Oon taas pyöritelly asioita mielessä ja miettiny miks äitin ehotus juttelusta siskon kans sai mut niin pois radalta. Eilis ilta ja yö meni itkiessä ja peläten, ett kaikki tapahtuu taas uudelleen. Mä aloin käymään läpi viime kesän tapahtumia, kaikkea sitä yksin jäämistä. Mä hoksasin taas olevani helvetin vihanen kaikille jotka mut jätti yksin. Olin vihanen myös beijbelleni ( vaikka ymmärsin miks se mut jätti). Se tilanne oli sillon vaan niin kamala...kaikki ketä olin pitäny perheenäni käänsi mulle selän. Musta vaan tuntuu, ett jos mä nyt suostusin istuun äitin ja siskon kans saman pöydän ääreen jutteleen asiat läpi, niin mä hyväksyn sen mitä ne mulle teki,tai jätti tekemättä. Ja mä pelkään ett ne luule mun on antaneen niille anteeksi. Mä en enää jaksa antaa anteeksi kaikille jotka mua satuttaa. Mä en voi hyväksyä ihmisten pahoja tekoja...ja kun ne on omasta tahostaan mun elämästä lähteny pois, niin ei kai ne oleta ett mä päästän ne heti takas ku ne haluaa ja niille sopii?! Etenki ku mä tiiän ett ne ei tuu jäädäkseen, sillä mähän oon se paska huomionkipeä hullu.
Mä oon niin sekasin. Mietin vaan ett mitä ne musta oikeen haluaa?! Tai noh, enhän mä tiiä mitä siskon mielessä liikkuu sillä,se juttelu oli mun äitin idea. Ihmettelen kyllä sitäkin ett mistä nyt tuulee, sillä se ei oo ennenkään ollu mikään välien selvittelijä. Empä tiiä...
Huomaan kirjotuksestani sen ett kuinka paljon mä epäilen kaikkea. Mutt mä en vaan osaa luottaa tai osaa uskoa ett joku oikiasti haluais mulle hyvää. Mä en oo nähny sellasta tosi elämässä ett joku pitäis mun puolia pahan paikan tullen tai haluais olla mun elämässä ilman taka-ajatuksia. Se ei vaan mee niin.
Eihän se oo mikään ihme kaiken tuon jälkeen, jos et luota heihin. Onko edes mitään syytä luottaa? Kuuntele itseäs, mieti haluatko heitä elämääs takas. Onko sun parempi nyt ilman heitä vai heidän kanssa?
VastaaPoistaMä en tiiä. Yhteenväliin oltiin siskon kans ku paita ja perse parin vuoden ajan, vietettiin villiä nuoruutta. Mutt sitä ennen ja sen vaiheen jälkeen kaikki on ollu erillaista. Ja äiti, noh...se on valinnu viinan ja miehet ja menee niiden perässä ja oon kai jo hyväksyny ajatuksen ettei mulla koskaan tuu olemaan sellasta äitiä ku muilla. Se kuitenki on jonku verran meijän elämässä, sillä se osaa olla mun pojalle hyvä mummi ( oon kyllä tehny selväksi ettei miehiä ja viinaa sillon ku poika on lähettyvillä ja se tietää mun olevan tosissaan). Kieltämättä mun on ollu helpompi hengittää kun mun ei oo tarvinu miettiä ett mitä oon mahtanu tehä väärin ja millon saan haukkumispuheluita töihin. Mutt kai mä ikävöin jotain sellasta mitä mulla ei oo koskaan ollutkaan... :(
VastaaPoistaMää suren samaa asiaa, ei oo ollu äitiä eikä isää...
VastaaPoista