Kasvamisen tuskaa.

En tiiä miten voin. Ehkä jossain asioissa on menny ihan hyvin, mutt samalla taas toiset asiat on tuottanu pahaa oloa. Pojan Norjaan lähtö hermostuttaa ja tänään oltiin tulevien seiskaluokkalaisten vanhempainillassa. Poika on nyt saman ikäinen ku mä...silloin ku elämäni alamäki ja pahimmat asiat alko tapahtuun. Mä en kestä jotain siitä ajatuksesta ett poika kasvaa...ja ehkä mä pelkään myös sitä etten oo osannu kasvattaa poikaa se verran hyvin jotta se tekis elämässään hyviä valintoja ja osais ajatella omilla aivoillaan, olis rohkea oma itsensä. Tai entä jos poika ei oo vielä valmis "kasvamiseen" ja kaikkeen mitä se tuo tullessaan? Entä jos poika joutuu hyppäämään liian nopeasti isoihin saapaisiin kuten mulle kävi?

13-vuotiaana mä olin jo hyvin syvällä aikuisuudessa. Mutt mun mieli oli lapsen vaikka kuinka jouduin näyttelemään muuta. Olisin halunnu jatkaa lapsuuttani, mutt ei se ollu  mahollista. Muistan sen ensimmäisen kerran kun mut rikki revittiin...se Aku Ankka-pokkarin lukeminen ei päättyny hyvin.

Aloin polttamaan, juomaan, varastelemaan. Kouluun menin jos menin, ja jos sinne jaksoin mennä, niin siellä en kuitenkaan tehny mitään. Usein nakkasin repun pulpetille ja painoin pääni siihen, nukuin. Kotona ollessa hoitiin pikkuveljeäni joka silloin oli vasta vauva. Tein ruokaa ja vein ulos. Peittelin äitini ja isäpuolen juomisia ja tappeluita, menin väliin ja otin selkään. Öisin hoitiin äitini velvollisuuksia...

Tiistaina mulla olis pitäny olla terapia jossa oli tarkotus puhua mun ajatuksista ja peloista, mutt kaikki menny ihan putkeen. Beijb oli lähössä viemään mua autolla kaupunkiin n. 20min ennen terapian alkua ja kun ulko-ovi napsahti kiinni, me molemmat huomattiin ettei kummallakaan oo avaimia. Mun kotiavaimet oli sisällä pöydällä koska ajattelin etten niitä tarvis töissä jonne olin terapiasta menossa, ja Beijben kotiavaimet jossa li myös auton avain oli toisen hupparin taskussa. Ei siis liikuttu yhtään mihinkään vaan lähettiin käveleen pojan koululle hakeen sen avaimet jotta ehtisin edes töihin. Ens viikolla ei myöskään oo terapiaa koska terapeutin tytär menee leikkaukseen ja terapeutti on koko viikon kotona.

Jotenki niin tuttua, ett heti kun mulla olis paljon asioita mielen päällä niin syystä tai toisesta ei oo ketään kelle puhua...

Nothing else.

Hetki meni paremmin kunnes taas tipuin. Eilen sain viimein laitettua takapihaa kesäkuntoon vaikka ensin tuntukin ett miks helvetissä vaivautua. Ilta meni MM-lätkän parissa. Tänään kävin pojan kans virveliostoksilla, se kun on innostunu kalastamisesta muutaman kaverinsa kans. Ja lähteehän poika kohta viikoksi Norjaan leirikouluun jossa virveliä myös tulee tarvitsemaan.

Mutt nyt mä oon taas keskellä pimeyttä. Rintaan koskee ja mahaa vääntää. Ruoka yököttää. Mun henkiset tunteet alkaa tulemaan yhä fyysisemmiksi. Ja mun ei oo hyvä olla. MÄ EN JUMALAUTA JAKSA!

Ei oo muuta sanottavaa.

Hallitsemista, alistamista.

Alamäki jatkuu ja vauhti kiihtyy. Mä alan tuntemaan väsymyksen jo liian voimakkaasti kehossakin. Mä oon fyysisesti lähes yhtä uupunut mitä mun mieli on. Mun jalat on aivan ku maitohapoilla jatkuvasti ja vatsassa tuntuu vähän väliä sellanen vääntävä ja puristava tunne, ihan ku joku puristais mun sisäelimet suureen nyrkkiinsä. Sydämessä tuntuu ajoittain vihlontaa ja välillä se käy ylikierroksilla hakaten hullun lailla (olipa hyvä vertaus). Tuntuu aivan ku joku istuis mun rintakehän päällä jotta mun hengittäminen ei olis helppoa vaan jopa lähes mahotonta.

En siis voi enempää painottaa sanaa "lopussa". Sitä mä olen, täydellisesti lopussa. Äsken ollessa koirien kans pihalla mä mietin asioita ja aloin ajatteleen, ett onkohan terapialla jotain vaikutusta mun tän hetkiseen vointiin. Tiistaina siis oli terapia ja vaikka tapaaminen meni sinänsä ihan hyvin niin se oli kuitenkin mielettömän raskasta. Terapiassa käytiin läpi mun nykyhetken pelkoja ja etittiin niille aiheuttajaa menneistä. Ongelmallista siinä oli se, ett mun mieli ei halunnu myöntää joidenkin tapahtuneiden asioiden olleen väärin mua kohtaan. Terapeutti joutu sitten kertomaan mun mielelle monta kertaa mitä asioita ihminen saa ja ei saa tehä toiselle. Mä oon eläny melkeen koko elämäni (kuulemma) väärässä "uskossa". Mä oon oppinu jo pienenä ett esim. lyöminen, vähättely on sallittua ja rankaiseminen satuttamalla ilman mitään syytä on myös laillista. Kerroin mitä tapahtui esim. silloin kun pienenä lapsena itkien huusin ja anelin anteeksiantoa vaikka en ollu mitään tehny. Kerroin päättäneeni silloin etten koskaan enää pyytäisi keneltäkään anteeksi, en ikinä. Ja anteeksi pyytäminen tuottaakin mulle aivan mieletöntä vaikeutta! Se on niin vaikea sana.

 Kaikki persoonan osat oli kuulolla kun terapeutti "saarnas" siitä kuinka väärin jotku teot on ollu ja ett monet teot on vakavia rikoksia. Voit vaan kuvitella millanen hälinä ja kaaos mun päässä välillä oli kun osaset sai kuulla tulleensa oikiasti kaltoinkohdelluksi. Mun päässä kuulu itkua, vaikerointia, piiloon menemistä, mutt myös naurua ja vastaväitteitä. "Charlie" huusi mun pään sisällä ja kielsi mua kuuntelemasta terapeuttia ja muistutti olevansa ainoa johon mä voin luottaa. Se oli kamalaa pyörremyrskyä! Terapeutti sano, ett hän tietää lauseen satuttavan joitain mun osasia, mutt hänen on kerrottava mulle, ett hänestä tuntuu ett mun isä jatkaa nykyisyydessä sitä remmistä antoa tuolla alistamisella ja hallitsemisyrityksillä. Isän mielestä mut on manipuloitu koska mä en enää suostu sen määräiltäväksi ja se on menettäny otteensa musta. Mä vaan hymyilin ja sanoin "Ei sattunu". Samaan aikaan "Charlie" nauro ivallisesti "etkö vittu parempaan pystyny?!" Sattu se. Sattu tajuta kuinka kaikki on käyttäny mua omiin tarpeisiinsa. Koko mun elämän. Mitä niin pahaa oon tehny jotta mua rangaistaan näin paljon?!!?

Mun mielessä ja kehossa on paljon meneillään. Liikaa. Ja jatkuvasti tulee uusia takapakkeja ja pettymyksiä jotka ei yhtään helpota tätä matkaa. Multa on otettu pois saamatta yhtään mitään tilalle. Musta tuntuu, ett mä rakennan korttitaloa ja aina kun saan jonkun verran rakennettua niin joku nippasee luunapilla kaikki kumoon ja kortit leviää maahan. Ja kerta kerran jälkeen mä alotan alusta..ja taas...ja taas...ja taas. Kunnes tulee se viimeinen niitti.

Sydäntä särkee...

Huonoissa tunnelmissa. Sattumalta eilen löysin kyseisen biisin kun olin bussissa matkalla terapiaan. Noi sanat...ne on kuin just mun tämän hetkisestä tunnelmasta, mun mielen sisältä. Tänään oon saanu tuntea itteni jälleen kerran yheksi vitun idiootiksi (anteeksi kielenkäyttö) koska en oo uskonu ettei mikään onnistu. Joku "osanen" huutaa ja nauraa, pilkkaa mua omasta tyhmyydestä. Se rääkyy mun korvaan, ihan tuossa oikealla puolella. Mä häpeän itteeni. Hetken jopa mietin, ett jaksanko enää vaivautua avaamaan blogin sivuja ja purkamaan pahan mielen sanoiksi, sillä niin turhalta tää kaikki tuntuu. Mä en tiiä mitä voisin enää tehä lisää tai toisin. Mun jokainen yritys kaatuu ja jokainen pyrkimys nähä tulevaisuuteen sammutetaan. Mä en jaksa enää ottaa takkiin. Haistakoon vittu koko helvetin maailma. Vitut myös niille jotka on jollain tavalla olleet osallisena mun kaatumisessa tai edesauttaneet mun musertumista. Oon varmasti ollu teille jokaiselle hauskaa kateltavaa, mutt sen aika alkaa olla lopussa.

En tiiä mitä muuta sanoa.

Muurin taakse.

En tiiä mitä kirjottaa. Olo on kamala. Eilen muserruin ja tämä päivä on menny itteni kasaamiseen. Musta on oikiasti alkanu tuntuun etten mä kestä enää montaa kertaa noita epätoivon hetkiä, sillä jokaisella kerralla mä oon heikompi ja elämä katoaa aina vaan kauemmas. Mä oon sokea kaikelle hyvälle silloin kun sairas mieli pitää mua otteessaan. Ja helvetti vie sen ote on voimakas! Kamppaillessani noiden tunteiden kans mä samaan aikaan joudun kuunteleen mielen syöttämiä lauseita joita mulle on elämäni aikana sanottu (miten mieli muistaakin ne kaikki?!? ) ja ne saa mut lähemmäs itseni lopullista tuhoamista. Mieli ei anna mun unohtaa yhtäkään asiaa joka mua on satuttanu vaan se hokee niitä jatkuvalla syötöllä.

Mä oon tajunnut, ett yks suurimmista ongelmista taitaa olla se etten mä tiiä miten tästä vois selvitä. Mä en tiiä miten voi olla mahollista saaha haalattua ittensä kuiville tästä epätoivosta ja itsetuhoisuudesta. En myöskään tiiä miten elämää kuuluu elää, siis sellasta tavallista ja turvallista. Mulla ei oo hajuakaan mistään tavallisesta! Tästä johtuen en sitt osaa kuvitella minkään muuttuvan hyväksi koska en tiiä sellasta olevan. Mä oon aina kamppaillu jonkun ongelman kans ja pelänny. Sellasesta elämästä mä tiiän kaiken. Mutt sellasta elämää mä en jaksa enää elää. Muunlaisesta mulla ei oo tietoakaan.

Oon huomannu itestäni sen, ett mun mieliala vaihtuu salaman nopeasti. Mä siis saatan ensin olla aivan ok mielellä ja yhtäkkiä, nopeammin ku ehin silmiä räpäyttää mä oon jo vajonnu johonkin pimeyteen ja suojamuuri on noussu mun eteen. Sitt häviän johonkin yksinäisyyyteen.

Paratiisi.

Mä oon pieninä palasina, aivan hajalla. Mä oon kokonaan murusina, kevyenä tomuna. Lennän tuulen mukana, loistan tähtenä taivaalla.


Ei siellä ole itkua, ei kipua. Ei siellä tunneta surua, ei kaipuuta. On vain rauhaa, levollista kauneutta. On vain Onnea, unta ikuista.

Ei mitään.

Seitsemän päivän työputki on takana ja tänään oli yks vapaa. En oo saanu aikaseksi mitään. Paitsi ett imuroin mä ja pesin pyykit. Tarkotus oli mennä salille, mutt ei onnistunu. Olin myös aikonu laittaa takapihaa kesäkuntoon, mutt ei sekään ottanu onnistuakseen. En oo jaksanu mitään. Beijben veli tuli tänään meille loppuviikoksi mikä on tosi mukava juttu. Siksikin, ett Beijb saa muutakin ajateltavaa kuin mä. Samalla taas mä tunnen itteni entistä yksinäisemmäksi ja suru menetetystä lapsuuden perheestä nousee taas pintaan. Tuntuu pahalta olla surullinen sellasesta mikä tuottaa toiselle hyvää mieltä...

Vieläkään ei mee yhtään päivää ilman kyyneliä. Mun sisällä on niin paljon surua, ikävää ja tuskaa. Tukahdutettua ahdistusta, raastavaa pakokauhua. Mä itken.

Muutoksia.

Tänään alotin uudessa työpaikassa. Edellisessä, hoivaosastolla, ehtiin ollakkin jo lähes 6 vuotta. Edellisen työpaikan rakennukseen tullaan perustamaan uusia juttuja joten hoivaosastot lakkautetaan vuoden loppuun mennessä. Onneks pääsin ite alta pois ja ehtiin napata itelleni aivan uskomattoman mielenkiintosen työpaikan. Työskentelen hengityshalvausyksikössä ALS:ia sairastavien asukkaiden kanssa. Ilmapiiri oli edellistä työpaikkaa huomattavasti iloisempi, rennompi ja ystävällisempi ja mut otettiin tosi ihanasti vastaan. Ilokseni myös palkka nousee :)

Mun piti tänään mennä salille, mutt voimia ei kotiin päästyä enää löytynytkään. Nytkin taistelen unta vastaan silmät ristissä ootellen poikaa treeneistä. Mulla ei ehtiny olla yhtään vapaapäivää välissä joten olin ensin 4 työvuoroa vanhassa työpaikassa ja tänään jatkoin viidennen työpäivän uudessa yksikössä. Vielä olis kaks päivää jälellä, eli menossa on 7 työpäivän putki. Siksikin päätin antaa itelleni luvan levätä tän illan.

Ei kaikki oo näin hyvää ja rauhallista ollu sillä kamppailen yhä itteäni vastaan. Lähes joka ilta päättyy kyyneliin ja epätoivon tunteisiin. Eilen aloin Beijben kans kattoon Äideistä parhain-leffaa telkkarista, mutt mussa tuntu niin pahalle ett jouduin poistuun makkariin itkeen. Oon nähny kyseisen elokuvan ennenkin, mutt nyt se jotenki osu ja uppos.

Täytyy kyllä myöntää ett mä oon itestäni helkutin ylpeä ett oon jaksanu näinki pitkälle ja kaiken pahan keskellä vaihtaa vielä työpaikkaakin. Enkä vieläkään oo viiltäny! Ehkä se on se terveempi puoli musta joka jaksaa selviytyä ja pysyä kasassa, vie koko konkkaronkkaa eteenpäin. Jos sairaampi puoli ei olis niin uskomattoman vahva ja voimakas niin elämähän saatais olla ajoittain helppoa. Mutt sitä se ei oo. Yöt menee heräillessä vähän väliä ja nukkuessa näen painajaisia toisen perään.

Ääh...nyt ei irtoo enempää...

Kävelläänkö samaa matkaa?

Viime postauksesta on vierähtäny aikaa sillä en oo uskaltanu avata blogin sivuja. En oo pystyny kohtaamaan tapahtuneita asioita joten niistä kirjottaminenkaan ei oo onnistunu. En tiiä onko tää hyvä idea nyttenkään, mutt mun pää räjähtää jos haudon kaiken sisälläni.

Viikko sitten torstaina lähin aamuvuoron loputtua töistä. Siinä pyörää taluttaessa ja stereoita korviin asetellessa mä huomasin viereisen kävelytien varrella siniseen tuulipukuun pukeutuneen miehen joka oman pyöränsä kans nojas puuta vasten. En kuitenkaan ajatellu sen enempää tai kattonu tarkemmin. Olin just nousemassa pyörän päälle kun tuo sininen hahmo tuli selän takaa mun viereen ja sano "kävelläänkö samaa matkaa?". Se oli isä. Tunsin päässä huminaa...jos sillä tunteella olis väri niin täytyin violetilla ja se tunne kuristi mua. Vajosin lapsen tasolle ja vastasin "joo, kävellään vaan". Siinä hetki rupateltiin kaikkea mun töistä ja nykypäivän vanhusten hoidosta. Mä puhua pälpätin sillä joku mun sisällä kehotti mua jatkaan puhumista niin pitkään ku mahollista sillä sitten alkais ryöppyytys. Sitt isä aihto puheenaihetta ja kysy vieläkö käyn terapiassa ja mäkö oon aikonu kokonaan eristäytyä suvusta. Vastasin: En mä oo mitään eristäytymistä ajatellu, mutt mä en voi pitää yhteyttä sellasten ihmisten kans jotka saa mulle pahan olon. Isä alko nauraan ja sano etten mä tajua todellisuudesta mitään ja ett kaikki haluaa vaan mun parasta ja haluaa auttaa mua, mutt mä en tajua sitä. Siitä me sitt jankattiin ja lopulta mun puhe oli jo huutoa kun pyysin isää lopettaan. Sanoin ett mä en voi niin hyvin jotta pystyisin ottamaan vastaan tuollasia syytöksiä. Isä jatko nauramistaan ja sano, ett "no ettekö te ***** kans vasta ollu siellä Tampereellaki?" Huusin " joo oltiin, mutt tiiäkkö mitä? Mä en olis halunnu sinne lähtä sillä mulla oli ihan omat suunnitelmat! Beijb kutakuinki raahas mut mukaansa ja ilman sitä mä en tässä enää olis. Mulla oli tarkat suunnitelmat siitä kuinka tapan itteni, laitan köydestä itteni roikkuun ja otan helvetin hyvät vauhdit! Eikö oo ihana kuulla ett omalla tytöllä menee niin hyvin ett se ei halua enää elää?!!" Mä itkin ja huusin ja isä sano tylysti vaan "jaaha, taas tää menee tähän. Voi ***** raukkaa ku oot ihan pihalla kaikesta." Sen jälkeen syytöksiä ja haukkumisia alko tuleen ihan kunnolla ja vähän väliä käskin isää lopettaan koska tunsin etten voinu hyvin. Yks lause kaikuu mun korvissa...se sano, ett onneks poika alkaa oleen jo sen verran iso ett sille voi suomentaa ja kertoo kaikesta ja siitä millanen äiti sillä on. Pojan täytyy kuulemma kuulla totuus. Sanoin, ett eikö se ymmärrä etten mä voi antaa pojan olla sen kans tekemisissä jos se tuollasia latelee ja ett mä tuun pysyyn ikuisesti kaukana siitä. Viimenen lause jonka isä sano ennen ku suostu kääntyyn toiseen suuntaan oli "sä et tuu koskaan pääseen meistä eroon".

Yksin jäätyä mä romahin...tunsin itteni niin pieneksi ja avuttomaksi. Olin aivan lopussa. Otin puhelimen laukusta ja tuijotin sitä. Halusin soittaa jollekkin mutt kädet tärisi niin paljon ettei soittaminen onnistunu. Sitt tuli pelko ja häpeä...enhän mä helvetti vie kehtais kenellekkään soittaa, mitä mä ees sanosin?! Lopulta laitoin Beijbelle viestin ett voiko sille soittaa, vaikka tiesin sen olevan töissä. Pian Beijb soitti ja kerroin tapahtuneesta. Itkin, tärisin ja kävelin. Olin varmasti kamala näky. Pelottikin niin paljon!! Jotenki mä sitt sain itteni kotiin asti ja sen jälkeen tää elämä onki ollu yhtä sumua. Mä oon samaan aikaan surullinen, ahistunu, hermostunu, peloissani! Mutt en oo antanu minkään näkyä päälle päin vaan oon "voinu hyvin ja ollu ilonen".

Oon hukuttanu pahan olon salille ja omaksi ihmetyksekseni en oo viiltäny pienintäkään viiltoa vaik isän näkeminen laukas jonkun huutamaan mun pään sisällä "KOTONA TARTUT SIIHEN PUUKKOON JA TYÖNNÄT SEN KAULASTA LÄPI!!!" Oon tehny sellasia asioita mitä ihmiset tekee vaikka mieli ja sydän on palasina. Tätä kirjottaessakin mun sisällä itketään, mutt ulospäin ei näy mitään.

Mä oon tehny paljon hyviä juttuja ihan vaan koska niin kuuluu tehä, vaikka mä en jumalauta jaksais enää askeltakaan enkä yhtään päivää. Mä oon pakottanu itteni olemaan olemassa pienen hetken kerralla. En vaan jaksa enää kauaa. Mä pelkään kaikkea, kaikkia.