Kun raja ylittyy.

Huoh...kyyneliä, kyyneliä. Ja syviä huokauksia. Toivottomuutta. Kipua ja turhia unelmia. Sitä tää on. Just ku ehin jo hetken miettimään mulla menevän ihan kohtalaisesti niin jotain tapahtuu ja palaan välittömästi omaan haurauteeni. Sanat ei riitä kertomaan kuinka syvälle muhun sattuu kaikki paska mitä mun silmille viskotaan. Vittu mä oon aivan loppu tähän!! Mun olis pakko päästä pois, ees hetkeksi. Tai joskus kuulla vaikka ihan yksikin pieni hyvä asia. Vahvinkaan ihminen ei kestä kaikkea.

You can't escape.

Muutama päivä taukoa kirjottamisesta..mitä sen aikana on tapahtunu? Beijb oli maanantai aamusta viime yöhön reissun päällä ja mä oon ollu pojan kans kahestaan kotona. Olin mielenkiinnolla oottanu ett miten mun mieli tulee reagoimaan, tai miten mä ite tuun reagoimaan mieleni kans. Tää viikko on ollu yhtä sekamelskaa mun pään sisällä ja onneks mulla oli keskiviikkona terapia jossa sain vähän selkoa käyttäytymiseeni. Mä jopa saatoin vähän hämmästyä itteäni.

Mun työvuorot on ollu ilta, aamu, ilta ja aamu. Yöunet jää siis lyhyeen. Ja töissä jouduin kulkemaan pyörällä joka vähentää kotona olemisaikaa. Ja koirathan pitää lenkittää jotta jaksavat olla työvuoron ajan keskenään ja tietenkin mä halusin ett ne pärjäis loistavasti. Sen lyhyen ajan mitä oon ehtiny kotona olemaan mä oon ollu koko ajan liikkeessä ja unet on jääny johonki neljään tuntiin lääkkeiden kans. Oon pessy pyykit ja laittanu tiskit, imuroinu sekä tietenki käyny kaupassa ja huolehtinu pojan ajoissa milloin mihinkin. Ja töissä, tietenki mä annoin kaikkeni ja vähän enemmän. Ja eilen illalla se tuli, totaalinen stoppi kaikelle. Töissä siinä katellessa osaston toimintaa ja kuunnellessani valituksia, kitinöitä, selkäänpuukotuksia ja vaatimuksia mä tajusin ettei tässä helvetti vie oo mitään järkeä! Eli siis tässä ett ite annat kaikkes saamatta yhtään mitään takas. Mä oon lukemattomat vuodet ollu kaatopaikkana johon muut saa tyhjentää oman paskansa tietäen, ett mä kyllä kannan kaikkien taakan. Kotona mut valtas mieletön tyhjyyden tunne. Tää ei voi jatkua näin.

Terapiassa mä kerroin kuluneista päivistä ja siitä kuinka musta tuntuu ett väsytän itteni kaiken paskan alle. Sain kerrottua kuinka vaadin iteltäni aivan mielettömästi ja mulla on pelko, ett jos en tee jotain täydellisesti niin siitä seuraa sitt jotain pahaa. Yksin jääminen laukas mun mielessä jotain menneisyydestä ja siks oon pakonomaisesti koittanu luoda turvaa  pitämällä itteni (liian) kiireisenä. Mun on ollu pakko pitää koti siistinä ja siivota keittiö ennen töihin lähtöä ja pestä pyykit jotta pojalla olis varmasti sen tarvitsemat vaatteet puhtaana. Ja ruoan on täytyny olla erittäin terveellistä, etenkin eväiden jotka poika otti pääsykokeisiin jossa pyrkii yläasteelle liikuntaluokalle. Mä ajattelin, ett mun on PAKKO ruokkia poika hyvillä ja ravitsevilla ruuilla jotta en pilaa sen suoritusta ja PAKKO pestä kaikki pyykit jotta kaikki shortsit ja paidat olis puhtaana jotta poika sais haluamansa vaatteet pääsykokeisiin. Ja PAKKO pitää koti siistinä ja puhtaana jotta saisin näytettyä kaikille (keille? kysy terapeutti. ) ett mä pärjään. Musta on tuntunu, ett nyt ku oon yksin vastuussa kaikesta niin mä en saa pilata mitään. Mun on ollu pakko varmistaa koko ajan ett kaikki on kunnossa. Terapeutti sano, ett mä elän lapsuuteni muistoja ja toimin kuten toimin lapsena. Pelko saa mut toimimaan noin ja sairas mieli muistuttaa mua lakkaamatta etten saa pilata kaikkea ja tuottaa pettymystä.

 

Puhuttiin tuosta terapeutin kans paljon ja oon vieläkin ihan sekasin kaikesta. Tätä postaustakin kirjottaessa on menny tosi kauan sillä ajatukset on ihan sikin sokin. En varmaan saanu kerrottua asioista niin miten mä ne tunnen. Pääpointti kai ainakin on se ett oon lopen uupunu ja dissosiaation syövereissä. Mä pelkään etten mä kelpaa ja riitä, sillä mä en kykene yhtään enempään.

Maybe, maybe not.

Mitähän mä nyt osaisin kirjottaa. Yks päivä avasin jo blogin sivut ja sormet näppäimillä mietin mitä kertoisin, mutt ei irronnu mitään. Ei sitten yhtään mitään. Eikä tilanne oo paljoa muuttunu. Tänään oltiin lähikunnassa säbäpelissä ja huomen aamulla olis herätys hiivatin aikasin kun saman touhun parissa pitäis jatkaa Pohjoisessa. Sinne siis.

Projekti jota hieman avasin aiemmin on hitusen taas mennyt eteenpäin ja kovasti jo odotellaan jotta homma pääsisi kunnolla vauhtiin. Ainahan se niin on, ett alkusuunnitteluun ja "pilkun viilaaamiseen" menee paljon aikaa. Mutt eiköhän kaikki ala pian käynnistyyn, ainakin toivon niin. Huomaan niin selkeesti muutoksen omassa mielialassa kun itelläni on joku tärkeä juttu, joku mihin mulla on annettavaa. On mun myönnettävä ett viimeks tänä aamuna mä mietin ett kauan tätä hyvää mieltä kestää ja millon traumat saa mut taas pauloihinsa, mutt sain onneks sen ajatuksen ja pelon mielestä pois. En halua ajatella mitään huonoa...tai ehkä mä kiellän kaiken sellasen mun mielestä koska haluan todella tehä sen projektin.

Mutt yhä mä joudun toteamaan ett päivä kerrallaan mennään, mutt ehkä mä pystyn nauttimaan auringosta tänä keväänä. Tai ehkä en vielä aivan sitä, mutt kenties jotain muuta.

Something good.

Pitkästä aikaa musta tuntuu jossain määrin hyvältä. Eräs asia josta oon tainnu mainita joskus ohimennen jossain postauksessa on taas muuttunu askeleen todemmaksi. Muistan hämärästi joku kuukausi sitten kirjoittaneeni jotain pitkäaikaisen haaveen toteutumisesta ja palasten loksahtamisesta paikoilleen ja etten olis joutunu käymään kaikkea kokemaani turhaan läpi. Tuohon asiaan siis viittaan ja nyt tunnen jotain jota on hankala selittää. Musta tuntuu aivan kuin kaikella oikiasti olis joku tarkotus. Musta tuntuu hyvälle ja sormet syyhyää tekemisen meiningistä. :D  Edelleenkään mä en vielä kerro asiasta tämän enempää, pahoittelen. :) Kerroin siksi asiasta tuon vähäisen infon, sillä halusin kuitenkin kertoa vaihteeksi jotain hyviä kuulumisia. Olen siis yhä hengissä ja hymyilen.

Mä sitt tulin kunnolla sairaaksi (tällä kertaa siis fyysisesti :D ) ja usiampi päivä meni maatessa. Vielä mun riesana on kurkkukipu ja limainen yskä. Ärsyttää kun haluaisin kunnolla jatkaa nyrkkeilyä ja treenata muutenkin. Se kun on huomattu kuinka suuri merkitys sillä on mun vointiin ja jaksamiseen. En malta oottaa ett pääsen kunnolla hakkaan säkkiä, juokseen sateeseen ja tuntemaan kuinka koko kroppa huutaa hoosiannaa. Mutt täytyy muistaa antaa keholle ensin aikaa kunnolla tervehtyä ennen ku alkaa kunnolla liikkumaan.

Viikonloppu olis töistä vapaa ja se täyttyi nopeasti. Ensin oli tiedossa vaan pojan säbä-turnaus sunnuntaina Pohjois-Suomessa, mutt tänään tuli tieto, ett poika pelaa myös lauantaina toisen joukkueen mukana meijän lähikunnassa. Ei siis tarvi toimettomana olla kun ajellaan ympäriinsä pelikassi pakattuna! :D Tuo on kyllä niin parasta ajanvietettä ja silloin sitä huomaamattaan unohtaa kaiken pahan mielen päältä. Muuten ollaan eletty sitä ihanan rauhallista, hiljaista ja tasaista perhe-elämää kuunnellen kuinka väärinymmärretty poika on ja kuinka koko elämä riistetään suoraan nenän edestä kun kehotetaan tulemaan koulusta kotiin syömään ja tekemään läksyt ennen kuin voi lähteä kavereille. On yllättävää kuinka se voi yhä näin kuuden vuoden harjottelun ja koulussa käynnin jälkeen yhä yllättää, ett koulusta tullaan ensin kotiin!

 

  

 

Ja kuinka se yllättää, ett läksyt tarkottaa sitä ett ne on tehtävä, oikiasti. Ja ett jokainen koululainen joutuu tekemään ne, ei ainoastaan tämä yksi ja ainoa kaltoinkohdeltu nuori mies.

Toisenmielinen äiti.

Lupasin aiemman postauksen kommenteissa avata vähän enemmän mun ja poikani väleistä sairastuttuani. Tuon lupauksen jälkeen mä oon miettiny vanhemmuutta, mielenterveysongelmia ja sitä miten ollaan huomioitu poika näissä mun kamppailuissa. Pintapuolisesti vastattuna tehtävä olis helppo, mutt mä halusin pohtia aihetta vähän syvemmin. Ja se ei oo ollu kovinkaan kevyttä viihdykettä. Välillä oon huomannu itessäni ahistuksen tunteita sekä paljon kaikkea, tunteita laidasta laitaan.

Ennen totaalista romahtamista pari vuotta sitten mä en juurikaan tienny sairastavani mitään enkä olu tietoinen mistään traumaperäisestä stressihäiriöistä tai dissosiaatioista. Itsetuhoinen oon kai ollu aina...mutt joskus kuolemanhalu on pysyny poissa ja oon uskaltanu elää. Sairastin syömishäiriötä pojan ollessa aivan pieni joten sen oon saanu aina piilotettua. Kaikki alkoi viattomalla parin kilon laihduttamisella joka kasvoi kasvamistaan ja mieleen alkoi tulla menneisyyden aiheuttamia pelkoja ja aloin kontrolloimaan kaikkea ruokavalion ja treenin kautta. Kaiken piti olla erittäin terveellistä, mutt vähitellen sallittujen ruokien määrä väheni ja aloin oksentamaan jos koin syöneeni ahmineeni liikaa. Laksatiivit ja erillaiset nesteidenpoistojuomat ja -dieetit tuli kuvioihin. Vähimmillään painoin 47kg. Jossain vaiheessa itse laihdutus oli unohtunun ja halusin vain olla turvassa miesten katseilta. Halusin tuhota itsestäni kaiken joka muistuttaa mua naiseudesta. Vähitellen aloin pääsemään irti syömishäiriöstä aivan ihanan omahoitajan avulla.  Poika ei tiiä mun ongelmista syömisten ja laihduttamisien kans. Taustani näkyy meijän arjessa kuitenkin niin etten mä osta valmisruokia koska ne on mun mielestä vaarallisia. Haluan tarjota pojalle TERVEELLISTÄ kotiruokaa ja nyt pojan kuuluessa kilpajoukkueeseen mä otan mieletöntä paniikkia etenkin ennen pojan turnausta siitä ett poika syö oikein ja sääntöjen mukaan.Ajattelen, ett valmentajat huolehtii poikien treenamisesta ja kehityksestä ja mun tehtävä on huolehtia ruokahuollosta. Pelkään, ett  jos jätän tekemättä jotain tai tarjoan huonoa ruokaa, se tekee hallaa pojalle. Sitä en missään nimessä hyväksy! Lisäksi oon usein tehny välipaloiksi kaikkia marjasmootieita johon heittelen chiasiemeniä, acaimarjoja ja mitä milloinkin. Tätä aihetta miettiessä mä vasta sen tajusin, ett kuinka suurena asiana mä koen pojan ruokavalion ja haluan todella huolehtia ja tarjota pojalle juuri hänen tarvitseman ravinnon ja vitamiinit. Aika kamalaa... Kyllä me ollaan paljon puhuttu kotona terveellisestä ruokavaliosta ja kaikki ollaan harrastettu liikuntaa jossain määrin. Vois siis jopa sanoa "terveellisyyden" olevan meillä jonkinlainen elintapa.

Pari vuotta pojan ollessa neljännellä luokalla mä menin täysin hajalle. Ja sattuu myöntää, mutt sen poikakin huomas. Yksin ollessa mä makasin sohvalla, tuijotin eteeni ja annoin kyyneleiden valua. Mä vaan olin. En miettiny elämää eteenpäin kuin puolen tunnin pätkissä. Pojan ollessa kotona mä yritin olla jotenkin läsnä ja tehä kotiaskareita, mutt ei siitä oikeen mitään tullu. Saatoin alkaa keittämään kahvia, mutt en saanu suoritettua sitä loppuun sillä saatoin siirtyä tekemään jotain muuta ja siitä taas siirtyä eteenpäin...ja taas...mä lähinnä häröilin ympäriinsä. Tai sitt itkin. Tai viiltelin. Kyllä poika näki mun paikatun käsivarren, mutt en sillon kyenny selittämään asiaa mitenkään.

Romahuksen aikoihin siirryin ensin kriisihoitajalle, siitä mielenterveystoimiston sairaanhoitajalle ja siitä nykyiselle terapeutilleni. Aloittaessani tapaamisia milloin kenenkin kans mä oon pojalle kertonu missä käyn. Oon selittäny asiaa niin, ett samalla tavoin kun lapsetkin niin aikuisetkin saattaa tarvita toisen ihmisen apua ja monesti aikuisilla ne mielenpäällä olevat asiat voi olla sen verran suuria ettei niitä osaa yksin ratkaista ja silloin on hyvä puhua niistä jollekkin. Poika siis tietää mun käyvän terapiassa puhumassa asioistani, mutt en usko pojan tietävän sen tarkemmin. Ollaan joskus kerrottu pojalle ett vaikka mä joskus saatan olla väsyny ja allapäin niin ne johtuu mun omista jutuista ja ettei pojan tarvi olla peloissaan tai huolissaan. Beijb on monesti sanonu, ett jos mä joskus iltasin oon lähteny käveleen ja rauhotteleen mieltäni, niin poika on sillon ollu joskus tosi hätääntyny ja kyselly mihin menin ja millon tuun.

Huonoina jaksoina mä yritän olla normaalisti, mutt se on aika hankalaa joten vetäydyn sillon yleensä omiin oloihin. Kyllä poika tarkkailee mua paljon ja huomatessaan mulla olevan hieman heikompi päivä niin usein se tarjoutuu esim. auttamaan kotitöissä tai käyttäytyy normaalia kiltimmin, eli jättää kaikki ihanat teiniangstit pois. Mä tunnen tästä helvetin huonoa omaatuntoa sillä haluaisin pojan pystyvän olemaan täysin huoletta se mikä se on ja miltä milloinkin tuntuu. Aikalailla tavallista perhearkea me koitetaan elää, ainakin niissä määrin miten se mahollista on.

Tätä kirjottaessa mä oon miettiny ett mitähän kaikkea pojan mielessä mahtaa liikkua. Ehkä vois olla paikallaan joskus puhua pojan kans asiasta sitten kun hetki tuntuu oikialta. Tai ehkä mä en tiiä miten asioista voi lapselle puhuam vai voiko?  En mä kuitenkaan koskaan tuu kertomaan totuutta menneisyydestäni, haluan suojella poikaa kaikelta sellaselta. Aika hankala aihe mitä pidemmälle asiaa mietin... herättää paljon epämieluisia muistoja ja ajatuksia.

Kuka tietää, kuka päättää?

Mitä nyt? Mihin oon menossa? Mihin mennä kun mikään ei tunnu miltään? Missä mun paikka on? Täällä, tuolla, jossain muualla, pilven reunalla?

Oisko mun parempi kaukana piilossa? Kaukana kaikesta, kokonaan poissa?

 

Kuka sen päättää milloin aika on kulunut? Milloin kaikki on käytetty ja elämä loppunut?  

Risteyksessä.

Mä tajusin yhen jutun. Mä oon ollu aina huora, tavalla tai toisella. Oon antanu ihmisten ottaa musta irti sen mitä ne tarvii ja käyttää mua mieliensä mukaan. Ihmiset on saanu huoletta hyötyä musta. Ihmiset on tottunu ett mä annan vaikka viimesen leipäpalasen, rahani tai vaatekappaleen päältäni jos joku sitä tarvii. Kaikki tietää mun antavan iteltäni kaiken jopa oman hyvinvointini kustannuksella. Kaikki tietää etten mä arvosta itteäni enkä vaadi itelleni mitään joten multahan riittää sitt paljon annettavaksi muille. En mä osaa pitää puoliani, tai osaisin mutt en ymmärrä miks niin tekisin. Sittenhän mä olisin itsekäs paskiainen. Mutt enhän mä voi koskaan opetella ottamaan itelleni mitään tai tekemään itteni eteen yhtään mitään ku oon jo ehtiny sitä ennen antaa kaiken pois. Mulla ei oo aikaa, rahaa, voimia eikä mahollisuutta tehä itteni eteen mitään. Ja nyt musta tuntuu kovasti siltä ett tarvisin jotain...itsekästä tai ei. En mä elämänhalua tällä tavalla eläen löydä, enkä löydä syytä ensi viikolle, ensi kesälle tai ihan vaikka vaan huomiselle.

 En mä oikiastaan ees tiiä miks mä valitan. Munhan pitäs olla hiljaa ja tyytyä ottamaan iteltäni henki. Ehkä tää on joku epätoivonen tapa yrittää kerätä itteni palasia ja saaha kasattua niistä jotain inhimillistä. Musta vaan tuntuu ett mä konttaan verisillä polvilla ympäri maata ja koitan haalia murusia kasaan mutt kaikki mun ympärillä potkii niitä kauemmas, ja yhä kauemmas, mun ulottumattomiin. Ne on saanu musta irti kaiken eikä ne tarvi mua enää. Mä oon niille hyödytön ja loppuun kulutettu. Käytetty. Täysin turha. En mä koskaan oo mikään arvokas ollu, mutt nyt se viimenenkin kauneus on naarmutettu poltteleville säröille. Siitä on tullu halpa.

Mä häpeän itteäni ja kaikkea tätä mikä musta on tullu. Häpeän jopa sitä ett yhä oon täällä. Joku mun sisällä kuiskii ett jos mä kaiken jälkeen vielä jatkan kamppailua niin oon tyhmempi kuin olin antanu ymmärtää. Oon siis kahden vaiheilla...tai emmä tiiä mitkä vaihtoehdot tässä enää on käytössä. Mä menen nukkumaan ja herään yhtä likasena ja käytettynä, kaikinpuolin tyhjennettynä. Multa on otettu kaikki. Mut on sotkettu.

Kerjäätkö lisää ongelmia?

Eilen illalla skitsoilin taas. Loukkaannuin kun Beijb ei ehtiny jutella mun kans enempää terapian aiheuttamista pahoista ajatuksista ja koin jääneeni asian kans yksin. Kyllä mä nyt ymmärrän ett Beijbellä oli muuta hommaa valmistautumisessa tämän aamuiseen työhaastatteluun, mutt eilen rikkinäinen mieli ei suostunu sitä tajuamaan. Sitt nukkumaan mennessä mä hetken makoilin sängyssä ja kun Beijb kysy, ett oonko mä vihanen jostain, tiuskasin jotain ilkeetä siitä kuinka kivaa olis jos jollaki olis joskus aikaa mullekkin. Sitt menin tekemään itelleni pedin olkkariin. Tunsin etten mä olis pystyny rauhottuun makuuhuoneessa. Illalla mun sisällä kiehu ja olin todella vihanen, mutt nyt mä oon vihanen korkeintaan itelleni. Mikä ihmeen oikeus mulla kitistä ja vinkua, vaattia huomiota ja olla kiittämätön!!

 Tänään oli myös terapia ja puhuttiin mitä on tapahtunu kuluneen viikon aikana. Sain sanottua, ett joku, ilmeisesti murrosikäinen mä on jatkuvasti hokenu mulle ett mun olis pitäny pitää suuni kiinni ja ett puhumalla mä kerjään vaan lisää hankaluuksia. Kerroin myös kamppailuista mieltäni vastaan, mutt en saanu sanottua itsetuhoisuudesta, viiltelystä tai ajoittain uskomattoman voimakkaasta kuolemanhalusta. Aihe jäi hetkeksi kesken sillä siirryttiin puhumaan mun ja pojan väleistä ja siitä, mitä keinoja mulla olis selvitä arjessa ja noissa hankalissa tilanteissa joissa poika kapinoi kaikkea vastaan ja testaa rajojaan ja etten mä ottais niitä hyökkäyksenä itteäni vastaan enkä tuntis itteäni huonoimmaksi äidiksi koko maailmassa jos haluan pojan pitävän kotiintuloajoista kiinni ja tekemään läksynsä. Aluksi luulin, ett aika alkais olemaan jo sen verran lopussa ettei ehittäis palata alkuperäiseen aiheeseen ja harhamieli ehti jo hihkua terapeutin unohtaneen koko asian. Mutt eipä helkutti vie ollu..!

Terapeutti halus kertoa sille rikkoutuneelle mielen osaselle olevansa kiinnostunut kaikesta mitä sillä vaan olis kerrottavana ja ett haluaa edetä aivan osasen tahdissa. Sitt se sano: "mikä olis sellanen helpoin ja mukavin tapa hänelle puhua, että ilmestyykö hän paikalle sitten kun hetki on oikea vai haluaako sovittavaksi etukäteen aika jolloin hän on paikalla?" Siinä vaiheessa nauroin ja sanoin, ett välittömästi olin kuullu vastaukseksi "EI MIKÄÄN". Siihen terapeutti jatko: "mä oon kyllä tosi harmissaan tuosta ja toivoisin, että löytyisi joku keino jonka koet turvallisena ja hyvänä. Jos voisit alkaa työstämään ajatusta siitä että vaikenemisen aika olis viimein ohi. Mieti ihan rauhassa ja sulattele kysymystä". Siihen me sitt lopetettiin.


Puhuminen pahoista ajoista tuntuu siltä, ett aivan kuin mä repisin rikki kaiken jo vähän arpeutuneen (onko sellasta?) ja haluaisin vaan lisää ongelmia itelleni. Kyllä mä jossain välissä sanoin terapeutille puhumisen olevan mulle todella vaikeaa sillä vuosien ja vuosien ajan vaikeneminen on ollu keino selvitä hengissä. Se ymmärsi.

Loppu päivä on menny kyllä odotettua paremmin vaikkakin mieli on ollu välillä omissa maailmoissaan. Ja nyt oon kipeenä. Nenä tukossa ja kurkku kipeenä. Ja huomenna olis takas töihin meno. Oon yrittäny juua kuumia juttuja ja levätä, mutt olo menee pahemmaksi. Ei mulla kyllä pitäis voija olla tuota kaikkialla jylläävää influenssaa sillä otin siihen rokotteen. Vaikka eihän mikään rokote oo 100% varma. Kumpa tää olis vaan joku mun kehon reagointi väsymykseen tai jotain ja menis pian ohi. Mielellään jo yön aikana.

Ei pulla pelasta pahalta.

Tämän päivän syömiset... Yks peruna, sitt sellasta papu-riisihässäkkää ja tomaattista jauhelihakastiketta --> oksensin. Illalla 4 laskiaispullaa --> oksensin. Huomaan taas, ett kun mieli menee vähänkään huonompaan niin ruualla temppuilu lisääntyy ja ruokahalu katoaa. No niinh, siinäpä oli siitä aiheesta riittävästi.

Mä siis leipoin tänään laskiaispullia kun poika kyseli niitä yks päivä ja päivällä Beijb pyysi mua tekeen niitä. Ja tottakai mä tein.

Huomenna on taas terapia. Huomaan sen alkavan kiristään hermoja ja ahistaan. Yritin puhua siitä Beijbelle saunassa, mutt se loppu lyhyeen. Mä tiiän kyllä ett puhuminen ja asioiden läpi käyminen auttaa, ei se puhuminen siinä niinkään ongelma ookkaan. Mulla vaan on liian hyvässä muistissa miten viime terapiakäynnin jälkeen kävi ja kuinka paha mun oli olla. Se olo oli jotain niin kamalaa etten kestä sitä uudelleen.

Ja kun mä huomaan ett oireilu ja vointini vaikuttaa muihin ja hankaloittaa muitten olemista niin se vaan lisää mun itsevihaa ja itteni syyllistämistä. Sitt mun on vaikea olla rankaisematta itteäni ja ajattelemalla paranemista. Ei sellasta silloin ole. Silloin mun on pakko tuhota se joka aiheuttaa toisille pahaa mieltä. Joskus vihaan itteäni koska oon menny suuni avaamaan ja hankkiutunu mielenterveyspalveluiden piiriin. Usein tuntuu etten mä kestä sitä, mutt vielä usiammin musta tuntuu ettei sitä kestä muutkaan.

Se olis kaikista paraas ratkaisu ett mä pitäisin suuni kiinni kaikesta. Olisin hiljaa ja näkymätön. Ei se kyllä paljoa eroa nykyisestä...ei tämän enempää voi tuntea olevansa yksin.

Do you need me?

Viime terapiakerralla tuli puheeksi mun murrosikä kun olin sanonu terapeutille ett vanhemmuus on muuttunu tosi vaikeaksi nyt kun poika alkaa olemaan murrosikäinen. Kerroin kuinka helvetillistä mun on ajatella poikani kasvavan ja vähitellen alkavan kokeilemaan omia siipiään.Kerroin kuinka oltiin käyty pojan kans vauvauinnissa, kierretty kaikki kaupungin puistot ja leikkipaikat, uimarannat ja lasten tapahtumat, kuinka laulettiin, leivottiin ja askarreltiin pojan ollessa pieni. Kerroin kuinka hankalaa mun on olla äiti nyt kun lapsi onkin jo isompi eikä tarvitsekkaan huolehtijaa koko ajan. Kerroin kuinka vaikeaa mun on asettaa rajoja mutt samalla kuitenkin antaa vähän vapauksiakin. Kerroin kuinka paljon mä pelkään, ett pojalle tapahtuu jotain pahaa joko sen vuoksi etten ole huolehtinu tarpeeksi tai etten ole muistanut varottaa jostain, tai jos en oo huomannu jotain, tai jos oon antanu liikaa vapauksia tai antanu pojalle luvan mennä johonkin ja siellä tapahtuu jotain tai helkutti vie, ihan mitä vaan! Mä pelkään ett oon yhtä huono äiti mitä omani oli mulle, etenkin nyt kun murkkuikäisellä alkaa mieli myllertään ja maailma tuntuu joskus niin kurjalta paikalta. (hei...nyt tuli mieleen, ett entä jos mä en ookkaan traumatisoitunu ja masentunu vaan mulla onki murrosikä?!? ) Mä haluaisin olla kaikkea mitä äitini ei ollu ja jättää tekemättä kaiken sen mitä äitini teki. Mä pelkään etten mä pysty olemaan riittävän hyvä. Mä pelkään ettei poika tarvi mua enää. ettei kukaan tarvi.Tästä juteltua terapeutti sano, ett kaikki mun kokemat asiat murrosikäisenä heijastuu suoraan tähän päivään kun oma lapsi alkaa käymään läpi samaa ikäkautta. Ja siks terapeutti haluaakin alkaa käymään läpi mun nuoruutta. Mä en oota sitä yhtään innolla...vaikka tiiänkin sen olevan edessä ennemmin tai myöhemmin. 

 Törmäsin aiheeseen tässä illan aikana, tällä kertaa positiivisessa mielessä. Pojalle kun on kasvoihin ilmestyny muutama näppy jotka sitä niin kovasti häiritsee, niin huomasin saavani "mielenrauhaa" kun sain tehä pojalle pienen kasvohoidon savinaamioineen kaikkineen. Muistan kuinka kamalaa oli kun itellä oli nuorena naama täynnä näppyjä ja kuinka sain kärsiä kiusaamisesta niistä johtuen. Oli hirveää pitää koulussa esim. esitelmää kun luokan pojat naureskeli ja huuteli "kattokaa kuin ruma tuo on, hyi!! mitä tuo on syöny että siitä on tullu tuollanen, pikkusen ällöttävä"! Se oli hirveää ja vuosia jatkuneesta kiusaamisesta johtuen en suostu vieläkään menemään juuri minnekkään ilman meikkiä. Pojan pari näppyä on kyllä aivan eri asia kuin omat kasvoni nuorena, etenkin kun en ite niihin mitään hoitoainetta saanu perus saippuan lisäksi. Mutt haluan opastaa poikaa kasvojen ihon hoidossa jotta hän ei joutuis kiusallisiin tilanteisiin. Ihmetyksekseni poika suhtautu kasvojen hoitoon hyvin vaikka onkin poika. Olin varautunu johonkin vastalauseeseen ettei pojat mitään savinaamioita käytä, mutt eipä sellasta kuulunu. :) Huomasin tuolla kasvojenhoito-tilanteella olleen muhun jotenkin hyvä vaikutus, siis ett mä tykkäsin siitä. Mulla on joka paikka pullollaan kaikkia kasvojenhoitotuotteita joka tilanteeseen ja tapaukseen ja oon "rasvahörhö" joten siksikin kai oli mukava siirtää sitä tietoa ja apua toiselle.

Jotta postaus ei liian hyväksi menis, niin kyllä mä oon pariin kertaan ollu vajoamassa ahistukseen ja pimeyteen, mutt (en kyllä tiiä miten) jotenki sain itteni rauhoteltua. Kyllä mulla oli silmät täyttyny kyynelistä ja mielessä pyöri ajatus "miks mä oon täällä, ei kukaan ees huomaa mun olemassaoloa tai ees huomaavan jos katoaisin, ei kukaan välitä, tää on tätä samaa harmaata päivästä toiseen, ei tässä oo mitään järkeä".  Mä ajattelen yhä noin, mutt yritän mennä seuraavaan päivään ja ettiä jostain sisältöä elämääni, ehkäpä keksiä tai löytää jotain uutta...

Blaa blaa blaa...

Oon istunu tässä sohvalla kone auki jo pitkän aikaa koittaen saaha jotain kirjotettua, mutt ei tuu mitään. En tiiä mistä kirjotan. Koitin todella miettiä jotain uutta kirjotettavaa sillä olisin halunnu löytää jotain joka ois osottanu mulle, ett mun elämässä on muutakin sisältöä kuin masennus, itsetuhoisuus ja viiltely. En oo onnistunu löytämään mitään. Oh fuck...

Kysymyksiä ja kummituksia.

Mun edellinen postaus on aiheuttanu vähän siellä ja täällä huolestumista ja harmia. Pahoittelen tätä. Mutt mä en tuu muuttamaan jatkossa yhtään mitään vaan kirjotan täysin samalla tavoin kaiken mieleni päältä sitä yhtään kaunistelematta. Blogi on mun kaatopaikka, turvapaikka ja se on myös teitä varten, mutt ensisijaisesti mulle itelleni. Mä en suodata enkä silottele sanojani vaan kerron rehellisesti miltä musta tuntuu, kaikessa kauheudessaan välittämättä muista tai muiden mielipiteistä. Anteeksi, mutt näin se on. Jonain päivinä mä voin hyvin, joinain taas erittäin huonosti. Annan kaiken näkyä tekstissä jota kirjotan. Ei tässä blogissa olis mulle muuten mitään järkeä jos yhä jatkaisin asioiden ja tunteitteni vähättelyä, salailua tai kaunistelemista.

Tänään oon siivonnu koko asunnon, purkiin pahan mielen tekemiseen. Pyyhkiin jopa pölyt jota vihaan yli kaiken sekä vaihettiin pojan huoneen järjestystä ja pyykitkin on tullu pestyä sekä tiskit tiskattua. Se niistä hehkutuksista.

Yritin saunassa käydessä miettiä, ett mistä kirjottaisin jotta jokainen postaus ei olisi mustaa pimeyttä ja itsemurhaa. Mutt mun päässä ei liiku yhtään mitään, silmätki harvakseltaan ja usein eri tahtiin.

Tehtäiskö sillain, sä kertoisit mistä haluat ett mä kirjotan tai kysy multa ihan mitä vaan mitä haluaisit tietää? Se vois olla mukavaa :) Jään siis odottelemaan.

Saunassa ollessa mulle tuli ajatus, ett mä en oo vieläkään tehny yhtä asiaa minkä oon halunnu tehä jo vuosien ajan ja päätin, ett jos vielä tepastelen kesällä täällä niin sitt on sen aika. Siis sen asian mitä en oo tehny. Eli viiä poika Suomenlinnaan. Oon käyny siellä ite kerran lapsena ja muistan pappani kertoneen kaikkia jänniä tarinoita (suurin osa varmasti keksittyjä) ja nauttineeni päivästä paljon. Äidiksi tultuani oon monesti haaveillu ett jonain päivänä vien pojan sinne, mutt aina se on jostain syystä jääny vaikka ollaan Helsingissä usein käyty. Jos mun suojelusenkeli on hereillä ja hoitaa tehtävänsä niin mä lupaan tänä kesänä viiä pojan Suomenlinnaan.

 Suomenlinnan kapeita ja pimeitä käytäviä/tunneleita pitkin kävellessä mä kuvittelin olevani sen linnan prinsessa ja asuvani siellä. Ja sitt kuvittelin mielessäni miltä sotilaiden kenkien kopse oli kuulostanut tai kuinka monta onnetonta rakkaustarinaa linnan muurien sisälle oli kätkeytyny. Kummitteleekohan siellä? Toivottavasti. :)

Se löytää mut, aina.

Ei oo sanoja. Ei kai mulla enää oo mitään sanottavaakaan. Just kun ihminen erehtyy luulleensa ettei asiat vois enää huonommalsi mennä niin sitä löytää ittensä vielä syvemmältä pimeydestä. Täältä mä en enää nouse. Tänään luhistumisen hetkellä soitin töihin etten tule ja sitt yritin soittaa itelleni apua, mutt sain vastauksen " kuule ku sä voit ihan hyvin olla sairaslomalla omalla ilmotuksella 5 päivää, se sääntö koskee katsos muitakin sairauksia kuin mahatauti tai influenssa. Sun kannattaa soittaa omalle esimiehelle ja sopia sen kans asiasta". Voi vittu, mä pyysin itelleni apua ku tunsin olevani kuilun reunalla!! Lyhistyin pojan huoneen lattialle ja itkin. Itkin niin perkeleesti. Sitt tartuin puukkoon, teroitin sen ja viilsin...ja uudelleen. Se toi helpotuksen vaan hetkeksi. Mä en näe ulospääsyä enkä pelastusta. Mua varten ei enää oo muuta kuin kuolema, luovuttaminen.

Mun mielen sisällä asuva hirviö voimistuu eikä se jätä mua rauhaan. Se löytää mut kaikkialta.

Hylätty, huomiotta jätetty.

Mitä tapahtu eilen... Nyt ku istun jälleen tässä tutussa paikassani sohvan kulmassa iltakahvia juoden ja mietin eilistä, niin se joka eilen oli "vallassa" en ollu mä. Siis sama mikä oon nyt. En mä elämäniloa uhku, päinvastoin, mutt eilisessä tyypissä oli niin paljon jotain eläimellistä paniikkia, epätoivosta raivoa ja pakenemisen halua. Nyt mä oon enkä taija tuntea oikeen yhtään mitään.

Tänään mä oon pitäny itteni kiireisenä jotta en ehtis ajatella mitään, eli aamuvuoron jälkeen tulin kotiin ja aloin leipomaan ruissämpylöitä, sitt tein ruokaa (jota unohin en ehtiny syyä ite) ja sitt koirat mukaan ja ulos lenkille. Jossain välissä kuulustelin pojan kokeisiin lukemisen, sitt hiusväri päähän. Ja nyt oon tässä, juon kahvia ja kirjotan. Mun on aina pakko hyödyntää nää vähänki paremmat päivät ja saaha mahollisimman paljon aikaan. Aika surullista, siis ett on pakko pysyä liikkeessä ja kiireisenä jotta ei romahtais. Oon miettiny, ett yritänköhän mä jotenki korvata leipomisilla ja lämpimällä kodilla sitä puuttuvaa "äitihahmoa" joka mä oon huonoina hetkinä, eli useimmiten. Vai yritänkö mä antaa pojalle sellasia hyviä hetkiä mitä ite lapsena kaipasin tai mistä jäin kokonaan paitsi, eli. vastaleivotun leivän tuoksu kun koulusta palatessa astuu eteiseen tai läksyjen kuulustelu, ajan antaminen arjen keskellä. Tai ehkä mä myritän vaan peitellä huonommuuttani.

Mä en uskalla vielä avata enempää sitä asiaa mikä aktivoi mussa sen eilisen olion. Mutt siihen liittyy murrosikäinen mä. Ja se mä olin eilen...nyt tavoitan sen tunteen. Ja siitä terapeutti haluaa mun kans puhua tulevilla kerroilla... Siitä ei tuu hauskaa ja mua pelottaa ett kuinka mä kestän, selviän. Mun täytyy kohdata ne tunteet jotka mun sisällä velloi vaikka sillon ku maalasin huoneeni seinille maalauksia omalla verelläni eikä kukaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota...

Eilen mä tunsin sitä tuskaa ja hylätyksi tulemista niin aidosti, ett mielessä pyöri ajatus, ett jos mulla vaan olis purkki Propralia niin heittäisin ne kaikki armotta huiviin enkä töpeksis kuten viimeks. Mä niin muistan niiden maun suussa...sen kuinka olin horrostilassa ja vaikka makasin (kai) selälläni suorassa, niin musta tuntu aivan ku oisin heilunu sikiöasennossa, kädet kippurassa rintakehän päällä ja mä huojuin puolelta toiselle sydämen hidastuvien lyöntien tahdissa. Olin ku Mikki merihädässä, paitsi ett siitä oli hauskuus kaukana.

Hmm...tällasia fiiliksiä siis tänään. Mieli on hajalla, vaikka mainittakoon ett oon nauranu tänään. Ja eilen en viiltäny vaikka mieli todella oli siihen otollinen. Täytyy olla onnellinen tuollasista naurettavan pienistä asioista jotta pystyy jatkamaan eteenpäin.

Hyvä Jaska, mahtavaa...

Triggeri.

Tätäkö tää paraneminen on? Kuuluuko toipumisprosessin sattua näin syvälle ja voimistua päivä päivältä? Tänään terapiassa mentiin askel eteenpäin...ei mitään varsinaisesti tapahtunu, mutt mä tajusin itestäni ja elämästäni taas vähän enemmän jota mun ei oo helppo hyväksyä. Terapiasta lähettyä mä olin mielettömän väsyny, mutt yritin tsempata. Kotiin tultua alettiin Beijben kans kattoon leffaa ja mä nukahin. Voimat oli lopussa. Heräsin parin tunnin kuluttua ja mieli oli kamala.

Otin koirat ja ajattelin ulkoiluhetken helpottavan mieltä, mutt päinvastoin kävi ja pian tulin sisälle. Sitt mietin ett jos alan siivoamaan, sillä se yleensä aina auttaa. Sitt se tapahtu...hyllyjä siivotessa silmiin osui esineitä jotka oli näköjään helvetin voimakkaita triggereitä. Murruin täysin. Sen sijaan, ett olisin sanonu voivani huonosti, mun mieli käski pitää suuni kiinni. Kaikki nykyhetkeen kiinnittymiset, ankkuroitumiset ja rentoutusharjotukset pyyhkiyty pois mun muistista ja persoona oli vaihtannut osaa. Mä halusin vaan yhtä asiaa...

Ja sitä haluan yhä. Mä en voi mitään sille etten pysty uskomaan sitä, ettei tää kärsimys kestä loputtomiin. En pysty siihen vaikka kuinka vakuuttelisin ja uskottelisin. Terapian jälkeen yritin valmistautua maholliseen mielen osan vaihtumiseen, mutt se tapahtu niin rytinällä ettei sitä olis pystyny pysäyttään. Oon nyt vähän rauhotuttuani koittanu rauhotella sitä osasta ja saaha siihen puheyhteys, mutt ainoa minkä siitä saa irti on kuolemanhalu. Se ei aio luovuttaa ennen ku on saanu tahtonsa periksi.

Mä en todellakaan tiiä miten mä voisin jatkaa eteenpäin kun tää menee aina vaan synkemmäksi. Mä en todella tiiä ja pian aika loppuu.

Mä oon sairas.

Mitä on masennus? Mitä on olla masentunut? Todetaan nyt aluksi ainakin se, ett masennus todellakin on sairaus josta paraneminen voi pahimmillaan kestää helvetin kauan. Eräässä artikkelissa luki näin: "Masennustilat ovat usein luonteeltaan myös aivojen toiminnanhäiriöitä. Masennustiloihin liittyvä pitkittynyt stressin ja sen aiheuttama lisämunuaisten kortisoli-hormonin erityksen nousun tiedetään vaikuttavan lamaannuttavasti muistin kannalta keskeisen aivojen osan (aivoturson) solumuodostukseen. Masennus on usein seuraus mieltä rikkovasta elämäntapahtumasta tai toistuvasta itsetunnon vähenemisestä". Eli toteamme jälleen, masennus on ihan oikea sairaus.Samaisessa artikkelissa todettiin myös, ett :

" Varsinaisissa masennustiloissa keskeinen oire on masentunut mieliala tai selvästi vähentynyt mielenkiinto tai mielihyvä. Masennustilassa ei kuitenkaan ole kyse pelkästä alentuneesta mielialasta tai mielenkiinnosta, sillä varsinaisen masennustilan diagnosointi edellyttää myös useita samanaikaisia muita oireita. Tällaisia masennustilalle ominaisia oireita ovat merkittävä painon lasku tai nousu, unettomuus tai lisääntynyt unen tarve, lähes päivittäinen väsymys tai voimattomuus, liikkeiden ja mielen hidastuminen tai kiihtyneisyys, arvottomuuden tai kohtuuttomat syyllisyyden tunteet, vaikeudet ajatella, keskittyä tai tehdä päätöksiä, kuolemaan liittyvät mielikuvat tai itsemurha-ajatukset. Masennusoireisiin liittyy usein eriasteista ahdistuneisuutta sekä alkoholin lisääntynyttä käyttöä. Masennusalttiille on usein ominaista tavallista voimakkaampi hylätyksi tai väheksytyksi tulemisen pelko. "   Ja jälleen voitasiin siis todeta masennuksen olevan sairaus joka todellakin vaikuttaa ihmisen päivittäiseen toimintaan ja ajatteluun. Masennus on jotain joka voimakkaimmillaan estää näkemästä elämässään valoa, estää tuntemasta ympärillään lämpöä, estää kuulemasta kauniita sanoja, estää näkemästä lohduttavia käsiä, estää olemasta, estää elämästä. Masennuksesta paraneminen ei käy sormia napsauttamalla, ei ei ei! Artikkelissa kirjotettiin myös, ett : "Masennustiloista kärsivän ja hänen läheistensä on tärkeätä ymmärtää depression moniulotteinen luonne. Etenkin vähänkin vakavat ja toistuvat masennustilat eivät ole tahdonalaisia tiloja, niistä ei voi toipua "ryhdistäytymällä". Vaikka masennustiloihin ja masennusalttiuteen voikin pidemmällä aikavälillä vaikuttaa erilaisin psykologisen keinoin, vakavasti masentuneelle annetut kehotukset "ryhdistäytyä" monasti vain pahentavat masennustiloista kärsivien syyllisyyden ja huonommuuden tunteita. Masennuksen itsehoidossa on tärkeää pyrkiä välttämään sosiaalinen eristäytyminen ja pitää kiinni erilaisista päivärutiineista, liikunnasta ja muista harrastuksista. Masennuksen luonnetta ymmärtävien läheisten ja ystävien tuki voi tällöin olla ensiarvoisen tärkeää. Säännöllisen liikunnan on osoitettu olevan lääkehoidon ja psykoterapioiden veroinen keino ainakin lievempien depressioiden hoidossa."

Yks mun diagnooseista on toistuva määrittämätön masennus, muut ovat traumaperäinen stressihäiriö sekä dissosiaatiohäiriö. Mulla on lääkitys ja käyn traumapsykoterapiassa. Muistan olleeni neljännellä luokalla kun mietin itsemurhaa ensimmäisen kerran, muistan tuon hetken erittäin kirkkaasti. Yläasteikäisenä oon maalannut huoneeni seinille maalauksia omalla verelläni. Kamppailuni mieltäni vastaan on siis kestänyt kauan. Ja mä kamppailen yhä. Tänä päivänä näyttää, ett sairauteni on viemässä voiton, mutt mä pyydän ihmisiä ymmärtään ett jos mä väsyn ja menen pois, niin en se on masennus joka mut tappoi, en mä ihan vaan vittuillakseni. Masennuksella todellakin on helvetin voimakas valta ihmisen mieleen, sitä ei voi täysin ymmärtää ellei itse ole vastaavaa kokenut. Sen mä voin rehellisesti sanoa, ett antaisin tän heti pois jos vain voisin. Mä taistelen, mutt askeleeni on erittäin pienet ja saattaa jopa näyttää etten mä edes yritä. Mutt kyllä mä yritän! Joka ikinen päivä minkä mä hengissä olen, on todella raskasta taistelua.