Unet ei anna unohtaa.

Niin paha yö...kuinkahan monta kertaa oon heränny?! Ja nyt ahistaa...voi helvetti...

 

 

 

Paha olla...

Mihin hyvä ja kaunis katosi?

Oon miettiny paljon ja kaikki alko eilisestä postauksesta kun etin vastausta siihen minkä kehun oon kuullut viimeksi. Sen kysymyksen kohalla mietin kauan ja meinasin jo vitsillä heittää, ett "telkkarissa Jutta kehu häälaihtujia kun ne oli päässy tavoitteeseen" mutt sitt halusin saaha kaivettua jonkun kehun joka koskis mua. Tuntu pahalta se, etten mä muistanu... Onneksi teijän kommenteista löyty pelastava apu ja sain jotain vastattua. Siinä aiheessa jäi joku mua vaivaamaan ja kai mä oon koko päivän yrittäny miettiä itestäni jotain hyvää, jotain joka oikiasti koskis mua ja kertois siitä millanen oon. Äsken sitt katoin telkkarista Pomo piilossa ja siinä lopussa pomo kehu alaisiaan kaikin mahollisin tavoin, niin siviili-ihmisinä kuin työntekijöinäki. Ja taas mä käänsin senkin itteeni ja aloin pohtimaan itteäni. Millanen mä oon...millasena muut mut näkee...mikä tekee musta just munlaisen...mitä hyvää (?!?) mä oon tehny... Ja ei helkutti mä tajusin kadottaneeni itteni ihan kokonaan. Mä en tiiä millanen mä oon! Tiiän olevani itsetuhoinen ja saatanan änkyrä harhapeikko, mutt mä haluaisin olla jotain muutakin kuin jotku diagnoosit. En halua sairauden määrittää mua ja mun persoonallisuutta, mutt en mä enää nää itteeni. Muodostan käsityksen omasta itestäni menneisyyden muistoilla ja harhamielen tarjoamilla ajatuksilla jotka ei kovin positiivisia oo. Mutt en mä juuri muuta tiiä...Oon hukannu kaiken. Mieli tarjoaa kaikkia mitä mulle on sanottu ja ne pyörii kehää uudelleen ja uudelleen, kaikki pahat sanat ei koskaan unohu. Mutt miks kaikki hyvä ja kaunis on kadonnu..?

Hieman lisää Jokusesta...

 Päivä on ollu jokseenkin ok huolimatta aamun/päivän huonosta alusta. Toivon tulevan yönkin olevan viime yötä vähän rauhallisempi ja helläkätisempi. Sain käytyä kunnon juoksulenkillä ja onnekseni sato vettä! Mä rakastan sadetta! Onneks pian on syksy...tulee ruskalehdet ja myrskytuulet...

 

Nappasimpa Eevan blogista tällasen kysymyshaasteen, joten laitetaas vastaillen. :)

 

1.  Mikä on ruoka jonka osaat mielestäsi kokata parhaiten?

    - Hmm..mä teen ruokia laidasta laitaan, etenkin rakastan kokata sapuskaa kaikesta mitä vaan kaapista sattuu löytymään. Sellasista söpöteistä tulee yleensä hiivatin hyviä! Usein oon tehny itelleni treenin jälkeen proteiinipitosta iltapalaa wokkityyliin ja ne on aina onnistunu. Mutt eipä niitä oo kyllä kukaan muu syönytkään :D  Uskosin ett kaikki yltiöterveelliset ruoat onnistuu parhaiten.

2. Oletko ikinä ajatellut hakevasi tosiTVohjelmaan? Mihin ja miksi?

     - TV:stä näkyy tosi huonoja realityohjelmia joihin voisin mennä ja kai oon vitsillään meinannu johonkin Big Brotheriin hakea naureskellen ett ois hauska nähä kauan pysyisin talossa. Kerran TV:ssä pyöri Meidän isä on parempi kuin teidän isä-sarja ja sillon poikani sano ett jos sama ohjelma ois äiteille niin me oltas voitu mennä ja kyllä mä uskon, ett siihen oisin voinu poikani kans mennä, menisin yhä :) Ehkä sellasiin ohjelmiin voisin mennä missä on joku idea, en siis lähtis nakuna deittailemaan vaan haluaisin laittaa itteni peliin. Joku Survivor-sarja vois olla myös mahtava!

3. Jos saisit päättää olisitko mieluummin nainen vai mies?

     - Nainen, ehottomasti! Mä teen jo nyt sellasia asioita joita yleensä miehet tekee joten tilanne ei muuttuis paljoakaan. ;)

4. Unelmien hiustyyli tällä hetkellä?

     -  tykkään persoonallisista hiuksista, mutt itelleni tahtoisin paljon ja punaista. Yleinen sääntö hiuksille on ett ne EI saa olla tasaiset, eli siis mitä epätasaisempi ja sotkusempi niin sen parempi. Mulla on hiusten pituus vaihellu tosi paljon ja mielelläni kokeilen kaikkea, mutt nyt jotenki tuollanen iso tukka ois ihana.

5. Lempiherkkusi?

    - Hmm...mä en oo ikinä tottunu herkuttelemaan, mutt aina on hyvä syy syödä suklaata! Ja sushia!

6. Mitä kieliä osaat/haluaisit oppia?

   - Osaan ne tutut englanti ja ruotsi, muutaman lauseen myös viroa. Haluaisin oppia puhumaan espanjaa tai ranskaa, mutt ei hajuakaan miksi! :D

7. Onko kehossasi jotain ns. epänormaalia? (11 sormea, häntä, lommo rintakehässä yms?)

   - Hmm...täytyy ihan miettiä. Ei taija olla. Oonko mä siis jossain asiassa normaali?!!? :D WUHUU!

8. Viimeisin kehu jonka kuulit?

   - Taas täytyy miettiä ankarasti. Nyt en kyllä muista... vastaan siis nuo ihanat sanat mitä oon saanu välillä lukea lukijoiden kommenteista. Kiitos niistä <3 

9. Syötkö päivittäin lääkkeitä? Mitä?

     - Kyllä, onneksi. Cipralex, Mirtazapin, Oxamin, Melatonin. Hitsi, noistahan sais riimiteltyä runon!

10. Onko sinulla tatuointeja? Jos on niin mitä ja missä? 

     - korvan takana niskassa tähti, Oikean käden keskisormess lukee Do you feel me, vasemmalla puolella rintakehää tribaalityylinen lehti, oikeassa jalkapöydässä perhonen ja tähtiä, saman jalan nilkassa teksti I do, Andy ja kukkia, lehtiä sellasella koukeroilla, sekä samaa teemaa reidessä aika isosti. Vasemmassa käsivarressa sisäpuolella lukee poikani nimi vanhanaikaisilla kirjaimilla. 

Ja näin, olipa kivaa vastailla kysymyksiin ja vähän toisenlainen postaus mitä viime aikoina on tullu :)

Seuraavaksi haastan KATAROOMAN, joten oleppas hyvä ystäväiseni, tässä tulee kysymykset:

1. Mikä supersankari haluaisit olla?

2. Piirre jota arvostat itsessäsi?

3. Unelmiesi matkakohde?

4. Mikä on elementtisi: tuli, maa, vesi vai ilma?

5. Mitä haluaisit harrastaa?

6. Rohkein tekosi?

7. Mitä ilman et voisi elää?

8. Mitä mieltä olet kauneusleikkauksista?

9. Millä sinut saa leppymään?

10. Lempivuodenaikasi, miksi?

Kattokaa sitä!

Eilen yritin kovasti olla ilonen ja reipas, mutt tunsin koko ajan jonkun kiristävän mun mieltä. Mua hermostutti joku josta en saanu otetta. Laitoin meikit naamaan jotta tuntisin edes hiukan enemmän (tai näyttäisin) olevani hengissä. Illalla kävin lenkillä ja koitin nauttia juoksemisesta kuten ennen, tein kunnolla lihaskuntoakin, mutt ei. Mikään ei tuntunu miltään. Tunsin vain sen kiristävän tunteen mieleni ympärillä, se ei jättäny mua rauhaan.Yleensä treeni, mitä kovempi sen parempi, tekee mun voinnin vähän siedettävämmäksi. Tällä kertaa sekään ei onnistunu. En tuntenu mitään muuta kuin...jotain.

Loppuilta meni sitten täysin jossain harmaassa sumussa. Tein pojalle iltapalaa, katottiin telkkaria ja lopulta pojan mennessä peiton alle mun kyyneleet alko valumaan. Sohvan kulmassa maatessa näin sivuikkunasta taivaalle joka oli värjääntyny haalean violetiksi jossa oli hivenen oranssia. Kaunis iltataivas. Taivaalle katsoessa päässä pyöri vaan yks lause; mä haluan pois. Tunsin suurta surua kaikesta mitä oon menettäny ja mitä joutuisin hyvästelemään. Mun sydän oli repeämässä ikävästä. Yölääkkeiden alkaessa vaikuttamaan sain itteni vähän rauhallisemmaksi jotta pystyin menemään makuuhuoneeseen ja sänkyyn. Ahistus oli kuitenkin yhä läsnä.

Yö meni painajaisten kanssa. Unessa beijb jätti mut koska olin liian sairas...sitt tappelin joitain pahiksia vastaan jossain isossa sairaalassa, yritin saaha itteäni hoitoon mutta pahisten ja sokkeloisen rakennuksen vuoksi eksyin aina uudelleen enkä koskaan päässy hoitoon. Kaikki pahikset anto mulle puukkoja ja köysiä, ne käski mua tappamaan itteni sillä en ansaitsisi hoitoa. Lopulta beijbkin ilmesty pahiksien joukkoon ja sano mun olevan hulluuden lisäksi vielä liian ruma joten ei voi mun kans enää olla. Mä yritin soittaa apua itelleni, mutt beijb nappas mun kännykän pois ja heitti sen tuleen. Romahdin polvilleni ja pahikset huusi "Kattokaa kuin surkea tapaus, saatanan säälittävä, hyppää kännykkäs perässä sinne mihin kuulut, hyi vittu kun sä oot ruma!!!" Mä olin polvillani ja itkin. Peitin käsilläni kasvot jotka peitty kyynelistä. Lopulta beijb ja pahikset raahas mut tuleen...unessa kuulin kuinka tirisin liekeissä ja vaikersin. Siihen mä sitt heräsin, ilosena valmiina uuteen päivään...

Mistä on pienet tytöt tehty..?

Nukuin taas pitkään. Juotuani aamukahvit beijb halus jutella. Se oli lukenu mun blogia (niin ymmärsin) koska tiesi mun eilisestä puhelusta päivystykseen. Beijb sano "oisko aika soittaa uudelleen?" Mutt mä kieltäydyin ja kyyneleet alko taas valumaan. En voinu tehä sitä...en uskaltanu. Tiesin ett osastohoito olis tiedossa jos sinne oisin uudelleen yhteydessä ja menisin siellä käymään. Beijb kysy, ett suostunko soittaan ja meneen käymään siellä jos se tulee mun mukaan. Mutt ei, en edelleenkään uskaltanu. Sanoin "niin ja sitten taas näkisit mut lattialla polvillaan". Kerroin kuinka mä tunnen itteni säälittäväksi epäonnistujaksi ja häpeän itteeni sekä omaa tilannettani. Mä todellakin häpeän itteeni, jokaista pientä solua myöten. Tänään osastolle joutuminen on tuntunu pahalle, jokin ajatus siinä laittaa vastaan uskomattoman paljon. Ehkä pelkään kontrollin menetystä, sitä etten mä pysty ite määräämään mistään. En halua muhun kiinnitettävän mitään huomiota ja tiiän osastolla olevani "tarkkailun alla" itsetuhoisuuden vuoksi. Ehkä mä koen etten ansaitte hoitoa, vien hoitopaikan joltain toiselta. Niin, en mä oo vielä niin huonossa kunnossa...

Mieli on hitusen parempi kuin herätessä. Ehkä beijb sai mut vakuuttumaan (ainakin hetkeksi) siitä etten mä oo pettäny poikaani ja pilannu hänen kesälomaansa sairastumisellani, kuten mä beijbelle väitin. Musta todellakin tuntu ett oon tehny väärin poikaani kohtaan  koska en oo jaksanu/kyenny viemään häntä mihinkään suuremmalle kesälomareissulle enkä hirveesti oo jaksanu mitään muutakaan. Tää sairaus on vieny mun ajan. Koin pettäneeni poikani. Koin tehneeni jotain anteeksiantamatonta. Beijb selitti, ett poika on varmasti tyytyväinen mennessään loman jälkeen kouluun jos vain saa pitää äitin yhä itsellään vaikka ei olisi erikoisemmalle matkalle päässytkään. Siinä hetkessä mä oikiasti havahduin siihen kuinka kipeä mun mieli on. :/ Beijb muistutti, ett onhan pian tulossa uusia lomia ja vaikka syyslomaan voijaan sitten panostaa vaikka vähän enemmän, kunhan vaan saan ensin itteni kuntoon.

Nyt illan aikana oon miettiny kaikkea sitä minkä johdosta musta on tullu tämmönen ja jossain määrin mä ymmärrän itteeni. Kun muistelen niitä kaikkia pettymyksen kertoja kun oon saanu kuulla haluavani liikoja, haaveilevani turhia tai vaativani kohtuuttomia vaikka kyseessä olisi ollut vain polkupyörä, karkkipussi tai joku mukava harrastus, uusista vaatteista puhumattakaan. En ansainnu niitä. Kotiin sai jäähä sairastamaan vain jos oli kunnolla sairas, eli siis mikään flunssa ja lämmön nousu ei vielä antanu lupaa laiskotteluun. Läksyjä ei tarkistettu eikä kokeisiin kuulusteltu. Hiuksetkin saa kätevästi leikattua kotona, ei rahota tuhlata kampaamoihin. Kehuja sai käärittyä äidille baarireissua varten sätkiä valmiiksi, se kai kuuluu jokaisen yhdeksän vuotiaan lapsen puuhailuihin. Koululla järjestettävän discon sisäänpääsymaksun eteen piti todella tehä töitä, tietenkin sen jälkeen kun oli ensin saanu luvan mennä sinne. Tavalliset huoneen siivoamiset ei ollu mitään... Kouluihin oli ihan turha pyrkiä, ei musta niihin olisi ja se olisi rahan tuhlausta. Ja vaikka ikinä tein mitä tahansa ja kuinka paljon tahansa niin mikään ei riittäny. Koskaan mikään ei ollu tarpeeksi. Vaikka kuinka yritin se ei riittäny.

Tuohon kaikkeen kun lisää vielä "mun käyttämiset ja velan maksut" niin en mä ihmettele miks oon näinkin sekasin. Musta vaan tuntuu ett oon liian sekasin. Mä en tiiä miten olla ihminen. Ehkä mä pakenin jo pienenä lapsena itteäni, vääränlaista itteäni, metsään ja kuvittelin itelleni ystäviä menninkäisistä ja keijuista. Ne ei koskaan jättäis mua, niille mä kelpaisisin omana ittenäni. Jo pienenä viattomana lapsena tiesin olevani vääränlainen ja mä reppana en osannu kuvitellakkaan mitä kaikkea multa tultaisiin vielä viemään...monta kertaa. Mä tulisin kunnolla oppimaan ettei kilttejä tyttöjä tehä sokerista, eikä kukkaista tai kanelista. Kiltit tytöt tehdään kyynelistä, tuskan huudoista, veren mausta ja vaikenemisesta.

Nytpä sitten mietin, ett millon voin lakata pelkäämästä? Millon voin lakata syyttämästä itteeni? Millon mä riitän?

Miten olis osastohoito?

Puhelu psykiatrian päivystykseen klo. 19.10.

Sairaanhoitaja: Psykiatrian päivystys, sairaanhoitaja H****  ******.
Mä: Tuota, soitan teille kun *itkuun purskahtaminen ja pitkä hiljaisuus* Mustä tuntuu etten mä tuu toimeen itteni kans, tarttisin apua.
Sairaanhoitaja: Aivan, onko teillä ollut tai onko nyt hoitosuhdetta mielenterveystoimistoon?
Mä: On, nykyään käyn vain kontrollikäynneillä T**** ******** luona. Kävin viimeksi jotain kolme viikkoa sitten ja sillon lisättiin yötä vasten mirtazapiini. Sillon jo puhuttiin mun voinnin huononemisesta.
Sairaanhoitaja: Niin, aivan, täällä lukeekin tuosta. Onko nyt tilanne minkälainen, että tarvitsisitteko osastohoitoa vai pärjäisittekö yön yli ja tulisitte huomenna mielenterveystoimiston päivystykseen? Meillä kun sunnuntaisin päivystysaika täällä MTT:ssä loppuu klo 20:00 niin tänne ei enää tänään kerkeä, joten siinä tapauksessa pitäisi mennä yhteispäivystyksen kautta.
Mä: *itkua* Tilanne on menny jo aika pahaksi. Pari viime viikkoa on ollu tosi raskaita ja oon useamman kerran ollu päätymässä tappamaan itteni *lisää itkua* ja musta tuntuu etten mä pärjää enää.
Sairaanhoitaja: Kyllä minä suosittelen että menisitte sinne yhteispäivystykseen jossa lääkäri voi tarvittaessa kirjoittaa lähtetteen osastohoitoon.
Mä: *itkun sekaista yninää*
Sairaanhoitaja: Siellä tietenkin menee oma aikansa niin kannattaa ottaa vaikka lukemista mukaan.
Mä: Joo, mä meen sinne, parempi se niin on etten jää tänne yksin.
Sairaanhoitaja: Niin se kannattaa. Siellä hoitajat ja lääkäri sitten keskustelevat ja miettivät jatkoa, niin mene ihan kaikessa rauhassa ja tosiaan ajan kanssa. Yksin ei missään nimessä saa jäädä ja siellä he osaavat sitten sinua auttaa.

Sitten loppuun kuuluvat "Heippa heit ja kiitos näkemiin" ja linja kiinni. Lenkitin pikaisesti koirat. Pakkasin laukkuun kirjan (kuka jaksaa lukea sillon ku haluat päättää päiväs?) mutt kiltisti tein niin. Ettiin rahaa bussimatkaa varten, sillä ajokorttiahan mulla ei oo. Sammutin valot ja rapsutin pikaisesti vanhempaa koiraa korvan takaa. Lähdin ulos. Kävelin robottimaisesti pysäkille ja aloin miettiin ett mitenköhän bussit mahtaa kulkea näin sunnuntai-iltaisin... Menin pysäkille oottamaan. Seisoin ja mietin mitä olin tekemässä. Sairaanhoitajan sanat pitkästä odottamisesta kaiku mun korvissa...mietin, ett jaksoinko mä ihan oikiasti lähteä yksin istumaan johonkin yleiseen päivystykseen jossa odotusajat on muutenkin tosi pitkät ja mä en usko ett tällaset itsetuhoiset potilaat on kärkipäätä kiireellisyysjonossa. Sitt alko pelottaan...Haluaisinko mennä yksin kaiken sen ihmisvilinän keskelle ja odottaa vuoroani päästä arvioitavaksi tarvinko apua heti vai pärjäänkö vielä ilman. Seisoin paikallani ja ootin. Vielä hetken. Autoa ei näkynyt... ja sitt mä lähin pois. Kävelin takas kotiin. Ja tässä mä nyt istun...

Mun mieli ei anna mulle hetkeäkään rauhaa, se sättii taukoamatta! Mä oon koko ajan ylivirittyny, kireä ja totinen. Kaikki mun voimat menee kasassa pysymiseen ja pienikin ristiriita saa mut totaalisesti pois tolaltaan ja välittömästi kuulen kiljumista mun korvissa "NO NIIN, TAPA NYT JO ITTES!! NÄYTÄ KAIKILLE ETTET SÄ TARVI KETÄÄN!! TAPA, TAPA, ELÄ OO LUUSERI! TAPATAPATAPATAPA!!!" Ei siinä tilanteessa paljoa muuta pysty ku...hmm...eipä mitään muuta ku luovuttaa. Luovuttaminen on ainoa mitä siinä hetkessä pystyy ajattelemaan! Musta tuntuu ett niissä hetkissä mun sisällä on joku joka mua liikuttelee. Vaikka mun mieli yrittäis kuiskia väliin, ett poika tarvii äitiään ja ett oon hänelle tärkeä niin keho vaan jatkaa omaa juttuaan, kerää kamat ja laittaa mut kuristaan itteni. Musta tuntuu, ja oon erittäin varma siitä, ett jonain päivänä mä en voi enää laittaa vastaan. Oon jo tuntenu pitkän kuivini kaulan ympärillä toinen pää sidottuna saunan lauteisiin (tätini mies lähti sillä keinolla). Vielä tänään mä voitin, mutt entä ens kerralla..?

Kun lähin kävelemään pysäkiltä kotiin lupasin itelleni, ett soitan huomenna päiväsaikaan uudelleen MTT:N päivystykseen, jotta kuitenkin saisin jotain apua joutumatta yhteispäivystykseen kaikkien tuijoteltavaksi kun yksin itken silmäni päästä. Kai mua alko myös pelottaan se, ettei ne jaksa kohdata ammatillisesti tällasta itsetuhoista rääpälettä vaan tokasevat kylmästi jotain asiatonta. Mä kun oon helkutin arka sellasille... Mä pelkään hoidonkin suhteen tulevani torjutuksi aivan kuten muissakin asioissa. Pelkäsin etten oo tarpeeksi sairas, etten tarvi apua ja sitt nolostun ja saan hävetä itteeni. Mua ei myöskään houkuttanu istua bussissa jotain 45 min. itkien ja nenääni pyyhkien, sillä me asutaan just toisella puolen kaupunkia missä sairaalan yhteispäivystys on. Kyytiä en uskaltanu keneltäkään pyytää...en kehannu. Anteeksi. Mulle on sanottu ehkä liian monta kertaa ett oon vaan huomionkipeä, joten se kai esti mua pyytämään pientä palvelusta.

Tämä on siis tilanne tänään. Mun sisälle sattuu ja tuntuu kuin mun mieli olis runneltu läpikotaisin. Tiiän taas aiheuttaneeni paljon huolta ja mielipahaa, etenkin beijbelle. Mä kadun kaikkea.

Nyt mun mielessä pyörii ajatus siitä, ett onko tää kaikki tuska ja kärsimys sen taistelun arvoista..? Mä oon huomionkipeä, kylmä ja tunteeton, paha, huora.

Epätodellista hajanaisuutta.

Se on taas täällä, pelko. Mä en enää pysy yhtään perillä mun ajatuksista, kadotan itteni ihan kokonaan! Tää ulkopuolisena oleminen omassa elämässä tuntuu aika pahalta... Musta tuntuu etten mä sais olla täällä...ihan ku tekisin jotain väärää vaikka oon ihan omassa kotona ja makaan sohvan nurkassa. Hajanainen, se mä oon. Mun jutut menee hullummiksi päivä päivältä! Viime yönä olin unissani (?) noussut ylös ja istuskellut hiljaa sängyn laidalla. Beijb kerto Yö on tulossa ja mun kai pitäs saaha itteni rauhottuun sänkyä kohti, mitenköhän tuo onnistuu?! Koko makuuhuone saa mut tukehtumaan!


Koko elämä saa mut tukehtumaan.


Eihän mun oo pakko herätä aamulla...

Nurkkaan ajettu, mielensä vanki.

Mä en voi hyvin. Viime päivät oon käyny läpi aivan helvetinmoisia taisteluita mieltäni vastaan. Tai ehkä ennemminkin oon tainnu kamppailla elämää vastaan. Sitä se on ollu, kirjaimellisesti. Mä en enää tajua mikä mulla on! En tajua miks mulla on vähän väliä niin epätodellinen olo, ihan ku mun mieli olis täysin erkaantunu mun kehosta. En tajua mitä tää on... Ahdistus on ajoittain jotain sanoinkuvaamatonta ja musta tuntuu ihan ku oisin joku nurkkaan ajettu eläin; kierrän ja kierrän mutt en pääse pakoon. Musta tuntuu, ett mun on pakko päästä pakoon, piiloon vaikka en ees tiiä mitä pakenen!

Viimeks tänään sanoin beijbelle, ett "musta tuntuu pahalle ja ett mua pelottaa. Ihan ku pelkäisin, ett kotiin tulee joku tai ett kotona on jo joku ja se joku haluaa mulle pahaa. " Beijb yritti rauhotella mua muistuttamalla ett ovi on lukossa ja ett meillä on kaks koiraa joista vanhempi kyllä pitää huolen ettei meille kukaan pääse tunkeutuun. Mutt siihen mä sitt sanoin etten pelkää mitään sellasta, en tavallisia rosvoja tms.vaan mua pelottaa sellaset mitä ei voi nähä, sellaset mistä muut sanoo ettei niitä oo olemassa, ehkä mä pelkään omaa mieltäni. Mä kai siis pakenen itteäni. Mun mieli kehittelee kaikkea ja lopulta mä en enää osaa sanoa mikä on totta ja mikä mieleni muokkaamaa kuvitelmaa ja pelkoa. Mä oon täydellisesti hukassa. Mä oon vaarallinen...

Viime postauksesta kai kävi selville, ett oon ottanu "Pahaa" kädestä kiinni. En selviä täällä enkä selviä itteni kans. Mä vihaan ja halveksin itteäni! Tiiän, ett kaikki tuollaset ajatukset on sairaan mielen kertomaa, mutt sekin mieli on osa mua. Joten mä oon yhtä sairas kuin on mun mielikin eikä mulla oo pienintäkään hajua siitä miten saisin itteni paranemaan! En nää sen enää olevan mahollista... Kuolemanhalu on paljon suurempi kuin tahto taistella. Muhun sattuu niin paljon...liikaa.

Toissa iltana otin tutun valmiiksi pakatun laukun ja lähin ulos. Kävelin ja kävelin...meni tunti, meni toinen ja mä kävelin. Mun mieli vaihteli tuskaisen surullisesta turtuneeseen tyhjyyteen. Kävelin ja kävelin. Kaukaa kilometrien päästä tulin tien päähän josta lähti pieni metsäpolku. Lähin kävelemään sitä pitkin. Pian tulin meren rannalle jossa oli kaislikkojen seassa pieni nurmitasanne ja iso kivi. Istuin siihen kivelle ja tuijotin merelle. Istuin ja olin hiljaa. Tunsin tulleeni oikeaan paikkaan ja tiesin pääseväni pian pois. Samaan aikaan olin helpottunu, mutt vahvempi sitä oli suunnaton yksinäisyyden tunne! Se oli voimakkain mitä koskaan aiemmin. Mua pelotti! Olin kuin pieni lapsi...itkin vuolaasti ja samalla lohdutin itteäni siitä ett kaikki tuska ja paha olo loppuis pian.

Mutt...täällä mä yhä oon. Tuolta reissulta kotiin päästessä värisin kylmyydestä, olin niin väsyny ja tyhjä! Beijb sai mut viesteillään kertomaan olinpaikkani ja haki mut pois. Oli luuseri-fiilis, on yhä. Eilen sama kävelyreissu oli tapahtumassa uudelleen...mutt ei. Täällä oon ja tasapainoilen elämän kans. Mun vanhemmat (myös äiti) ja sisko on tietosia mun tilanteesta ja etenkin isä seuraa kai aika tarkasti mun puuhia. Sinänsä huono homma ett mä (toisen persoonan ollessa läsnä) oon niin hiivatin hyvä näyttelemään voivani hyvin vaikka sisältä päin repeytyisin tuskasta. Poika on ollu nyt pari yötä äitini luona ja huomenna menee pappalaan. Mun oli pakko myöntää itelleni etten mä kykyne täysin huolehtimaan pojasta joten oli parempi ett pääsi muualle, ettei hän joudu näkemään tätä mun oireilua. Kyllä mä poikaa oon nähny sillä en kauaa pysty erossa olemaan. Käytiin läheisessä ostoskeskuksessa vähän shoppalemassa ja sitt Subwayssa syömässä. Oli ihanaa.

Nyt mulla on tosi paha mieli siitä etten mä osaa/voi huolehtia omasta lapsestani! Eihän sellanen voi olla äiti joka ei lapsestaan piä huolta..! Kamalaa tajuta olevansa niin matalalla...

Nukkumaan pitäis mennä, mutt ajatuskin siitä hermostuttaa. Painajaiset on muuttunu taas verisiksi...viime yönä silvoin ja hakkasin...oli puukkoa, sahaa, kirvestä ja saksia...ja verta kaikkialla. Tuleva yö menee kai saman kaavan mukaan. :/ Pelottaa.

Vielä kerran; heippa ja näkemiin.

Voiko tyhjyyteen eksyä?

Painajaiset tuntuu helpommin kestettävimmältä kuin hereillä olo. Heti kun silmäni avaan joudun havahtuun siihen todellisuuteen ett mä oon yhä täällä ja on jälleen uus päivä eessä. Uus päivä kärsittävänä, antaa elämän potkia päähän ja muistojen tulla todellisiksi. Mä en halua tätä, en halua tulla menneisyyden raatelemaksi. En enää. Mä oon sitkeä enkä helpolla oo tottunu antamaan periksi, mutt nyt mun täytyy se tehä. Shit happens...

Eilis ilta meni "Pahan" seurassa. Beijb kai yritti mun kans jutella, mutt ei siitä mitään tullu...mä kai siinä enemmän puhuin (lue: huusin). Puhuin kaikesta paskasta mitä sisällä on, kuinka väsyny oon. Kerroin etten halua olla sellainen ihminen jonka kans elämiseen tarvitaan tukea. Beijb ei sanonu mitään. Mitäpä siihen sanomaan. Mun pitää pysyä kaukana kaikista tää loppu aika. Mun pitää olla hiljaa ja huomaamaton.

Nyt mun olo on tyhjä, täysin tyhjä. Vähän aikaa sitten istuin olohuoneen kiikkutuolissa ja siinä keinutellessa mä kuulostelin tuntemuksia, tämän hetken mietteitä. Tajusin etten tunne mitään muuta kuin surua ja ikävää. Ja sellaset tunteet ei auta jaksamaan seuraavaan päivään eikä kannusta taistelemaan. Nuo tunteet on niin voimakkaita ett ne musertaa  ja tekee elämän näkymättömäksi. Mä en kykene näkemään ympärilläni mitään mistä saisin kiinni, ei turvaverkkoa, ei köyttä, ei ees pientä haurasta heinänkortta. Mä oon täydellisessä pimeydessä ja mua pelottaa. Mua pelottaa niin etten uskalla kurotella pimeyteen ja tunnustella etsien jotain josta saisin pidettyä kiinni edes hetken. Mä en uskalla! Ainoastaan yksi käsi näkyy tyhjyydestä, se odottaa niin kauan ett tartun siihen. Se haluaa viiä mut mukanaan.

Se houkuttaa niin, se lupaa ikuista turvaa ja lämpöä. Se lupaa huolehtia musta, aina. Se lupaa pitää musta niin lujasti kiinni etten mä koskaan enää kaadu, tipu tai eksy. Sen kanssa mun ei tarvi enää pelätä eikä olla yksin. Kukaan ei enää satuttaisi. Ei kukaan. Ikinä.

Musta tuntuu jo täysin turhalta kirjottaa tuntemuksiani tännekkään. Musta todella tuntuu ettei millään oo enää mitään väliä. Mä oon pahoillani mutt niin se on. Nyt kulutan vaan aikaa ja ootan seuraavaa tilaisuutta. Kun se tulee niin mä oon valmis. Mä tartun siihen ainoaan käteen joka on kärsivällisesti oottanu ja seisonu mun vierellä. Pian on mun aika. Mä odotan.

Mä haluan jotain.

Mulla on jotenkin epätodellinen olo. Tuntuu ett jotain tapahtuu ja mun pitäis piiloutua, mun pitäis olla varuillaan. Tuntuu ett oon ihan yksin. Kaikki kaatuu ja mä tukehun niitten alle. Tää on paha tunne. Ahistaa. En tiiä miten pitäs olla tai mitä tehä.

Annoin beijbelle tänään luvan puhua "musta ja mun elämästä" sen kaverille. Tarkotus siis olis ett beijbellä olis myös oma tukiverkkonsa, joku jolle voi puhua omista tuntemuksistaan ja jolta sais hieman taustatukea. Ymmärränhän mä ettei itsetuohoisen, dissosioivan traumapeikon kans eläminen oo helppoa ja beijbenkin olis hyvä saaha puhua joskus jollekkin. Puhuttiin asiasta ja sovittiin mitä tälle kaverille kerrotaan. Kyseessä on siis sama tyyppi jolle syntyi vauva vähän aikaa sitten, jolle beijb oli ostamassa lahjaa. Kerroin tapauksesta yhessä aiemmassa postauksessa. Käytiin eilen ostaan yhessä sille vauvalle pari lahjaa ja tänään tein sille kortinkin, halusin tehä. Mutt palataanpa aiheeseen, eli siihen ett annoin beijbelle luvan kertoa ystävälleen...kaikesta. Nyt sitten mulla on alaston olo, tuntuu etten mä oo turvassa enkä voi suojautua. Kai mä, tai mun mieli, reagoi asioiden kertomiseen näillä voimakkailla tunteilla. Pelkään. Harhamielen aikana mä en pysty luottaan ees beijbeen...miten mä sitt voin luottaa johonkin jota en ees tunne vaikka sillä on musta erittäin arkaa tietoa?! Pelottaa helkutisti.

Samaan aikaan musta tuntuu pahalta se, ett mun kans oleminen on jo niin haastavaa ett siihen tarvitaan tukea ja apua. Mun kans ei voi elää ilman apua! Ei oo arvokas ja tärkeä olo... Tuo on aika kamalan kuulosta, siis se ett mä ja mun ongelmat satuttaa kanssaeläjiä. En mä sellasta halua. "Paha" kuiskii mun korvaan "huomaatko, mähän sanoin ettei kukaan rakasta sua niin ku mä ja oo sun vierellä, ei kukaan kestä sua niin ku mä, mä en jätä sua, tartu mun käteen niin mennään pois.." Mä haluaisin niin ottaa sitä kädestä kii ja lähteä. Musta tuntuu kuin oisin vapaata riistaa, joku näyttelyeläin friikkisirkuksessa jota kaikki tuijjottaa...sitt ne koskee suhun, repii sun vaatteet ja tekevät susta alastoman...sitt ne sotkee sut...ja kaikki tuijjottaa...tuijjottaa...tuijjottaa... On pakko paeta...

Häpeä omasta itestäni kasvaa päivä päivältä. Mä haluaisin...mä haluaisin kans jotain. Mä haluaisin itelleni jotain, tuntea oikiasti olevani jotain. Mä haluan olla hyvä. Mä haluan olla joku jollekkin.

Yrittämistä ja takaisin paluuta.

Eilen yritin kovasti, yritin olla reipas ja "normaali". Hyvin kai se menikin. Mutt nyt tunnen jo kuinka tää päivä tulee olemaan kaukana eilisestä...ahistaa, harmaa varjo seuraa mua. Eilinen oli mukava päivä, vietettiin se beijben kans Haaparannassa ja oli ihana päästä kotoa pois.


Yön mä näin painajaisia...mä tapoin itteni vihreään vyöhön,omaani. Kuulen vielki korvissani sen lukon "kilahduksen" kun se lukittautu. Unessa seurasin kuinka tyypit tappeli mun hautajaisissa kenellä oli kaunein kukkalaite arkun päälle ja sitt mä nousin hetkeksi kuolleista, vyö yhä kaulani ympärillä, ja huusin " ettekö te oo vaivautunu ees sen vertaa antaan aikaanne ett oisitte lukenu ohjeet mun hautajaisiin?! Mä en halunnu mitään suurta, vaan yksi punainen neilikka vain!! "
Mun sydän hakkaa...kädet hikoo...harhat ettii paikkojaan. On paha olla.

Hyvää yötä, nuku hyvin.

Haluan nukahtaa rauhalliseen uneen. Kun nukahan, toivon etten enää heräisi. Kumpa nukahtaisin ikiuneen. Kumpa mikään ei herättäisi.


Hyvää yötä ja kauniita unia. Nukutaanhan hyvin..?

Vaaleanpunaista kauneutta ja mustia tunteita.

Aamulla mieli oli ilonen ja piiiiiitkiin aikoihin tunsin eläväni. Menin takapihalle sillä tajusin etten ollu hoitanu pihan kukkia yhtään viime aikoina, en ees kastellu. Ei siellä pahoja vahinkoja ollu ehtiny tapahtua, onneksi, ja sitt mä sen huomasin!! Mä istutin alkukesällä ristikkoa vasten köynnösruusuja ja niissä oli ihania vaaleanpunaisia ruusuja! Olin niitä istuttaessa ajatellu ett tuskimpa ruusut tuossa meijän pihamaassa viihtyy mutt kappas vaan, komeita kukkia oli ilmestyny ja köynnökset oli kasvanu pituuttakin! Mä yleensä rakastan kaikkia syviä ja voimakkaita värejä, etenkin punaista, mutt ruusuiksi olin halunnu kokeilla tuollasta vaaleanpunaista lajiketta. Takapihan Liljat oli myös kasvanu pituutta ja nuput on valmiita aukeamaan. Jännityksellä ootan mitä väriä niistä ilmenee. Mulla ois tyhjänä vielä pari ruukkua johon voisin jotain kukkia käyä hakemassa puutarhalta. Mä siis kaiken sairastamisen ohella nautin kukista ja yleensäkin kaikesta kauniista mun ympärillä. Mä en kuitenkaan oo mikään hörselö-pitsi-pinkki-ällötysneiti, en siis tykkää sellasista jutuista, ehei!

Aamu tosiaan meni noinkin ihanissa tunnelmissa! Pian palasin takas maanpinnalle. Ensin aloin tuntemaan kireyttä harteissa, etenkin oikealla puolella olkapäätä ja kaulaa. Tunsin jonkun kuiskuttelevan hiljaa, sanoista en saanu selvää. Sanoin beijbelle siinä vaiheessa kun molemmat istuttiin sohvalla, ett "nyt alkaa vähän kiristään". Beijb kysy ett mikä ja mä sitt vaan näytin oikealla puolella korvan vieressä kädellä ns. ankkaliikettä eli miten kädellä saahaan tehtyä varjokuvia ankasta peukalon ollessa ankan alanokka ja muu käsi ylänokka. Luulin beijben ymmärtävän siitä mitä tarkotin mutt hän olikin ymmärtäny sen niin ett tarkotin hänen mäkättävän tms. Ja sellanenhan kiristää tunnelmaa entisestään! Vaikkakaan mä en tajunnu loukanneeni (taas) beijbeä. Asia jäi sitten siihen. Lähettiin vähän ajan kuluttua ostoskeskukseen ja siellä mä tunsin sen taas...sen kuiskuttelun. Kaikkien ihmisten hälinä sekottu mun pään sisäisiin ääniin...tuntu ett mä jäin kaikkien jalkoihin käytävillä ja sydän hakkas... Mä yritin vaan pärjätä ja salasin beijbeltä kaikki. En halunnu pilata taas kaikkee. Tunne voimistu ja voimistu... autoon päästyä mä huokasin mielessäni ja vähän ajan kuluttua sain sanottua asiasta. Kerroin kuinka ihmettelin ett aamulla olin ilonen ja täynnä intoa, mutt yhtäkkiä kaikki alko taas muuttuun ja ett nyt ahistaa. Beijb kysyi ett mikä sen aiheutti ja mä en osannu kertoo, sillä noi tunteet hiipii ja kasvaa vähitellen. Beijb oli luullu, ett olin jotenki suuttunu tai hermostunu siitä kun se oli kysyny multa, ett jos on syntyny vauva niin pitääkö sille vai sen vauvan äitille ostaa jotain. En muista mitä sanoin vai kohautinki vaan olkia. Muistan vaan ett yritin pysyä kasassa. Mutt siinä vaiheessa kun beijb kerto tuosta epäilystään mulle niin mä totaalisesti hermostuin ja huusin, ett jumalauta mulla on omiakin asioita ja elämä josta hermostua, emmä siihen joitain tuntemattomien ihmisten tuntemattomia vauvoja tarvi! Ja sitt kaikki eteni ja kaaos oli valmiina... Mun sisällä taas kuohu...tuntu pahalta kun beijb ei ymmärtäny. Ja luulin sen tajunneen mun "elekieltä" kotona ollessa, ett mun mieli alko kiristyyn jo siellä. Sekavaa luettavaa varmasti, mutt sekava se on mun mielikin. Pahoittelen.

Kotona ollessa itkin ja itkin...tunsin itteni erittäin naurettavaksi kun olin hehkuttanu jotain vitun ruusuja ja luullu pärjääväni! Hävetti ja hävettää yhä!! Ei mun mielen romahtamiseen paljoa taaskaan tarvittu!! Ja jos oisin ees onnistunu selkeämmin kertomaan mikä mulla on ja miltä tuntuu!! Nyt mieli on sitt taas tutun musta ja hyvä mieli on kaikonnu kauas pois. Oon niin nolona... miten mä kehtasinki...

Mä alan nyt kunnolla ymmärtämään kuinka ongelmallista mun kans on elää ja kuinka paljon mä tuotan surua ja vihaisuutta. Ei mulla oo mitään oikeutta tehä niin...enkä mä tahallani. Todennäkösesti muilla on mun kans yhtä raskasta ku mulla on itteni kans.

Vähän extremeä, luomua ja aurinkoa.

Oon ollu kamala, paha ja hirveä ihminen. Oireilen niin voimakkaasti, ett musta tuntuu kun nykyään mun elämä kuluis enemmän harhamaailmassa kuin nykyhetkessä. Tavallisia hetkiä on todella harvassa. Mietin, ett onko tää tunteiden kaaos, epätoivo ja tuskaisuus just sitä "oireiden voimistumista" mistä  mua varoteltiin terapian alkaessa vai onko mun sairaus jotenki edenny tai muuttanu muotoaan. Senhän mä oon jo huomannu ett mä oon jakautunu eri osiin ja mussa on (ainakin) kaks täysin eri persoonaa jotka toimii omina kokonaisuuksinaan, omina yksilöinään. Niiden kahden välillä pomppiminen on erittäin raskasta. Myös beijbelle....siis mun kans eläminen. Eihän se ees voi tietää kuka tyyppi milloinkin on kuvioissa.

Tänään monien ongelmien jälkeen sain haalattua itteni kaupungiin treffaamaan Kaimaa pitkästä aikaa. Kerran mä tapaamisen jo peruinki, mutt onneks Kaima ei antanu periksi ja niin mä sain itteni bussiin ja ihmisten ilmoille. Kierreltiin kauppoja ja tein pieniä ostoksia. Kaima vei mut sellaseen uuteen eko-/luomutuotekauppaan ja mä oisin halunnu sieltä vaikka mitä!! Mutt tällä kertaa ostin vain tuollasta rauhottavaa ja jännitystä lieventävää teetä. Ajattelin, ett jos alkais iltaisin juomaan kupposen tuollasta teetä, etenkin sillon jos tunnen olon/mielen huonoksi. En sitt tiiä onko noilla tuollasilla jutuilla merkitystä, mutt ainakin mä haluan uskoa niin. Ei niistä ainakaan huonommaksi muutu!

Käytiin kokeilemassa myös meille uus ruokapaikka, M6 Dining, jossa ruoka oli erittäin hyvää, mutt meijän istumapaikka tuotti pieniä ongelmia. Me päätettiin ruokailla ulkona ja sehän paikallisia lokkeja miellytti! Saatiin siis pientä haastetta ja extremeä arkeen! Siinä me koitettiin saaha laitettua sapuskaa suuhun ja välillä heittäydyttiin annosten suojaksi. Mutt me selvittiin ja mahat tuli täyteen.

Mentiin ostoskierroksen jälkeen hakeen jäätelöt kauppahallista ja istuttiin torin laidalle. Nyt ku mietin tilannetta näin jälkikäteen niin se tuntu aika jännältä, siis ett aurinko paisto ja merivesi liplatteli veneiden laitoja vasten, ihmiset oli kesäfiiliksissä ja ilosia, me istuttiin jäätelöä maistellen laiturilla ja....puhuttiin mun kuolemasta. Me puhuttiin kaikista käytännön asioista, hautajaisista ja kuolintavasta. Tuntu helkutin hyvälle, ei tarvinnu peitellä tai salailla, ei kaunistella mun maailmaa tai tunteita ja ajatuksia. Me puhuttiin suoraan siitä mikä mun tilanne oikiasti on. Nyt mun olo on jotenki kevyempi...ja musta tuntuu ett ulkona paistava aurinko on ihan kiva juttu. Kuulostaapa hölmöltä...

Eilen illalla mä mietin lisää tuota itsemurhan itsekkyyttä ja yhtäkkiä mulle tuli ajatus, ett ku mulla on lompakossa elintenluovutuskortti ja oon siis antanu suostumuksen siihen ett kuolemani jälkeen mun osia saa antaa niitä tarvitseville, niin voidaanko niitä käyttää jos/kun oon tappanu itteni? Jos voijaan, niin silloinhan itsemurha mun tapauksessa ei ainakaan olis itsekäs teko! :D  Nyt tuli mieleen ett haluaakohan joku mun mielen tai jonkun osan siitä?!?? :D Olinpa taas hauska!!

Huoh, mitähän muuta... Toivotaan ainakin ett tää hyvä tunne säilyis ees tän illan ja en heti vaipuis takas paskaan pimeyteen. Kumpa vaan osaisin nauttia tästä, just tästä hetkestä ja tästä tunteesta.
 

Itsekkyyttä vai jotain ihan muuta?

Koko päivä yhtä kaaosta. Tänään mun piti päästä pois, olin niin lähellä! Laukussa oli kaikki mitä tarvisin ja kaiken piti olla hoidossa. Lähin kotoa ja suuntasin askeleitani paikkaan jossa saisin olla rauhassa.Vähitellen ilta alko saapumaan.Sitten...sain viestin ett "äitini" on lähössä siskoni ja sen miehen kans mökkeileen joten poikani ei voi sinne jäädäkkään enää yökylään. Poika siis tulisi kotiin. Mielessä pyöri vain "ei ei ei eieeeeiiieieieie!!!!" Tajusin ett mun pitäis mennä kotiin, vielä ainakin yheksi yöksi. Tässä mä nyt sitten istun....pettyneenä. Keitin pari kuppia kahvia lämmikkeeksi sillä en ollu aamun jälkeen laittanu suuhuni yhtään mitään. Aamullakin join vaan kahvia. Nälkä mulla ei oo, ei tee yhtään mieli tunkea suuhun jotain. Mietin, ett jos saunan laittas lämpeneen...

Äsken löysin netistä mielenkiintosen ja erittäin hyvin kirjotetun artikkelin itsemurhista ja niiden itsekkyydestä. Tuon artikkelin oli kirjottanu psykoterapeutti Katie Hurley. Näin artikkelissa luki:
                      Psykoterapeutti Katie Hurley kertoo liikuttavassa kirjoituksessaan itsemurhasta ja siitä, miltä itsemurhan tehneiden läheisistä tuntuu kun he jäävät kaipaamaan läheistään. Hurleyn oma isä teki itsemurhan vuosia sitten. Hurley kertoo miettivänsä asiaa edelleen öisin. Hän kertoo pohtivansa, olisiko hän voinut pelastaa isänsä vastaamalla tämän puheluun. Olisiko hän voinut sanoa jotain, joka olisi pelastanut hänen isänsä, tai saanut tämän viivyttämään päätöstään kuolla, edes puolella päivällä.Vaikka Hurley kaipaa isäänsä edelleen, hän kieltäytyy ajattelemasta, että itsemurha olisi itsekäs ratkaisu.
"Itsemurha on päätös, jonka ihminen tekee tuntiessaan olonsa täysin epätoivoiseksi, eristäytyneeksi ja yksinäiseksi. Masennuksen musta aukko nielaisee ympäriltä aivan kaiken. Ihminen, joka tekee itsemurhan tuntee olevansa taakka kaikille läheisilleen. Hän kokee, ettei ole olemassa muuta ulospääsyä kuin kuolema. Tällaiset tunteet ovat ovat yleisiä kun ihminen on masentunut.
              Ihmiset, jotka sanovat, että itsemurhan tehneet ovat itsekkäitä, miettivät aina vain jäljelle jääneitä läheisiä. He sanovat, että on itsekästä jättää oma kumppani, perhe, ystävät ja lapset jälkeensä. Mutta se, mitä he eivät ymmärrä on se, että juuri nämä läheiset ovat syy siihen, miksi tämä ihminen on sinnitellyt niinkin pitkään kiinni elämässä. He ovat varmasti olleet viimeinen asia kuolleen mielessä ennen lopullista pimeyttä. Masennus kuitenkin murskaa sielun: ihminen todella tuntee, ettei ole olemassa minkäänlaista muuta keinoa selvitä, kuin lopettaa leikki kesken." 
                 "Ennen kuin on kokenut sen kaltaisen masennuksen, ennen kuin on tuijottanut siihen loputtomaan pimeyteen ja tyhjyyteen ei voi arvostella ihmistä, joka on tehnyt itsemurhan. Sinä et ehkä ymmärrä ratkaisua, sinä et ehkä hyväksy sitä, mutta sinulla ei ole lupaa arvostella ihmistä, joka on joutunut sen valinnan tekemään. Arvostelullasi et aiheuta muuta kuin haittaa."
Hurleyn mukaan isoin apu, jonka kukaan voi antaa masentuneelle on puhua asioita niiden oikeilla nimillä.
"Meidän tulee opetella puhumaan masennuksesta ja itsemurhasta yhtä helposti kuin sanomaan sanat "purukumi" tai "yksisarvinen". Jos tiedät, että ystäväsi on masentunut, älä jätä häntä yksin. Soita hänelle, vaikka tietäisit, että hän ei aina jaksa vastata. Mene käymään hänen luonaan, vaikka hän ei aina avaisi ovea. Halaa häntä. Silitä hänen kättään. Kuuntele häntä.
Halaa häntä. Aivan joka ikinen kerta. Yhdenkin ihmisen merkitys voi muuttaa jonkun elämän suunnan. Ole se ihminen."
Lähde: Huffington Post

 Tuo teksti oli lyhykäisyydestään huolimatta yksi parhaimmista artikkeleista mitä oon lukenu. Tuota lukiessa mun mieli varmaan nyökytteli ollessaan samaa mieltä ja tullessaan ymmärretyksi. Jos nyt mietitään itsemurhan itsekkyyttä niin noin se asia mielestäni menee kuten artikkelissa kirjotettiin, en vain oo löytää oikeita sanoja. Mulla ei enää oo tarvetta kokea mitään, nähä tai tuntea, mua ei tarvi kuunnella eikä pitää kädestä. En siis ite enää kaipaa mitään mitä viimesessä kappaleessa kirjotettiin, mä oon samaa mieltä tuosta itsekkyys-osasta. Mä siis todellakin oon miettiny myös läheisiäni (niitä harvoja joita on jälellä) ja just heijän takia yhä täällä oon. Just heijän vuoksi mä yritin parantua, hakeuduin terapiaan ja aloin työstämään menneisyyttäni, just heijän vuoksi mä oon yrittäny kamppailla. Tuo lause "masennus murskaa mielen" osui kuin nyrkki silmään. Noin se juuri on. Kumpa joku voisi ymmärtää sen. Mä myös mietin rakkaitani joka ikinen kerta kun itsemurhaa mietin ja uskon, ett tuun tekemään niin myös sillon kun suljen silmäni viimesen kerran. Te rakkaat ootte mun mielessä aina. Ja mä tuun aina olemaan kaikkialla, emmä teitä jätä.

Odotuksia, pettymyksiä sekä pikkasen takaumaa.

Kahlaan pimeydessä yhä, siihen asiaan ei siis oo tullu mitään muutoksia. Yön näin ahistavia unia ja aamu meni siihen kun selvitin itelleni mitkä asiat o tapahtunu oikiasti ja mitkä vain  mun unessa. Sekavaa siis. Aamupäivällä sain pojalta viestin jossa se pyys mua käymään mummulassa sillä isomummu ja isopappa lähtisivät huomenna. Puntaroin asiaa monelta kantilta ja lopulta annoin periksi, menin käymään. Ajattelin, ett ei se paljoa oo pyydetty jos kävisin näyttäytymässä vielä viimesen kerran. Käynti epäonnistu, pahasti. Nyt tunnen itteni täydeksi idiootiksi! Kuinka saatoin olla niin tyhmä ett uskoin vierailun olevan hyvä idea?!!? Äitini veti omaa täydellistä rooliaan eikä  missään ollu havaittavissa pienintäkään katumusta niistä valheista joita oli menny mun isälle levitteleen, ei minkäänlaista pahoittelua tai mitään! Mutt mä en suostunu esittään isovanhempieni edessä enää yhtään mitään, olin oma sairas itteni. Puhuin ainoastaan pojalleni ja hoidin hänen varpaansa johon oli tullu kaksi rakkoa. Muuten olin kylmä, turta, täysin poissaoleva. Vastasin kysymyksiin "onko metsässä näkyny sieniä" "sullako alko kesäloma" "Ootko tehny lomasuunnitelmia". Kaikkiin vastasin yhellä sanalla. Tunsin olevani siellä täysin vieras enkä todellakaan kuulunu sinne! Oli toisaalta huojentava tieto tuntea nähä ettei paikka ja ne ihmiset herättäny juuri mitään tunteita, ne oli mulle yhdentekeviä. Aivan kuten mä oon ollu niille. En nyt lue poikaani noihin ihmisiin, poikani on mulle kaikkea muuta kuin yhdentekevä. siellä mä sitt istuin, tuijotin eteeni, join kahvini ja lähdin. Suljettuani ulko-oven se iski kuin salama mun tajuntaan, taisin jopa irvistää ja sulkea silmäni hetkeksi. Tajusin ettei mulla oo enää lapsuudenkotia johon mennä. Nyt tiedän sen, aidosti.


Takauma tuli päälle. Olin kai jotain murkkuikäinen ja olin just karannu kotoa. Ei ollu paikkaa mihin mennä. Korvieni kuullessa oven naksahtavan lukkoon mä muistin ja tunsin sen epätoivon tunteen, sen kun ei oo mitään suuntaa mihin mennä, ei mitään missään. Tunsin olevani eksyksissä tai ainakin yksin elämässäni. Kuulin korvissani kaikkien ilosen puheensorinan ja kuulumisten kyselyn vaikka seisoin yksin autiossa kerrostalon käytävässä, joku myös nauroi. En pystyny palautuun tähän hetkeen...kotiin päästyä raivosin ja silmät leiskuen huusin beijbelle, menin poikani huoneeseen aivan kuin se olisi ollu omani ja paiskasin oven kii. Hautauduin pojan sängyllä olevien pehmolelujen sekaan ja murjotin. Jossain välissä kävin ottamassa rauhottavan naamaan ja menin takas omaan maailmaani. Vähitellen aloin palautua ja rauhottua.

Beijb yritti pikaseen jutella mun kans asiasta ennen ku lähti kaverilleen, mutt ei se suostu ymmärtään etten mä enää jaksa yrittää, ja kuinka tyhmäksi itteni tunnen ja kuinka vahvassa otteessa menneisyys mua pitää. Se anto mulle tehtävän sille ajalle kun se on muualla...mun pitää keksiä 3 hyvää asiaa itestäni, kolme huonoa asiaa ja kolme sellasta asiaa millanen haluaisin olla. Sanoin keksiväni vaikka kymmenen joka kohtaan, mutt ne asiat ei muuttais mitään. Teen nuo listat tänne blogiin, joten olkaapa hyvä:

Hyvät asiat: 1. aina valmis auttaan muita ja taistelemaan muiden puolesta
                      2. hölmö
                      3. mieletön mielikuvitus
                      4. huolehtivainen

Huonot asiat: 1. pelkuri
                       2. pettäjä
                       3. satuttaa muita
                       4. on tehny rikoksia
                       5. epätasapainoinen traumojen rikkoma mielipuoli
                       6. hankala
                       7.vastenmielinen
                       8. ei pääse vapautuun menneistä
                       9. antaa muiden mielipiteiden tuottaa pahaa mieltä
                       10. yksinäinen, mutt ei uskalla luottaa kehenkään
                       11. säälittävä ja itsekäs
                       12. huomionkipeä
                       13. itsetuhoinen
                       14. syyllistää itseään kaikesta
                       15. kylmä ja tunteeton
                       16. loukkaantuu helposti
                       17. helvetinmoinen tempperamentti

Mitä haluaisin olla: 1. terve
                                   2. hyvä ihminen ja äiti
                                   3. puhdas
                  

Siinä jotain listausta, en kyllä ymmärrä miks mun piti nuo tehä. Asian pitäs kuulemma selvitä kunhan beijb tulee kotiin. Sen vaan, ett eilenki se pyys mua kirjottaan tuntemuksistani blogiin sillä välin kun käy pyöräilemässä. Tarkotus oli, ett kävis sitten lukeen mun ajatuksista ja sitt oltas juteltu asioista. Noh, mä sitt kirjotin tuon edellisen postauksen ja jäin oottaan beijbee...kului tunti, meni toinen...kolmas...neljäs...joskus puol yhentoista aikaan illalla lähin sitt yksin ulos ku kyllästyin odottaan. Ja jälleen tunsin itteni tyhmäksi ku oikiasti ootin!! Siis ensin mä toisen pyynnöstä avaan tunteeni, kirjotan ne ylös ja sitt vielä ootan ett juteltais niistä!! Mä oikiasti menin itsekkäästi kuvittelemaan olevani niin tärkeä ett jou oikiasti juttelis mun kans sillon kun se ite niin on halunnu!! Mutt se on ny takana päin ja mennyttä. Mä en enää ikinä, en koskaan päästä ketään ihmistä mun lähelle niin ett se sillä ois mahollisuus saaha mut tuntemaan itteni tyhmäksi, luuseriksi, idiootiksi, säälittäväksi ja naurunalaiseksi. Ei enää koskaan. Mun maailma on jo tarpeeksi kivulias ja sekava ilman muita ongelmia.

Mä pyydän, kuvittele.

En tiiä oonko hereillä vai unessa, samaa painajaista tää on koko ajan, jatkuvasti. Tuska repii mut hajalle enkä mä jaksa enää muuta kuin tuijottaa eteeni ja olla hiljaa. Mä annan elämän mennä eteenpäin ja ihmisten jatkaa kulkuaan. Jättäydyn elämän kyydistä ihan omasta tahdosta. En halua väkisin roikkua ihmisissä ja muistoissa, päästän kaikesta irti ja annan niiden mennä. "Hyvästi" mä kuiskaan niille ja kävelen pois.

Poika on mummulassa, mun äidin luona ja siellä on myös Hyvinkäältä tulleet isovanhemmat. Mä en oo siellä. Äitini vuoksi en voi sinne mennä, mä en kuulu sinne. Tunnen siitä suurta surua...käyn kai läpi jotain lopullista surutyötä menneestä perheestäni. Samalla mä oon kuitenkin ilonen poikani puolesta ett hänellä on yhä paikka mihin mennä ja rakastavia iso- ja isoisovanhempia. Se merkitsee todella paljon enkä haluais ikinä viiä pojaltani pois niitä kullanarvoisia hetkiä mummuni ja pappani kanssa joita itekkin lapsena sain viettää. Ainoat harvat onnelliset muistot lapsuudesta vietin just mummuni ja pappani kanssa, tiiän siis kuinka tärkeitä  ne voi pienelle olla.

Poika meni mummulaan jo eilen ja uskoakseni on siellä vielä pari/muutaman yön. Väsyny mieleni alko heti kehittelemään suunnitelmia ja kuiskaili pääni sisällä "no niin, nyt on sen aika...tässä on se tilaisuus, ei töihin menoa ja poikakin turvallisesti muualla...anna mennä nyt..." Yön yritin nukkua, mutt se oli vain ahistavia painajaisia jatkuvalla syötöllä. Mä en todellakaan tiiä kumpi on kamalampaa; olla hereillä vai nukkua. Kuten alussa kirjotin niin niissä ei oo paljoa eroa. Mä en ees uskalla mennä nukkumaan! Kaikki lävähtää suoraan tajuntaan ja mielikuvat tulee tosiksi sulkiessani silmät. Kaikki muistot, kokemukset, tuska ja paha olo on just siinä, iholla.

Mä oon taistellu jo kauan, rukoillu paranemista ja anteeksiantoa. Nyt, kaiken tuon jälkeen mä joudun sanomaan etten mä enää pyydä mitään, en jaksa ottaa vastaan mitään. Oon jo niin turta etten usko millään olevan niin suurta merkitystä ett jaksaisin jatkaa tätä sotaa eteenpäin. Koko sydämestäni mä voin vaan sanoo ett jos mä väsyn, niin oon pahoillani kaikesta. Musta ei pitäny tulla tämmöstä enkä  mä koskaan halunnu satuttaa ketään. Tiiän nyt kuinka paljon pahaa mä oon tehny ja kaiken niiden jälkeen mä en voi jäähä tänne. Ei mulla oo keinoja ratkasta näitä ongelmia, ei mitään ongelmia. Mä halusin vaan elää ja olla kuten muut. Siihen olis tarvittu paljon enemmän jotain. Jotain sellasta mitä mulla ei oo. Mun menneisyys on muutanu mua niin paljon etten mä usko tulevani koskaan "ihmiseksi" ja mun oireilu alkaa jo vaikuttamaan muidenkin elämään. Mä tunnen itteni mädäntyneeksi ongelmajätteeksi joka täytyy tuhota ja saaha näkymättömäksi. Ei oo muuta ratkasua.

Tiiän sun ajattelevan etten mä sais luovuttaa, kiitos siitä. Mutt mä pyydän, ett hetken kuvittelisit miltä tuntuis elää täydessä pimeydessä, jossa hiljaisuus on niin voimakasta ett se repii sun korvia, jossa tuska ja kipu on niin raatelevaa ettet kykene edes huutamaan ulos sitä kauhua vaan kaikki purkautuu epätoivon itkuna sisällä omassa mielessäsi, suusi on muurautunu umpeen etkä kykene huutamaan apua, et mitään muuta kuin mumisemaan. Pyydän sua kuvittelemaan pahimmat pelkosi toistuvan uudelleen ja uudelleen...ja vielä kerran...ja vielä...ja vielä. Haluaisitko tuntea ne kaikki todellisina koko kehossasi, jopa niin voimakkaina ettet tunne vartaloas enää omanasi vaan haluat leikata kaiken vieraan pois, haluat tarttua puukkoon ja viiltää, tehdä tuskalle ulospääsyreittejä. Miltä tuntuisi vihata ja halveksia omaa itteään, omaa mieltä ja kehoa? Mitä luulet miltä tuntuisi elää noin? En pyydä sua vastaamaan, mutt oo kiltti ja mieti sitä ihan kunnolla. Mieti myös, ett kauan jakaisit tuolla tavalla ja tuollaista elämää.

Isä soitti mulle päivällä ja se itki. Sitt mä itkin. Isä käski mua sinnittelemään ja sano, ett aina voi ja pitää soittaa sille tai laittaa viestiä jos tarvii apua, ihan millasta apua vaan. Ynisin itkun sekaisesti vastaukseksi jotain. Tiesin kuitenkin etten koskaan soittaisi. Tiiän kuulostavani kamalalta ja kiittämättömältä, mutt nuo sanat ois voinu muuttaa asioita jos oisin kuullu ne vuosia ja vuosia sitten, sillon ku oisin tarvinnu aikuisen huolenpitoa. Kyllä musta tuntuu pahalta huomatessani kuinka syvällä oon omassa pahassa olossani kun isän sanat ei pysty mua pelastamaan. Kai mä olin jo niin tottunu kasvamaan ja pärjäämään ilman vanhempia, ilman neuvoja ja turvallista syliä. Nyt mä en enää pärjää mutt en myöskään osaa ottaa tukea vastaan... Koko päivän mä oon miettiny kaiken lopettamista ja se ajatus tuo mulle rauhaa. Koko päivän oon miettiny miltä vyö tuntuisi puristuneena kaulan ympärillä. Sitä on mun päivä ollu enkä usko huomisen tekevän poikkeusta.

Mä tiiän tuottavan pettymyksen kaikille, mutt sitähän mä oon useiden ihmisten sanomisten mukaan tehny jo aiemmin joten sehän ei tulis muuttumaan mihinkään. Jos olis joku ratkasu tai keino joka poistais mun pahan olon ja pelot sekä takais sen ett jonain päivänä kaikki olis paremmin niin mä haluaisin kuulla sen. Rehellisesti sanottuna mä en kuitenkaan usko sellasta keinoa olevan. En pysty uskomaan huomisen tai ens viikon tarjoavan mulle mitään sellasta mikä olis sen kattomisen arvonen. Ei sellasta ookkaan. Kyllä mä oon surullinen ett elämäni piti mennä näitä reittejä ja lopulta tulla umpikujaan. Mä kai halusin välillä kyetä tuntemaan jotain hyvääkin. Mutt ne tunteet on tainnu poistua musta kokonaan, mun aivot ei kai enää havannoi positiivia asioita. En taijja enää osata nauraa, iloita, nauttia...elää.

Vihdoin!

Tänään se alko...kesäloma. :)

Se paha rikkoo kaiken, vie kaiken, tuhoaa kaiken.

Voi helvetin helvetti mua ja mun olemista. Eilen asiat meni jälleen niin ettei mulla olllu muuta vaihtoehtoa kuin paeta, lähtä ulos. Mun oli eilen tarkotus vierailla Katarooman luona, mutt ei onnistunu sekään. Ulkona kävelin ympäriinsä, oli ihan turta olo. Sammutin puhelimen, sillä mulla ei ollu kenellekkään asiaa, en halunnu kenelläkään olevan asiaa mulle. Jälleen kerran halusin pois, mutt tiesin ettei vielä olis sen aika. Oon päättäny ett täytyy jaksaa siihen asti ett mulla alkaa kesäloma jotta en joutuis "yllättäen" jäämään töistä pois ja ettei ne turhaan oottais mua työvuorooni johon en  koskaan tulis saapumaan. Kesäloman alkuun on kaks päivää...

Mun mieli on kokonaan hajonnu palasiksi ja oon entistä varmempi ett mua on monta. Tänäänkin on ollu nähtävissä kaks täysin eri tyyppiä...ne on toistensa vastakohtia ja niiden mieli ja jopa mun puhetyyli muuttuu silloin kumpi nyt sattuukin olemaan "päällä". Mä oon ihan ku palapeli, jokaisella palalla on oma tarinansa, oma persoonansa ja joskus toivon mukaan palaset löytää oman paikkansa jolloin niistä muodostuu...mä.

Tänään mä olin beijbee kohtaan aivan hirviö...aivan ku joku raivostunu olio joka repii ja raatelee jos vaan saa siihen mahollisuuden...Se tunne oli kamala, en pystynny hallitteen itteeni!! En yhtään! Sillon tuntu ett mun silmätkin leiskuu tulta, mun kädet on täynnä sähköä... Musta tuntuu, ett sillon mä en kykene näkemään maailma realistisesti, en uskomaan ihmisten puheita, enkä luottamaan kehenkään. Nään ja koen kaikki mun "vihollisina". Ainoa johon voin luottaa on mä ite...tai joku niistä mun eri tyypeistä. Enkä mä kyllä luota niihinkään, siks mun onkin pakko kuolla, jotta enää ei tarvis olla sekaisin. Mutt mä vihaan tällasta elämää! En mä halua elää tietäen ett lähes päivittäin satutan tai loukkaan muita, en mä halua laittaa ihmisiä itkemään. En mä halua elää niin. Ei tää oo sellasta elämää mitä halusin elää, ei ees lähelläkään. Enkä mä jaksa uskoa ett tästä mitään kunnon elämää tuliskaan. Musta on tullu hirviö.

 Mä en tiiä  mikä tänään sai aikaan sen ett muutuin pahaksi. Oon kyllä miettiny paljon tapahtumia ja yrittäny löytää jonkun tekijän joka pakottaa mun mielen vaihtamaan persoonaa. Mä en saa kii siitä tunteesta, en tiiä mitä sillon tapahtuu. Sen oon kuitenkin tajunnu, ett joka kerta musta tuntuu kuin aika loppuis. Tiiättekö sen tunteen kun kauhuleffoissa tyyppi yrittää juosta karkuun murhaajaa, mutta syystä tai toisesta hän ei pääse eteenpäin, ja murhaaja saavuttaa tyyppiä koko ajan, tulee lähemmäs ja lähemmäs ja paniikki kasvaa...yhä enemmän..lähemmäs... Just siltä musta tuntuu! Mun koko kroppa on silloin kuin sähköshokin saanu, on pakko satuttaa itteeni, on pakko pysyä liikkeessä.

Eniten mua harmittaa ja vituttaa tässä se etten mä voi purkaa näitä tunteita mihinkään, siis puhua ja tyhjentää mieli. Tympii, ett heti kun "oikiasti" tarvin terapiaa niin terapeutti on lomalla! Kaikki on lomalla. Mäki haluan lomalle...Onneks se tulee pian. Mä oon ilonen ett oon tehny tuollasia havaintoja itestäni, mutt toisaalta taas en olis halunnu löytää niitä sillä ne muuttaa mun käsitystä itestäni ja siitä millanen ihmisarvo mulla on. Mä nään itteni entistä enemmän (jos se vaan on mahollista) saastana. Tiiän ett mun pitäs pystyä hyväksymään itteni, menneisyyteni ja tunteeni, mutt tuollasia juttuja joita mä teen ja joka musta on tullu niin mä en halua hyväksyä. Kaikki ne ja mä on väärin. Enhän mä voi haluta yrittää parantua koska oon tehny vääryyksiä, ei mulla oo oikeutta parantua ja vaatia jotain parempaa!

Tämän päiväisen "räjähdyksen" jälkeen kun olin repiny beijben sydämen verille mä menin töihin. Puin työvaatteet ylle, laitoin henkilökortin rintapieleen, laitoin hiukset kii, otin huulikorun pois ja leimasin itteni sisään. Olin jälleen joku toinen; se erittäin itsevarma, ammattitaitoinen, aina niin iloinen ja hymyileväinen, ystävällinen työntekijä, valmiina kantamaan kortensa kekoon. Kukaan ei ikinä pystyis arvaamaan mitä olin tehny/sanonu vähän aikaa sitten ja mitä ajatuksia päässäni oli liikkunu. Kukaan ei ikinä pystyis kuvittelemaan missä maailmassa mä välillä elän. Mä osaan salata sen kaiken. Kukaan ei ikinä saa tietää.

 

 Loppuun haluan sanoa lämpimän kiitoksen eräälle ihanalle joka ei taida ymmärtää kuinka tärkeä mulle on ja kuinka suuria tekoja kykenee tekemään ihan vaan olemalla olemassa. Kiitos Katarooma <3

Voiko mua olla kaks?

Mulla oli töissä tänään pomon pitämä kehityskeskustelu ja sen loppupuolella mä törmäsin erääseen mielenkiintoseen piirteeseen itessäni, tai siis mun mielessä. Nyt sitten mietinkin ett voiko asia todellakin olla niin kuten huomasin. Eli, voiko ihminen, tai ihmisen mieli jakaantua niin totaalisen kahtia ett ne on täysin kaksi eri tyyppiä? Olipa selkeästi selitetty ja kysytty!! Tarkotan siis, ett siinä mä 1,5 tuntia keskustelin erittäin asiallisesti pomon kanssa menneen kauden työkuvioista, omista vahvuus- ja kehittämisalueista, nykypäivän terveysalan haasteellisuudesta sekä tulevaisuuden mahollisista ongelmakohdista ja tein tuon kaiken varmuudella ja itteeni luottaen. Tiesin mistä puhuin. Kerroin jopa salaisen haaveenikin pomolle, kouluttautua pidemmälle. Sain pomolta siunauksen opiskeluihin, hän jopa kannusti ja sano mulla olevan loistavat valmiudet jatkaa opintoja. Tuntu hyvälle, etenkin kun tämä nykyinen pomo vaatii hyvää työjälkeä.

Se mikä mua mietityttää en se, ett samassa kehossa tuon äskeisen "varman hoitajan" kans asuu se itsetuhoinen ja rikkinäinen traumapeikko joka ei huomista päivää uskalla ajatellakkaan eikä kykene näkemään itessään yhtään mitään hyvää tai arvokasta. Onko tuo siis mahollista, voiko noin olla?! Onko mulla kaks noin erillaista persoonallisuutta, kaks eri minuutta? Nyt en siis puhu noista pienistä osasista jotka mun kans elelee, vaan enemmänkin niin ett mua on kaks joiden tekemisiä nuo osaset määrittelee. Oon nyt vähän sekasin...en ymmärrä.

Muuten on ollu pari ihan ok päivää ja yritän saaha nautittua näitä hetkistä ja kerätä voimia. Tiiän ett paha olo on jossain nurkan takana, mutt en halua ajatella sitä. Kärsin siitä sitten kun on sen aika.

Poika on pappalassa yökyläilemässä ja mä ajattelin uhrata illan uppoutumalla leffaan joka vähän aika sitten keräs huomiota puoleensa niin hyvässä kuin pahassa. Oon lukenu aiheesta kirjat ja nyt on leffan aika. Kyseessä on siis Fifty Shades of Grey. Odotan innolla vaikkakin oon kuullu ettei leffa yllä lähimaillakaan niihin tunteisiin minkä kirjat saa aikaan. Siitä huolimatta...mä odotan. :)

Epäkelpo sukutapaamiseen.

Ei mee hyvin. Inhottava kirjottaa aina näitä valituspostauksia, mutt muunlaista materiaalia mun elämästä ei saa. Ei ainakaan nyt.


Sisko kävi toissapäivänä kylässä sen verran ett toi niiden vara-avaimen mulle siks aikaa kun lähtevät ukkonsa kans ulkomaille ja jos kummityttöni hukkaa sillä välin oman avaimensa tai jotain. Samalla se kerto ett ne oli torstaina kyläilleet mun tädin luona jossa oli ollu myös isäni sekä muita sukulaisia Ruotsin puolelta. Pienimuotonen sukutapaaminen siis...mutt mulle asiasta oltiin kai unohettu kertoa.


Tällä hetkellä oon surullinen siitä ettei mulla oo sellasta "omaa paikkaa". Musta tuntuu etten mä ihan oikiasti kuulu mihinkään enkä kenellekkään. Mä oon ulkopuolinen. Eilen illalla jälleen itkin. Kaikki tuntuu niin turhalta. Miks mä rääkkään ja kidutan itteeni...

Kateutta.

Hulluus on ollu huipussaan tänä päivänä. Eilen illalla kamppailin itteni kans siitä suostunko ottaan mirtazapiinin ja jättään rakkaan oxaminin koteloonsa kuten lääkäri oli ehottanu. Musta tuntu, ett jos sen ottaisin niin antaisin periksi jollekkin, ihan ku luovuttaisin enkä seisois omien ajatusteni kanssa. Ensin otin melatoniinit ja jatkoin kamppailua...lopulta luovutin ja otin mirtazapiinia 15mg. Kuulin ilkeää kuiskuttelua korvissani "vitun pelkuri...et uskaltanu tehä kuten ite halusit...luuseri...". Tunsin itteni just sellaseksi, pelkuriksi. Sain hilattua itteni sänkyyn ja jossain vaiheessa oon nukahtanu. Yön oon nukkunu, mutt unet oli mitä ihmeellisempiä ja tosi levottomia. Aamulla mieli oli mustaa...

Ahistus kasvo kasvomistaan ja koko ajan vajosin syvemmälle omaan pahuuteeni. "Paha" tuli valtaan, musta tuli hirviö.

Tapeltiin beijben kans... Mä hermostuin sille koska se hermostu mulle, se kai hermostuu siksi koskaa ei pysty ymmärtään kaikkea mitä mä selitän ja mä hermostun kun toinen ei ymmärrä enkä mä osaa selittää! Erittäin selkeetä!! Mutt siis mä koitin kovasti selittää miltä musta tuntuu ja miks oon raivoissani lääkärille ja omahoitajalle, miks mun on hankala nauttia elämästä, miks oon vittuuntunu koska kukaan ei ymmärrä, miks mun on hankala poistua kotoa ihmisten ilmoille, miks pelkään kaikkea, miks en pysty tuntemaan mitään muuta kuin tuskaa, mutt sitt hermostun ja kaaos on valmis. Mä ymmärrän sen ettei kukaan voi täysin tietää ja ymmärtää toisen tuntemuksia, ei tietenkään voi. Mutt se merkkais paljon jos toinen haluais ja yrittäis ymmärtää eikä koko ajan vaan patista keksimään jotain kivaa tekemistä, koska mä en keksi mitään helvetin kivaa!!! EN PYSTY SIIHEN! Kerroin beijbelle olevani niin pahassa umpikujassa etten koskaan aiemmin...ja sitt taas hermostuin kun se kysy ett "millasta apua sä sitten oikeen haluaisit". EN MITÄÄN!! Kai beijb tarkotti pelkkää hyvää ja haluais auttaa, mutt... en usko ett muhun tepsii enää mikään. Mun pitäis ite haluta parantua mutt miten mä voisin parantua kun en usko siihen. En usko terveeseen minään.

Tämän päivän oon ollu yksin ja miettiny asioita. Beijb lähti taas rallijuttuihinsa enkä tiiä millon tulee, menee kai huomiseen. Poika on ollu ja on yhä parhaan kaverinsa luona. Mulla on siis ollu kokonainen päivä aikaa levätä...ja miettiä. Pahin raivo on laantunu, mutt tilalle on tullu suru ja epätoivo. Kumpa osaisin selventää mistä nuo kaks tunnetta johtuu. Ainakin musta tuntuu ett oon tuottanu suuren pettymyksen kaikille, petin poikani koska en pystynytkään olemaan hyvä äiti, petin beijben koska en pystynytkään olemaan hyvä tyttäystävä/vaimo, petin vanhempani koska en pystynytkään olemaan hyvä ja kunnon tytär. Petin ystäväni koska en pystynytkään olemaan hyvä ystävä, tukemaan heitä ja pitämään yhteyttä. Petin kaikki kun en pystynytkään paranemaan enkä kestäny tätä elämää, totuutta ja huomista.

Mun mieli on paskana. Se on niin sekasin etten mä tunne itteeni enää. Mä en tiiä mihin suuntaan mun pitäis mennä, mä en nää eteeni enkä löydä ulospääsyä. Jokaisen päivän mä koen yhtä turhana kuin edellisenkin, en usko enää siihen muutokseen ett joskus huominen oliskin parempi.

Mielessä on paljon pyöriny myös artikkeli joka käsitteli eutanasiaa Belgiassa ja tässä tapauksessa eutanasia myönnettiin masennusta sairastavalle nuorelle naiselle. Laitan linkin aiheesta: 

http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2015070319967983_ul.shtml

Ensin jutun luettuani tulin iloseksi tytön puolesta, hän pääsisi vihdoin sinne minne oli kauan kaivannu. Toisaalta taas...vetää aika vakavaksi. Tytön lause : " Jos voisin valita, valitsisin elämän, mutta olen tehnyt jo kaiken mahdollisen ja epäonnistunut" pysäytti mut. Samaan aikaan mietin, ett onko tyttö todella kokeillut kaikkea ja haluaisin pelastaa hänet kun taas samaan aikaan olen kateellinen eutanasiasta. Sitten taas mietin ett ite mietin ihan samaa, uskon tehneeni kaiken mahollisen ja epäonnistunu ja mäkin haluan pois. Mutt miks mä en sais mennä pois jos tuo tyttökin saa? Lapsellista ajattelua, tiiän.

Milloin on tarpeeksi ja milloin sitä on liikaa?

Petyin omahoitajan tapaamiseen pahasti. Ja nyt sitten kuulen haukkumisia mun päässä siitä kuinka lapsellinen ja tyhmä olin kun uskalsin ees ajatella asioiden menevän kerrankin mun toivoman mukaan! Keräsin kaiken rohkeuden, avasin suuni ja sain kerrottua miltä musta tuntuu, kuinka ahistus tuntuu musertavan mut kokonaan ja kuinka musta tuntuu ettei nykyinen lääkitys oo sopiva/riittävä. Kerroin ett nykyaikana mä kahlaan pimeydessä ja joskus saatan päästä hetkeksi hyvälle puolelle ja ehkä nauraakkin, mutt se pimeys on nykyään mun "normivointi". Ennen voin ihan hyvin ja ajoittain romahdin alas pimeyteen hetkeksi. Nuo tunnetilat on siis vaihtaneet paikkaa. Selitin kaiken tuon. Ja hoitaja kysy, ett "Onko sulla tunne että pärjäät itsesi kanssa?"  Siihen vastasin "Hyvänä hetkenä joo, mutt huonoina en todellakaan pärjää". Kerroin kuinka sairas ja vihanen se toinen puoli musta on, se joka haluaa ottaa mut hengiltä. Hoitaja kyseli onko mulla kesälomasuunnitelmia, kerroin etten oo osannu tehä niitä. Kerroin etten halua ett joka päivä tulee yö. Inhoan yötä. Kerroin etten halua mennä nukkumaan koska sitten on nopiasti uus aamu, uus päivä läpi käytäväksi. Kerrin tuntevani suurta häpeää, vihaa ja tuskaa itestäni, itessäni. Mä todellakin puhuin ja elättelin toiveita...jostain. Hoitaja sano olevansa yhteydessä omalääkäriini lääkityksen ja tilanteeni suhteen ja soittavansa sitten mulle todennäköisesti maanataina kun ehtii lääkäriä tapaamaan. Noh, pian kotiin päästyä puhelin jo soi ja hoitaja sanoo " Ehdin nopeasti näkemään tohtoria ja hän näki tiedoistasi että sinulla on aiemmin mennyt Mirtazapiini, joten otetaan se takaisin käyttöön Cipralexin rinnalle ja jätetään Oxamin pois, sitä kun ei oo hyvä syödä kauan aikaa. Otetaan Mirtazapiinista annostus 7,5mg-15mg aluksi ja sitä voit sitten nostaa aina 30mg saakka. Mennään näillä nyt eteenpäin ja muista että päivystykseen heti jos vointi huononee". Kiitin ja suljin puhelimen. Menin sanattomaksi...pyörittelin mielessäni lausetta "...sitten jos vointi huononee...sitten jos vointi huononee...sitten jos vointi huononee..." Sitt tuli raivo!! Eikö se ollu yhtään kuunnellu mua?!!? Mitä kaikkea se kirjotteli sinne lehtiöönsä mun puhuessa sillä ei se ainakaan tuntunu kirjottaneen niistä mitä mä sanoin?! Piirtelikö se sinne jotain söpöjä pikku poneja kukkaniityllä vai lintusia kesätaivaalla?!!? Mikä mun vointi sitten nyt on ja on ollu jos nyt ei kuitenkaan ollu riittävän huono?!! Millon on tarpeeks huono vointi?!!?

 Mulla siis on menny tuo lääke ennenkin enkä olis sitä takasin halunnu suurimmaksi osaksi siksi ett se lisää ruokahalua helkutin paljon ja en kestä sitä jatkuvaa himoa syyä kaikkea, etenkin kun mulla on lihomisen pelko!! En olis siis jaksanu alkaa kamppaileen vielä ruokiakin vastaan! Mä ku ajattelen ett lääkkeiden pitäis helpottaa oloa eikä huonontaa... Lääkkeen pakkausselosteessa lukee myös : Jos olet masentunut, sinulla voi joskus olla ajatuksia vahingoittaa itseäsi tai tehdä itsemurha. Nämä voivat lisääntyä masennuslääkitystä aloitettaessa koska kaikkien näiden lääkkeiden tehon alkaminen kestää tavallisesti noin kaksi viikkoa mutta joskus myös pidempään. Jos sinulla on itsesi vahingoittamiseen tai itsemurhaan liittyviä ajatuksia koska tahansa, ota yhteys lääkäriin tai mene sairaalaan heti. Onneks mulla ei oo tuota itsetuhosuutta joten ei huolta.

Mä en jaksa uskoa, ett keinot joita on kokeiltu ennen ja yhä oon samassa paskassa, niin tuskin toimii tälläkään kerralla. Sama vaikutus ahistukseen ja masennukseen kuin fluoritableteilla. Paha puoli musta on tilanteeseen erittäin tyytyväinen sillä se ei halua mulle apua eikä usko paranemiseen. Sillä on hauskaa. Omahoitajani kysyi tapaamisessa ett miks mä en oo aiemmin ollu yhteydessä siihen tai lääkäriin ja ensimmäisenä mieleen tuli "voi vittu, sähän ite peruit jo yhen ajan", mutt sanoin ett hyvinä hetkinä olin kuvitellu kaiken olevan vaan joku ohimenevä vaihe, mutt huonoina hetkinä kerroin etten halua apua, siksi en päivystykseenkään ollu hakeutunu. Enkä tulisi hakeutumaan jatkossakaan. Mutt tämäkään tieto ei ilmeisesti hoitajaa/lääkäriä vakuuttanu mun "tarpeeks huonosta voinnista".

Show must go on.

Mä oon muutaman päivän koittanu keksiä mitä kirjotan. Asiaa olis niin paljon mutt mä en tiiä miten  saisin sen kaiken kerrottua. Tai onko se ees mahollista...tuskin.

Oon umpikujassa edelleen, mutt saamastani palautteesta johtuen en aio siitä puhua. Tämä kyseinen palaute tuli aika yllättävältä ihmiseltä ja lause satutti helvetisti! Se olis satuttanu jos oisin kuullu sen vihamieheltä, mutt se, ett kuulin sen suoraan ihmiseltä jota pidin ystävänä niin oli kyllä uus puukko selkään. Tästä johtuen en siis aio puhua itsemurhasta enää sanaakaan vaan jatkan näyttelemistä siihen asti kunnes musta ei enää mitään kuulu. Yhdessä postauksessa vasta kirjotin ett blogini todellakin on mun roskakori johon voin tyhjentää kaiken mun mielestä, siis aivan kaiken. Mutt ei. Niin kauan ku mä teen niin mä saan paskaa niskaan ja kerjään huomiota. Joten pidän suuni kiinni ja jatkan vaikenemista just siitä mistä ehkä olis kaikista aiheellisin kirjottaa.

No niinh, se siitä purkautumisesta. Mennääs eteenpäin.

Huomenna olis kontrolliaika mun omahoitajalle. Tasapainoilen sen asian kans, ett oonko mä rehellinen sille ja kerron kuinka "hyvin" mä voin, vai höpötänkö liirum laarumeita ympäripyöreesti. Tiiän etten mä voi hyvin ja ett lääkitykseen pitäs tehä muutoksia, mutt sitt mieleen tulee heti ett haluanko mä oikiasti asioihin puututtavan ja jatkaa taistelua, koska sitähän se kaikki tarkottas. Mä en todellakaan tiiä mitä tehä! Aiemmin mulle oli määrätty tarvittaviksi Oxaminia ja Mirtazapiinia, mutt viime aikoina mä oon menny eteenpäin just noiden tarvittavien avulla normilääkityksen lisäksi, eli tarvittavista lääkkeistä on tullu säännöllisiä. Tämä kaikki kertonee siis aika hyvin siitä mikä mun mielen tilanne on. Ja kaiken lisäksi vakauttamisryhmä on kesätauolla kuten eilisestä alkaen myös mun terapeuttikin. Hiton hyvä. Terapeutti kysy eilen, ett tarviiko sen olla musta huolissaan ja kauniisti hymyillen mä sain sen vakuuttuneeksi siitä ett mä odotan innolla kesälomaa ja kaikkea... Todellisuudessa mun sisällä oli pelkkää pelkoa. Pelkäsin itteäni jo valmiiksi, tiesin etten mä oota innolla yhtään mitään. Pelkään yhä. Pelkään sitä sairasta puolta itessäni.

 Kyllä välissä on ollu pari hyvääkin päivää, yks erittäin ihanakin pari tuntinen meren rannalla, mutt musta tuntuu ettei ne pysty enää pelastaan mua eikä ne saa näitä huonoja hetkiä yhtään kirkkaammiksi. Niistä on vaan tullu hyviä muistoja, mutt en mä koe elämällä olevan mulle mitään. Hetken mä yritin taas kerätä voimani ja olla kuten muut, mutt tänään kaikki jälleen meni rikki. En mä osannutkaan elää ja tulla toimeen. Tiiän kaikkien olevan jo niin väsyneitä ja kyllästyneitä mun sairastamiseen ja kaikkiin "tempauksiin". Mä itekkin oon. Hävettää niin saatanasti.