Ensin työ, sitten huvi.

En tiiä mistä oon saanu voimat selvitä tämän päivän läpi. En todellakaan tiiä. Tää päivä on ollu synkin pariin vuoteen. Mä en oikiasti tiiä miten tää kaikki tulee lopulta päättymään. Ja milloin. Mä jaksan enää toivoa, ett loppu tulis mahollisimman pian...on se sitt millanen tahansa.

Viime yö meni kai nukkuessa, johtuen paljolti lääkkeistä. Aamulla heräsin ja mieli oli pahempi kuin illalla. Olin täysin pelon ja ahistuksen vallassa! Yritin taas saaha jotain puhuttua, mutt ei se kovinkaan hyvin onnistunu. En muista missä vaiheessa hermostuin kunnolla, heitin myslilautasen lattialle ja painelin pakkaamaan työlaukun. Päätin etten töistä enää takas tulisi. Työvuoro oli pakko mennä hoitamaan sillä työt täytyy hoitaa eikä noin lyhyellä varotusajalla saatais mun tilalle töihin ketään. Kaikesta huolimatta halusin olla reilu työpaikkaa kohtaan. Niinhän se vanha sanontakin menee, ett "ensin työ, sitten huvi". Mä todella koin tulleeni elämäni päätöskohtaan ja nostin makuuhuoneen hyllylle jo aikoja sitten kirjottamani kirjeen pojalle jonka kuoren sisälle laitoin myös sen Enkelikutsuja-korun. Ite en sitä enää tarvitse. Ennen kotoa lähtöä sanoin Beijbelle kaiken loppuvan tänään. Sitt kävelin bussipysäkille, sammutin puhelimen ja menin töihin. Olin aivan riekaleina enkä todellakaan tienny kuinka jaksaisin vetää työpäivän läpi.

Mutt tässä mä oon...en kylläkään omasta halustani. otin jo yölääkkeet sekä tarvittavat. En haluais ajatellakaan nukkumista sillä silloin on pian seuraava päivä ja sitä mä vähiten haluan. Huomenna olis myös terapia... Saatana mä en jaksa enää! Mä en halua vuodattaa enää yhtäkään tuskan kyyneltä! Tää on kärsimystä!

Sinistä.

Paha olo voimistuu minuutti minuutilta. Mä tukehun! Mun mieleen tulee jostain koko ajan mitä sairaimpia ajatuksia enkä mä helvetti enää tiiä mikä on totta ja mikä ei! Poika meni mummolaan yökylään...ja mä makaan pojan sängyllä. Tää on kai ainoa paikka kotona jossa voin ees jonku verran rauhottua. Mutt tässäkin maatessa mun mieli on jatkuvasti pakenemisessa, luovuttamisessa, itteni hengiltä ottamisessa. Mua pelottaa niin kovasti...


Otin jo yölääkkeet sekä Oxaminit tarvittavista. Ja nyt toivon niiden helpottavan tätä saatanan tuskaa ees vähän! Toinen puoli musta käskee lähtemään ulos ja kietaista kaulaan pisin kaulahuivi...se sininen. Huvittavaa sinänsä sillä mä vihaan sinistä väriä!


Mä vihaan itteäni.

Never again.

"Minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä"  Mä oon sun vierellä ja pidän kädestäs kii. Aina. Sä pelkäät ja sisältä oot täynnä jotain voimakasta pimeyttä. Sun ei tarvi pelätä sitä, sillä siellä on turvallista. Mä pidän susta kii, kuljetaan yhessä. Mä en päästä ketään sun lähelle enkä anna korvies kuulla ihmisten pahoja sanoja. Kunhan vain kuljet kanssani mä lupaan sun olevan turvassa, kaukana kaikesta pahasta. Ei enää yhtäkään tablettia jotka sulle on määrätty jotta kestäisit kaiken pahan miten sua satutetaan ja heitellään. Ei enää yhtäkään terapiaistuntoa jossa revit itses verille ja annat muistojen tulla iholle. Ei enää ikinä yhtäkään vuodatettua kyyneltä. Ei enää ikinä. Ei enää ikinä. Ei enää ikinä. Ei enää ikinä. Ei enää ikinä. Ei enää ikinä. Ei enää ikinä. Ei enää ikinä.

Mitään ei tuu olemaan enää ikinä. Ei mitään.


                              - Charlie -

Vääriä viboja ja epävarmuutta.

Taistelin eilen itteni Maestrolle ja nyt on tatuointi valmis. Paljon mä kyllä jouduin kamppailemaan iitteäni ja mieltäni vastaan, mutt mä voitin tän erän. Laitan kuvaa vihdoin ja viimein kunhan käsi vähä asettuu. Tein kuten Katarooma kommenteissa ehotti, ett otan sen muiden kannustukseksi, osoituksena myötätunnosta kaikkia mielenterveysongelmien kanssa painivia ihmisiä kohtaan. Se on kaikille teille. <3

Huomenna on työpaikan pikkujoulut. Meen ensin etkoille työkaverin luo ja sieltä sitt kaupunkiin jossa nähään muut. Meillä on yhestä ravintolasta varattu pöytä jossa nautitaan jouluateria ja virvokkeita. :) Siitä sitten yöelämään! Viimein löysin itteäni miellyttävän mekon ja korkkarit on kaivettu kaapista. Nyt vaan oottelen ja otan rennosti ennen huomista. Pitkästä aikaa tekee mieli laittautua oikein kunnolla ja musta tuntuu ett toi irtiotto arjesta tekee mulle hyvää. Kumpa vaan kaikki menis hyvin... Joku saattaa muistaa mun kertoneen joskus miespuolisesta työkaveristani joka ahistelee oikein urakalla ja ei tunnu uskovan ettei sillä tuu koskaan olemaan mitään mahiksia muhun. Tämä tyyppihän tulee sinne siis myös... Pari päivää sitten mä olin pitkästä aikaa jutellu parin lauseen verran tän tyypin kans kun oltiin kaikkien kans ruokatauolla. Siitä innostuneena se oli menny kertoon toiselle hoitajalle, ett kuinka hyvältä siitä oli tuntunu kun olin puhunu sille ja vielä nauranu! Siis voi vittu!! Mun täytyy ilmeisesti tulevaisuudessa jatkaa samaa puhumatonta linjaa sillä en mä halua ett pelkkä puhuminen saa sen noin sekasin! Ja kun kyse ei ollut mistään kahdenkeskeisestä juttelusta vaan ihan yleisestä työkavereiden taukokeskustelusta. Aaargh... Mä oon huomannu ajattelevani, ett...tuota...onkohan se hyvä idea laittaa mekkoa pikkujouluihin kun tietää sen yhen kyttäävän. Vaikka eihän mun pitäis antaa sen vaikuttaa mun pukeutumiseen vaan laittaa päälle just sitä mitä haluan ja onhan kyse helkutti vie juhlasta johon on normaalia laittautua!! Mutt kuitenki mä mietin... Entä jos se kuvittelee mun laittautuneen sen vuoksi tai entä jos se on saanu vääriä viboja musta, tai ihan mitä vaan.

Mä kuitenki yritän pitää itteni hyvällä mielellä ja uskoa kaiken menevän hyvin.

What a mess.

Tänään oli vakauttamisryhmä. Aiheena vihan tunteet ja niiden kanssa selviäminen. Sulattelen tuota kaikkea. Ei kykyä kirjottaa niistä vielä.

Tänään on myös se päivä jolloin pitäs mennä hakemaan mustetta Maestrolta. Mun kädet on jääkylmät hermostuksesta ja ahistaa niin paljon ett tuntuu kuin joku puristais mun sydämen nyrkkiinsä. Musta tuntuu ett petän itteni...ett annan jonkun viimeistellä kuvan siitä kuinka uskon paranemiseen, henkiseen vapauteen ja onnellisuuteen vaikka hymyn takana mietin itsemurhaa päivittäin. Mua todella hermostuttaa enkä tiiä mitä mun pitäis asian kans tehä. Ei mulla oo enää paljoa aikaakaan jälellä...klo 19 pitäs olla Maestron luona. Ehkä mua pelottaa sekin ett miten mieli reagoi kun pääsen Maestrolta kotiin, kuinka suuri viha ja syyttely sisälläni alkaa. Eikö kuulosta tyhmältä...ihminen pelkää omaa ajatteluaan?!!

Vuoropuhelua.

En tiiä mitä kirjottaa. Sanat pyörii mielessä mutt en saa mitään ulos. Tää päivä on muutenki ollu tosi sekava ja nyt oon totaalisen väsyny. En kuitenkaan halua ajatellakkaan nukkumaan menoa! En tiiä mikä mua vaivaa tai ett miks tunnen näin. En kai mä ees tiiä mitä tunnen...onko tää vihaa, hämmennystä vai pelkoa. Vai ehkä jotain muuta. En tiiä.

Viime yön näin aivan kamalia painajaisia ja oon heränny vaikka kuin monta kertaa. Aamulla herätessä mieli oli kireä ja jotenkin "epätodellinen". Keitin kahvit ja kömpiin tutulle paikalleni sohvan kulmaan ja avasin telkkarin. Herättyäni aloin meikkaamaan sillä pian pitäs lähteä Laatikaisen luo värkkäileen joulujuttuja. Hermostutti joku. Hiljaa olemisen sijasta mä päätin sanottaa ajatuksiani ja sanoin Beijbelle "Mistähän johtuu ett oon taas alkanu näkemään painajaisia.." Ei me siitä kutenkaan sen enempää juteltu, mutt olinpa ainakin sanonu jotain. Vähän ajan kuluttua Beijb ilmotti ett keskiviikkona pitäs mennä Maestron luo niin se viimeistelis tuon tatskan. Murahdin jotain ja joku sisälläni puristi lujaa. Siinä meikkauksen lomassa päätin taas tehä poikkeuksen ja avasin suuni. Sanoin " Mä tulin taas pahalle päälle". Olin oikiasti päättäny muuttua ja avata suuni sen sijasta ett mököttäisin hiljaa yksin jossain. Kai mä ajattelin ett siitä olis voinu puhua jotain...mutt Beijb sano "no perunko mä sen, parempi ett peruu sen tänään ku viime tingassa". Sitt mä taisin olla hiljaa. Kun Beijb lähti viemään mua Laatikaiselle mä päätin vielä kerran opetella puhumaan ja selitin, ett mä yritin sanottaa mun ajatuksia ja puhua ääneen jotta asiat ei ehkä näyttäiskään niin pahoilta ja ett niistä olis voinu puhua jotain". Siihen sain vastaukseksi ett se oli ollu hyvä juttu ja niin mun kannattaakin tehä ja ett se oli tarkottanu perumisella sitä ett parempi perua ennemmin niin kuin liian myöhään ett Maestro ehtii keksiä halutessaan jotain muuta. Tottahan tuo on ja ymmärrän mä sen. Mutt siitä huolimatta mua jäi harmittaan kun yritin niin kovasti...Sattuu kun yritin niin paljon koska oon kuullu niin paljon siitä etten mä ikinä puhu tai kerro ajatuksistani. Tuo siis oli mulle hiivatin iso askel ja kai mä luulin ett toinen olis tajunnu mun ponnistelut ja haluni puhumiseen.

Tatuoinnin loppuun tekeminen tuntuu edelleen pahalta sillä en pysty uskomaan sen sanomaan. Se on ihan ku vittuilisin itelleni siitä ett yhä oon täällä vaikka oon halunnu kuolla. Ihan ku pilailisin itteni kustannuksella. En tiiä mitä teen asian kans...eikä olla Beijben kans palattu aiheen pariin uudelleen. Hermo menee kun kaikki asiat pyörii ja pyörii ja pyörii ja pyörii ja pyörii ja pyörii ja pyörii ja pyörii ja pyörii mun mielessä eikä jätä mua rauhaan.

Nyt kun jälkikäteen mietin tuota mun loukkaantumista puhumisesta niin mä huomaan käyttäytyneeni kuin joku lapsi...eli siis munhan täyty olla jonkun lapsiosan vallassa herätessäni sillä silloinhan mulla oli jo outo olo ja halusin kertoa nähneeni painajaisia jotka pelotti. Ja loukkaannuin kun en ihan saanutkaan haluamaani huomiota, etenkin ku olin ponnistellu niin kovasti. Surettaa yhä. Terapeuttini sanois tässä vaiheessa "Mitä sä haluaisit sanoa sille pienelle loukkaantuneelle tytölle, vai onko tyttö juuri nyt paikalla?" Niin...mitähän mä sille haluaisin sanoa... Sen mä tiiän ett tyttö haluais tulla lohdutetuksi ja sitä kautta huomatuksi. Mä haluan kertoa kuulleeni häntä ja ymmärtäväni pahan mielen, samalla kertoa ettei unet voi oikiasti satuttaa ja ettei unet ole tosia vaikka ne ikäviltä tuntuukin. Haluan kertoa tytölle olevani paikalla ja kuuntelevani häntä jatkossakin.

Huomenna olis terapia ennen iltavuoroon menoa. Tänään oli siis yksi ainoa vapaapäivä joka meni ohi liian nopeasti. Onneks kävin tänään Laatikaisella sillä hänellä on jotenkin ihmeellinen vaikutus muhun, jotenkin voimaannuttava. Laatikaisen elämänkatsomus ja -asenne on erittäin erilainen kuin useimmilla ihmisistä. Juteltiin ja maalattiin...kahviteltiin ja mietittiin maailmaa. Me sovittiin ett nähään pian uudelleen ja jatketaan joulupakertamisia. Odotan sitä kovasti.

Kun kontrollointi on elinehto.

Huomenna pitäis tavata pitkästä aikaa Laatikaista, yhtä parhaimmista ystävistäni joka pyys mua viikko sitten askarteleen sen kans kaikkea jouluhässäkkää. Ja tottakai mä suostuin, etenkin ku viime näkemisestä on kulunu jo liian kauan. Tänään Laatikainen laitto viestiä ett onhan huominen vielä voimassa ja ett se tekee meille lounasta. Siinä vaiheessa mulla meni jarrut päälle! Ei ei ei ei! Välittömästi mieleen tuli syitä joihin vedoten voisin perua näkemisen, mutt annoin itelle hetkisen aikaa rauhottua ja vastasin viestiin " tottakai huominen on voimassa ja lounas kuulostaa hyvälle". Sitt aloinkin miettiin ett mistä ihmeestä se mieletön vastustus ilmesty, mutt pian aloin tajuamaan ja palaset loksahteli paikoilleen...

Syömishäiriötaustan omaavana mun on ollu tosi vaikea syödä toisten tekemää ruokaa sillä en tiiä mitä kaikkea syömäni sisältää, eli esim. onko joku paistettu voissa vai öljyssä, onko käytetty valmistuotteita, onko kermaa, onko käytetty valkoisia jauhoja jne. Ja etenkin nyt kun haluan (jälleen kerran) tehä vartalostani sellasen jossa mä viihyn niin syömäni ruoka on suurennuslasin alla. Yhdistin asian myös voimakkaaseen asioiden kontrollointiin joka viime aikoina on yhä ollu kasvussa. Muistin, ett vakauttamisryhmässä käytiin aihetta läpi. Ryhmässä puhuttiin ett traumatisoituneilla ihmisillä on tyypillistä korostetusti kontrolloida kaikkea ympärillään. Kyllä mä oon sen tienny ett mä pystyn paremmin pysymään kasassa jos narut on omissa käsissä. Tämän asian kans mä tein päätelmiä, ett kun mulla on nyt menny tosi huonosti ja oon ollu tuuliajolla niin mä välittömästi alan toimimaan vanhojen kaavojen mukaisesti, eli viemään terveellisen ruokavalion äärirajoille jotta en lihoisi. Tämä taas sen vuoksi koska en haluaisi olla naisellisen muodokas ja kiinnittää miesten huomio itseeni. Koen siis olemiseni turvalliseksi mitä "näkymättömämpi" ja muodoton olen (mikä ei kyllä just ny oo mahollista). Ja mä todellakin haluan tietää kaiken  mitä suuhuni laitan jotta koen itteni hyväksi. Ja koska mä en voi tietää mitä ruokaa kaverini tekee niin se oli merkki siitä etten mä voikkaan kontrolloida syömisiäni --> turvallisuuttani joka taas aiheuttaa pahaa oloa, ahistusta ja turvattomuutta. Koen heti pompsahtavani Pamela Anderssoniksi jos söisin jotain minkä ravintoarvoja en tiiä. Hölmöä, mutt noin se menee.

Mulla on perjantaina työpaikan pikkujoulut ja mun on pakko laittaa sinne mekko päälle (älä kysy miks) ja ollaan monena päivänä kierretty Beijben kans kauppoja ja kirppiksiä jotta löytäisin mieluisen mekon. Tänään sitt työpäivän päätteeksi lähettiin jälleen kerran kauppoihin. Kokeilin mekkoja...ja toisia mekkoja...ja lisää mekkoja...mutt ei ei ei ei! Mä näytin idiootilta! Ja suurimpaan osaan mekoista mun rinnat ei mahtunu sisään!!! Ja kun viimein löysin yhen kivan mekon ja astuin pukukopista ulos ja katsoin vähän kauempana olevaan kokovartalopeiliin ja sitt se iski! Uskomaton iljetys ja häpeä siitä millanen olin!! Kyyneleet tuli silmiin ja menin takas koppiin. Yritin pysyä reippaana Beijben hokiessa mekon näyttävän hyvältä, mutt mä olin palasina. Laitoin verhon kii ja annoin kyyneleiden valua samalla kun riisuin mekon pois. Mua hävetti miten olin ollu tyhmä!! Saatanan tyhmä!! Pyyhin kyyneleet pois ja tulin kopista ulos. Lähettiin kaupasta ulos. Itseviha oli aivan käsittämätöntä ja mieli haukku mua lakkaamatta. Nyt vähän rauhotuttuani mä huomaan kuinka ongelmat syömisen ja vääristyneen kehonkuvan kanssa nostavat päätään. Ja ei, en mä oo syömishäiriöinen. Mä vaan tiedostan ongelmani asiaan liittyen ja etten mä vieläkään nin vuosien jälkeen oo täysin turvallisilla vesillä. Mulla kai tulee tässäkin asiassa aina olemaan suuri kontrolloimisen tarve...

Take me away.

Oon miettiny, ett oisko asiat paremmin jos asuisin jossain muualla, oisko mun perempi asua kaukana kaikista tutuista ja kaikesta paskasta. Joskus tuntuu ett mun ois parempi missä vaan ku täällä, just tässä. Tämä talo, tämä kaupunginosa, tämä kaupunki, nämä ihmiset...kaikki muistuttaa jostain pahasta. Tiiän kyllä etten mä pääse menneisyyttäni karkuun, mutt haluaisin edes vähän etäisyyttä kaikkeen. Jos onnistuisinkin hetkeksi unohtamaan kaiken ja kykenisin olemaan iloinen menneillään olevasta hetkestä niin pian eteen tulee AINA jotain/jokin mikä saa mut takasin menneisiin aikoihin. Eli vaikka mä kuinka yrittäisin taistella ja uskoa pärjääväni niin muistot, tapahtumat ja ihmiset ei anna mun jatkaa eteenpäin, etenkään hyvillä mielin. Kumpa sais syntyä uudelleen tai siirtyä aikakoneella johonkin toiseen todellisuuteen. :/

Missä mun olis hyvä olla? Onko sellasta paikkaa olemassakaan? Pakenenko mä jotain mitä ei voi paeta?

Kun toisella loppuu keinot...

Eilis ilta meni itkiessä. Tein iltavuorosta tultuani iltapalaa ja yhtäkkiä joku sai mut ihan pois tolaltaan. Nälkä meni ohi ja vaan istuin pöydän ääressä sormiani tuijotellen. Beijb istu mua vastapäätä ja halus kuulla mikä mulla on. En aluksi osannu kertoa, mutt vähitellen sanoja alko tulemaan suusta ulos kun Beijb vaan istu ja odotti. Kerroin (jälleen kerran) etten jaksa. Kerroin kuinka vituttaa ja harmittaa kun en voi käyä Maestron luona tekemässä kädessä olevaa tatuointia loppuun sillä en enää usko sen sanomaan. Tatuoinnin loppuun vieminen tuntuis ittensä huijaamiselta. Kysehän on siis siitä tatuoinnista jossa on puolipiste sekä lintuparvi jotka lentää viiltoarpieni vieressä. Sen piti olla muistutuksena vaikeuksien voittamisesta, taistelusta masennusta ja itsetuhoisuutta vastaan sekä merkki mielen vapaudesta ja yhteenkuuluvuudesta. Tatuointiin pitäis lisätä vähän väriä, mutt mä en vaan voi "pettää itteäni". Kuulostaa varmaan ihan tyhmältä. :/  Selitin Beijbelle kaiken tuon ja sitt puhuttiin mun itsetuhoisuudesta. Se sano, ett sen keinot alkaa loppumaan ja ettei se ala kattomaan vierestä ku mä tapan itteni ja ettei se oo yhtään normaalia miettiä itsemurhaa joka päivä. Kyllä mä sen ymmärrän ett masentuneen ihmisen kanssa eläminen on helvetin raskasta ja todellakin keinot selvitä voi olla tosi vähissä sillä niinhän mulla on itelläkin itteni kans. Mä en vaan tiiä mitä tehä, miten olla ja mihin uskoa. Jos mä vaikka päättäisinkin jatkaa kamppailua niin tiiän tulevaisuuden olevan melkosta sotaa ja myrskyä...enkä mä jaksa sellasta. Kuiskasin itkun seasta ett mun kai olis parempi olla yksin jossain kaukana. Mä tunnen itteni nyt niin haavoittuvaiseksi ja heikoksi etten mä uskalla elää.

Kerroin kuinka mä olin kuvitellu saavani sairastaa ja toipua rauhassa kun alotin terapian ja ett kaikki viime aikaset tapahtumat näytti mulle ett oppimani asiat oli tosia; siis etten mä oo paskankaan arvoinen ja ett mua saa kohdella ihan miten vaan. Ehkä joskus myöhemmin olisin kestänyt tän kaiken, mutt en nyt. Kun romahdin totaalisesti pari vuotta sitten mä luulin ja uskoin, ett kunhan mä sen yhden ainoan kerran jaksaisin nostaa itteni kuopasta ylös niin kaikki lähtis siitä vähitellen parempaan suuntaan. Mä todella luulin niin! Mä kuvittelin ettei mun koskaan enää tarvis kokea tätä tuskaa uudelleen ja kamppailla tuota julmetun vahvaa kuolemanhalua vastaan! Helvetti mä olin väärässä ja nyt mieli haukkuu ja moittii mua siitä. Siksikin mun on erittäin vaikea antaa itelleni lupa jatkaa kamppailua sillä mieli muituttelee koko ajan kuinka tulisin taas saamaan kuraa niskaan ja ettei mikään tulis koskaan olemaan hyvin vaan muhun tulee sattumaan aina vaan enemmän mitä edellisellä kerralla. Tää on siis melkosta tasapainoilua.

Tulin just iltavuorosta ja huomenna olis aamuvuoro. Tuntuu hölmöltä ett mä yhä jaksan käydä töissä vaikka voimia oman elämän pyörittämiseen ei oo. En mä kyllä ymmärrä itsekkään, ett miten mä jaksan. Mutt ehkä mun työminä on niin erillään tästä kaikesta, en tiiä. Nyt kuitenki koitan saaha itteni sänkyyn. Kauniita unia.

Häpeästä syntyneet kyyneleet.

Päivä on ollu täyttä kaaosta ja mieli on hajalla. Terapiassa juteltiin häpeästä ja syyllisyydestä. Kerroin kuinka musta tuntuu, ett mä oon saanu elämänohjeeksi tiedon siitä etten mä koskaan tuu olemaan hyvä ja tärkeä. Kerroin kuinka mä oon kasvanu häpeän tunteesta ja se on juurtunu syvälle muhun. Syyllisyys ja häpeä on mun luonteenpiirteitä, ne on yhtälailla mua kuin siniset silmät, hymykuoppa tai piirtämisen taito. Mä en tiiä minkään muunlaista elämää kuin se mihin mut on opetettu.
       Terapeutti sano: "Sä et voi syyttää itseäs sun vanhempien teoista, ne oli kykenemättömiä kasvattamaan mua ja toimimaan hyvinä vanhempina johon mä pienenä lapsena en voi mitenkään voinu olla syyllinen".
        Mä: " ...mut jokuhan teki musta niin paljon erillaisemman kuin siskostani joka kyllä sai kaiken huomion, tuen, harrastukset, kannustukset, kehut ja vielä tänäkin päivänä sen ei tarvi miettiä kenen kans viettää joulun, eikä sen tarvi miettiä miks oma perhe hylkäs tai ett voiko mennä käymään äitillä kahvilla. Se on aina saanu ja saa yhä kaiken rakkauden. Jokuhan siinä on niin paljon parempaa ettei mulle jääny mitään annettavaksi."
         Terapeutti: " Tuo on kyllä erittäin surullista ja epäreilua, mutta siitä huolimatta sä et ole lapsena kyenny tekemään mitään sellaista että ansaitsisit vanhempiesi käyttäytymisen ".

Sitt me oltiin hiljaa. Mä tuijotin pöydällä olevaa kynttilää joka oli eri kuin viime kerralla, eikä siinä edes palanut. Teki mieli kysyä terapeutilta miksei se oo sytyttäny sitä, mutt pysyin hiljaa ja koitin pysyä aiheessa. Sanoin: "joskus tää vaan tuntuu niin väärältä ettei kukaan kestä mun lähellä ".

Muistan kuinka lapsena tunsin häpeää äidistäni ja kaikista niistä miehistä joiden edessä äiti teki itsestään naurunalaisen. Häpesin ettei minulla ollut parempaa äitiä ja aloin luomaan "mielikuvitusperhettä" ja selittelin keksittyjä juttuja ja selityksiä siitä miksi en pitäisi syntymäpäiväjuhlia, miksi meille ei voisi tulla yökylään, miksi pyörtyilen koulussa tai miksi mulle ei ole tärkeää päästä luokkaretkelle. Tein kaiken salatakseni todellisen äitini, perheeni ja kaiken mitä kodin seinien sisäpuolella on tapahtunu henkeni kaupalla, mutt mitä sain...? En päässyt syliin, ei tullut lohdutusta eikä mitään muutakaan. Sain kuulla olevani petturi ja kiittämätön, itsekäs paskiainen. Mä oon helvetti vie tuhlannu koko elämäni noiden kulissien vuoksi!! Koko elämäni!! Mä häpeän siitä mistä oon tullu, häpeän mikä musta on tullu. Mä en ymmärrä mitä niin pahaa oon tehny jotta ansaitsen näin suuren häpeätaakan. Mummuni aina sanoo "ihmiselle ei anneta enemmän kuin hän jaksaa kantaa". Ennen mä pystyin uskomaan tuohon ja ajattelinkin taakan joskus kevenevän, mutt enää en voi. Se on valetta.

Vakauttamisryhmässä puhuttiin samasta aiheesta ja hiukan sain ymmärrystä itelleni kuunnellessani muiden tyttöjen ajatuksia ja kokemuksia. Sain sanottua, ett aihe oli mielestäni ollu ryhmän tähän astisista aiheista kipein ja vaikein joka nostatti mussa pintaan erittäin suuria vihan tunteita. Mä teen jonain päivänä aiheeseen kuuluvat kotitehtävät täällä blogin sivuilla, joten palataan aiheeseen myöhemmin. Nyt mä en jaksa.

Kaikki nuo tämän päiväiset sai mut vajoamaan pääni sisäiseen hulluuteen jonka syövereissä yhä haparoin. Silmät on itkusta punaset ja turvonneet ja keho on todella väsyny jännitystilasta jonka ahistus sai aikaan. Oon yksin kotona, halusin olla. Beijb meni Maestron luo tatuoitavaksi, mutt mä en voinu enkä jaksanu mennä mukaan. Poika ei oo kotona ens yötä. Oon siis ihan vaan mä. Beijb sano, ett jos mä en lähe sen mukaan niin sitt mun täytyy luvata etten viiltele ja ett oon kotona kun se tulee takas, eli siis en oo lentäny tähtien sekaan. En voinu luvata...pystyin vaan luvata yrittää. Mun täytyy heti soittaa tai laittaa Beijbelle viestiä jos/kun olo menee yhtä tukalaksi mitä aiemmin oli. Nauroin ja sanoin, ett niinhän mä aina teen ku tarvin apua! Tiedoksi niille jotka mua ei vielä hyvin tunne, niin todellisuudessa mä en koskaan tee niin. En pysty "paljastamaan" itteäni ja kertoa olevani heikoilla, mä en siis tekstaa tai soittele ihmisille. Se ei oo mun juttu.

Nyt mä sitt istun tässä tutulla paikallani sohvan kulmassa ja kirjotan sulle. Kiitos kun oot mun vierellä ja jaksat lukea. Kiitos.

Mä oon koittanu illan aikana miettiä, ett mistä saisin itelleni voimia tai mikä auttais mua jaksamaan edes hiukan paremmin. Mutt en mä tiiä. Mä en todellakaan tiiä mikä vois tehä hyvän mielen tai antais voimia. Nyt sä mietit, ett onhan mulla poika. Ja kyllä, niin on. Se onkin yks syy jonka vuoksi oon koittanu taistella. Nyt etinkin juttuja jotka helpottais mun joka päiväistä kamppailua tai etten näkis itteäni koko ajan pahana ja huonona ihmisenä. Oon miettiny ja miettiny... ja yhä poljen paikallaan. Miten ihminen on onnellinen? 

Charlie.

Mun mieli pomppii Jaskan ja Charlien välillä. Koin helpommaksi erottaa nuo kaks peroonaa erilleen toisistaan ja "käsitellä" niitä omina yksilöinään, sillä mun käytös ja ajattelu riippuu tosi voimakkaasti siitä kumpi osa milloinkin on päällä. Oon hitusen kirjottanu tuonne blogin sivuun kuvausta Charliesta. Oon huomannu ett nykyään saattaa mennä jopa päiviä Charliena eikä vain hetkiä tai korkeintaan vuorokausi, kuten ennen on ollu. Siksikin koen tärkeenä antaa Charliellekin puheenvuoron vaikka kielenkäyttö on kaukana kauniista ja elämänkatsomus on muutenkin synkkä. Jotenkin vaan tuntuu ettei sitä voi sivuuttaa sillä se on niin suuri osa mun arkea ja elämää.

Huomenna olis sekä terapia että vakauttamisryhmäkin. Pelottaa, ahistaa ja ärsyttää. En jaksais viettää tämän viikon ainoaa vapaapäivää sairauteni parissa ja todennäköisesti huonolla mielellä. Musta tuntuu ett oon liian väsyny sairastamaan ja oireilemaan. Mä en todellakaan jaksais yhtään jutella tai käyä asioita läpi, en haluais muistella enkä miettiä tulevaa. Mun ajatukset on vaan ja ainoastaan tässä hetkessä sillä mä en todellakaan tiiä huomisesta ens viikosta puhumattakaan. Mä en helvetti vie jaksa!

Viime kerralla käytiin ryhmässä läpi Häpeää ja Syyllisyyttä. Selailen tässä saamiani papereita aiheesta...ja mua alkaa hermostuttaan ja vituttaan. Mä en ymmärrä mitään mitä luen, ei noissa oo päätä eikä häntää! Ja se mitä ymmärrän ei pidä yhtään paikkaansa! Ärsyynnyn tuosta "liirun laarumista" enkä siis saa tehtyä aiheesta postausta. Ehkäpä olis hyvä purkaa mieltä terapiassa huomenna... Ryhmässä käydään aihetta läpi tarkemmin ja lisää joten varmaan sen jälkeen saisin jotain kirjotettua tännekkin, tai edes koottua ajatukseni.

Paha mieli...

Minun todellisuutta.

Varoitan, postaus tulee sisältämään rumaa kielenkäyttöä sekä paljon pahaa oloa...

Mä en tiiä miten oon jaksanu kahlata näiden päivien läpi. Jokainen hetki on tuntunu ikuisuudelta ja tuska loputtomalta. Etenkin tämä päivä on ollu jotain...kiduttavan raskasta, vaikka mitään kummempaa ei oo tapahtunu. Mutt ei enää tarvikkaan tapahtua mitään jotta mun olo menis huonommaksi, mä voin huonosti joka päivä. Mä voin joka päivä huonommin jos se vaan on mahollista. Epätoivo mun sisällä...suru mun sydämessä...muistot mun mielessä...viha mun kehossa...pelko mun elämässä...ne ei päästä irti. Ne tuhoaa mut. Ja musta tuntuu etten mä jaksa enää kauaa huijata itteeni ett mä pärjäisin. Mä en halua enää pärjätä vaikka luovuttaminen tuntuukin pelkuruudelta. Musta vaan tuntuu ett mun on näytettävä kaikille jotka mua on satuttanu ett kuin pahasti niiden teot on mua rikkonu. Mä en jaksa enää taistella mun mustaa mieltä vastaan. Mun mieli tappaa mut enkä mä voi sille mitään. Sairas puoli minusta hakkaa mua...potkii...raatelee verille ja kuristaa. Se on päättäny tuhota mut jotta pääsen täältä pois ja saisin viimein levätä, olla rauhassa ilman pelkoja. Sairas puoli minusta haluaa pelastaa mut tuhoamalla mut. Annetaan sen tapahtua.

Haluaisin olla näkemässä miten ihmiset reagoi kun ne saa kuulla etten mä oo täällä enää, ettei kukaan enää suostu olemaan niiden syntisäkkinä. Haluaisin nähä niiden ilmeet kun ne tajuaa menneensä liian pitkälle ja ett kaiken paskan sijasta mä olisin tarvinnu vain hiukan huolenpitoa. Mutt enää en olis tarvimassa yhtään mitään ja mä saan nauraa kaikille! Nauran ja nauran, nautin kun ne tajuaa kaiken olevan liian myöhästä, ettei mitään olis enää tehtävissä!! Se tuntuu varmaan mielettömän hyvältä!

Mun mieli valuu verta, mun mieli on mustaa liejua. Mä oon saastainen ja sairas olio joka ei löydä tietä kotiin. Kotia ei enää ole. Liian kauan oon huijannu itteäni mutt en jaksa enää valehella. Musta ei oo tähän. Mä en tuu koskaan saamaan ihmisyyttäni takas, en koskaan tulis olemaan ehjä. En pysty uskomaan ett voisin saaha ihmisarvoni takas ja tulla toimeen itteni kans. Se ei oo realistista mulle. Mä antaisin mitä vaan jotta pääsisin pois just nyt, tällä hengenvedolla. Miksi viattomia ja elämänhaluisia ihmisiä kuolee kaikkialla maailmassa, kuten Pariisissa, mutt mä en pääse pois vaikka anelisin sitä kuinka paljon. Se on väärin. Oon syvästi pahoillani jokaisen puolesta joka menetti henkensä tuossa surullisessa tapahtumassa. <3

Yks päivä havahduin ajattelemaan ett kenelle suruviesti soitetaan, sillä...niinh... lähiomaiseksi en oo ilmottanu ketään. Onneksi mussa on paljon sellasia "hyviä tuntomerkkejä" joista mut voi hyvin tunnistaa, vaikka aika usein mulla on henkkarit mukana joten vainajan henkilöllisyyttä ei tarvi kauaa miettiä. Tiiän etten mä sais miettiä tällasia, mutt mietin kuitenki. Mun on pakko tyhjentää mieli johonkin. Eikä kukaan kestä mun todellista ajattelumaailmaa joten siks tää blogi on mun viimenen vaihtoehto johon työntää paha olo ja ahistus. Ja kyllä mä ymmärrän ettei se välttämättä oo helppoa kuulla "läheisen" ihmisen puhuvan itsemurhasta, kuolemanhalusta ja epätoivosta, mutt mä pyydän teitä ymmärtämään myös mua. Ei mun oleminen ja eläminen näiden tunteiden kanssa oo helppoa joten jos pelkkä itsetuhoisuudesta puhuminen saa pahan mielen, niin miettikääs hetki miltä tuntuu elää sitä! Miettikää miltä tuntuu elää sitä saaden samalla nähdä kuinka ihminen kerrallaan poistuu viereltä!! Mä rukoilen ett mietitte hetken ihan kunnolla miltä se mahtaa tuntua ja kysykää iteltänne haluaisitteko elää niin! Kysykää iteltänne olisitteko valmiita vaihtamaan osia mun kans, tulisitteko mun tilalle?! Pystyttekö enää sen jälkeen sanomaan ett mun pitäs jatkaa eteenpäin..? Elkääkä sanoko ettei tää oo totta, sillä mulle tämä on totisinta todellisuutta jota hengitän ja tunnen joka ikisessä solussani.

Tämä kaikki on totta. Koettuani kaiken mä en voi olla kuten muut. Mua ei enää ole.

Haluaisin repiä itestäni irti kaiken ja leikata pieniksi silpuiksi, lopulta sytyttää palamaan ja heittää tuhkat taivaisiin. Mä haluan ettei mua enää ole.

- Charlie-

There are no words anymore.

Tässä mä oon taas, kasvotusten kuolemanhalun kanssa. Yksinkertasesti viime aikoina on tapahtunu liikaa asioita yhellä kertaa enkä mä osaa käsitellä niitä kaikkia, en edes puoliakaan. Mä oon totaalisesti hukassa ja lopussa. Tässä kaikessa on mulle liian paljon sulateltavaa ja mun on lähes mahoton pysyä kasassa, käydä kaikkia terapioita läpi, selvitä arjesta, kestää paskaa niskassa ja puukkoja selässä ja siinä samalla vielä etsiä elämänhalua. Mun itsetunto on niin nollassa ettei alemmas voi enää vajota. Mä oon ymmärtäny pointin miks mun tielle on osunu niin paljon "huonoja" ihmisiä...sillä niinhän sitä sanotaan ett kaikella on jokin tarkotus. Ei siis oo sattumaa ett lähes kaikki mikä voi tapahtua, on tapahtunu...monta kertaa. Mut potkitaan kenttään yhtä usein kuin mitä nousen ylös.

Kuten oon maininnu jo aiemmin, niin isän menettäminen oli uskoakseni se viimeinen pisara joka kaatoi koko maljan. En mä uskalla mennä enää eteenpäin! Mä elän keskellä painajaista joka pahenee päivä päivältä. Mä haluaisin nostaa kädet ylös antautumisen merkiksi, päästä pois hetkeksi ja kuulla sanat "mä pidän susta huolta". Mä haluaisin vajota turvalliseen unimaailmaan, mutt ei sellasta paikkaa ole. Mä en saa elämältäni rauhaa edes nukkuessa, ei ei ei. Yöt taitaa olla pahimpia! Päivisin mä räpistelen ja epätoivosesti haukon henkeä. Mä tukehun, vähitellen. Aika on käymässä vähiin enkä mä enää muista päivää etten olis itkeny pahaa oloa.

Mä en ikinä halunnu tulla tällaseksi ihmiseksi. Mä en ikinä halunnu tulla huonoksi äidiksi, mielisairaaksi enkä pahaksi ihmiseksi. Syylliseksi. Musta piti tulla jotain parempaa mitä vanhempani oli, musta piti tulla hyvä ja rakastava, huolehtivainen, terve ja tavallinen ihminen. Kaiken piti muuttua hyväksi. Musta piti tulla onnellinen. Mä olinkin. Siksi kai tää kaikki sattuukin niin perkeleesti kun tiiän miltä onnellisuus tuntuu. Siksi kai tää kaikki näyttääkin niin mustalta. Mut saatiin uskomaan itteeni ja luottamaan ihmisiin edes hiukan...Siks kai tää kaikki tuntuu niin raastavalta. Tunnen itteni idiootiksi.

Tänään vakauttamisryhmässä aiheena oli "Häpeä ja syyllisyys". Mä en saanu sanottua mitään, en edes silloin kun yks vetäjistä kysyi "Entä Jaska, sopiiko se sulle että jatketaan aiheesta vielä ens kerralla vai mitä ajatuksia se sussa herättää?" Hymähtelin ja kohottelin käsiäni, ihan ku yrittäen sanoa jotain mutt mulla ei olis puhekykyä. Olin sitt hiljaa. Tuo aihe...niissä on suurimmat syyt joiden vuoksi mä en tuu toimeen itteni kans; häpeä ja suunnaton syyllisyys. Ne on vieny multa kaiken. Enää mä en naura eikä silmissä ole sitä pientä  leikkimielisyyttä. Mun katse on tyhjä ja suusta kaikuu vain raskaita huokaisuja. En enää tiiä kuinka voisin paremmin kertoa olevani lopussa. Mä en...halua elää. Mun on pakko saaha lopetettua tää. Muhun SATTUUUUUU!!!!!!!!!!

Liian paljon naiseutta, itkua ja epäluuloisuutta.

Vuosi kuntoutuspsykoterapiassa tuli täyteen ja sain kuulla ett mun täytyy taas anoa Kelalta kuntoutustukea vuodeksi eteenpäin. Tänään sitt kävin toisen omalääkärini luona jolle mut oli ohjattu kun olin asiakaspalvelusta kyselly, ett kenelle mun mahollisesti pitäs aika varata. Menin sitt tämän saman lääkärin luo jolla kävin kun romahdin reilu pari vuotta sitten ja jolloin kaikki (niin hyvät kuin pahatkin) muutokset lähti käyntiin. Mun jännitti sinne meno aivan helkutisti! Tiesin, ett se kyselis kaikkea parin vuoden takaisista tapahtumista, mun oireilusta ja nykyhetken voinnista. Lääkäri totes "rehellisesti sanoen sä olit aika huonossa jamassa silloin ja usein kyllä mietin, että mahdatko tulla enää seuraavalle käynnille. Näytit silloin aivan kuolleelta, ja salli suorapuheisuuteni, mutta sitähän sä kyllä toivoitkin ja se näkyi". Se myös sano mun olleen sillon aivan liian laiha, josta mä kyllä oon aivan eri mieltä. Mua alko ahistaan kun se sano, ett nyt näytän paljon terveemmältä ja naiselta. Sairas mieli alko välittömästi huuteleen ja ilkkumaan " SAATANAN LÄSKI, HAHHAAAHHAAAA, VITUN PALLERO, TUOKI HALUAA SUA KU MUOTOS TÄYTTÄÄ KOKO HUONEEN, ITEPPÄ TÄTÄ KERJÄSIT, LÄSKI, LÄSKI, LÄSKI, LÄSKI...." Lääkäri myös sano puoltavansa mun hakemusta vaikka mä joudun vielä käymään psykiatrin luona joka lopullisen päätöksen tekee. Eli toisaalta turha käynti. Käin sitten iltasella extrapitkän juoksulenkin jonka jälkeen lihaskuntoa jotta "en näyttäisi näin paljon naiselta".

Huomenna olis terapia ja tarkotus olis käyä läpi uskomuksia joka oli ollu yhellä kerralla vakauttamisryhmässä aiheena kun mä en sinne päässy. Mun piti selailla noita papereita aiheesta, mutt en oo ehtiny ja nyt mieli on sen verran sekasin etten kykene. Kun isäni ja siskon kans oli tuo viimeisin tapaus jossa katkaisin välit niihin, niin laitoin puhelimeenikin molempien numeroihin estot päälle, eli niiden puhelut ja viestit ei tuu näkyviin mun puhelimeen. Näen ne kyllä jos menen asetuksien kautta erikseen niitä kattomaan, mutt muuten niiden yhteydenotot ei tuu läpi. Tänään sitt huomasin isän yrittäneen soittaa mulle eilen. Niin...sehän oli isänpäivä. Yleensä me ollaan menty sen luo ja kahviteltu, poika vieny papalle lahjan ja viimeks mä taisin leipoa omenakääretorttua joka on isän suosikkia. Tänä isänpäivänä mitään noista ei tapahtunu. Muhun sattuu ja yritän peitellä pahan oloni Beijbeltä. En halua senkin silmissä näyttää heikolta ja onnettomalta kakaralta joka itkee menetetyn perheen perään. Mutt mä itken. Kai tää on jotain surutyötä kaikesta menetetystä...tää on aivan kamalaa ja satuttaa niin helvetisti!! En ymmärrä miten voin tuntea näin suurta surua sellasista ihmisistä jotka on mua satuttanu, loukannu vuosien ja vuosien ajan. Oonko mä vaan niin tyhmä...

Ja mikä oudointa niin mä tunnen olevani syyllinen isän käytökseen ja nyt loukanneeni sitä kun laitoin sille estot päälle. Koen ett mä oon ite aiheuttanu tän koko jutun ja jos mä en olis näin saatanan niuho niin mulla olis yhä sekin perhe jälellä. Eli mä syyllisyyden lisäksi mä myös vaadin ihmisiltä liikaa. Siks kukaan ei kestä mun lähellä. Mulla on peiliinkatsomisen paikka ja lopettaa tää muiden syyttely. Mua hävettää niin paljon! Ja sitt taas kun itsesyytökset ja itseviha kasvaa niin tulee entistä voimakkaampi halu viiltää. Se olin mun rangaistus joka myös tuottaa mieletöntä mielihyvää ja helpotusta. Niin se vaan on.

Taas olis aika ottaa yölääkkeet ja alkaa harjotteleen tuota makuuhuoneeseen menoa. Tiiän sen, ett kun painan pään tyynyyn ja oon yksin niin muurit sortuu ja itku tulee. Mä en ymmärrä miks musta on tullu näin heikko ja itkuinen. Hävettää sekin! Lenkillä ollessa mä mietin, ett kuinka mä uskallan enää luottaa kehenkään? Kuinka mä uskallan uskoa jonkun välittävän musta, aidosti?

Millon kaikki loppuu..?

Mä hajoan. Mun mieli ei pysy kasassa. Yritin käyä ulkona käveleen jos se ois ees vähän rauhottanu mun mieltä, mutt ei. Paniikki mun sisällä kasvaa entisestään. Musta tuntuu ett mä pakenen jotain mitä ei voi päästä karkuun.

Kuka uskoo uskomuksiin..?

Tänään sain hetkeks vähän kauneutta tähän mustaan pimeyteen ja se hetki teki hyvää. Kiitos Katarooma kutsusta ja kynttiläillasta ♥ nyt fiilistelen kotona lisää sytytellen kotoa löytyneet kynttilät. En muistanu kuinka kynttilät rauhottaa ja tuo hetkeen lämpöä. Kutsuilta löysin aivan ihanan tuoksun "Seduce" joka toi mulle välittömästi mieleen Fifty Shades of Grey-leffan vaikka en oo sitä vielä edes kattonu.

Tuoksu veti mut kokonaan mukanaan. Mun oli siis pakko tilata kyseisen tuoksun kynttilöitä ja lisäksi pari sellasta "kynttilämaljaa" joita voi ite muunnella mielensä mukaan ja vaihella koristeita. Vaikka mä harvoin raaskin mitään ostaa niin tänään mä ajattelin ett viime aikoina elämä on potkinu mua sen verran ett oon pari pikkujuttua ansainnu, etenki kun ne tuo vielä mulle niin paljon mielihyvää. Vaikka kyllä se omatunto moittii mua yhä... :/  Mutt sain illan aikana huomata kuinka pienistä asioista ihminen loppujen lopuksi tulee iloseksi ja kuinka pienet asiat merkittee niin paljon.

Keskiviikkona olin vakauttamisryhmässä ja sain edelliskerran aiheen paperit. Aiheena oli ollu Uskomukset. Kun luin papereita läpi niin mä tulin vihaseksi. Siellä luki uskomusten olevan vääriä, mutt mä mietin ett kun ihminen elää jonkun asian ympäröimänä, eläen ja hengittäen jotain "elämäntapaa" ja hänet on opetettu johonkin niin eikö nämä asiat ole erittäin tosia? Jos ihminen ei tiiä mitään muuta tapaa vaan tuo "oppi" on ainoa jonka hän tietää niin eikö se silloin ole todellista? Kun nuo "uskomukset" tuntuvat niin aidosti kehossa ja rikkovat mielen niin miten joku voi sanoa kaiken olleen vain uskomusta, harhakuvitelmaa..? Esimerkkinä ett kun mä oon eläny väkivallan, pelon, seksuaalisen hyväksikäytön, raiskausten, rikosten maailmassa kuullen VAIN olevani ruma, ällöttävä, paska, turha, luuseri, läski, pelkuri, säälittävä ja hankala eikä kukaan koskaan seisonu mun vieressä, niin miten tuo vois olla vain uskomusta sillä oonhan mä eläny sen kaiken ja niihin kasvanu, oppinu ja tottunu. Sehän voi olla uskomusta ett onko pääsiäispupuja olemassa ja aiheuttaako masturbaatio sokeutta, mutt eihän elämänoppi jota elää ja tuntee sisällään voi olla harhaa. Nih... ilonen olisin jos joku vois todistaa mun väitteen vääräksi. Mutt en usko sen olevan mahollista.

Sovittiin terapeutin kans ett käydään tuota aihetta yhessä läpi ens tiistaina. Mä sanoin sille ett mun elämä on täynnä tuota "uskomusta". Mä en todellakaan uskalla uskoa mihinkään, en näiden viime aikaisten tapahtumien jälkeen. Mä en pysty enää sanomaan "noh, onhan mulla vielä kuitenki....". Terapiassakin terapeutti usein sano ett "muista ett sulla on isäs apua ja tuki". Luotin siihen. Ja sitt sekin meni. Terapeutti sano viime käynnin jälkeen olevansa niin pahoillaan mun puolesta ja elämän olevan aika epäreilua mun kohalla. Siinä vaiheessa aloin nauramaan! :D

Mutt oikiasti...mä en voi kovin hyvin. Menettäneeni jokaisen perheenjäsenen ainakin kerran lyhyen ajan sisällä, mä elän lapsuuttani uudelleen. Isän tempaus taisi olla se viimeinen niitti joka sattuu yhä. Mietin koko ajan ett miks ne ei kestäny mun lähellä...tai enkö mä vaan ite tajua kuin vääränlainen mä oon? Oli niin tai näin niin se sattuu ja itken yhä monta kertaa päivässä, yleensä salaa piilossa kaikilta. Nukkumaan mennessä itseviha, häpeä ja suru pitää mua hereillä ja on pakko ottaa yölääkkeiden lisäksi Oxaminit tarvittavista. Ja yön näen kamalia painajaisia...ja aamulla menee kauan ett saan itteni nykyhetkeen ja ahistuksen häviämään...

Haluaisin vielä sanoa jotain...mutt oon sanaton. Haluaisin vaan huutaa suoraa huutoa, karjua ääneni käheäksi ja kiljua tyhjyyteen. Haluaisin huutaa pahan kaikkien kuultaville! Mutt sitt tajuan, ett...miks vaivautua.

Te teitte mut!

Mä oon täynnä vihaa johtuen kaikesta mitä viime aikoina on tapahtunu. Mä oon täynnä raivoa siitä kuinka mun pitäis kaikesta huolimatta olla niin saatanan rauhallinen ja kaikkea muuta joka ei helvetti vie oo mahollista!! MUHUN SATTUU NIIN PALJON ETTEN MÄ KYKENE OLEMAAN TYYNI JA NÄTISTI KERTOMAAN TUNTEISTANI!!! MÄ EN PYSTY!!! Nää kaikki asiat roihuaa mun siällä ja mä koitan kaikin voimin pitä itteäni kasassa, en mä pysty siinä samalla vielä rauhotteleen itteeni ja pyytämään voitasko jutella! Voi saatana...

Mä haluan repiä silmät päästä ja sydämen irti rinnasta. Haluan hakata itteni mustelmille ja viiltää verille. Haluan tukahduttaa tän roihuavan ahistuksen mun sisällä ja päästää itteni tiedottomaan tilaan. Haluan tuottaa itelleni sitä mielihyvää joka valuva veri saa mussa heräämään. Haluan haluan haluan haluan haluan haluan haluan haluan haluan haluan haluan haluan haluan haluan haluan haluan.

Miks mä en saa näyttää sitä kuinka tuskasen olon ihmiset on mulle tehny?! Pitäskö mun istua nätisti aloillani ja olla hiljaa, hymyillä ja nyökytellä?! EI ONNISTU!! Tämän kaiken kestäminen on aivan mahoton tehtävä enkä mä todellakaan osaa hillitä itteäni! Mä en osaa käyttäytyä enkä olla ihmisiksi!!! Mä oon just tällanen jollaseksi te ootte mut tehny!! Te ootte luonu tän hirviön joka musta on tullu!

Niin monta mahollisuutta teille on annettu ja ootte pyytäny lupaa mun luottavan vielä kerran...ja taas mä oon polvillani itkien surusta, pettymyksestä ja vihasta. Kaiken tämän jälkeen teillä ei ole mitään oikeutta tulla sanelemaan mulle miten mun kuuluu olla!! Mä olen tällanen, tämä on ainoa mihin nyt pystyn! Toinen vaihtoehto on, etten mä ole ollenkaan. Kumpi parempi?!

Mun elämään ei tule enää kukaan. Jokainen joka siitä on kerran poistunu tulee pysymäänkin poissa. Toisia, kolmansia ja kymmenensiä mahollisuuksia ei enää tule. Ei ikinä.

   -Charlie-

Yksi pois..kaksi pois...

Eilen oli kamalin päivä aikoihin. Mua pelottaa kirjottaa aiheesta sillä eilinen ahistaa mua mielettömästi ja murtuminen on vain hetkestä kiinni. Mulla on kuitenkin suuri tarve jakaa asia ja poistaa mun sisältä. Koko tapahtuma satuttaa mua aivan saatanasti ja kuulemani sanat kaikuu mun korvissa, ympäri ja ympäri yhä voimistuvalla äänellä.

Tapahtumat sais siis alkunsa raha-asioista, eli oltiin yks kerta beijben kans lainattu mun isältä rahaa kun just sillä hetkellä oli tosi tiukkaa ja tuli samaan aikaan kaikkia ylimääräsiä menoja. Noh, ei lainaaminen isälle ollu ongelma ja se sanoikin ett "maksatte sitte kun pystytte". Ja tästä ei ole kauaa aikaa. Nähtiin isää lauantaina kun oli pojan säbäturnaus, mutt siellä se ei puhunu tai mitenkään maininnu mieltä painavasta asiasta. Eilen sitt...oltiin Beijben kans kattomassa toista turnausta ja Beijb huomas mun isän soittaneen sille. Ihmeteltiin ett miks se ei ollu koittanu soittaa mulle. Noh, sitt vähän ajan kuluttua Beijb sai tekstarin jonka kielenkäyttö oli jotain aivan kamalaa! Sitä lukiessa mun keho jääty ja tunsin paniikin vellovan sisälläni. Tuijotin vain niitä sanoja jotka näin beijben puhelimesta "Luuletko sä saatanan kusipää että velka unohtuu kun siitä ei puhu! Jumalauta mulkku mä haluan mun rahat. Laitan tuohon mun tilinumeron ja rahat on oltava tilillä lauantaihin mennessä tai tulen paikanpäälle velkoja perimään ja silloin ei enää puhetta tarvita." Beijb ampas soittamaan mun isälle ja se nauro siellä ivallisesti "Kato, viititäänhän sitä vastata vai pelottiko kun tiesit millä asialla soitan?" Vaikka Beijb yritti kuinka selittää meijän olleen kattomassa peliä niin isä vaan haitatteli ja käski painua vittuun, lopettaa kusettamisen ja pitää pään kii. Isä uhkas tulla hakkaamaan beijben mikäli rahoja ei ala löytymään lauantaihin mennessä. Koko puhelun ajan isä oli ollu aivan suunniltaan raivosta!! Sitt kun se puhelu loppu niin isä soitti mulle, ei ilmeisesti uskonu mun olleen Beijben seurassa. Se alotti eka ihan normaalisti ja ilosesti kysy missä  mä oon. Kun kerroin kylmästi olleeni Beijben seurassa katsomassa turnausta niin isä ehtii sanoa vaan ett "no niin, kuulitko meijän puhelun..." ja sitt mä alotin. Latasin tulemaan saatanan jääkylmästi "kyllä kuulin ja jumalauta se on sellanen juttu ett mä hommaan sulle ne rahat helvetti vaikka myymällä persettä sillä senhän mä osaan ja sä tuut saamaan ne rahat. Ja sen jälkeen otetaan sitt samanlaiset välit sun kans ku mulla on äitini kans, eli voit pysyä helvetin kaukana meijän elämästä". Isä koitti sanoa väliin "en mä sun rahoja halua vaan ****n" johon mä sanoin ett tässä on koko ajan ollu vaan ja ainoastaan mun rahoista ja mä jumalauta annan sulle joka ikisen sentin takas". Sitt laitoin linjat kii. Olin tulessa...jäässä...paniikissa...istuin ja tuijotin eteeni. En uskaltanu nousta sillä tiesin sortuvani.

Kotiin tullessa olin aivan mieli hajalla. Ei Beijben kans ymmärretty miks isä toimi noin, sillä sen raivo oli jotain epäinhimillistä! Iltaa kohden tilanne muuttu yhä vaan kamalammaksi...isä oli soittanu mun siskollekkin ja kertonu kuin huonosti meillä on asiat ja kuinka Beijb on manipuloinu mut sitä vastaan sekä kuinka se on hyväksikäyttäny mua kaikki vuodet mitä ollaan yhessä oltu. (niin no, kuka mua nyt voiskaan rakastaa?!) Sisko valitsi isän puolella olemisen. Beijb sai pian tarpeekseen ja laitto isälle viestin jossa käski sitä tulemaan sen lähikaupan pihalle saamaan rahansa. Kun beijb oli menny sinne niin isä oli naureskellu vittumaisesti ja alottanu taas sen "Vitun mulkku-saatanan kusipää-tilityksen". Isä myös kielsi uhanneensa hakata Beijben vaikka miellä on siitä tekstari todisteena. Kun Beijb oli sanonu ett "taijat olla ite aika munaton mies kun et uskalla seisoa sanojes takana" niin isä oli sanonu... "taijat ite toivoa ett sulla olis munat jotta saisit tyydytettyä Jaskan". Siis mikä vitun oikeus kaikilla miehillä on puuttuua mun tyydyttämiseen??!!!!!!  Tuon kuultua inho ja ällötys valtas mut, tunnen itteni saastaisemmaksi kuin vuosiin! Beijb sano isälle myös "Onko nyt hyvä olla kun oot taas saanu kaikki pelkäämään sua, ihan ku silloin ku perhees joutu pakeneen turvakotiin". Siinä vaiheessa isä oli vähän hätkähtäny mutt sitt nauranu ett "niinhän sulle ollaan uskoteltu". Beijb käski sitä pysymään helvetin kaukana musta ja kerto etten mä tarvi elämääni ketään ihmistä joka uhkaa naista väkivallalla. Isä oli taas nauranu ja Beijb sano "Mä tuun pitään huolen ettet sä koskaan enää tuu näkemään Jaskaa tai poikaa" johon isä vaan nauraen sano "sehän nähään".

Tuosta puuttuu varmasti yli puolet sanomisista ja tapahtumista. Kaiken tuon jälkeen mä vaan itkin ja itkin. Olin lopen uupunut ja täysin tyhjä. Päässä pyöri van ajatus "tää oli nyt viimenen niitti...nyt se meni sitt se viimenenkin "perheenjäsen" ja niinhän mä sanoin ett ennemmin tai myöhemmin kaikki menee pois tavalla tai toisella. Vielä nytkin mä oon aivan täysin sekaisin, haluaisin pois täältä. En yksinkertasesti kestä enää näitä puukkoja selässä enkä  mä pysty paranemaan jos/kun pitää huolen siitä ett vajoan yhä vain syvemmälle.

Tämä päivä on menny ohi aika huomaamatta, oon vaan suorittanu tän päivän ja tuntenu tätä mieletöntä surua jota on niin vaikia kuvailla. En pysty tarpeeksi voimakkaasti kertomaan etten mä helvetti vie kestä enää näitä tällasia "kohtauksia" ja sitä ett saan huomata sen kuinka eristetty mä oon muusta lapsuuden perheestä. Mulla ei oo ketään.

Tämä kaikki yrittäminen tuntuu niin turhalta ja tunnen itteni naurettavaksi ku yhä menin uskomaan ett jos vaan hetken jaksaisin taistella niin pian asiat olis paremmin. Mä en sais uskoa kaikkea mitä mulle uskotellaan. Mua pelottaa tää tilanne...pelkään isääni. Kaikki muistot lapsuudesta on palautettu nykyhetkeen ja ne satuttaa.

I told you so...

Tulin pikaisesti ilmottamaan olevani yhä hengissä sillä viime postauksesta on aikaa. Oon ollu tosi kiireinen ja hetken erehyin luulemaan voivani hyvin ja elämän olevan ehkä sittenkin ihan ok juttu. Mutt tänään puukko tuli selkään ja uppos syvemmälle kuin koskaan aiemmin. Muhun sattuu ja en enää tiiä mihin uskoa ja mistä saaha voimia jaksaa. Mä oon aikalailla sanaton just nyt. En todellakaan tiiä mihin suuntaan kulkea. Tää tapahtuu kerta kerran jälkeen yhä uudelleen ja jokainen vuorollaan potkasee päähän jotta en varmasti jaksaisi enää nousta. Mä en halua enää yhtään iskua enkä potkua. Jaksan vain sanoa "kiitos vitusti isä". Sinne meni jälleen yksi ihminen. Mähän oon aina sanonu kaikkien lopulta menevän pois. Mähän sanoin...