Petturi.

Terapiasta parin viikon tauko. Ja taas just nyt ku en pärjää. Mä en ymmärrä miks mulla on nykyään niin paha olla sekä itteni että koko elämän kans. Mutt sen mä tiedän etten mä hallitse olemistani. Mä en osaa hallita tätä ahistusta ja se pääsee kokonajan vaan enemmän mun niskan päälle. Mä itken päivittäin. Töissä kaikki on yhtä kituuttamista. En juurikaan hymyile, harvoin nauran. Pääosin mä oon hiljaa ja tuijotan jonnekkin. Mä en nauti elämästä. Elämä ei tunnu hyvältä. Ja mä pelkään...saatanasti. Se tuhoaa mut.

Tänään on tehny niin jumalattomasti mieli viiltää. Ehkä kestääkseni kaiken tai ehkä rankaistakseni itteeni siitä etten mä pärjää ja osaa olla kunnolla. Viha ja halveksunta itteäni kohtaan on huipussaan ja samalla mä tunnen suurta surua niiden pienten mielen osasten puolesta joita mä en osannutkaan pelastaa. Mä en osannutkaan olla aikuinen ja pitää niistä huolta. Enhän mä jumalauta osaa pitää huolta itestänikään, en mistään enkä kestään. Mitä mä oikein kuvittelin?!?! ( kuulen ivanaurua mun pään sisällä)

Oon joutunu turvautuun rauhottaviin. Pitkän aikaa selvisin vain perus mielialalääkityksellä, mutt nyt ei toivoakaan. Siinäkin mielessä koen pettäneeni itteni, kaikki. Vitun luuseri paska!!!!! (no niinhän mä oon aina sanonu!!!! ) 

Missä mä oon turvassa? Pitäisitkö mua kädestä etkä anna vajota?

Auta mua.

Liikaa vai liian vähän?

Tunnen niin paljon, liikaa. Tai ehkä tunnen niin paljon liikaa etten tunne mitään.

Oon neuvoton.

Julkaisematon postaus

Viime postauksen jälkeen asiat on alkanu meneen alamäkeä. Terapiassa ollaan käsitelty paljon mun lapsuutta ja nuoruutta ja se yhdistettynä isän näkemiseen on aktivoinu mussa jotain. Mun mieli on jatkuvasti ylikierroksilla ja mä pidän itteni erittäin kiireisenä jotta ahistus ei pääsis valtaan. Mutt mä alan oleen jo liian väsyny tähän piiloleikkiin. Mun voimat on loppu. Terapeuttikin oli huolissaan mun jaksamisesta ja sano ett ois halunnu peitellä mut nukkuun siihen sen sohvalle. Olin terapiassa välillä silmät kii sillä väsymyksestä johtuen mun oli vaikia kohdistaa katsetta yhtään mihinkään ja se teki mut levottomaksi.

Öisin mä näen kamalia painajaisia ja säpsähtelen hereille monta kertaa yössä. Hereillä ollessa mä pelkään millon mitäkin ja usein en ees tiiä oonko hereillä vai jatkuuko uni vielä. Monesti mä myös herään kiputiloihin. Ne on vittumaisia ja ahistavia!! Päivisin taas en voi nukkua koska on niin paha olla ja mieluiten puran oloa salilla. Mun aika meneekin suurelta osin joko töissä tai treenatessa, mutt mun on pakko olla kiireinen. Pelkään romahtavani lopullisesti mikäli paha saa mut kiinni. Töissä oli vasta sellanen 11 päivän työputki ja sitt kun vapaat alko niin oltiin reissun päällä seuraamassa pojan turnausta etelä-suomessa. Siellä nukkuminen ei onnistunu joten univelka kasvo entisestään. Viikonloppu meni nopeesti ja tiistaina oli taas aika palata töihin. Seuraava vapaa on ens maanantaina.  Kaikki vapaa-aika menee tuohon karkumatkalla olemiseen ja vaikka tiiän ett vejän itteni loppuun niin en voi pysähtyä. En uskalla.  Mun on niin paha olla!! Nytkin mun silmät pyörii ku hedelmäpeli...mutt mieli ei anna mun levätä.

Muuttuuko mikään ikinä vai tuleeko elämä olemaan aina tällaista menneisyyden taakkaa ja kamppailua... Yks lapsiosista kuiskii jatkuvasti, ett oisinko niin kiltti ett antaisin kaiken jo olla ja lopettaisin kaiken. Se itkee ja anelee, se kertoo olevansa väsyny. Toinen osa taas kiljuu ja rääkyy, käskee haistattaan vitut ja viiltään ranteet auki ihan niin ku ennenki. Helvetti tätä sekamelskaa...

Mä vaan haluaisin levätä hetken. Käpertyä johonkin turvaan. Voi taivas ett mä oon väsyny.