Oikeutta, riistoa...FUCK YOU!

Eilen ryhmänjutun jälkeen mun piti kiireellä pyöräillä kotiin, lenkittää koirat ja nopeesti syyä jotain jonka jälkeen piti reippaana lähteä pojan koulun vanhempainiltaan. Olin sen verran pökerryksissä ja omissa maailmassa vielä vanhempainiltaan mennessä ja varmasti kiire aiheutti myös sen etten kokenut vanhempainiltaa kovinkaan miellyttävänä. Tilaisuus alko yhteiskahvittelulla ruokalassa ja ihmetyksekseni mä en hakenu kahvia, ei maistunu. Toisaalta en kai halunnu nousta tuolilta ja lähteä tungeksimaan ihmisten sekaan. Istuin siinä ja kattelin ympärille...mieleen tuli taas tuo tuttu ajatus "mä en kuulu tänne, oon ihan erillainen ku muut, ei mun paikka oo täällä". Nuo hienot uraputkessa olevat vanhemmat sai  mut tuntemaan itteni tosi vähäpätöseksi, rumaksi ja surkeaksi. Lähes kaikki vanhemmat on paaaaljon vanhempia kuin mä ite, täysin eri maailmasta hienoine jakkupukuineen ja pankkilainoineen. Vaikka tiesin mulla olevan samanlainen oikeus olla siellä kuin muillakin, niin siitä huolimatta ahdistus alko hiipimään mieleen. Vajosin harmauteen ja kurkussa kyyneleet alko kirveleen... Yritin tehä nykyhetkeen kiinnittymisharjotusta ja ankkuroitua, mutt sitten alko harmittaan ja ärsyttään ettei mulla ollu vielkään uutta ankkuria kadotetun tilalle...tuli paha mieli ja harjotus keskeyty siihen. Sitten yhtäkkiä mun mieleen tuli yks ryhmäläisistä. Halusin ajatella etten oo yksin ja "näin" tuon keskisormea heiluttelevan ja vittuilevan tyttösen siinä mun vieressä joka haistatteli kaikille ympärillä oleville hienoille ihmisille.

Yritin piätellä naurua...tuli jotenkin voimakkaampi olo. Oikiasti tunsin etten ollu yksin siellä mahtavien ihmisten keskellä. :)  Samalla oli mahtava huomata ett voin oikiasti löytää turvaa toisesta ihmisestä ja pärjääväni. Se hämmensi..

Sitten oli aika mennä pojan omaan luokkaan jossa opettajan sanat osu kunnolla. Tuo opettaja puhui paljon, mutt mun mieleen jäi lauseet " sillä ei oo mitään väliä kuinka monta hienoa autoa kauniissa isossa pihassa on ja kuinka monta neliötä monikerroksisessa kalliissa kodissa on jos ihmisillä talon sisällä on huono olla. Kaikista tärkeintä on rakkaus ja välittäminen, se, että yhdessä on hyvä olla". Tuntu ett purskahan itkuun...ne sanat tuntu hyvältä ja niiden kuulemisen jälkeen pystyin antamaan itelleni luvan olla siellä, olinhan mäki äiti ja vanhempi ja kiinnostunu lapseni koulun käynnistä.

Kotimatkalla mietin, ett on outoa se, ett kun ihmiseltä on riistetty jotain todella arvokasta ja hänet on rikottu, niin tulevaisuudessa tuo ihminen ei pysty näkemään itellään olevan oikeutta mihinkään. Tuo itseltä "riistäminen" jatkuu ja jatkuu ihan perusoikeuksista alkaen. Miks helvetissä mä en kyenny heti alussa ymmärtämään ett äitinä mäkin kuulun vanhempainiltoihin, mulla on lupa olla siellä?!!? Millasta elämä ois jos tuota riistämistä ei ois koskaan tapahtunu...

Mielellistymistä...nyt sen tajusin!

Vakauttamisryhmä kokoontu jälleen tänään. Aihe löytyy otsikosta, eli jatkettiin ja syvennettiin aiempaa aihetta; mielellistymistä. En ekalla kerralla tajunnu siitä yhtään mitään, mutt tänään käytännön esimerkkien kautta pystyin ymmärtämään mitä tuo ihmeellinen sana merkittee. Kun käytiin aihetta läpi muistiinpanoista mut valtas mieletön viha ja sain puristella stressipalloa oikein urakalla ja maadotin itteeni hieromalla jalkojani lattiaa vasten. Tuntu ett kaikki ne esimerkit tuli liikaa iholle...kaikki ne muistot joissa oon jääny vaille kaikkea tuli iholle, kaikki ne tunteet joita en saanu kokea ja joka ikinen kerta kun en ollut olemassa tuli keskelle tätä päivää. Vihasin äitiäni!! Olin pieni lapsi joka olisi halunnut kiljua keuhkonsa tyhjäksi kaikesta vihasta, pettymyksestä ja raivosta omaa äitiään kohtaan!! Vitutti!!! Mutt sitten... mä tajusin ett kuinka tärkeä tuo taito itelleni olisi, tuo mielellistäminen. Kiukkuinen lapsiosanen jäi taka-alalle ja joku rauhallisempi osa otti vallan. Mulle tuli heti mieleen yks tapahtuma joka on aina ollu mulle tosi vaikee, erittäin hankala ja raskas. Haluan opetella käyttämään tuota keinoa jotta jonain päivänä asiat ei ihan niin vaikeita olis.

Joka ikinen kerta kun ollaan reissattu beijben perheen luo Tampereelle mä oon ollu uskoakseni aika kamala. Oon pelänny matkaa jo päiviä aiemmin, jopa viikkoja jos matkasta oon tienny. Oon aina joutunut kuluttamaan helkutisti energiaa siihen kun oon ottanu selville:
- kenen luona aiotaan yöpyä; anoppilassa, beijben siskon vai veljen luona,
- keitä kaikkia saman katon alla aikoo yöpyä,
- onko asunto mulle entuudestaan tuttu, millainen asunnon pohjaratkaisu on
- onko parveke tai takapiha, monesko kerros
- missä huoneessa nukutaan, missä muut nukkuu, missä uloskäynnit on
- missä päin asunto sijaitsee, esim. onko kaukana keskustasta/ bussipysäkiltä/ ostarilta, ihan mistä vaan
- mistä voi saaha tarvittaessa apua, mihin voi piiloutua sisällä/ulkona

- entä sitten jos/ kun tulee yllätyksiä ja suunnitelma muuttuu

Noita kaikkia ja paljon muuta on pohtinu aina kun yövyn muualla kuin omassa kotona. Samaan aikaan oon ollu helvetin vihanen itelleni kun teen asioista niin vaikeita etten voi reissata kuten muut, kai  mä olin luullu ett mussa on joku vika tai ett oon vaan niin saatanan idiootti koska teen asioista niin suuren numeron, mutt nyt mä oon saanu ymmärrystä sille miks oon toiminu noin ja miks matkustaminen ja vieraassa paikassa yöpyminen on mulle raskasta. Enää mun ei tarvi (eikö?) hävetä itteäni... No okei, tuohon on vielä pitkä matka, häpeän kuitenkin. Mutt nyt tiiän ettei mun tarvi vihata itteeni sen takia. Se on ollu mun keino selvitä.

Mielellistäminen uskoakseni vois auttaa tuossa asiassa. Se siis tarkottaa ajattelun ja tunteiden ajattelua. Eli mielellistämisellä haetaan tilaa pohdinnalle, jotta automaattinen reagointi vaikeissa tilanteissa vähenisi, kuten välttely, transsinomaiseen tilaan meneminen tai persoonallisuuden osien vaihtuminen. Käytännössä siis voin mielellistää jälkikäteen yöpymistä esim. anoppilassa. Kun aiemmin oon ajatellu "koska tunnen pelkoa ja käyttäydyn pelkurimaisesti, olen hävettävä ihminen" voisin opetella ajattelemaan "pelko ja häpeä jota tunnen, perustuu lapsena saamaani väärään tietoon, eikä pelko tarkoita sitä että olisin huono ihminen".  Mun täytyy kerta kerran jälkeen miettiä mikä minua pelottaa, nimetä pelko ja antaa pelolle oikeus tulla huomioiduksi, eli "okei, nyt mua hermostuttaa ja ahistaa koska pelkään matkaa ja muualla yöpymistä". Sen jälkeen annan ymmärrystä itelleni, "tottakai se pelottaa ja tuntuu pahalta, ketä tahansa pelottaisi, etenkin minua koska en ole saanut lapsena apua kun olen ollut peloissani, vaan olen jäänyt yksin ja tunteeni on kumottu". Olisi siis tärkeää suhtautua myötätuntoisesti ja antaa ymmärrystä. Sen jälkeen voin huomioida tarpeeni miettimällä mikä voisi auttaa jotta en olis niin pelokas ja ahdistunut, esim. voisin huolehtia että mulla on ankkurit mukana ja keskittyä ankkureihini, kiinnittyä nykyhetkeen ja maadoittaa itteni. Voin antaa itelleni luvan mielikuvaharjotuksiin tai rentoutumisharjotukseen myös matkoilla ollessa, voin myös kertoa asiasta beijbelle jolta saan myötätuntoa, ja tämä taas tukee itseni ja tunteitteni hyväksymistä.

Tuossa on tosi paljon oppimista, mutt mä haluan ees yrittää kokeilla tuota ens reissulla! Mä en halua pilata aina kaikkia reissuja omalla hankaluudella. Papereissa luki vielä, ett on tärkeä ymmärtää kaikilla tunteilla, olotiloilla ja persoonan osilla olevan historiansa ja syynsä. Ne eivät ole tulleet tyhjästä ja niiden tarpeet on tärkeää pyrkiä huomioimaan.

Jotenki kyllä pelottaa tuo huomioimisen määrä, sillä kun sua ei oo aiemmin juurikaan ollu olemassa, niin yhtäkkiä saatkin kasapäin ymmärrystä ja myötätuntoa. Hmm...tarvii sulattelua.

Paljon jäi tästä päivästä kertomatta, mutt ens kerralla niistä! Etenkin yks keskisormi-tyttö on toiminu mun pelastavana enkelinä! :)

Vauhdikas mieli unohtaa eikä keskity.

Mulla oli aiemman postauksen aikana mielen päällä vielä joku tärkeä juttu jonka olisin halunnu teille vielä jakaa, mutt kappas vaan; en muista sitä enää! :D Äsken sitten miettiessä huomasin, ett huomenna on taas sen vakauttamisryhmä vuoro ja mä en oo aukassutkaan kansiota jossa meillä on sieltä saatu materiaali ja kotitehtävät. Sanoin sen ääneen beijbelle ja komento kävi... aukasen siis kansion NYT. Piän blogia auki samalla jos vaikka mieleen muistuis se mitä halusin teille kertoa.

Ääähhh...huono motivaatio, ei onnistu. En taaskaan ymmärrä tekstistä mitään! Paljon johtuu mun väsymyksestä ja itkusta kipeistä silmistä, toisaalta taas mieli on niin levoton ja hajanainen etten pysty keskittyyn. Luin materiaalin kyllä läpi, mutt... Haluan tehä tehtävät ihan kunnolla sitten kun mieli on parempi ja oon yleensäkki hereillä. Muistan yhen vetäjistä sanoneen ett "hitaammin pääsee nopeammin perille". Niin yritän nyt ajatella. Haluan uskoa ett kaikelle löytyy oma aikansa ja jos nyt ei oo voimia niin voin hyvällä omallatunnolla tehä sen myöhemmin. Nih.

Ai niin...nyt se asia tuli takas mieleen! Terapeutti ehotti, ett jotta me saatais beijben kans yhteys meijän välille takas sillon ku mä oon "harhoissa", niin meijän kannattas keksiä joku juttu josta beijb tietäis etten mä oo läsnä vaan "mun tilalla" on joku osistani. Beijb on usein sanonu ettei se aina tiiä millon mulla on "älä jumalauta koske-päivä" ja milloin taas janoan huomiota ja hellyyttä, eikä aina tiiä oonko mä omana ittenäni vai jossain menneisyydessä. Se kuulostaa tosi hyvältä idealta ja nyt sitten pitäis keksiä joku juttu. En vaan tiiä mikä... Yks ongelma ainakin tuli mieleen, se ettei se voi ainakaan olla mikään sana sillä etenkin "hullun osan" ollessa paikalla mä jättäisin sen sanomatta. Puhuminen kun ei oo mun vahvuuksia sillon ku voin huonosti...

Täytyy alkaa miettiin...ja painua saunaan. Ja jospa uskaltaisin alkaa nukkuun ilman rauhottavia... (ketä mä yritän jekuttaa?)  :D

Sun ei tarvi pelätä.

Terapiapävä. Onneksi. Nukuin lievässä lääkepöllyssä sen mitä nukuin, eli yö meni sekavissa merkeissä. Toki oon saanu hitusen untakin, mutt aamulla herätessä olo oli ihan ku en olis edes ehtiny nukahtaa. Silmät oli eilis illasta vielä turvoksissa mutt onneks meikeillä saa jonku verran peiteltyä väsymystä. Mieli oli aivan kamala eikä olis yhtään kiinnostanu lähteä mihinkään terapioihin jauhamaan paskaa, mutt onneks beijbellä oli vasta myöhäsempi työvuoro joten se käytti mua siellä. Muuten olisin varmaan ahistuksissani perunu sen... Noh, ensimmäiset sanat terapiassa oli "mieli on helvetin huono, menee päin persettä". Sitten nauroin!

Siinä vaiheessa mua katottiin jotenkin näin:

No ei ny sentään! Nauroin kyllä, mutt ei terapeutti ihan noin irvistäen mua katellu, lähinnä kai vaan ihmetteli ett mistähän nyt tuulee ja kuinkahan lujaa! Se kai on tainnu oppia jo, ett mitä huonompi mieli mulla on niin sitä leveämpi hymy. Terapeutti on kyllä sanonu erittäin painokkaasti, ett se haluaa oppia tuntemaan mut ihan oikiasti eikä vaan mun roolien takaa. Kerroin siihen menevän aikaa ja hän ymmärsi kyllä. Tänään sitten mieli oli jo niin matalalla ett kertoessani viime päivien kuulumisia melkein kyyneleet alko valumaan, mutt vain MELKEIN! En siis vieläkään oo itkeny terapeutin eessä, se on mulle joku ihmeen kynnyskysymys! Se tuntuu jotenki...inhottavalta. Siis ajatus siitä ett alkasin itkemään ja sitten pitäis yrittää koota ittensä ennen ajan loppumista ja lähtä haahuilemaan kaupunkia ympäri! En halua...

Terapeutti osas jälleen kerran selventää mulle mitä kaikkea mun mielessä on tapahtumassa ja muutenkin sai mut rauhoteltua nykyhetkeen. Se muistutti mua kuuntelemaan "osiani" sillä jokaisella osalla joka mulle puhuu/kuiskii/huutaa on jotain kerrottavaa. Jopa niillä huonoilla/huono mielisillä osilla on oma tarkotuksensa,  joskus jopa hyvä merkitys. Esim. Irvikissa ei halua estää mua elämästä vaan se haluaa moittimisillaan saaha mut pysymään turvassa suojamuurin sisällä jotta muhun ei satu. Irvikissa tekee yhteistyötä sairaan mielen kanssa, ne ei halua mun paranevan koska silloin olisin kaikille "vaaroille" alttiina koska en pelkäis ja olis varuillaan. Mä en oo kuunnellu Irvikissaa viime aikoina, oon jättäny sen ihan huomiotta. :(  Ja muistutuksena, ett Ninni on yksi lapsiosista, se joka pelkää ja haluaa piiloutua, paeta jopa omassa kotona. Ninni rakastaa huolenpitoa, mutt pelko satutetuksi tulemisesta pitää Ninnin näkymättömänä.

Terapian jälkeen tullessani kotiin kaikki taas levis käsiin... Ninni kävi kylässä ja vähän ajan kuluttua Ninni väistyi ja vaihtui johonkin jota en oo vielä nimenny enkä oo saanu sille hahmoa. Tämä tyyppi on se itsetuhonen ja ilkeä, hajoamispisteessä oleva verinen ja likanen riepu. Se on hullu. Se haluaa satuttaa itteään, rakastaa verta ja kipua ja suurin toive on saaha kuolla. Se huutaa kimeällä äänellä a käskee mua tappaan itteni, se on just se joka muistuttaa etten mä saa luottaa kehenkään ja kaikki tulee menemään pois mun viereltä ennemmin tai myöhemmin. En muista miten asiat lähti etenemään, mutt lopulta mä itkin ja beib itki. Kerroin etten mä halua tällasta, en jaksa enää. Kerroin etten mä osaa enkä pysty. Hullu osanen käski mua viiltämään ja käski mua tekemään se niin lujaa etten koskaan aiemmin. Mä en muista mikä meillä oli keskustelun aiheena, kai me yritettiin jotenkin saaha selvyyttä tilanteeseen, en muista. Lopulta beijben oli aika lähtä töihin, se tuli ja halas mua. Sitten se sano yhet kauneimmista sanoista pitkiin aikoihin "sun ei tarvi pelätä". Se jotenki...hmm...hääti pois tuon pahan osasen ja toi mut tähän hetkeen. Oon vähän itekkin ihmeissään ett mitä siinä oikein tapahtu. Mutt se lause oli aivan ihana, se kuulosti niin hyvälle, se tuntu niin hyvälle. Just se lause mun piti saaha kuulla.

Nyt täytyy hetkeksi lopettaa. Palaan hetken kuluttua takas.

Kill the pain!

Ja niin ku ehtiin vitun idioottina hehkuttaa sitä ett asiat on menny hiukkasen paremmin jne. muuta turhaa niin niinhän siinä sitten kävi niin ku yleensä, kaikki romahtaa ja saat taas tuntea olevas niin saatanan HANKALA! Ei muuta ku rauhottavaa poskeen niin johan elämä taas hymyilee, eiks jeh?

 Ei tää elämä voi mennä näin,ett mä en osaa tuntea tunteita oikein joten enkä selviä niiden kans, joten aina tarvii vetää pillereitä jotta selviän täällä maan päällä kuten muut! Emmä halua tällasta. Mä en halua tuntee enää sitä katsetta kohdistuneena muhun joka kertoo "voi vittu...taasko tää alkaa" ja helvetin syvä pettymyksen huokkaus.

Jos mä voisin päättää niin mä olisin kuten kaikki muutkin. Mä olisin ilonen ja elämänmyönteinen, terve ja eheä ilman mitään paskaa menneisyyttä. Mä haluaisin ettei kukaan ois koskaan raiskannu mua, mä haluaisin ettei kukaan ois hakannu mua, haluaisin ettei kukaan ois käyttäny mua houkutuslintuja ja lopulta myyny mua. Mä haluaisin elää ilman pelkoja, painajaisia ja takaumia. Usko pois, ei oo kovin helppoa ja nautittavaa tuntea päivittäin nuo tapahtumat iholla, ympäri kehoa ja haistaa kaikki likaset hajut, kerta kerran jälkeen uudelleen. Ei, en mä halunnu tällasta. Mutt tällasta mä sain, tätä tää nyt on.

Mä haluaisin kyetä luottaan ihmisiin, rakastaa ja antaa niiden rakastaa takas. En mä halua joka päivä pelätä kaikkien hylkäävän mut. Oonhan mä jo vuosien ja vuosien ajan oppinu minkä arvonen mä oon, siksipä en kovin pian ja helpolla ihmisiä lähelle päästä. Nyt mä tässä itkusta turvonneine silmien kans kirjotan tunteita ulos, ja jotta rauhottavien ja melatoniinien jälkeen uskaltaisin laittaa pään tyynyyn. Tiiän kyllä millanen ens yöstä taas tulee...tunnen sen kuristavan tunteen mun kurkulla niiden pitäessä mua paikoillaan...tunnen kun mun housut revitään jalasta ja mun jalkkoja pidetään kovakourasesti erillään. Kuulen kuinka ne nauraa...ne sanoo mun olevan villivarsa, kesytön kaupunkilaistyttö. Ne oottaa vuoroaan availlen housujaan. Joku käy välillä läpsimässä ja repimässä tukasta kääntäen mut toisin päin. Tunnen viiltoja mun selässä. Ja taas muhun työnnytään.

En mä halunnu tällasia muistoja, mutt niiden kans mun on tultava toimeen, elettävä. Nyt mä vaan toivosin hieman ymmärrystä, mä rukoilen sitä. Emmä tahallaan oo hankala.

Tunnemyrskyä.

Raskas päivä josta johtuva tunnemyllerrys alko jo eilen. Kävin poikani kanssa tänään tapaamisessa joka liittyy siihen ryhmään, vakavasti traumatisoituneiden vanhempien vakautumisryhmään. Osallistuin sellaseen tutkimukseen joka sisältää haastatelun sekä yhteisen tapaamiskerran lapsen kanssa. Tänään sitten oli tuo mun ja pojan yhteinen kerta. Siinä tutkittiin äidin ja lapsen välistä vuorovaikutusta ja jotain sellasta. Olin kertonu pojalle vähän taustoja siitä mihin ollaan menossa, mutta toisaalta oli vähän hankalaa kun en tienny oikiastaan itekkään mitä ehkä joudutaan tekemään tai jutteleen. Eilen illalla tunteet alko sitten nousta pintaan. Mieli oli sekava kunnes kyyneleetkin alko valuun. Kerroin beijbelle, ett musta tuntuu ihan ku oisin vetämässä poikaakin sisälle mun sairaaseen maailmaan ja ett se mulla on siks paha olla. Beijb selitti ja sai mut vakuuttumaan ettei tuo tapaaminen vahingoita poikaa ollenkaan ja olihan poika tulossa sinne hyvillä mielin. Beijb kerto ja muistutti, ett kaikki se menee hyvään ja tärkeään tarkotukseen ja tutkimuksen kautta on mahollista antaa lisätietoa jotta tulevaisuudessa ihmisiä osataan auttaa ja tukea enemmän ja paremmin. Lopulta mä ymmärsin ett niin kai se on, ett ei kai nyt traumaterapiakeskus keksis puuhailla mitään sellasta joka satuttais lasta tai olis vaaraksi lapselle. Outoa etten mä kyenny tajuamaan sitä ite, vaan vasta sitten kun toinen oli sen mulle suomentanu ja päähäni jankannu.

Tänään sitten lähettiin kohti keskustaa pojan päästyä koulusta ja en kyllä tiiä kumpaa jännitti enemmän! Itse tapaaminen meni kyllä tosi hyvin ja se oli täysin erillaista mitä olin ajatellu. Me pojan kans tehtiin pieniä tehtäviä jotka luin yksi kerrallaan paperista. Ryhmän vetäjät oli viereisessä huoneessa ja ne näki meijät kameran välityksellä tehden joitain havaintoja ja ne tulee myöhemmin käyttämään sitä tarkemmissa tutkimuksissa. Pojan reaktio jälkeen päin oli "enpä ois kyllä tuommosta osannu oottaa". Nauraen vastasin etten itsekkään! :)  Reissu siis meni hyvin. Saatiin lyhyesti palautetta, että meillä oli kuulemma hirveän luontevat välit ja mitä ilmeisemmin me ollaan paljon tehty asioita yhessä ja vietetty aikaa. Ja kai se totta on. :) Tapaamisesta käydään joskus myöhemmin vähän laajempi "palautekeskustelu".

Tuo reissu vei voimia aika paljon ja nyt oon aika "nappi otassa". Mieli on kuitenkin aika hyvä, jotenki rauhallisen väsyny. En kyllä ois pärjänny näin hyvin ilman beijben kannustusta, oisin varmasti hermoillu harhoissani ja antanu peloille vallan. Aamu oli kyllä melkoista tasapainoilua, mutt selvisin. :)

Vakauttamisryhmässä mä oon oppinu paljon vaikka ryhmäkertoja on takana vasta 6. Etenkin nykyhetkeen kiinnitymisestä oon saanu itelleni apua, mutta ongelmia ja pahaa mieltä on tuottanu se, ett oon hukannu mun ankkurin! Se oli  mulle helveti tärkee ja se muistutti mua tärkeistä asioista joita mulla on elämässäni. Se oli kaulakoru jonka olin ostanu Ruotsin reissulta ja olin yhistäny siihen sydämen jonka sain beijbeltä huomenlahjaksi. Se tuntu paivalta mun kaulassa rintaa vasten, paino anto mun tuntea sen koko ajan, jopa silloin kun mulla ei ollu mahollista ottaa sitä käteen. Ankkuroituminen oli helppoa sen avulla, mutta nyt se on hävinny!!! Oon ettiny sitä lukemattomat kerrat, mutt ei. Sitä ei löydy. Oon miettiny ett oonko mä harhoissani dissohouruissa ite hukannu sen...laittanu johonki... äääh, en tiiä!!! Vituttaa sillä se oli mulle tosi tärkee ja olin löytäny sitä kautta itelleni yhen keinon selvitä. :(

Oon ajatellu, ett jos ostasin tuollasen:

Enkelin Kutsuja
"Llamador de Ángel"

Vanha espanjalainen legenda kertoo,
että aikojen alussa, ajan aamuhämärässä, kun metsät olivat vielä nuoria, antoivat enkelit suojateilleen pienen kellon, jolla kutsua heitä tarvittaessa. Kello oli niin pieni, että se saattoi olla koko ajan mukana ja
niin suojattu, että sen ääni säilyi heleänä ja kirkkaana.
Aina vaaran uhatessa tai tarvitessaan apua
suojatin tuli helähdyttää kelloaan ja
enkelit kuulisivat sen ja tulisivat auttamaan.
Ainoa ehto oli, että kelloa ei koskaan tullut antaa kenellekään toiselle,
sillä silloin sen taika katoaisi.
Nyt aikaa on jo kulunut ja metsät ovat jo vanhoja ja käyneet vähiin,
mutta yhä enkelit kuulevat kellojen kutsun.      

Tuollanen vois olla kiva.

Poikani.

Tänään oon saanu seurata vierestä miltä tuntuu tavotella unelmiaan ja miltä tuntuu elää hetkessä, tehä just sitä mikä tuntuu oikialta. Tänään oon saanu olla mukana todistamassa halua tehä parhaansa. Oon saanu nähä miltä tuntuu voittaa pelkonsa, miltä tuntuu taistella ja selvitä. Tänään oon saanu nähä kuinka suuriin saavutuksiin ihminen kykenee kun vaan uskoo itteensä, ei anna periksi ja tekee parhaansa. Sain tuntea suurta ylpettä ja sain oppitunnin unelmien tavotteluista ja periksiantamattomuudesta. Tämä päivä oli poikani päivä. <3

I am here.

Anteeksi kaikki jotka ootte kaivanneet ja ollu huolissaan. Viime postauksesta on kauan aikaa, tosi kauan. Mulla on vaan ollu kumma tunne, en oo uskaltanu avata blogini sivuja. Joku on estäny. Sairaslomalle jäädessä voin erittäin huonosti ja sillon kirjottamiseen ei ollu voimia. Nyt kun vointi on ollu parempi, oon pelänny menettäväni tämän "hyvän tunteen". Kuulostaa sekavalta enkä kunnnolla ymmärrä itekkään. Kai mä oon ajatellu vajoavani takas mustaan pimeyteen...

Tosiaan, olin siis sairaslomalla 19.4 asti. Se tuli täysin oikiaan aikaan ja näin jälkikäteen miettiessä en usko ett oisin jaksanu kovinkaan kauaa jos en ois itelleni antanu lupaa pysähtyä. Se tunne oli kamala kun heräsin aamulla ja aloin valmistautuun tulevaan iltavuoroon vaikka tunsin voimien olevan täysin lopussa. Mielessä pyöri vaan yks lause: "mä en jaksa". Olin loppu. Sitten soitin töihin ja ilmotin etten pääse tulemaan ja kerroin meneväni lääkäriin. Jätin kuitenkin kertomatta mistä lääkäristä oli kyse! :D  Sen jälkeen olin yhteydessä psykiatrian päivystykseen ja sain ajan omalle lääkärille parin tunnin päähän. Päivystyksessä istuminen on hirveetä...sillon tuntee ittensä pieneksi, alastomaksi ja nurkkaan ajetuksi eläimeksi. Silloin ihminen on täysin yksin ja paljas istuessaan suuressa kolkossa odotusaulassa kuunnellen ovien sulkeutumista ja avautumista, huokauksia ja askeleiden kopinaa... Kuulin nimeni sanottavan ja näin tutun lääkärin vuosien ajalta. Nopeasti mielessä helähti kuva niiltä ajoilta kun taistelin syömishäiriön kanssa ja kävin hoitopalavereita juuri saman lääkärin kanssa. Tuli ikävä niitä aikoja, sillon kaikki oli vielä jotenkin helpompaa. Tällä kertaa lääkäri ei kunnolla ehtiny ees tervehtiä kun mä lysähin tuoliin, purskahin itkuun ja sain sanottua etten jaksa. Sitten me juteltiin ja juteltiin...lääkäri teki just sellasia kysymyksiä joiden taustalla tiiän olevan ajatus siitä olisko hänen tehtävä lähete osastolle. "Onneks" osaan rekisteröidä nuo kysymykset ja vastata "oikein". En siis kuitenkaan halunnu osastohoitoon vaikka ehkä se olis voinu olla hyväkin juttu. Mutt pelkäsin menettäväni sen viimesenki otteen ja päätäntävallan elämästäni. Sain sitten saikkulapun käteen ja tunsin suunnatonta helpostusta. Toisaalta hävetti saatanasti! Hävetti olla sellanen...hävetti ettei pärjänny. Vihasin itteeni, vihaan yhä. Vihasin kaikkia jotka musta on tehny tämmösen. Vihaan yhä.

Sairasloman aikana tapahtui paljon, kirjotan niistä hieman myöhemmin. En uskalla lähteä niitä muistelemaan näin yötä vasten sillä tiiän ahistuvani. Haluan kuitenkin kertoa havainnoista joita oon tehny itteni ja elämäni suhteen joten tuun palaamaan asiaan. Halusin tulla nyt kertomaan teille olevani hengissä ja jatkavani kamppailua täällä traumojen täyteisessä elämässä. Vielä kerran pahoittelut teille jotka ovat kuulumisia oottanu, toivon koko sydämestäni ett haluatte jatkaa kulkemista mun vierellä jatkossakin. <3

Juon itteni mukavaksi.

Aamulla herätessä tajusin ettei tää voi jatkua tämmösenä. En jaksanu, väsyin. Sitten soitto ja käynti Mielenterveystoimiston päivystykseen...itkin ja purkiin kaiken sisältä. Saikulle jäin 19.4 asti. En tiiä mitä tästä tulee... Poika menee mummulaan pääsiäisen viettoon ja mä juon itteni mukavaksi. Ku en kerta osaa tulla toimeen selvinpäin ni katotaan kuin maailma on kauniimpi juopuneena. Heippa!