Mä oon mä.

Terapia oli ja meni hyvin. Puhuttiin kaikesta mitä on tapahtunu omahoitajan kesäloman aikana ja havahduin itekki huomaamaan sen kuinka paljon oon tullu parempaan päin. Ja kuinka suurilla harppauksilla oon edenny! Jos mä ajatttelen aikaa 1.5 vuotta taaksepäin ja mietin itteäni silloin niin hiljaseksi vetää. Jos joku ois sillon kertonu mulle ett mitä mulle tulee kuulumaan puolentoista vuoden päästä niin mä oisin nauranu sille päin naamaan. Huomista ei mulle ollu, en vaan kyenny ajattelemaan elämää tuntia pidemmälle. Se tuska...se oli jotain...

Mä olin vankina, menneisyys tuli päälle ja piti kii. En päässy karkuun, ei ollu ketään. Kuolema oli kauneinta mitä osasin kuvitella, uskoin ett se pelastais mut ja veis turvaan. Mä uskoin, ettei mikään muuttuis, ett mä tulisin aina olemaan muiden oma, mä eläisin jotta olisin muiden käytettävissä. Ei ollu mua, mä en ees tienny kuka mä oikiasti oon! En tiennyt mistä mä oikiasti tykkään ja mitä mä oikiasti haluan tehä. Muistan erään lääkärin sanat kun se laitto mut pitkäksi aikaa sairaslomalle: "nyt sulla on vaan yks tehtävä; opettele elämään.".
Sitä mä opin vielkin, tuun opetteleen kauan. Mutt tärkein oli huomata se, ett mä nousin vähän ylemmäs sieltä tuskasta ja pahasta olosta. Enää ei satu koko aikaa, välillä vaan. Ja se on askel eteenpäin. Kykenen myös oleen siitä ilonen!

On samaan aikaan huojentavaa ja pelottavaa ajatella ett mä päätän mun elämästä. Mä voin mennä minne haluan, voin tehä mitä haluan. Se hämmentää mua. Tottakai mulla on velvollisuus huolehtia pojastani, tietenkin. Mutt se on ainoa sellanen velvollisuus joka mun on hoijettava. Mun ei tarvi huolehtia äidistäni,siskostani tai peitellä niiden töppäilyjä, mun ei tarvi kuunnella niiltä tai keneltäkään miten mun pitää elämäni elää. Mä huolehin omasta elämästä ja niistä jotka on mulle tärkeitä,mun juttuja.

Terapeutit on sanonu, ett multa on jääny kokonaan pois se aika lapsuudesta/nuoruudesta jolloin oma minuus alkaa kehittyyn ja oon joutunu sellaseen maailmaan josta en tienny yhtään mitään. Oon osannu jopa tehä ruokaostokset pienellä rahalla niin, ett ruokaa riittäisi mahollisimman pitkälle jo 10-vuotiaana. Muut lapset oli leikkimässä kavereiden kans, mä menin sitten ku olin hoitanu kaikki muut jutut...jos jäi aikaa. Mulle on aina saneltu miten mun kuuluu olla, mitä saan sanoa ja mitä en. Muut on päättäny kuka mä oon. Mutt ei enää. Mä päätän siitä, ett mä oon mä. Kunhan mä tajuan sen kunnolla, niin uskon ett oon lähempänä onnellisempaa loppuelämää. Pienillä askelilla oon menossa sitä kohti, mutt opetteln hyväksyyn myös sen ettei kokoajan tarvitse mennä eteenpäin. Joskus täytyy pysähtyä hetkeksi ja joskus tulee otettua askelia taaksepäin. Mutt se on ihan ok, sallittua.