Jotain mitä haluan.

Ennen uusinta "romahdusta" olin alkanut kirjottaan postausta viime aikaisista terapiakäynneistä ja matkani vaiheista. Jotain kuitenki tapahtu ja kirjotus jäi kesken. Ehkä julkaisen sen joskus myöhemmin, ehkä en...mutt just nyt en halua niin tehä.

Tämän hetkiset kuulumiset ei oo hyviä. Mä voin todella huonosti. En jaksa kierrellä ja kaunistella ajatuksiani. Sanon siis suoraan etten halua elää. Haluan lopettaa taistelun. Haluan kuolla. Mä en oo nyt minkään persoonan osan vallassa, kirjotan tätä ihan omana ittenäni. Mä oon väsyny tähän elämään pelkojen, traumojen ja kaiken muun paskan ympäröimänä. Musta tuntuu etten mä saa otetta mistään...ja jatkan loputonta vajoamista. Ajatuskin siitä, ett elämä on tällasta ja ett se jatkuis vielä kauan, saa mut mielettömän ahistuneeksi.

Tää loputon tyhjyyden tunne ja pimeys ei päästä musta irti. Päivät on eteenpäin tuijottamista ja myrkyn roihuamista mun sisällä. Koko ajan mä vaan odotan ett millon tää kaikki loppuu ja toivon etten  heräis seuraavana aamuna. Kyllä mulla on hyviäkin hetkiä välillä, mutt ongelma onkin siinä ett oireilu on voimistunu ja sairas mieli on kuin hyökyaalto, se hukuttaa alleen kaikki pienet hyvän muruset. 

Yöt on kamalia. Ne unet... Mä en saa rauhaa missään. Nytkin tätä kirjottaessa mietin tulevaa yötä ja alan hermostumaan. Oon taas pari yötä nukkunu olkkarissa erinnäisitä syistä johtuen. En tiiä miten ens yö. 

En jaksa nyt enempää. Kiitos kun luit.

Mä en tiiä miten mä selviän... en voi hyväksyä ett millanen musta on tullu. Jumalauta mulla on paha olla...

Voi vittu...kaikki hajoo...

Levällään.

Haluaisin kirjottaa mutt hermostuttaa ja ahistaa niin helvetisti... pitkästä aikaa on näin levällään olemisen tunne. Tänään oli terapiakin ja tapaaminen oli hyvä, mutt todella raskas ja tää loppu päivä on menny ittensä kasassa pitämiseen. Yritän kirjottaa myöhemmin sitt ku olo on vähän rauhottunu.

Kostofantasiaa ja enkelihoitoja.

Mieli alamaissa mutt yritän saaha kirjotettua jotain. Viime terapiakäynnillä puhuttiin unesta josta kerroin edellisessä postauksessa. Terapeutti kuunteli erittäin tarkasti ja vaikka ensin olin vähän epäröiny unesta kertomista koska en pitäny sitä tärkeänä, niin terapeutti olis tiä mieltä ett tapauksella oli suuri merkitys. Terapeutti puhui:
          " Oli todella hyvä että pystyit ottamaan lomasta aikaa itselles ja myös opetella nauttimaan hetkestä. Kuten kerroitkin, niin tulit miettineesi paljon asioita ja varmasti tuo aika on aktivoinu mielessäs paljon toimintoja. Ehkä se lepoaika antoi voimia ja rohkeutta piilossa olleille osille ja mieli ymmärsi että nyt on aikaa käsitellä tunteita ja traumoja. Ja viime kuukausien ajalta sun mieleen on varmasti jäänyt kipeitä lukkoja etenkin kun olet kokenu menetyksiä perhepuolella ja tullu kohdelluksi väärin, aivan kuten lapsenakin."

En tuossa vaiheessa ollut vielä kovinkaan vakuuttunu mistään, mutt sitt ku terapeutti kysy, ett mitä se musta vois tarkottaa ett unessa on koti, ja siellä on harmaa tyttö joka ei näytä kuuluvan siihen kotiin, niin mä tajusin. Se pieni harmaa tyttö oli se mun lapsiosa joka on tähän mennessä ollut piilossa, mutt oon kuitenki tienny sen olevan olemassa. Terapeutti sano, ett ehkä se kesän aikalisä oli vahvistanu mua sen verran ett pieni lapsiosa uskalsi tulla mulle esiin unessa ja tarttua mua kädestä. Sain kuulla ett vetämäni rajat esim. isäni kohdalla antoi rohkeutta sille pienelle Jaskalle, sillä sille oli tullut tunne ett mä suojelen sitä. Unessa sen pienen tekemät kauheudet joita se halus mulle näyttää saattoi olla jotain ns. kostofantasiaa jotka auttaa jaksamaan. Unessa näkynyt hirttäytyvä mies oli isäpuoleni...aivan kuten tapahtui oikiastikkin. Eli se arka osanen uskalsi tulla esiin kokiessaan mun suojelevan sitä ja vaikka sen teot oli kamalia, niin se koki tehneensä jotain hyvää. Terapeutti arveli, ett ehkä se halus kertoa olevansa nyt valmis käsitteleen asioita mun kans. Käsi kädessä mä (toivottavasti) kuljen tuon pienen kans, ja tietenkin otan mukaan kaikki , muutkin osaset. Mun pitää kuulemma olla herkästi kuulolla ja antaa osille tilaisuus ja mahdollisuuksia tulla kuulluksi. Mua pelottaa se etten mä osaa.

Tuon pidemmälle ei terapiassa ehitty, mutt tuossa oli mulle ihan tarpeeksi. Tiistaina olis seuraava tapaaminen enkä mä tiiä millä mielellä sitä ootan.

Ollessani n. viikko sitten yövurossa tuli työkaverin kanssa puheeksi kaikki enkelihoidot ja muut aiheeseen liittyvät. Kerroin että mua on aina kiinnostanu ne enkelikortit ja työkaverini paljasti tekevänsä enkelitulkintoja korteista yhdessä meditaation kanssa. Olin aivan äimänkäkenä (miltähän se näyttää?!? Kuka on äimä?!) sillä tuntu jotenkin niin liian hyvältä ollakseen totta, ett työkaveriksi tulee "enkelityyppi". Hän sano, ett jos mä vaan haluan niin se voi tehä mulle tulkinnan ja jos haluan niin voin esittää joitain kysymyksia/ajatuksia joihin erityisesti toivoisin saavani apua, nauvoa tai ohjausta. Ensin mietin pitkään ja lopulta kerroin, ett mun elämässä on ollu aikamoisia kriisejä ja usein oon ettiny suuntaa mihin lähteä ja erittäin usein suuntanon ollu kadoksissa kokonaan. Sanoin haluavani jotain viestiä siihen ett oonko mä menossa oikiaan suuntaan vai missä mun paikka vois olla. Jään odottamaan vastauksia ja yhteydenottoa.  En kertonu, ett mulla on olemassa se koru: enkelinkutsuja mutt se on kirjeessä jonka oon kirjottanu pojalleni siltä varalta ett oon "poistunu paikalta". En uskalla ottaa sitä takaisin käyttöön...ehkä sitten ku oon varmempi selviytymisestä.

Harmaa tyttö.

Kuten aiemmin lupasin, niin kerron tällä kertaa vähän enemmän viime aikoina tapahtuneista asioista. Terapia jatkui taas kesätauon jälkeen ja sain kerrottua terapeutille yhestä mieltäni kovasti vaivanneesta asiasta ja sain jotain selitystä tapahtuneelle. Vaikka eihän tepapeutit mitään selvännäkijöitä ole, eivätkä pysty 100%:lla varmuudella jotain sanomaan niin kuitenkin mä ainakin oon usein kokenu saavani jotain selvyyttä ajatuksiini tai toimintaani.

Noniin... kesäloma on siis ohi ja lomasta pari ensimmäistä viikkoa otin aikaa itelleni,, olin siis erittäin epäsosiaalinen ja päivisin erakoituneena omiin oloihini. Kävin joskus rannalla, joskus en tehny mitään ja joskus taas tein jotain. Mutt se mikä oli tärkeintä, niin halusin olla yksin. Mun piti saaha miettiä asioita ja kaikkea mikä vaan pikkusenkin sairauteeni liittyy. Tuo "aikalisä" oli hyvä juttu, mutt kuten eräästä postauksesta voi päätellä niin se toi mukanaan myös paljon ahistusta ja tuskaisuutta. Tuon "aikalisän" jälkeen aloin vasta kunnolla viettämään lomaa ja puuhastelemaan asioita. Elämä tuntu hetkittäin aika siedettävältä ja tasaiselta...kunnes...

Tuli eräs yö. Näin mielttömän pelottavaa ja todentuntuista unta. Siinä unessa olin, kuten niin monta kertaa aiemminkin, jossain talossa. Aluksi se oli ihan tavallinen koti jossa ilmeisesti asuttiin. Unessa joku täysin sekopäinen mies yritti päästä tunkeutumaan taloon ja soitteli puhelimella uhaten tappaa meijät kaikki ja ett pääsee kyllä sisälle keinolla millä hyvänsä. Se nauro aina samalla kun uhkaili. Sammutin asunnosta kaikki valot ja sälekaihtimien välistä yritin saaha selville missä ukko oli milloinkin menossa. Konttailin lattioilla polveni verille. (Ilmeisesti ei ollu kovin laadukasta lattiamateriaalia). Mua pelotti tajuttoman paljon ja yritin toistuvasti saaha yhteyttä hätäkeskukseen  siinä kuitenkaan onnistumatta. (Tämäkin seikka toistuu unissa erittäin usein). Lopulta tajusin ettei kannata tuhlata aikaa avun pyytämiseen vaan huusin Beijbelle heittämään mulle jotain kättä pidempää. Samalla kaikki muuttu. Talo oli muuttunu vanhaksi ränsistyneeksi puutaloksi ja olin aivan yksin. Tai niin luulin.

Kuulin vaimeaa naurun kiherrystä ja nousin polviltani seisomaan. Pian pimeästä eteiskäytävästä astui esiin pieni tyttö, joka oli täysin harmaa. Se oli kuin erimaailmasta liitetty harmaa paperinukke.

Tyttö pyysi mua tarttumaan sitä kädestä sillä se halus kovasti saaha mut mukaansa ja näyttää jotain. Se hihku innostuksesta "tuu nyt, tuu äkkiä kattomaan mitä mä oon tehny! Et kyllä ikinä usko mitä oon saanu aikaseksi! Tuu nyt jo!" Tartuin sitä kädestä ja käveltiin yhdessä käytävälle jonka varrella oli huoneita. Pysähdyttiin jokaisen huoneen ovella. Tyttö tirskui ja hihitteli, välillä meni mun selän taakse piiloon. Ensimmäisessä huoneessa oli verinen lapsi makaamassa lattialla, toisessa äiti piteli ja tuuditti sylissään pientä lasta sängyn laidalla istuen. Lapsi tuon äidin sylissä oli kuollut, mutta nainen yhä hyräili lapselle tuutulaulua ääni väristen. Kolmennessa huoneessa mies olis juuri ripustamassa köyttä kaulansa ympärille ja katsoi hitaasti kerran vielä ikkunasta ulos, huokaisi ja astui tuolilta alas. Tytön ote kädestäni voimistui ja hän innostui jo nauramaan ääneen. Mentiin käytävän päässä olevaan lasten leikkihuoneeseen joka oli pelottavin lastenhuone ikinä! Tyttö katsoi mua ja mä katsoin sitä. Tuijotettiin hiljaa kunnes mä aloin kiljua. Mä kiljuin ja kiljuin ja tyttö nauroi. Samalla se muuttui todella rumaksi ja pelottavaksi. 

Sitt heräsin, kai. Makasin sängylläni täysin lamaantuneena. En voinu enkä myöskään uskaltanu liikkua. En teinny olinko hereillä, mutt olin täysin varma kuulleeni eteisestä tytön tirskumista ja jonkun vilahtelevan makuuhuoneen oven edestä erittäin nopeesti. Olin täysin varma ett kotona oli joku. Makasin todella kauan paikoillani kunnes uskalsin hivuttaa käden peiton alta ja laittaa lukuvalon päälle. Hoin mielessäni ett nyt viimestään olin tullut hulluksi sillä en pystyny erottamaan mikä oli unta, vai oliko kaikki tapahtunu just nyt, vai oliko uni muisto jostain vai olinko keskellä takaumaa. Siitä olin kuitenkin varma ett olin kuullut tytön äänen ja olen yhä yhtä varma.

Beijb heräs mun kerätessäni itteäni kasaan ja sain kerrottua nähneeni kamalaa unta ja se otti mut kainaloonsa. Meni kuitenkin kauan ett uskalsin sammutta valot. En saanu enää nukuttua ja pian olikin aika nousta aamuvuoroon lähtöön. Aamukahvia keittäessä totesin, ett onneks aamu tuli ja kaikki oli siltä kerralta ohi. Juuri samalla tavalla muistan ajatelleeni lapsena. 

Aika alkaa loppumaan tällä kertaa joten palaan ens kerralla terapiakäynnillä juteltuihin asioihin sekä muihin kuulumisiin.

Kuka on Sanni?

Viime postauksen jälkeen on tapahtunu paljon, mutt voimia ja aikaa kuulumisten päivittämiseen ei oo ollu. Kirjotan päivien tapahtumia ens kerralla ja nyt haluan pikkusen vielä palata edellisen postauksen tunnelmiin.

Mä en osaa kertoa mikä sai mut niin pimeälle puolelle ett tilanne meni niin pahaksi, mutt muistan selvästi sen vihan ja inhon itseäni kohtaan ja sen epätoivon joka söi mun sydäntä pala palalta. Kuolemanhalu oli mielettömän voimakas! Mä pakkasin laukkuuni ns. hirttohuivin, joka on yks lempparihuiveistani. Huivi on iso ja pitkä, oikein ihanteellinen tarkoituksiini. Beijb yritti saaha mua jutteleen asioista, mutt en pystyny. Koin ettei mulla ollu enää mitään sanottavaa eikä mitään ollu enää tehtävissä. Laukku pakattuna lähin ulos ja päätin kuluttaa aikaa siihen ett enimmät ihmiset olis sisällä ja hämäryys antais oman suojansa. Kävelin ympäriinsä ja välillä pysähdyin istuskelemaan jos sattui sopiva paikka tulemaan eteen. Mun mieli ei ollu enää vihainen enkä tuntenu raivoa. Enemmänkin olin helpottunu vaikkakin uskomattoman väsyny.        

Istuessani läheisellä rannalla mä huomasin ettei mulla oo laukussa mitään henkkareita tai edes lompakkoa. Mutt laukusta löysin paperia ja kynän joten kirjotin yhteen paperiin nimeni ja henkilötunnuksen. Päätin olla sen verran reilu ettei kenenkään tarvis alkaa arvuuttelemaan mun henkilöllisyyttä myöhemmin. En oo ilmottanu ketään lähiomaisekseni ja vanhemmille oon kieltäny kertomasta terveydentilaani koskevia asioita. Mietin sitt ett oisko mun pitäny kirjottaa jonkun nimi ja numero kenelle mun löytymisestä ilmotettais, mutt en tehny niin. Olin niin väsyny kaikkeen etten jaksanu päättää kenelle arpaonni osuis. 

Mua on jääny vaivaan kyseiseltä illalta yks asia. Aurinko oli alkanu hiljalleen jo laskeutua ja kävelin sellasta "rantatietä" pitkin. Olin pysähtyny hetkeksi katteleen järvelle päin kun havahduin siihen, ett mun viereen oli tullu sellanen pieni koira jollasia mä sanon Cesar-koiriksi erään telkkarimainoksen mukaan.

Koiran nimi oli Sanni. Rapsuttelin koiraa ja juttelin jotain omiani kunnes Sannin emäntä juoksi meijän luo. Nainen toru koiraa karkaamisesta liian kauas ja samalla ihmetteli mulle ett mikä koiraan oli menny sillä se ei juurikaan välitä vieraista ihmisistä eikä ainakaan karkaa niiden luo vaikka olisikin vapaana. Naureskelin koiralle ja rapsuttelin sitä ja sitt se päätti istua mun jalalle ja jäähä siihen. Nainen jatko kauhisteluaan ja oli ihan ymmällään mikä koiraan oli menny. Koira katteli vuoroin emäntäänsä ja vuoroin tapitti mua nappisilmillään. Kuulostaa varmaan tyhmältä, mutt mulle tuli koiran katseesta jotenkin kumma tunne..ihan ku se olis tietäny millä asioilla olin liikkeellä ja halus kertoa mulle jotain. Viimein nainen sai houkuteltua Sannin mukaansa ja jäin yksin mieli entistä enemmän sekasin. Joku siinä koirassa...

Usean tunnin kävelyn jälkeen palasin kotiin. Olin täysin loppu... juteltiin Beijben kans jotain mun tilanteesta, mutt en kamalasti muista mitä. Jossain vaiheessa olin saanu itteni nukkumaan. Aamulla herätessä silmät oli itkusta turvoksissa ja mieli rikki. Olin epäuskoinen ett olin selvinny edellisestä illasta. Olin täysin sekaisin kaikesta enkä todellakaan tienny mistä saaha voimia mennä tuleva päivä läpi.

Mutt tässä yhä oon ja ihmettelen sitä itsekkin. Kunhan vaan aikaa on niin palaan kertomaan menneistä päivistä lisää.

Lopeta ennen ku alotat.

Varoitan postauksen sisällöstä. En suosittele lukemista kenellekkään. Lopeta siis.

Mä tipun. Yö oli kamala ja sama olo jatkuu. Mua ahistaa helvetisti ja tää kirjottaminenki on hankalaa sillä pää on täysin sekaisin ja ajatukset sinkoilee ympäriinsä. Mä en pysty ees erottaan mikä on totta ja mikä sairaan mielen kehittämää paskaa. Tuntuu aivan ku mun kädet tärisis viiltämisen halusta, ne haluaa tarttua johonkin ja purkaa sisällä riehuvaa myrskyä. Mun tekis niin mieli...tekee mieli viiltää syvemmältä ku koskaan aiemmin, tehä ihosta kunnon verimössöä. Vihaan itseäni enemmän ku koskaan, mä todella halveksin ja inhooan itteäni!! En pysty tuntemaan minkäänlaista myötätuntoa itteäni kohtaan enkä odota sitä keneltäkään muultakaan. Mieli kertoo, ett ainoa mitä voin enää tehä on tuhota itteni.

 

 

Niin kauan mä oon yrittäny laittaa vastaan ja uskoa, ett mä voisin parantua. Niin kauan mä oon yrittäny kamppailla!! Niin kauan etten mä enää jaksa. Mä en enää jaksa tuntea itteni hylkiöksi,  ihmiseksi jota kukaan ei halua, ihmiseksi josta kukaan ei oo ylpeä. Mä en halua olla tällanen, en enää hetkeäkään. Jokainen hetki, kuljen mä missä vaan mä tunnen itteni täysin epämuodostuneeksi, täysin vääränlaiseksi kuin kaikki muut. Mä olen jotain kamalaa.

Kyllä mä ymmärrän ettei mua voitu auttaa. En siis halua tuottaa kenellekkään huonoa mieltä ja saaha ketään tuntemaan syyllisyyttä. Ei ei ei, ei mitään sellasta. Kyllä mä ymmärrän ettei mun lähellä oo helppo olla. Kyllä mä ymmärrän kaiken.

Kumpa osaisin kuvata tätä tunnetta niin ett jokainen ymmärtäis kuinka paha mun on olla. En pysty uskomaan enää mihinkään muuhun kuin kuolemaan, itteni tappamiseen. En osaa enää mitään muuta. Tää loputon häpeän ja syyllisyyden tunne on raadellu mua liian syvältä. En jaksa enää korjata itteäni. Mun voimat on loppu. Viha ja inho on tullu mun luo hoitaakseen homman loppuun.

Mun on vaan niin paha olla. Muhun sattuu enkä osaa hoitaa itteäni.