työni hoitaa kunnolla ja ainakin tänään työn tekeminen tuntu hyvältä. Kyllä mä ymmärrän sen ett on tosi tärkeä kuunnella itteä ja omaa kehoa/mieltä jotta tilanne ei menis pahaksi. Kuten aiemmassa postauksessa kirjotin niin mun täytyy opetella ajoissa myöntää väsymykseni. Siinä riittää opettelua!

Huomenna olis terapia ja en oikein tiiä millä mielillä asiaa odottelen. Mä tiiän terapeutin kysyvän miten mun kesä on menny ja tiiän, ett mun pitäis rehellisesti kertoa tuosta huonosta jaksosta joka mulla oli. Mutt jostain syystä mä en haluais...en tiiä miks. Kai mä pelkään, ett kun puhun asiasta niin ne tunteet uudelleen herää ja vajoan takas pimeyteen. Mua pelottaa ett koen ja tunnen sen tuskan uudelleen.

Tänään tajusin myös erään asian jonka oon kyllä tienny, mutt en oo huomannu sen koittavan pian. Kyse on siis poikani vaellusretkestä jonka ne tekee koulussa luokkansa kans. Vaikka retkeä lähtee vetämään eräs erittäin kokenut ja pätevä vaeltaja ja opettaja muiden huoltajien kanssa niin mua hirvittää... Ne lähtee sinne 23.8 ja tulevat 28.8. Mä en oo ikinä tainnu olla pojasta erossa noin pitkään...ja ne menee vielä niin kauas, ylös Suomineidon käsivarteen. Poika pärjää kyllä, en sitä epäile hetkeäkään ja odottaa reissua innolla. Mun on vaan niin vaikea päästää irti...

Terapiassa me ollaan puhuttu paljon ja tullaan puhumaan vielä usein just tuosta irti päästämisestä ja tilan antamisesta, sillä tuun törmäämään asiaan monta kertaa nyt kun poika alkaa olemaan murrosiän kynnyksellä ja kokeilemaan omia siipiään. Mä en haluais millään myöntää pojan olevan jo niin iso ettei tarvitse äitiä ihan koko aikaa, mun on vaikea myöntää pojan kasvavan. Tottakai mä haluaisin kasvattaa pojasta itsenäisen ja reippaan nuorukaisen, mutt ongelma onkin just siinä miten löydän sen kultaisen keskitien antaa vapauksia ja vastuuta sopivasti. Miten osaisin luottaa siihen, ett poika on turvassa vaikka en koko aikaa häntä voisi vartioida ja suojella?

I am better.

Oon viettäny vähän vapaata kirjottamisesta parina viime päivänä. Oon koittanu nauttia viimeisistä kesälomapäivistä ennen töihin paluuta, joka on huomenna. En tiiä miltä töihin palaaminen tuntuu, toisaalta mukavaa, mutt kyllä mua yhä pelottaa se etten mä jaksakkaan. Mä en kestä sitä epätoivottomuuden ja väsymyksen tunnetta joka mut aina valtaa kun tulee seinä vastaan. Kai mä yritän joka kerta liian kauan olla reipas ja pärjätä. Mun pitäs varmaan oppia ulos siitä tavasta. Tiistaina olis pitkästä aikaa terapiakin. Äh...

Viime päivinä oon liikkunu taas tosi paljon; nyrkkeilly, käyny salilla sekä tänään juoksemassa. On ollu ihana huomata kuinka hyvä olo mulle tulee treenaamisen kautta. En mä huonoimpina hetkinä oo tietenkään jaksanu edes ajatella mitään kuntoiluja, mutt näin parempina hetkinä kun kaikki voimat ei mene itsemurhan suunnitteluun niin mä todella nautin liikunnasta. Sillon mä tunnen pystyväni johonkin ja ihan kuin hallitsen tilannetta. Ihan outoa, mutt tuolta musta tuntuu. Usein oon naureskellu itelleni, sillä nuoruudessani en olis ikinä uskonu jonain päivänä harrastavan liikuntaa ja vielä tykkääväni siitä! Mä, entinen ketjupolttaja-sätkäkeuhko, rakastan treenaamista; mitä raskaampaa niin sitä parempi. :D

Tänään sain havaita myös yhen asian itestäni jota en kyllä ihan vielä täysin ymmärrä. Jouduin tänään piipahtamaan äitini luona. Siellä oli myös siskoni miehensä kanssa. Pian kävi ilmi ett siellä oli käynnissä jälleen heijän kolmen yhteisen reissun suunnittelu ja mökin ettiminen. Normaalisti ja ennen olisin loukkaantunu asiasta ja miettiny itkien, ett miks mä en mahdu heijän maailmaan ja miks mua ei koskaan pyydetä mukaan. Mutt ei enää. Aluksi mä olin hetken vähän:

Mutt pian mä tajusin ettei asia liikuttanu mua juurikaan. Musta tuntu ekaa kertaa ihan kunnolla ett olin kasvanu ulos ja pärjääväni ilman niitä. Oon hämmentyny. Kyllä mä tajuan jääneeni ulkopuolelle heijän jutuista ja elämästä, mutt se ei enää satuta mua enkä mä tunne itteeni mitenkään huonommaksi. Tätä on jotenki hankala selittää, mutt musta tuntuu ihan ku laput olis poistettu mun silmiltä ja köydet katkaistu. Musta tuntuu hyvälle. Mä oon vahvempi kuin ne.

Tällasissa tunnelmissa tällä kertaa. Kiitos kun luit <3

Menneisyyden pakoilua ja likaisia huokauksia.

Mun mieli vetelee kunnon vuoristorataa ja oon kai ku tuuliviiri! Tänään oon saanu pidettyä itteni kuitenkin kohtalaisen hyvällä mielellä, mutt myönnän etten mä oo paljoa antanu mielelle lepoaikaa jotta se ehtis tuputtaa mulle pahuuksia. Aamukahvin ja aamupalan jälkeen aloin hieman touhuamaan...pesin pyykit, laitoin tiskit, imuroin ja luutusin lattiat, pesin wc:n ja kylppärin, pyyhkiin pölyt joka huoneesta ja kävin beijben kans lenkittään koirat. Mun oli pakko pysyä liikkeellä ja touhuta jotain. Se auttaa mua kestämään sitä outoa oloa, sitä ett jotain pahaa tapahtuu jos pysähyn ja annan sille mahollisuuden. Se on ihan ku kilpajuoksua, keino selvitä. Heti kun istuin hetkeksi alas niin musta tuli levoton ja aloin katteleen ympärilleni ihan kuin ettien vielä jotain joka "pelastais" mut paikallaan ololta. Päätin keittää kahvit ja alettiin beijben kans pelaan pleikkarilla ennen nyrkkeilemään lähtöä. Se vei mut hetkeksi pois kilpajuoksusta. Hetkeksi unohin kaiken.

Tänään kävin siis nyrkkeilemässä pitkästä aikaa ja oli aivan mielettömän ihanaa! Tunsin kyllä kropassa etten oo aikoihin käyny säkillä sillä se oli uskomattoman raskasta ja hiki valu aivan kuin saavista kaatamalla. Samalla kuitenkin nautin jokaisesta sekunnista. Loppuvenyttelyitä suoritettaessa meinas käydä köpelösti, sillä mun vieressä säkillä oli sellanen vähän vanhempi mies joka huokaili venyttelyiden mukana erittäin voimakkaasti. Mun korviin se hengitys kuulosti kamalalta, se oli kuin oikein hidasta ja puhisevaa...sellasta uuaaahhhh-ääntelyä! Mä yritin suorittaa vain omaa juttuani ja unohtaa tuon miehen ja sen huohotuksen, mutt koittaessani keskittyä mä laitoin silmät kii kun ajattelin siten sulkevani sen mieleni ulkopuolelle. Siinä meinas kuitenkin käydä just päinvastoin ja aloin vajota muistoihin. Räväytin nopeasti silmät auki ja tuijotin suoraan eteenpäin hokien mielessäni "oon nyt salilla, täällä ei oo mitään pahaa, oon salilla, oon turvassa, ei tarvi pelätä..." Vaikka yhä kuulin tuon miehen voihkinnan niin silti sain pidettyä itteni kasassa ja sain venyteltyä loppuun. Näin jälkeenpäin ajatellen oon kyllä aika yllättyny siitä kuinka hyvin selvisin.

Kun aloin kirjottaan tätä postausta niin samoihin aikoihin alko TV1:ltä tunnin mittainen ohjelma ihmiskaupasta jota katoin tässä samalla. Ohjelmassa seurattiin Afrikasta tulleita naisia jotka oli myyty ympäri Eurooppaa, ja päätyneet Norjaan. Noilla naisilla oli todella raskaat taustat mutt siitäkään huolimatta heitä ei voitu auttaa kovinkaan paljoa. Vaikka naiset olivat ilmiantaneet parittajansa se ei taannut heille suojaa eikä turvapaikkaa. Erään poliisin haastattelun aikana kävi hyvin selväksi ettei ihmiskauppaa vieläkään haluta nähä oikeana ongelmana, eikä "nuo kaukaa Afrikasta" tulleet ihmiset oo meijän läheisiä eikä niiden asiat kuulu meille, niitä ei oo meille olemassa. Mutt perkele ku ne on olemassa ja ne ongelmat on olemassa. Se on niin totisinta totta! Usein erehdytään ajattelemaan, ett täällä sivistyneissä ja edistyksellisissä Pohjoismaissa kaikki on hyvin ja oot turvassa, mutt ei se välttämättä niin ole. Mutt pitäis olla. Aloin väkisinkin miettiin, ett miten mun tapauksessa kävis. Vaikka mä en joutunut olemaan kadulla vaan sain kokonaisen huoneen sisätiloissa ja vaikka sain olla omassa kotimaassani eikä mun tarvinut ite hankkia asiakkaitani, niin olisiko siinä tapahtunut rikosta? Vaikka mun tarina on erillainen kuin muista maista tulleet prostituoiduiksi pakotettujen naisten, niin silti mä mietin, ett otettaisko mut tosissaan? Olisinko mä turvassa jos ilmiantaisin ne? Vai olisiko mulla tarpeeksi todisteita, miten yleensäkkin saisin todistettua sanani tosiksi?

Ohjelmaa kattoessa tunsin ymmärrystä noita naisia kohtaan, etenkin siinä kun puhuttiin naisten keinoista hankkia elantoa ilman koulutusta, työtä tai kattoa pään päällä. Edelleen sanon, ett vaikka mun menneisyys on täysin erillainen kuin heidän, niin jotenkin samaistuin heihin. Moni nainen on tullut hyväksikäytetyksi niin pitkän aikaa, suurimman osan elämästään etteivät he tienneet muuta keinoa elää kuin "kehonsa kautta". Ei he tienneet muusta, eivät osanneet muuta. Mä tunnistin itteni...

 Voinko mä koskaan oppia elämään kuten muutkin, oppia hyväksymään ja arvostamaan itteäni sekä mun vartaloa? Se tuntuu todella kaukaiselta, lähes mahottomalta. Vaikka en tiiä kuinka realistista se on niin ainakin mä voin toivoa niin kauan kun oon elävien kirjoissa.

Ehkä jonain päivänä mä oon ehjä ja puhdas.

Pelko asuu mun sisällä.

Tänään oli taas vaihteeksi huonompi päivä, vaikkakin alku näytti ihan hyvältä. Mä en ymmärrä mistä mun saamat epätoivon "pelkokohtaukset" oikein saa alkunsa. Tänään siis tuli taas sellanen ja silmät on yhä itkusta kipeät. Onneks beijbellä oli aikaa puhua mun kans sen pahimman tunnetilan yli vaikkakin mun juttelu oli lähinnä luovuttamista ja itkun sekaista "en jaksa enää"-juttua. Halusin lopettaa terapian sillä koin vääryytenä sen, ett muhun tuhlataan niin paljon rahaa kun eihän sitä ees tiiä paranenko mä ja kauan siihen menee. Parkuin, ett nytkin mä oon nelisen viikkoa ollut ilman terapiaa ja tässä yhä oon. Enhän mä kyllä kovin hyvin oo voinu, mutt kuitenkin, tässä oon.

Ens viikolla pitäis palata töihin ja mua kauhistuttaa sekin, ja samalla viikolla käynnistyy myös terapiakin. Musta tuntuu ett oon jo nyt niin saatanan väsyny niin miten tuun jaksamaan... Mulla on suuri pelko siitä ettei se tuu onnistumaan.

Musta on alkanu yhä enemmän tuntumaan siltä ett elämä on epäreilua. Vaikka mua oltais rangaistu mun pahoista teoista niin mielestäni mä oon jo tuomioni kärsiny ja saanu ansioni mukaan. Tää alkaa olemaan jo vähän liian raskasta ja kun tätä pitää jaksaa päivästä toiseen niin väsymys vie väkisinkin voiton. Eikö mikään riitä..? En mä oo ansainnu näin paljon kaikkea...

Toinen puoli tukehtuu.

Mä oon jumissa, kirjaimellisesti. Mä oon yrittäny alottaa kirjottamaan jo yli tunti sitten, mutt nyt vasta mä naputtelen näitä sanoja. Mieli on täynnä asiaa, mutt oon tukossa. En löydä sanoja enkä osaa oikeen kuvata tätä mitenkään. Mä oon niin jumissa, jäätyny. Mun piti lähtä salille ja pakkasin jo laukunkin valmiiksi, kunnes...totaalinen pysähdys. En voinu kuvitellakkaan astuvani ovesta ulos! Mieli huuteli "mitä helvettiä sä oikein kuvittelit, mihin luulit lähteväs, miks ihmeessä sä yhä yrität jotain". Mä en istuin hetken sängyn laidalla ja hengittelin lattiaan tuijotellen ja yritin saaha "olon" poistumaan. Mutt eih, mieli ei antanu periksi. Mä koitin selittää itelleni ett kunhan vaan pääsen ulos ja vähän rauhottuun niin vointi varmasti paranee ja pääsen meneen salillekin. Nousin, mutt en pystyny ajattelemaankaan ulos menoa. Kävelin asunnossa ympäriinsä, eteiseen en kuitenkaan päässy. Ihan kuin mun kehosta olis poistettu ulos menemisen-ominaisuus tai eteisen käytävälle olis ilmestyny joku näkymätön seinä. Mun on tosi vaikea selittää tuota tunnetta siten ett siitä oikiasti ymmärtäis sen etten mä vaan voinu mennä ulos. En osaa sanoa ett oliko ulkona jotain pahaa vai miks sinne ei voinu mennä, mieli kerto sen olevan huono juttu. Piiloutuminen olis kaikista parasta, niin se sano. Menin sitten olohuoneeseen tutulle paikalle sohvan kulmaan ja jämähdin siihen. Siinä oon yhä. Ennen pyöräilemään lähtöä beijb ihmetteli enkö lähtenytkään salille ja yritin selittää etten voinu, mutt eihän sellasta selitystä kukaan voi ymmärtää. Sain itkien sanottua ett oon jo pitkän aikaa yrittäny niin kovasti olla reipas ja tsempata itteni innnnostumaan asioista ja tekemään kaikkea, mutt nyt tuli stoppi ja mä en kykene menemään ulos. Nyt en vaan voi! Kyyneleet valu ja mua hävetti. Hävetti niin perkeleesti! Voi tajuton ett sitä ihminen osaa olla "vajokki"!! Hautasin kasvot käsien taa...halusin piiloon.

Tajuan olevani nyt se toinen puoli itestäni, se joka ei oo reipas ja ilonen "suorittaja". Nyt en oo se joka uskoo itseensä, muutoksiin, parempaan huomiseen ja taistelun jatkamiseen. Tää tunne alko syntymään myöhään eilen illalla kun ajeltiin kotiin päin Powerparkista. Mitä lähemmäs kotia tultiin sen pahemmaksi olo meni. Kattelin maisemia, laakeita peltoja, tummaa taivasta sadepilvineen ja vähitellen mua alko ahistaan, mun kädet hikos ja tuntu ett tukehun. Yritin keskittyä paikoillaan olemiseen ja olin hiljaa. Mutt mun sisällä mieli huusi "EI, EN TAHO TAKAS, ELÄ VIE MUA TAKAS, MÄ TUKEHUN SINNE, EN HALUA!" Musta todella tuntu ett ne tummat pilvet vyöryy mun yli.

Lopulta päästiin kotiin ja kello lähenteli jo keskiyötä. Kiireellä otin yölääkkeet jotta ne veis pahimman ahistuksen pois ja pystyisin auttamaan beijbeä sen tulehtuneen lävistyksen kanssa. Onnistuin hyvin vaikka taistelin itkua vastaan. Kun saatiin koru vaihdettua niin menin nopeasti sänkyyn ja aloin lukemaan. Yö meni miten meni...painajaisia taas.

Aamulla heräsin ja olo oli jotenkin kireä. Tein kaikkeni jotta päivästä tulisi mukava, halusin "pärjätä" ja olla ilonen. Kastelin takapihan kukat ja tein ruokaa. Pidin itteni kiireisenä ja koko ajan mietin mitä tekisin seuraavaksi sillä en halunnu pysähtyä aloilleni. Lähettiin beijben kans pyörällä kierteleen kirppareita ja nautin siitä. Aurinko tuntu hyvälle iholla vaikka tuuli olikin välillä aika kylmä. Kotiin tullessa jotain tapahtu...mieli alko mustumaan. Söin vähän välipalaa ennen suunniteltua salille lähtöä ja sanoin beijbellekin ett on ärsyttävää kun mieli menee laidasta toiseen. Sen kummemmin en taaskaan osannu selittää. Siitä sitt nousin ja aloin laittamaan salikamoja valmiiksi kunnes jämähdin.

Mä niin oisin mielummin se toinen puoli itestäni...Siihen ei satu.

Kovaääninen vieressäkulkija.

Nyt sitä ollaan menossa kohti PowerParkkia, ollaan matkattu jotain pari tuntia ja ilma on vaihdellu auringosta rankkasateeseen. Paikan päällä pitäis säätiedotusten mukaan olla puolipilvistä ja toivon mukaan se pitää paikkansa. Noh, oli ilma mikä tahansa niin sieltä mut sitten tänään löytää. :)

Mua on koko aamun ja tän ajomatkan ajan vaivannu tuo mistä kirjotin edellisessä postauksessa. Eli mä oon käännelly ja väännelly asiaa ympäri ja yrittäny miettiä eikö mitään olis tehtävissä jotta pystyttäisiin edes hitusen laittaan vastaan tuollaselle rikollisuudelle. En siis edelleenkään suostu nöyrtyyn tuon asian eessä, en perkele. Mä en vaan vielä oo keksiny ett millä keinoin, mitä kautta ja miten tällanen yks ihmisenkakara saa äänensä kuuluviin. Sanottavaahan mulla on, mutt miten se tavottais oikeat ihmiset ja vielä niin, ett siitä olis joku hyöty ja tarkotus ja ehkä jopa sais jotain muutosta aikaan. Mä haluaisin jollain tavalla pitää huolta nuoremmista, kertoa todellisesta maailmasta tai olla vieressä kulkijana sille jolle tuo todellisuus on jo tuttua.

Jos mä saisin jollain keinoin vietyä hitusen viestiä eteenpäin niin musta tuntuu, ett pystyisin jossain määrin hyväksymään itteni ja menneisyyteni vähän paremmin, sillä voisin ajatella etten oo joutunu kokemaan sitä kaikkea turhaan. Ehkä mä haluaisin ajatella, ett mun tarinalla joku toinen vois pelastua. Suuria haaveita, mä tiiän. Mutt ei kai täysin mahotonta.

We must do something!

Hiljaseksi vetää kun lukee iltapäivälehtien lööppejä. Muhun sattuu...sisältäpäin mä itken. Kyseessä siis on tuo järkyttävä tapaus jossa 12-vuotias tyttö on kahlittu käsistään kattoon ja raiskattu.
 http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/art-1438501882186.html
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2015080220121972_ul.shtml

Iltasanomien artikkeli eros jonkun verran Iltalehden jutusta, en siis tajunnu vangitaanko tuo tekijä vai mitä. Iltalehden tekstissä kerrottiin tytön joutuneen raiskatuksi. Mutt se miks asia mut pysäytti on se tunsin niin realistisesti omassa kehossa sen miltä tytöstä ehkä on tuntunu. Kaikki ne äänet mitä oon ite suuren joukon keskellä tapahtumien sattuessa kuullut alko välittömästi kuulumaan mun korvissa vaimeina. Korviin palautu ääni kengistä kun ne liikkuu hiekkaista betonia vasten, se kahina. Kuulin kehotukset pitää mua paikoillaan, kääntää mut ympäri, tukkia mun suu. Kaikki se nöyryytys oli taas sinä hetkessä... Ja mun sydän särky siitä tiedosta ett vasta 12-vuotias on kokenut jotain tuollaista. Kyllähän mä oon tienny pahoja juttuja tapahtuvan, mutt se tulee aina jotenkin niin todelliseksi tällasiin juttuihin törmätessä. Se on niin väärin!

Mä en halua myöntää ettei tuollasia rikoksia voitais jollain tavalla ehkäistä! Mä en suostu myöntään ett valtio, kylä, kaupunki, maailma olis avuton tuollasen rikollisuuden edessä! Mä en suostu! Jotain täytyy olla tehtävissä. Lapsille/nuorille pitäis jotenkin saaha kerrottua asioista niin ett ne ymmärtäis, ja kunnolla tajuaisivat ettei maailma ja kaikki ihmiset oo niin ystävällisiä ja aitoja kuin saattaa näyttää. Päinvastoin. Nuoret pitäis saaha ymmärtämään ett pahoja asioita oikiasti tapahtuu, ihan jopa täällä meijän omassa pienessä Suomessakin. Heille pitäs saaha kerrottua kuinka pienillä valinnoilla ne pystyy vaikuttamaan elämänsä suuntaan ja tapahtumiin. Kaikelta pahalta ei voi välttyä, mutt terveellinen varovaisuus ei koskaan olis huono idea.

Beijb on usein halunnun lohduttaa mua ja sanonu, ett enhän mä ite oo valinnu ja halunnu tulla seksuaalisesti hyväksikäytetyksi, hakatuksi, myydyksi, raiskatuksi. Ei, en ollutkaan. Isäpuoleni ja sen juoppokaverin jutuille en paljoa voinu. Mutt vuosia myöhemmin mä ite tein valinnan kenen kanssa liikun, missä porukassa, nousenko autoon joka vie mut kotoa pois "turvaan" niin kuin mä itelleni uskottelin. Mä ite tein valinnan olla pienenä "tutkijana, silminä ja selustan turvaajana" ja osallistua pieniin "juttuihin". Mä ite tein valinnan sulkea silmäni todellisuudelta, siltä mitä tein ja keiden kanssa liikuin. En mä  kuitenkaan osannu silloin uskoa ett kuinka huonosti asiat voi oikiasti päättyä, en mä osannu arvata kuinka pieniksi palasiksi mun ihmisarvo tultais pilkkomaan.

Valtion ja meijän kaikkien pitäis pitää parempi huoli pienemmista ja läheisistä, ja jopa niistä vieraistakin. Asioihin pitäis saaha muutosta, näin tää ei voi jatkua. Tuollasia raiskauksia yms. tapahtuu tosi paljon, liikaa. Vasta törmäsin googlessa tällaseen lehtileikkeeseen:

 Ja tuota kaikkeahan on myös täällä meijän kotopesässä. Helvetti... Mä en tiiä mitä sanoa... Tälläkin hetkellä jossain on joku joka itkee tukahdutettua itkuaan tyynyä purren tai joku joka pelosta ja häpeästä sekaisin joutuu suostumaan sisätutkimukseen ja todisteiden keräämiseen kynsien alta ja antaa hoitajan leikata pieni pala hiuksia laittaen ne sitten pieneen pussiin. Koko ajan hoitaja haluaisi sanoa tuolle tytölle jotain lohduttavaa, mutt ei voi. Hän ei tiiä mitä sanoa joten hymyilee vain hiljaa ja sulkee oven. Kumpa tuo tyttö voisi  myös vain jatkaa eteenpäin ja siirtyä seuraavaan päivään, mutt ei. Tyttö on revitty eikä koskaan enää palaisi ennalleen.

Mä en halua ett kukaan joutuu enää kokemaan tuollaista jos se vain olisi jotenkin vältettävissä. Täytyy olla. Mä haluaisin niin auttaa, tehä jotain.

Lapsellista vanhemmuutta.

Eilen isä soitti ja pyysi poikaa tänään sen kaveriksi kattomaan jotain jalkapalloturnausta ja ett poika vois sitt halutessaan jäähä sen luo yökylään. Halushan se ja tänään sitt saatoin pojan pyörällä puoleen väliin matkaa. Heti sen jälkeen kun käännyin polkemaan takas kotiinpäin mulle tuli ihan kumma tunne. Sellanen outo tyhjyys, ett "noh, mitäs sitte..". Tuntu ett taas mä annan pojan muualle vaikka sehän on mahtava ett poika saa viettää aikaa pappalassa. Tunnen itteni taas paskaksi äidiksi vaikka isä ite soitti ja pyys poikaa sen luo. Mä en ymmärrä miks morkkaan ja syytän itteeni kaikesta!! Alkaa jo ärsyttään ja väsyttään itteeniki kun en voi enkä osaa ottaa rennosti, nauttia ja levätä. Oon vittuuntunu itteeni!

Käytiin beijben kans ostaan karkkia ja katottiin Netflixistä Orange is the New Blackia. Aluksi oli mukavaa mutt vähitellen joku alko kiristään mun mieltä ja muistutteleen mua pojasta, se joku kuiskutteli "Sä saatanan laiska paska siinä vaan makaat ja mässytät karkkia ja poikas on toisten hoijettavana, luuseri kun ei oman lapsensa kanssa vietä aikaa, hyi vittu mikä ällötys". Tuollasten jälkeen oli enää aika hankala keskittyä seuraamaan ohjelmaa. Mun mieli saa mut tuntemaan huonoa omaatuntoa ihan kaikesta ja syyttämään itteeni huonoksi vaikka mulla ei olis asioihin osaa eikä arpaa! Yritin rauhotella mieltäni selittämällä, ett pojalla on siellä mukavaa kun saavat papan kans pihalla harjotella uusia salibandykikkoja kuten poika oli suunnitellu, käydä jalkapalloturnauksessa ja syyä jäätelöä torilla, viettää miesten iltaa kaikessa rauhassa ennen kuin koulu ja säbäkausi alkaa. Yritin selittää, ett isä itse soitti mulle ja SE pyys multa, SE halus pojan sen luo, MÄ EN ollu ite soitellu enkä poikaa ollu kenenkään luo työntämässä. Mut ei, mieli ei rauhotu. En tiiä mitä mun pitäs sille sanoa?! Mitä se haluaa kuulla?!

Nyt mä sitt tässä istun tutulla paikalla sohvan kulmassa ja juon iltakahvia huonon omantuntoni kans. Beijb lähti käymään kaupassa kun kuuli mun mainittevan ett kahvi loppuu vaikka se ei ite ees kahvia juo. :/

Mä oon kamppaillu omantuntoni kans tosi kauan ja varmaan edellisistä postauksista on käyny selville etten mä koe ansainneeni mitään, ja kaikki muhun liittyvä on tuhlausta. Niin mä tuossa sitt mietin, ett liittyyköhän tääkin siihen samaan juttuun, eli ett mä koen olevani heti huonona äitinä jos poika on jossain muualla ja mulla ois (itsekkäästi) aikaa itelle, aikaa levätä tai tehä jotain. Hmm...en tiiä. On hankalaa kun ei tiiä mikä on oikeutettua, siis ett oonko mä itsekäs jos nautin omasta ajasta ja jos vaikka joisin lasillisen viiniä vai miten mun kuuluu olla. Mä taijan olla aika alussa ihmisenä olemisen opettelussa. Oon siis totaalisen hukassa!

Mun mieltä rauhottaa vähän se, ett ollaan joko maanantaina tai tiistaina (kumpana päivänä ei sada) menossa päiväksi riekkumaan PowerParkkiin joka on pojan ehottomasti mieluisin huvipuisto ja myös mun. Me ollaan molemmat samanlaisia huimapäitä ja kummatkin ootetaan sitä päivää. Poika tuli yks päivä kertomaan ettei malta oottaa PowerParkkiin pääsyä ja kokeilemaan uusia laitteita ja oli jo miettiny vaatteetkin valmiiksi. :) En voinu muuta ku ihastella tuota ihanaa lapsenmielisyyttä ja aitoutta.
Monesti oon huomannun pojassa jo murrosiän vinkeitä ja "äiti on natsi tosikko"-juttuja, mutt on ihana vielä nähä noita tuollasia lapsen juttujakin, kuinka uskaltaa tulla kainaloon kihertään ja kertomaan kuinka paljon jännittää! :D Siitä päivästä tulee varmasti mukava, tekee kaikille hyvää. Beijb ei uskalla juurikaan laitteisiin tulla, mutt on kyllä hengessä mukana. Ihana ett se jaksaa koko päivän katella mun ja pojan viiletystä kieputtimesta toiseen <3

Monesti oon vertaillu (joo tiiän ettei sais) itteäni muihin äiteihin kun ollaan huvipuistoja kierrelty, ett mä en oo yhtään kuten muut. Toiset äidit istuu penkeillä ja pyyhkivät kilpaa serveteillä lasten suupieliä jäätelöstä huolestuen ettei nätit vaatteet vaan sotkeennu, kun mä taas... Noh, mä en oo ihan sellanen. Emmä sitt tiiä oonko mä liian lapsenmielinen vai elänkö vasta nyt lapsuuttani, mutt multa se tuntuu hyvältä riekkua laitteissa yhessä pojan kans ja heittäytyä hetkeen. Sitä samaa mä tein kun veljeni oli pieni ja Suomen Tivoli tuli kaupunkiin; mä veljeni sinne aina vein ja menin jopa niihin pienen pieniin autojuniin veljeni "turvaksi". Mulle on kyllä aina ollu tärkeetä antaa pienille uusia kokemuksia ja muistoja. Ja nyt mä huomaan ett selittelen äitinä olemista omalla tavallani ja etin oikeutusta nauttia huvipuistoista!! Voi helvetti mua... Miks en koskaan voi tyytyä vaan sanomaan ett mä oon tällanen ja just siks. PISTE. Mä en siis todellakaan osaa antaa itteni olla omanlainen... Mä kai vaan...hmm...emmä tiiä. Mutt oikeesti, kuinka moni noista "paremmista piireistä" tulleet sivistyneet ja siistit äidit muistaa kuinka hyvältä vei maistui kastelulaitteesta hörpättynä?!