tapa ittes saatanan lutka vittu sä oot likanen saatana!! Kuole huora kuole!

Kaipuuta kauas ei mihinkään.

Myllerrystä ja kaaosta yhä koko elämä, mutt tänään on ollu pitkiin aikoihin sellanen päivä etten oo miettiny kuolemaa ja oon hetkittäin jopa nauranutkin. Tämä kai on ollu siis aika loistopäivä ja pitäs olla ilonen, ja kai mä oonkin, mutt...jotain puuttuu. Vaikka oon ollu kohtalaisen hyväntuulinen ja energinen tänään niin sisällä on ollu koko ajan sellanen "kaihomieli" tunne. Sitä on vaikea selittää, mutt sitä vois verrata kovaan koti-ikävään. Se on kaipuuta jonnekkin. Tuli mieleen Pave Maijasen biisin Ikävä ja siitä lauseet:
                        Onko sulla joskus ikävä ollut jotain jota ei ehkä olekaan?
                        Onko sulla koskaan ikävä tullut, vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?
                        Niinkuin pieni satu johon lapsena uskoit, menettänyt hohteen on kokonaan
                        tai niinkuin kaunis maisema jota ei koskaan, ole edes ollut olemassakaan.

Just tuolta musta tuntuu. On kommallista, ett vaikka kuinka yritän ja yritän niin eih..tuo tunne ei katoa. Eilen illalla mä mietin ittekseni, ett oonko mä jo niin syvällä omassa pahassa olossa ja luovuttanu kaiken suhteen ettei sieltä enää oo paluuta, etten mä pysty "parantamaan" itteeni. Ja vaikka kuinka yrittäisin pysyä elämässä kii niin siitä huolimatta joku päivä mä oon jääny jo niin paljon jälkeen ettei mitään enää oo. 

Mulla ois ollu huomenna iltavuoro töissä, mutt kovasti vääntämällä sain vaihettua sen aamuvuoroksi jonka jälkeen on viikonloppu vapaata. Ootan sitä kuin kuuta nousevaa! Päätin pari päivää sitten ett jos vaan saan työvuoron vaihettua niin lähen käymään jossain, ihan missä vaan jossa pääsee hetkeksi irti kaikesta. Sen pidemmälle en oo suunnitelmissa päässy. Mun on kuitenkin pakko saaha elämään jotain muutakin ku töihin meno, kotiin tulo, nukkumaan meno, herätys töihin... Mä haluan hetken tuntea jotain, olla elossa ihan oikiasti! Haluan olla todellinen. Vai haluanko..?

Taas.

Se tulee taas ja sumentaa mun mielen. Se tekee mun maailmasta mustan. Mä en jaksa muuta kuin rukoilla pääseväni pian pois. En halua enää muuta.

Sä oot sairastunu vahvuuteen.

Terapiakäynti suoritettu ja nyt on voimat jo loppu vaikka päivä on vasta aluillaan. Käynti oli kyllä tosi hyvä, sain just sitä ymmärrystä mitä oon kaivannu. Puhuttiin viime kerralla kesken jääneestä aiheesta eli mun kuolemanhalusta sekä myös läheisyydestä ja koskettamisesta. Kerroin kuinka huomasin yhtenä päivänä kunnolla kaipaavani huolenpitoa ja sitä ett mua koskettais, pidettäs hyvänä. Kerroin myös ett se on mulle heikkouden merkki, merkki siitä ett oon raukka, pelkuri ja säälittävä. Mä en siis ikinä vois ääneen sanoo toiselle, ett voisitko ottaa mut lähelle, halaisitko mua tai voisitko silittää! En ikinä! Häpeä olis liian suuri. Terapeutti sano, ett se on täysin ymmärrettävää, sillä kun lapsi on toistuvasti tullu torjutuksi, eikä häntä ole otettu syliin, halattu tai esim. peitelty nukkumaan niin lapsi on oppinu tuntemaan häpeää noista täysin tavallisista ihmisen perustarpeista eikä osaa ottaa sellaista vastaan. Ja nyt kun mulla on heränny nuo "kielletyt tunteet" niin mieli yrittää keinolla millä hyvänsä saaha tukahdutettua ne koska ne ei oo sallituja. Mä oon oppinu etten mä saa vaatia itelleni jotain sellasta joten siks mä nyt tunnen itestäni niin suurta häpeää ja vihaa. Ja samaan aikaan kaipaan syliä... (nyt "Paha" kirkuu mun korvassa )

Mä kerroin terapeutille ett mun on tosi vaikea mennä esim. hierojalle, sillä mä pelkään ettei se halua koskee mua. Pelkään hierojan kammoksuvan mua ja ettivän keinoja miten se vois koskee mua. Näen itteni tuollasissa tilanteissa jonain liejuklimppinä johon on sekotettu paskaa ja kaikkea jätettä. Tunnen itteni täytenä idioottina joka pakottaa toisen koskemaan itteään ja vielä maksaa siitä! Mä tiiän kyllä ett hieroja on ite ammattinsa valinnu ja tietää varmasti joutuvansa koskemaan eri ihmisiä, mutt iteni kohalla se ei toimi. Mä yksinkertasesti näen itteni niin vastenmielisenä, epämuodostuneena liejujätteenä. Terapeutti kuunteli päätään pudistellen.

Sitten terapeutti halus palata siihen häpeän tunteeseen joka mut valtaa silloin kun haluaisin tulla otetuksi syliin. Kerroin näkeväni itteni pienenä, likaisena ja alastomana, ihan kuin joku ihmisen raakile joka kyyhöttää kylmää kiviseinää vasten. Terapeutti käski mua pitämään sen kuvan mielessä ja sano rauhallisesti mutt jämäkästi  " laita sille pienelle vatteet päälle". Sanoin ettei niitä oo saatavilla, mun mieli ei kyenny löytämään niitä. Sitt se sano " löytyykö sieltä jotain muuta? Tuleeko mieleen jotain mitä haluaisit sanoa tai tehdä sille pienelle?" Olin pitkän aikaa hiljaa. Sitt kerroin löytäneeni viltin, siinä oli ruutuja ja se oli vanha, iso viltti. Kiedoin sen pienen ympärille ja otin sen syliin. En halunnu sanoa sille mitään vaan kannoin sen kotiin. Siellä olisi vaatteita myös tuolle pienelle. Tuon kaiken jälkeen mä olin tosi väsyny, en ois jaksanu enää oikeen ees puhua.

Terapeutti teki lopuksi mulle taas sen yhen harjotuksen jonka se teki ihan eka terapiakäynneillä, sen voimauttavan jutun ett se hellästi hiero mun päätä ja "naputteli" harteita ja kaikkee. Se oli muistanu mun nauttineen siitä ja sano, ett jatkossa me voidaan tehä sillon tällön erillaisia kehollisia harjotteita jotta mä vähitellen oppisin antamaan itelleni luvan ottaa hellää ja sallittua kosketusta vastaan. Mulla on käyny tosi iso tuuri terapeutin suhteen, sillä hänellä on traumapsykoterapeutin pätevyyden lisäksi myös koulutus traumatisoituneen ihmisen fysioterapiaan Basic Body Awereness-terapia menetelmää käyttäen. Terapeutti sano, ett se tekee mun kans oikein mielellään eri harjotteita joten mun ei tarvi ajatella pakottavani sitä tai muutenkaan tuntea vääryyttä asiasta.

Nyt tätä postausta kirjottaessani mä huomasin, ett tein eilen jotain jossa taustalla oli piilossa pieni tarve tulla kosketetuksi, vaikkakin hitusen eri tavalla. Toteutin siis yhen toiveistani ja kävin ottamassa pari lävistystä rintakehään surface-tyylillä eli rintakehä näyttää nyt tältä:

Kuvassa en oo mä eikä mun rintakehä oo noin luiseva, mutt tuosta saa sen idean mitä tarkotan. Nyt siis mulla on tuollaset lävistykset solisluitteni alapuolella ja koruiksi otin punaiset timantit. Olin valmistautunu voimakkaaseen kipuun ja kai jopa odotin sitä, mutt eih...oikealla puolella en tuntenu mitään, vasemmalla puolella sentään hitusen vihlas. Mutt eniten nauttiin siitä ett joku tekee mulle jotain, vaikkakin nyt kyse oli vain parista reiästä. Tajuan taas kuinka nololta ja säälittävältä mä kuulostan...

Terapeutti kerto mun sairastuneen vahvuuteen. Hittolainen kuinka osuvasti tuo oli sanottu! Sitä mä tunnen ja elän; mulla on pakonomainen tarve olla vahva, pärjätä ja kuolettaa kaikki itestäni joka osoittaa mun tarvivan hellyyttä, läheisyyttä, hoivaa, ystävällisyyttä, rakkautta. Mun on pärjättävä yksin.

Mutt miten siitä voi parantua..?

Voiko "Hyvän käytöksen aakkoset" unohtaa?

Mun sisällä on tunne jolta yritän piiloutua ja päästä karkuun. Äsken herättyäni tuo tunne oli jo päällä ja nyt se ihan ku odottais jotta saa viiä mut mukanaan. Tää on jotenki outo olo...ahistaa uskomattomasti ja tuntuu ett mun pitäs mennä kaikilta piiloon. Kukaan ei sais löytää mua. Se tunne on tummaa violettia ja mustan sinistä, se on ihan kuin paksu ja painava viltti joka lopulta heitetään mun päälle. Yön mä oon ollu painajaisten parissa joten nekin vielä painaa mun mieltä alas. Oonko mä sekoamassa..? Kyllä varmaan sillä johan pari ihmistä on kehottanu mua menemään osastolle eikä sinne terveitä laiteta.Välillä, kun kukaan osasista ei oo paikalla, mä oon itekkin miettiny osastohoidon mahollisuutta, mutt pian "Paha" tulee kertomaan oman mielipiteensä ja pian mäkin tajuan ett sillon multa vietäs kaikki päätäntävalta pois, mä en olis vapaa tekemään mitä haluan. Siihen sitt loppuu se osastomiettiminen.


 Jos mietin osastohoitoa ihan neutraalina ajatuksena, niin musta tuntuu ett siellä mun käyttäytyminen lähtis kokonaan lapasesta ja kaikki "hyvän käytöksen aakkoset" unohtuis. Mä pelkään sitä kuinka uskaltaisin olla täysin oireitteni vallassa kun mulla ei olis mitään juttuja tehtävänä mitä normi arjessa on jonka vuoksi täytyis pysyä tilanteessa ja toimintakykyisenä. Osastolla mä siis voisin vapaasti olla sairas. Mulla ei olis velvotteita pestä pyykkiä, laittaa tiskit, käydä kaupassa, tehä ruokaa, käydä töissä, huolehtia pojasta jne. Olis vaan mä ja rutkasti aikaa. Kai mua arveluttaa kuinka se vaikuttais muhun, siis lupa levätä ja oireilla. Kyllä mä oon miettiny sitt sitäkin, ett entä jos tulis se tarve paeta/piiloutua tai itseviha olis huipussaan. Mä en kestä sitä ajatusta etten vois lähtee karkuun tai etten mä sais tarttua puukkoon jos nii haluaisin. Tottakai mä tajuan ett sehän osastohoidossa on ideana ettei kenenkään anneta itteään vahingoittaa, mutt mä en jotenki kestä sitä ajatusta. En kestä sitä etten vois päättää mistään ite.

Tällasten mietteiden kans painiskelen. Nyt mulla ois kaks vapaapäivää ja haluaisin tehä jotain mukavaa, jotain joka veis mun ajatukset hetkeksi muualle. Mutt se tunne josta alussa kerroin ei anna  mun nauttia mistään, mun on hankala keksiä mitään joka tekis hyvän olon vaikkakin vaan lyhyeksi ajaksi. Tiiän, ett mun olis pakko keksiä jotain sillä muuten mä käytän nämä vapaat ihan johonkin muuhun...

Tää alkaa käymään jo raskaaksi, siis tää iteltään pakoon juokseminen. Ärsyttää ett on pakko keksiä yrittää keksiä jotain jotta ei ehi vajota mustaan tunteeseen ja hukkua tuskaan. Hankalaa kun toinen puoli haluaa yhä yrittää elää kun taas toinen puoli on jo luovuttanu. Nyt se luovuttanu puoli vaan roikkuu perässä ja jarruttaa...

Voi helvettin helvetti...

Kenen elämää elän..?

Tänään pää on ollu täynnä kaikkea hyvästä huonoon. Oon huomannu ett mun elämä on täynnä muiden odotuksia ja kaikkea mitä ne olettaa mun olevan/tekevän/haluavan. Mä haluaisin ja voin lainata elämääni jokaiselle joka haluaa! Ihan vaikka heti. Uskallatko? Ehkä mä sitten välttyisin selityksiltä käyttäytymiseni suhteen, ehkä sitten mäkin voisin saaha pienen palan ymmärrystä.

Mulla ois niin paljon sanottavaa, mieli kuhisee juttuja joita kertoa mutt mä en tiiä mitä mä voin kirjottaa. Alotin aikanaan blogin pitämisen siksi, ett olis olemassa joku paikka johon saisin purettua kaiken, aivan kaiken yhtään kaunistelematta. Nyt mä kuitenkin eri syistä johtuen joudun miettiin alanko ite suodattamaan tekstiäni vai jatkanko samaan malliin. Toisaalta haluan pitää blogia pääasiassa itteni vuoksi ja antaa lukijalle itelleen vastuun lukeakko vai ei. Mä haluan kirjottaa elämästäni just sellasena kuin se on ja valitettavasti usein teksti on rumaa sillä oireilu ei juurikaan anna mulle aihetta ihanuuteen ja korulauseisiin. Haluan muistuttaa, ett nämä sivut on mulle henkireikä, roskis johon työnnän kaiken pahan ja kirjotan kaiken mitä en suustani voi ulos päästää. Toivottavasti ymmärrät. Oon erittäin ilonen joka ikisestä kerrasta kun sivuni avataan, arvostan joka ikistä lukijaa <3 joten tarkotukseni ei oo kuulostaa tylyltä vaan halusin vielä kerran mainita blogin merkityksen itelleni.

Mitäs sitten... jatketaanko?

Parina viime päivänä oon miettiny oireiluani ja ajatusmaailmani muuttumista. Hyvänä hetkenä mä saatan hitusen olla huolissani itestäni, lähinnä kai siitä kuinka sairaita ajatuksia mulla on ja kuinka suunnitelmallisesti haluan itteäni tuhota. Ennen esim. viiltelyt tapahtu kohtauksien aikana, nyt haluaisin nähä verta ihan koko ajan vaikkakaan en (vielä) oo viiltäny. Nykyään myös kuoleman ajattelu ja suunnittelu sekä suunnitelman parantelu, hautajaisten  miettiminen ja kaikki muu on osa ihan tavallista arkea. Enää mun ei tarvi odottaa pahaa hetkeä jolloin itsetuhoset ajatukset pääsis valtaan. Mä elän sitä koko ajan. Mun mieli muovaa ajatuksiani päivä päivältä kuvottavammiksi, kiihottavammiksi, pimeimmiksi, nautinnollisimmiksi...kuolettavammiksi. Enää mun mieli ei pelkästään oo sairas vaan myös mä oon sairas. Mä oon hullu.

 Musta myös tuntuu, ett koska oon ite joutunu kestämään kaiken ja elämään elämäni, niin mulla ja vaan ja ainoastaan mulla on oikeus päättää miten elän nyt. "Paha" on kertonu mulla olevan oikeus oireilla ja etten mun enää tarvi salata mitään. Se on kertonu ett mun täytyy päästää tunteet ulos, mulla on lupa tehä itelleni mitä vaan jos se helpottaa oloani. Mulla on myös oikeus päättää elämäni loppumisesta. Kuten oon aiemmin kertonu, niin musta myös tuntuu etten mä nykyään oo enää mä vaan aina joku eri persoonan osanen. Ihan ku sitä oikiaa mua ei olis enää olemassa. Mä oon aina joku osanen niin kauan kunnes meen pois.

Kuitenki musta tuntuu ett kaikesta huolimatta mun sisällä, piilossa jossain on joku pieni, joka kaipaa vaan yhtä asiaa...

Why not?

Tämän päivän tuntemuksia voi kuvata sanoilla yksinäisyys, tyhjyys, kylmyys. Oon yrittäny olla hyvillä mielin ja ilonen, mutt... Joka paikassa hehkutetaan juhannusta ja kuinka sitä vietetään yhdessä perheiden ja/tai ystävien kesken, kuinka pidetään hauskaa ja nautitaan kesän juhlasta, kuinka herkutellaan ja tehdään kaikkea mukavaa.Televisio, netti, uutiset...joka paikka täynnä tuota samaa. Ulkona vastaan tulee nauravia ihmisiä matkalla jonnekkin... Mutt...mitä mä teen...kiinnostaako edes ketään?!

Mua ei itketä, kyyneleet on loppu. Haluaisin huutaa ääneni loppuun ikävästä ja yksinäisyydestä. Haluan kadota ääneni mukana, vaieta ja lakata olemasta. Mä en halua enää välittää mistään, en surra sitä kun en mahdu kenenkään joukkoon, en kuulu mihinkään. En halua enää tuntea, en halua olla kiinnostunu yhtään mistään! Tästä hetkestä loppuun asti mä haluan olla täysin kylmä ja tunteeton paskiainen, uskosin sen olevan helpompaa ja vähemmän kivuliasta kuin tämä nykyinen tapa. Mä en halua olla ulkopuolinen kaikkialla, joten päätän ite olla kuulumatta yhtään mihinkään. Mun paikka ei oo missään, mun elämä ei kuulu muille. Kukaan ei voi tulla sanomaan mulle mitä tehä ja mitä ei. Nekin on mun omia asioita, ne ei kuulu muille.

Mä oon miettiny paljon...tarttumista puukkoon. Ajatus viiltämisestä ei jätä mua rauhaan ja musta tuntuu ettei se olis niin väärin jos se vaan auttais mua jaksamaan edes vähän pidemmälle. Mulla on niin suuri ikävä terää iholla, sitä polttavaa tunnetta... Oon ollu kauan viiltämättä, parin vuoden ajan. Se on pitkä aika, mutt mun puolesta se sais loppua tähän. Kyllä mä kamppailen tuota halua vastaan koko ajan, en mä vielä oo periksi antanu. Kai mä kuitenki tiiän sen pian tapahtuvan. Se oli mulle keino selvitä ja kestää pahaa oloa, sillä tavalla sain rangaista itteäni. Se kipu vei mut aina hetkeksi muualle, kauas täältä.

Samalla taas mietin haluani kuolla. Miks en viillon sijaan tekisi silmukkaa ja solmua? Miks en kuluttaisi viiltoihin kuluva ajan hapen saannin heikkenemiseen ja sen lopulliseen pysähtymiseen? Miksipä en.

Kyyneleitä ja pakokeinoja.

Edellisen postauksen jälkeen kaikki jälleen romahti, mun mieli räjähti. Häpeä kaikesta mitä oon tehny ja millanen oon sekoittu ahistukseen ja pelkoon. Menetin täysin itteni hallinnan. Mä en ollu oma itteni, olin täysin sekopää, olin "Paha" kai voimakkaammin ku ennen. Olin täynnä raivoa, mun oli pakko saaha kaikki purettua pois keinolla millä hyvänsä!

Yhtäkkiä olin keskellä takaumaa...olin jotain 16-17-vuotias. Olin maalannu omalla verelläni maalauksen ja laittanu sen huoneeni seinälle. Sitt yritin kuristautua kylpytakin vyöhön.  Kuulin äitini naurahtaen lausutut sanat "Mitä se täällä vouhottaa ja pelleilee..?" Ei muuta. Yksinäisyyden tunne musersi mut ja "Paha" kuiskaili mun korvaan kehottaen mua näyttämään äitille ja kaikille olevani kerranki tosissaan, näyttämään etten mä pelleile. Tuli tunne ett sekoan kaikesta...olin tunteiden ristitulessa. Riideltiin beijben kans, en muista mitä kaikkea tapahtu, mutt nappasin jostain sakset ja painoin ne pystysuoraan kaulavaltimolle ja painoin saatanan lujaa, mutt en tuntenu kipua. Muistan vaan kattoneeni syvälle beijben silmiin (mitä en juuri koskaan tee kenenkään kohalla) ja painoin. Halusin viiltää, saaha veren valumaan. Janosin sitä tunnetta kun veri pulpahtaa sydämen sykkeen tahtiin.  Mutt ei, en viiltäny. Kaulavaltimon kohdalla on turvotusta, naarmuja ja jänne on tosi kipee. Päätä liikuttaessa tai kääntäessä sattuu.

Lopulta lähin kävelemään ja menin tutulle paikalleni järven rannalle. Sain rauhoteltua enimmät vihan tunteet. Mietin elämääni ja suunnaton suru tuli vihan tilalle. Olin surullinen kaikesta mitä on tapahtunu, kaikesta mitä oon tehny ja mitä sanonu. Sitt se ajatus taas tuli ; mulla ei oo mitään oikeutta olla täällä. Halusin kuolla. Tiesin ettei mun elämä muuttuis yhtään parempaan suuntaan. Nousin paikaltani ja lähin kävelemään "sitä paikkaa" kohti.

Pian kuitenki beijb tuli vastaan pyörällänsä. Se nappas mut kii ja mä olin ärsyyntyny siitä ett taas se tuli häiritsemään kaikkea. Itkin ja sanoin kerranki olevani sanojeni mittainen ja pitävän kii lupauksistani...tulisin tappamaan itteni. Kerroin etten halua tuottaa pettymystä enää kenellekkään ja näyttäisin tarkoittavan sanojani oikiasti kun sanoin etten halua elää. Kerroin, ett näen itsemurhan itsestäänselvyytenä, se on kuin automaattinen tapahtuma joka käynnistyy sitten kun sen aika on. Mä en pysty enkä halua pysäyttää tai estää sitä.

Itkin ja itkin. Beijb sai mut houkuteltua palaamaan kotiin. Kello lähenteli taas keskiyötä. Mieli oli todella sekasin. Sitä epätoivottomuuden tunnetta on vaikea kuvata jotta sen voimakkuuden pystyis ymmärtään. Kyynelille ei ollu tulla loppua. Sain jossain vaiheessa itteni haalattua sänkyyn ja nukkumaan, sillä aamulla oli aikanen herätys johtuen aamuvuorosta. Yön oon havahdellu hereille vähän väliä, en siis saanu kunnolla nukuttua. Tänään jaksaminen on sitt ollu aika heikkoa ja kestohymyn pitäminen kasvoilla on osoittautunu tosi raskaaksi. Nyt oon täysin poikki, väsyny.

Tuon mun itsetuhoisuuden voimistuminen alkaa vähän mietityttään. Outoa etten mä oo huolissaan siitä ett haluan kuolla vaan siitä, ett ajaudunko taas viiltelyn pariin...

Armahduksen tuoma vapaus.

Beijb on lähössä huomenna useaksi päiväksi reissun päälle rallijuttuihin ja se laukas mulle erittäin pahat tunteet, pelot ja ahistuksen. Oon mä tuon lähdön tienny jo aiemmin, mutt puhe oli vähän lyhyemmästä ajasta. Reissun pituus tuli yllättäen, etenkin kun olin just tullu vakauttamisryhmästä joka oli tänään mulle aika helvetin raskas. Mieli oli siitä kaikesta erittäin sekaisin ja sitt vielä tieto usean päivän yksinolosta...huhhuh. Just nyt mä en uskaltais olla itteni kans, en usko ett yksin selviän. "Paha" kuiskutteli mulle heti kuultuaan beijben reissun pituudesta, ett "hitsi, hiton hieno homma! Nyt meillä on enemmän rauhallista aikaa toteuttaa suunnitelma, täähän menee paremmin ku hyvin". Mä tiiän tulevien päivien olevan mulle yhtä painajaista...ja kaiken lisäksi mulla on menossa 6 päivän työputki. Mä pelkään itteeni, pelkään ett voimat loppuu kesken ja mä annan periksi.

Mä aloin selailemaan vanhoja päiväkirjamerkintöjä ja löysin tällasta tekstiä:

14.7.2006
Hankalaa on ollu vaikka on hyviäkin päivä sattunu välillä kohdalle. K teki sen taas. Sen jälkeen halusin päästä pois, tai ainakin eroon kaikesta naisellisesta mun kropassa. Mä sanoin K:lle, ett eikö kannattais tappaa mut nyt kerralla. Se sano, ett sitten mä pääsisin liian helpolla. En mä haluaisn muistaa koko koko juttua enää, sattuu niin saatanasti. Oon likanen, ilettää. Mutt ainahan mä oon selvinny, on ollu pakko unohtaa.

Kuitenkin mä haluaisin pois. Se olis helpotus kun tietäisin ettei mua satuteta enää, ett kaikki loppuis ja esirippu vedettäis eteen. Näytelmä olis ohi ja olis aika riisua naamiot.

Haluan hautajaisiin punaisia neilikoita, ei mitään suuria kukkalaitteita. Kun makaan arkussa, haluan käteeni yhden punaisen neilikan. Yksinkertainen on kaunista. Kauneinta. Mitään muistopuheita on turha pitää sillä ei kukaan tuntenu mua. Kukaan ei uskaltanu katsoa naamion taa.

25.7.2006
Mä haluan luovuttaa. En jaksa. Lääkkeet laittaa väsyttämään, mutt öisin en saa nukuttua. Joko kävelen kämpää ympäri tai näen painajaisia. Päivisin taas nukkuminen ei oo mahdollista. Enkä mä jaksa opetella kaikkea alusta. Täytyy opetella syömään, luottamaan, elämään ja rakastamaan. Mutt kuka auttais mua?! Sekö joka lopulta vetää maton jalkojen alta ja puukottaa selkään? 

Auttakaa mua. Antakaa mun mennä ja nukahtaa.

Mä oon siis jo vuosia sitten ollu lähellä luovuttaa ja mielestäni oon ollu reilu ja antanu elämälle paljon aikaa näyttää sillä olevan mulle vielä jotain. Mutt ei, synkemmäksi menee vuosi vuodelta. Nykyhetki eroaa menneestä vain siten, ett nyt mulla on suunnitelma, varasuunnitelma ja sitä seuraava suunnitelma. Enää itsetuhoisuus ei oo mitään ahistuksen luomaa sanahelinää vaan se on silkkaa totta. Kuolema olis suuri armahdus, pelastus joka lopettais tän kaiken. Kuoleman myötä tulis rauha, levollisuus ja mielen tyyneys. Enää kukaan ei pääsis hyötyyn musta tai käyttämään mua. Jäljelle jäis vain mun sielu jota kukaan ei vois koskettaa eikä nähdä. Mä oisin vapaa.

Tajusin tänään ryhmässä ollessa ett etenkin kun Ninni-osanen on päällä, niin kaipaan syliä, huolenpitoa ja silittelyä, aivan kuin pieni lapsi. Häpeän tuota tunnetta!! On häpeä myöntää haluavansa jotain noin...lapsellista! Hävettää ett voin olla niin heikko ett haluaisin toisen ottavan mut lähelle, pitävän lujasti kii ja silittävän mun hiuksia. Säälittävää raukkamaisuutta! Toi tunne ja halu on jotain paljon syvempää kuin tavallinen läheisyydenkaipuu. Mä en tajua miten voin vaatia toista koskettaan mua! Enhän mä uskalla mennä hierojallekkaan kun en en voi pakottaa ketään koskemaan mua, ajattelen olevani niin mätänevä ja vastenmielinen ettei mulla oo oikeutta olettaa sellasta. Siks tunnen suurta häpeää tuosta kosketuksen- ja läheisyyden halustakin. Häpeän itsekkyyttäni niin syvästi.

Tunnen olevani niin pohjalla etten enää syvemmälle pääse. Mä todellakin nyt vain kulutan aikaa kunnes aika on oikea. Mulla ei oo tulevaisuudessa mitään muuta odotettavaa. Vain kuolema.

Mammari.

Silmät itkusta turvonneet ja niin saakutin kipeet. Lähes koko eilinen päivä  meni kyyneleiden parissa ja uudet alko valumaan poskia pitkin just kun olin saanu edelliset pyyhittyä pois. Eilinen päivä oli täynnä surua, tuskaa ja toivottomuutta. Sama tunne löysi tiensä myös tähän päivään.

Tulin just terapiasta. Ekaa kertaa me puhuttiin mun itsetuhoisuudesta ja halusta kuolla, mutt harmi ett sain sanottua asiasta vasta sen verran tapaamisen loppupuolella ett keskustelu aiheesta jäi aika lyhyeen. Mutt nyt se on sanottu. Olo on tyhjä, väsyny. Tunnen itteni pelkuriksi, en tiiä miks. Kai siks, koska se "Paha"-osanen on sitä mieltä ett oon juorukello koska menin paljastamaan suunnitelmat aikuisille. Se ilkkuu ja ilkkuu, haukkuu mua mammariksi.

Huoh...

Totuus sattuu.

Päivä on menny hiljasissa tunnelmissa. Ei mun mieli oo muuttunu mihinkään, mutt... beijb laitto mut kohtaamaan oikein kunnolla sen miten mun itsemurha vaikuttais muihin, lähinnä poikaani. Se laitto mut myös kunnolla näkemään sen miten mun halu tappaa itteni vaikuttaa siihen. Kyllähän mä oon sen tienny ettei itsetuhonen ihminen oo unelmapuoliso, mutt... nyt tajuan sen joka ikisellä aivosolulla kuinka paha mun kans on olla. Se vetää vakavaksi. Beijb kerto myös, ett jonku aikaa sitten se oli ollu yhteydessä mun vanhempiin ja sanonu ett nyt tarvittais muidenki apua ja ett sen keinot ja voimat mun suhteen alkaa loppua. Beijb myös sano huomanneensa ettei ketään kiinnosta, ei kukaan muuttanu käyttäytymistään yhtään mitenkään eikä myöskään saanu apua mun suhteen. Isäkin kävi täällä vähän aikaa sitten vaan sen vuoksi mitä äiti oli sille menny valehtelemaan. Beijb oli pyytäny mulle niiltä apua aiemmin tuota episodia...Oli aika kamalaa kuulla toisenkin huomanneen saman asian minkä mäkin ja kaikki ei ollu mun sairaan mielen luomaa kuvitelmaa. Eli, ihmiset mun ympäriltä oikiasti vähenee. Totuus sattuu, joskus niin saatanasti.

I let go.

Niin lähellä, mutt en onnistunu. Helvetti...

Eilinen päivä meni erittäin alamaissa. Töissäkään en onnistunu kovasta yrityksestä huolimatta näytteleen sitä ilosta ja aina niin ystävällistä hoitajaa. (niin, sehän mä oon ammatiltani. Kuinka outoa ett viimeset voimani haluan käyttää muiden hoitamiseen mutt itteni kohalla voimat on lopussa. ) Noh, erät työkaverini tuli mun luo kysyen ett onko mulla kaikki hyvin ja ett näytän surulliselta. Kerroin jotain ympäripyöreetä väsymyksestä ja kiukusta kaupungin säästölinjauksia kohtaan. Selitys meni läpi ja työkaveri intoutui itsekkin purkamaan tuntojaan nykypäivän hoitoalan säästöistä.

Kotona ollessa lamaantuminen meni koko ajan syvemmälle. Itku oli koko ajan herkässä. Beijb käytti  mua kattomassa lähellä olevia koirien agilityn SM-kisoja yrittäen saaha mun ajatuksia muualle ja hetken mä onnistuin nauttimaan. Aurinko paisto ja kaikkialla oli ilosia ihmisiä, naurua ja keskustelunsorinaa. Oli ihana kattoa koiria jotka antavat kaikkensa ja ovat niin intoa täynnä touhutessaan yhdessä emäntänsä/isäntänsä kanssa. Pian alko siellä ihmisjoukon keskellä tuntuun oudolta, ihan ku kaikki mun ympärillä muuttuis vähitellen harmaaksi ja ahistavaksi. Se oli han ku kaunis maisema alkais muuttua ihan toiseksi.

Tässä esimerkki metsäkuvan avulla miten erillaiseksi kaikki meni mun mielessä.





Mun oli pakko mennä ihmisten keskeltä syrjään ja menin istumaan nurmialueen reunalle. Tiesin tuottaneeni beijbelle pettymyksen, se varmaan ajatteli mun alkavan taas häröillä. Tunsin itteni kiittämättömäksi, hävetti. Selitin selän olevan kipeä kaikesta työnteosta ja seisominen ahtaasti teki sen vaan kipeämmäksi.

Kotona katoin telkkarista jotain ohjelmaa jossa oli eri päihdeaddikteja ja niiden perhe teki intervention, eli puuttuvat asioihin ja tulivat väliin. Mun sanoin ne pelasti sen addiktin oman perheen tuella, rakkaudella, välittämisellä. Kyyneleet valu.Tunsin olevani yksinäisempi kuin koskaan. Mun sisällä oli pelkkää mustaa. Sammutin puhelimeni, sillä en halunnu sen soivan enkä halunnu olla kenenkään saatavilla. En enää.

Illan tullessa mä aloin meikkaamaan. Laitoin vahvemman meikin naamaan, laitoin hiukset suolasuihkeella ja vaihdoin vaatteet. Sitten tuli tarve laittaa keittiö kuntoon joten laitoin tiskit koneeseen ja pesin pyödät. Siistiä täytyy olla, niin mieli mulle kuiski. Vähän myöhemmin beijb kysy minne oon menossa ja kerroin lähteväni kaupungille. Lähtisin viettämään lauantai-iltaa kuten monet  muutkin ihmiset. Beijb istutti mut alas sohvalle, kai se huomas etten mä ollu mä, vaan ihan joku muu ja etten mä puhunu totta. Siinä me saikattiin ja mä pidin pääni. Täytin laukussani olevan pullon vedellä, lääkkeet siellä olikin jo valmiiksi. Lähdin.

Suunnitelmani oli kertoa meneväni baariin siksi koska silloin beijb ei odottais mua pian kotiin, mulla siis olis aikaa ennen ku se ehtis huolestua. Kävelin ympäriinsä ja kävin järven rannalla, en sen missä yleensä käyn vaan tuon toisen. Se olis yks hyvä paikka, siinä oli yks kohta josta pääsis käveleen veteen erittäin kauas ja vieläpä niin ettei sitä paikkaa näkyis. Sitten vaan kulutin aikaa. Tarkotukseni oli toteuttaa suunnitelma siitä mistä kirjotin yhessä postauksessa, eli otan lääkkeitä sen verran ett tuun tosi väsyneeksi ja voimattomaksi, veltoksi. Kävelen niin kauas veteen ett veden pinta on ainakin rinnan korkeudella, sitt odotan, nukahan veteen. Siks täytyy kävellä kauas etten mä jaksais enää kävellä takas rantaan jos pakokauhu tulis. Myöhään illalla/yöllä tuo oli tarkotus tehä, sillä silloin ihmisiä on vähän liikkeellä. Käydessäni rannalla siellä oli joitain nuoria, mutt ne lähtis kyllä myöhemmin pois.

Avasin jostain kumman syystä puhelimen jota ei olis pitäny tehä. Sandelssilta oli tullu viesti "Mitäs se Jamppa, mitä kuuluu?" en ensin huomannu viestin olleen tulleen jo puol kasin aikaan, joten epäilin beijben käskeneen Sandelssin kysyvän mun kuulumisia. En tarkkaan  muista mitä kaikkea tapahtu, mutt kai mä möläytin jossain vaiheessa Sandelssille aikeeni, mutt en suostunu kertoon missä oon. Sitt siitä  meni tieto myös beijbelle... En halunnu kertoo missä olin, en aikonu mennä enää takas. En ikinä. Pelko oli kasvanu liian voimakkaaksi enkä vaan nähny elämän jatkamista vaihtoehtona. Halusin kuolla. Kävelin rantatietä aikaa kuluttaessani ja yhtäkkiä näin tien päässä beijben... Tiesin etten pääsis pois ja uskomaton ärsytys tuli pintaan! Tiesin jääneeni kii. Sandels kävi  myös paikalla... ne oli ettiny mua. Kirosin itteeni mielessäni kun olin avannu puhelimen ja annoin asioiden johtaa tuohon. Olin idiootti.

Saikattiin beijben kans, ei halunnu kotiin mutt se ei jättäny mulle vaihtoehtoja. Oli pakko. Kotona huomasin kuinka palelin, olinhan mä ollu aika vähissä vaatteissa ulkona tunteja. Menin kuumaan suihkuun, nappasin rauhottavat naamaan...

Nyt oon tässä. En tiiä mitä ajatella.

???

Haluaisin kirjottaa kaiken ulos, kaiken pahan mikä mun sisällä velloo ja kaiken sen turtuneisuuden, mutt mä en löydä sanoja. Mä en tiiä miten saisin sanottua kaiken ja kerrottua sen kaiken mikä on jääny tähän  mennessä kertomatta. Mutt mä en osaa. En tiiä mitä kirjottaisin, millä sanoilla kaikkea kuvaisin. Sanottavaa olis niin paljon ettei kenenkään aika riitä niitä vastaanottamaan. Enkä mä kyllä jaksa olettaa kenenkään niin tekevän. Kiva kyllä jos niin kävisi.

Hmm...kuten oon aiemmin todennu, niin tää mun blogi menee aina vaan synkemmäksi ja tää on kaukana kevyestä kenttäviihteestä. Mä en pysty lupaamaan sitä jatkossakaan. Tällä hetkellä mä en oo vihanen, en raivoissani, mutt kuitenki mä tunnen jotain niin helvetin paljon etten tunne mitään. Kai tää kuuluu siihen...luovuttamiseen.

Itseäni varten.

Päivämäärä päätetty ja lukkoon lyöty. Nyt vaan annetaan ajan kulua. Tottelen muita ja kerranki teen jotain itteni hyväksi.

Mä, oma itteni?

Oon sekasin. Joku aika sitten alottelin traumaterapiaa ja tulin tietoseksi sellasista sanoista kuin vakauttaminen, dissosiaatio, persoonallisuuden eri osat ja eheytyminen. Esimerkiksi vuosi sitten mulla ei ollu minkäänlaista arvausta siitä millanen "paranemisprosessi" mulla on edessä tai mitä kaikkea tuun kohtaamaan. Olin lapsellisen hyväuskoinen ja kuvittelin eläneeni jo ne huonot hetket. Ei ei ei. Ennen luulin olevani vain mä ja mun sairas mieli, mutt nyt mulla onkin kokonainen perhe mulle täysin vieraita tyyppejä jotka vielä asuu mun sisällä! Yks niistä haluaa jopa saaha mut hengiltä. Tälläkin hetkellä "Paha" kiljuu mun korvaan käheällä äänellään ett miks oon niin vitun tyhmä etten voi ottaa sen apua vastaan ja tarttua sen käteen!! Se huutaa "mä oon ainoa joka haluaa auttaa sua, mä ainoastaan pidän susta huolen, mä oon sun ystävä ja tiiän mikä on sun parhaaksi, Tapa ittes"

Se ei antanu mun olla rauhassa edes vakauttamisryhmässä tänään. Mä en saanu puhuttua siellä mitään, en ehtiny kommentoida mihinkään mitään koska taistelin tuota osasta vastaan. Ryhmässä tunsin oloni helvetin sairaaksi, tuijotin vaan eteeni ja juurrutin itteäni hieromalla jalkoja lattian mattoa vasten. Tunsin olevani itsekäs koska olin vieny jonku muun paikan ryhmässä, en ois saanu olla siellä. Itseviha alko kasvamaan. Joku pieni sisälläni yritti saaha äänensä kuuluviin vakuutella mulla olevan oikeus olla siellä ja vetäjät olivat mut ite valinneet. Tuo väite kumottiin pääni sisällä nopeesti.

Noita uusia "perheeni jäseniä" on ilmestyny kuin sieniä sateella ja mä oon sekasin niiden kans. Tuntuu ett ne kaikki huutaa yhteen ääneen enkä mä saa kenenkään sanoista selvää. Paitsi tuon yhen jonka sanoma on käyny erittäin selväksi. Mä kyllä haluaisin kuulla mitä noilla muillaki ois asiaa.

Musta tuntuu ett mua revitään joka suunnasta enkä mä voi tehä mitään. Mä oon lamaantunu. Mun mieli yrittää keksiä selviytymiskeinoa tai jotain joka helpottais, mutt joku huutaa "KIIRE, NOPEAMMIN! ÄKKIÄ, AIKA LOPPUU!!" Ja mä yritän ja yritän...sydän hakkaa ja kädet hikoo...kuulen sekunttien hakkaavan eteenpäin ja kaikki menee yhä sekasemmaksi mun pään sisällä! Tää on ihan kuin mut pakotettais juoksemaan vaikka mä oon vasta oppinu kävelemään, tää on ihan kuin olisin polkuautolla mottoritiellä, ihan kuin mut oltas laitettu juoksemaan maratoonin mutt kukaan ei tienny mun olevan neliraajahalvaantunu. Mun olo on siis täysin mahdoton! Mulla ei oo keinoja selvitä tällasten tunteiden ja päivien läpi. Ja tietenkin kaiken tuoon lisäksi täytyy selvitä tavallisten arjen asioiden kanssa, kamppailla pelkoja vastaan sekä olla tappamatta itteä. Mä en aina edes saa selville, ett kuka osasista on "päällä" vai oonko mä oma itteni. Vaiko sellasta enää olemassa kuin MÄ, OMA ITTENI? Mä en ymmärrä.

Saadessani pienen takauman pari tuntia sitten, mun mieli kehotti mua pakenemaan vaikka olin omassa kotona. Oisin halunnu lähteä ulos, juosta kauas, kuolla. Mutt menin makuuhuoneeseen. Sydän hakkas ja tuntu pahalta. Mittasin verenpaineen...syke istuessa 127 ja näyttöön tuli myös hälytysmerkki jossa sydän vilkkuu ja heiluu. Se ei ensin saanu edes laskettua paineita sillä mittari pumppas ees taas jonkun aikaa. Takaumat ja hermostuminen yleensäkkin ei siis tee näköjään mulle hyvää. Paska mäihä.

Kyllä tähän päivään mahtu yks ihana juttu joka kylläkin kaikessa mukavuudessaan sai kyyneleet silmiin. Postin mukana tuli kortti jossa luki "Ethän vaan hylkää yhtään unelmaa, sillä unelmat parantaa maailmaa". Kiitos. <3

Mä rukoilen huomisen päivän olevan edes hitusen parempi. Edes vähän.

Kieltolaki voimaan..?

Eilisillan googletuksia. Tiiän mitä mietit, sairasta. Oon huomannu hakeutuvani yhä useammin googlettamaan asioita mitä sairaimmilla hakusanoilla. Ehkä vois olla hyvä ett mulla ois tietokonekielto sillon jos en blogiani kirjottas...mutt sillonki usein vajoan kuvien maailmaan, etenkin ku itelleni merkitsee paljon asioiden/tunteiden laittaminen kuviksi ja kaiken visualisointi. Ehkä multa pitäs kieltää kaikki.

Terapia anto voimia mennä tän päivän läpi ja sain myös uusia ajattelutapoja jotka varmasti olisi hyviä kunhan mä vaan muistaisin ne myös ja etenki sillon ku oon pahalla mielellä, sillon ku en näe missään enää mitään järkeä.

Sen mä ainaki tiiän etten halua eilis illan olotilaa enää ikinä takas. En kestäis uutta hyökyaaltoa.

Mieli vai keho?

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2015060719824441_uu.shtml

Päivä lähti käyntiin tuollasella uutisella. En voinu muuta kuin nauraa mielessäni! Sitten tuli ärsytys. Ärsytys siitä, etten mä kuulu noiden joukkoon. Onhan mulla oireita joita kylläkin tutkitaan ja yks elvytys takana sekä kaupunki. (jep, siellä mä siis asun) Kaks seikkaa tärppää, miks onni ei sitten osunu?!! Tiiän etten sais noin sanoa ja tuollasta haluta, mutt just nyt mä en voi muutakaan. Tässä kaikessa on liian paljon käsiteltävää joten mä kerranki haluaisin mennä sieltä mistä aita on matalin, mielellään kokonaan kaatunu. Mä en enää jaksa. Musta tuntuu ett koko kroppa on jo väsyny tähän. Päivällä töissä ollessa alko pistään rintaan pieninä pistoina sillon tällön, nyt siinä on koko ajan sellanen "rutistava" kipu. Se ei oo voimakas, mutt sen tuntee kyllä. En tiiä kumpi antaa ennemmin periksi, mun mieli vai keho.

Oon käsitely mielessäni äitini sekä siskoni tempauksia ja ne vaivaa mua yhä. Jatkuvasti mä mietin, ett miks saamatta vastauksia. On pelottavaa kuinka ihmiset yks kerrallaan karsiutuu pois ympäriltä ja vaikka äiti ja sisko ei mulle juuri mitään hyvää antaneet, niin siitä huolimatta mä tunnen surua niiden tehdessä valinnat ja päätökset satuttaa mua. Musta tuntuu ett oon kiittämätön koska mulle ei muka riittäny mikään ja omaa itsekkyyttäni rajaan ne elämäni ulkopuolelle.

Mulla ois alunperin pitäny perjantaina olla kontrolliaika omahoitajani luo jota ootin kovasti, sillä halusin puhua lääkityksestäni. Se sitt kuitenkin peruuntu koska hoitajalla oli korvakipua ja aika lääkärille. Mun aika siirty sitten tälle päivälle klo 15.00 mutt aamupäivällä sain viestin ett aika on peruttu. Sekin oli yks naula arkkuun. Tuntuu ett vaikka mä kuinka yritän niin mun edestä viiään koko ajan pois kaikki mistä voisin vähän saaha pidettyä kii etten uppoa. Mä huidon ja huidon...

Tää on toivotonta. Oon pahoillani ettei multa irtoa yhtään mukavempaa tekstiä, mutt mä en halua lähtee kaunistelemaan vointiani tai elämääni. Haluan kertoa millasta mun maailmassa on. Siellä on pimeetä, sairasta, tuskasta ja veristä. Kahlaan siellä kaiken keskellä sokkona poikani ja beijben takia. Itseni vuoksi mä en jaksa taistella, en minuuttiakaan.

Silmät on taas itketyt. Sain Kaimalta lohduttavia viestejä, mutt tunnen huonoa omaatuntoa siitäkin etten mä kykene piristymään tai vannomaan selviäväni. Mä tunnen huonoa omaatuntoa siitä etten mä kerro kenellekkään tarvitsevani apua, en osaa. En tiiä miten sillon kuuluu toimia! Enhän mä tiiä miten mua voi auttaa! Arvostan teitä kaikkia kuitenkin erittäin paljon jotka ootte mua tavalla tai toisella auttaneet/tukeneet. Kiitos koko (kipeästä) sydämestäni. <3 Jonain päivinä haluan uskoa parempaan, mutt tämä ei oo yks niistä. Tää on yks synkimmistä. Tänään mietin kunnolla sitä, ett jaksaisinko kävellä lähellä olevaan sekatavarakauppaan ja ostaa köyttä. Mietin sitä aidosti. Mun olo oli niin musertava, sitä on vaikia kuvailla niin ett sen raastavuuden vois ymmärtää! Jokin kuitenkin piti mut tässä paikoillaan. Annoin kyyneleiden valua.

Huomenna aamulla terapia. Sitt illaksi töihin.

Millon tää loppuu?

Ei muuta.

Tässä tärkeimmät.

Siinäpä ne. Ei muuta.

Paha puhuu suunsa puhtaaksi.

Mä oon vapaa äitini kahleista. Viimein tajusin kuinka se on halunnu pitää mua hallinnassaan keinolla millä hyvänsä, huolimatta siitä miten sen tempaukset tulee mua satuttamaan tai vaikuttamaan. Tämä päivä on ollu helvetin raskas ja silmät on itkusta turvoksissa. Mä en laittanu hiuksiani siististi ponnarille, vaan annoin ne olla valtoimenaan ja laitoin vielä suolavesisuihketta korostamaan hiusten laineita. Meikkikin oli hitusen normaalia tummempi. Ovikellon soidessa sydän alko jyskyttään ja tunsin kuinka pelko valtas mun kehon. Beijb kävi avaan oven ja isä tuli sisään, mentiin olkkariin. Sitt jysähti. Huutoa, itkua, surua ja raivoa. Sitä kaikkea. Mun kädet tärisi ja tuntu ihan kun kroppa ois täynnä sähköä. Tunsin menettäväni tilanteen kunnes musta tuli "Paha".

Hieman taustaa; eli äitini on usein pyytäny mua puhumaan sille ja se on jankannu haluavansa auttaa kaikissa asioissa ja olevansa tukena ja blaa blaa blaa. Nyt sitten beijb oli muutama päivä sitten pyytäny äitiltäni apua eräässä asiassa ja sanonu myös ettei mulle sais kertoo jotta en huolestuis koska mä en voi hyvin ja mielessä on muutenkin jo paljon murheita. Beijb oli myös pyytäny ettei isälleni kerrottais koska se on niin kamala hermostuessaan.Tästäpä villiintyneenä äiti meni ottamaan yhteyttä isääni ja kertoillut oman version tuosta avun pyytämisestä, muunnellut ja liiotellut asiaa sekä keksiny omasta päästään lisääkin, sekä kerto isälle ett beijb salaa multa asioita. Tottakai isä hermostuu sellasesta, etenki ku se on uskomattoman tempperamenttinen tyyppi. Vihastuessaan se on myös saatanan pelottava ja äitini tietää sen myös. Tästä tietosena se kuitenkin halus mennä valehtelemaan isälleni ja tyynen rauhallisena oottaa kotonaan kuinka mä ja beijb tullaan saamaan haukkuja! Kas kun ei uskaltanu ite tulla paikalle!

"Pahan" ollessa päällä mä huusin isälleni, ett jumalauta te kaikki aina jauhatte sitä kuinka haluatte kuulua mun elämään, haluatte auttaa ja olla tukena, mutt sitten kun mä vuosien ja vuosien turkan jälkeen alan opetteleen avun pyytämistä niin siitä tulee paskaa niskaan ja puukkoa selkään. Voitte jatkossa olla täysin varmoja siitä, ett tuun pitämään meijän perheen ja mun asiat ihan omana tietona, me ei ikinä enää tulla pyytämään apua keneltäkään! Enhän mä saanu apua sillonkaan kun soitin kotiin ja itkien anelin jonkun hakevan mut kotiin, pari päivää ennen ku mut myytiin. Eikä kukaan lohduta mua kun törmään menneisyyteeni ja näen sitä joka kävi ***** kans panemassa mua! Ei kukaan teistä oo ollu mun tukena kun oon teitä tarvinnu! Mä oon saatanan kyllästyny hyssyttelyyn, mä en enää vaikene!

Mä annoin isäni kuulla kaiken. Paljonhan se on tienny, mutt nyt sitten tietää aivan kaiken. Isäni tietää isäpuolestani, joka nyt on kuollu, mutt ei tainnu tietää isäpuoleni kaverista ja siitä ett se on elossa ja asuu lähellä. Se ei myöskään tienny mitä tapahtui kun pyörin sen yhen tyypin kans, nyt se tietää miks mua näky niin harvoin. Se tietää kaiken. Beijb myös sano sille ett Jaska voi oikiasti paljon huonommin mitä se antaa ymmärtää ja näyttelee olevansa. Nyt isä tietää senkin.

Mun olo on tyhjä. Juteltiin rauhotuttuamme pitkään ja isäni kans asiat on kunnossa. Se sano ett ois pitäny heti hoksata tajuta ettei puoletkaan oo totta mitä äitini suusta tulee. Sain kuulla ett äiti käytti alkoholia paljon jo niiden ollessa naimissa ja kuinka sillä on aina ollu tapana muutella asioita. Isä harmitteli sitä miks se ei heti muistannu millanen äiti on.

Mulla on olo niin ku oisin oikiasti vapautunu kahleista, päässyt vankilasta lopullisesti. Isä soitti siskolleni ja sano etteivät saa äitin kans pitää muhun mitään yhteyttä. Samaan aikaan mä oon ilonen ja levollinen, mutt samalla taas mä tunnen surua jostain. Surua kai siitä ett uskoin näin pitkään äitin muuttuvan, surua siitä ett kaiken lupausten ja vannomisien jälkeen äiti sai mut kääntymään sen puoleen ja sitt se rikkoo kaiken. Viime kerralla kun äiti ja sisko oli jonkun aikaa ollu elämäni ulkopuolella ne rukoili mua antaan niille yhen mahollisuuden. Mä annoin. Mä en tiiä oonko enemmän surullinen vai vihanen siitä ett mä tyhmyyttäni annoin mahollisuuden vai siitä ett ne rikko kaiken. Jankkaan päässä koko ajan kaikkea mitä kuulin äitin sanoneen ja mietin vaan yhtä asiaa: MIKSI?! Haluaako se todellakin varmistaa etten mä joku kerta jaksakkaan nousta kuopasta jonka ne on mulle kaivanu? Mitä niin pahaa mä oon sille tehny?

Kuka osanen hoitaa homman?

Istun tutulla paikallani sohvan nurkassa viltin alla ja juon aamukahvia. Tunnen sydämeni hakkaavan normaalia nopeammin, sekin siis vaistoaa jotain tapahtuvan. Mun mieli taas...en osaa sanoa kumpi osanen on päällä, se pieni ja oli valassa pari päivää sitten ja joka tuli itelleni suurena yllätyksenä vai odottaako vuoroaan tuo "Paha"-tyttö. Tasapainoilen näiden kahden ääripään välillä. Nyt musta kyllä tuntuu, ett tuo pienen aika on ensin ja kunhan "kaikki on ohi" niin valloilleen pääsee tuo "Paha".

Mietit varmaan ett mitä ihmettä on tapahtumassa, joten muistutan ett isäni on siis tulossa käymään. Keskiviikkona laitto sen tekstarin jossa ilmmotti tulostaan klo 12 ja kertoi ettei pojan tarvi olla paikalla, mutt beijben täytyy ja etten  mä sais beijbelle kertoa hänen tulostaan. Isä kerto haluavansa kertoa asian kasvotusten. Keskiviikkona hämmästyin reagtiostani ja joku tuossa tilanteessa oli täysin odottamaton triggeri. Välittömästi olin vajonnu lapsuuteen ja mielikuvitusmaailmaan. Nyt taidan olla vajoamassa sinne jälleen. Ohan isä käynyt meillä ennenkin, mutt nyt tunnen ettei joku asia oo ok. Jo keskiviikkona aloin miettimään ett mitä pahaa mä oon tehny. Keskiviikkoiltana huomasin tehneeni jotain "outoa". Kun olin saanu viestin isältä ja pelko valtas mielen, niin välittömästi menin kylppäriin ja laitoin hiukseni nutturalle ylös ja pitkät etuhiukseni pinnillä kii. jokin sano mun päässä "hiukset ei saa roikkua silmillä ja pitää olla siistin näkönen, äkkiä hiukset ponnarille". Lapsuudessa isä leikkas mun ja siskoni hiukset ja ne oli usein lyhyet. Nyt hiukseni on aika pitkät, epätasaiset, enkä juuri koskaan harjaa hiuksiani, haluan pitää ne ns. sekaisin. Hiuksissani on luonnonkiharaa joten ne on aina vähän miten sattuu. Ja hiukseni on punaiset. Tällä hetkellä hiukset on auki, saa nähä miten käy kun isäni tulo lähestyy. Hämmentää ajatus ett käyttäytymiseni voi muuttua noin ja yltää niinkin arkiseen asiaan kuin hiuksiin.

Mun sydän hakkaa yhä. Eilen illalla se kävi tosi voimakkaasti ylikierroksilla ja mua pelotti. Se ei tuntunu rauhottuvan millään vaikka yritin kaikkia rauhottumiskeinoja mitä muistin. Aloin siivoamaan ja laitoin itteni kiireiseksi jotta kestäisin oloa itteni kans. Ei onnistunu, kaikki jäi kesken. Lopulta otin rauhottavat naamaan.

Mua pelottaa yhä aivan saatanasti.Kädet hikoo. Haluan paeta omasta kotoa. Alan siivoamaan loppuun.

Just peace.

Tiedättekö sen tosi voimakkaan rauhan ja helpotuksen tunteen kun ootte saanu tehtyä jonkun ison päätöksen. Se on ihan ku...hmm...täysin eristyksessä ollut vanki näkisi auringon vuosien ja vuosien jälkeen. Se tunne on huumaava, sisällä päin tuntee pelkkää rauhaa. Se tunne kun oot antanu kaikkes ja viimein saat päästää irti, lopettaa taistelun. Se tuntuu kuin veri kiehuis mun suonissa. Mua  hymyilyttää.

Odottamaton triggeri.

Tänään on menny lujaa. Ryhmässä jatkettiin aika pitkälti samassa aiheessa kuin viimeksi, eli tunteiden tuntemista, niiden kanssa toimeentulemista sekä sisäisestä rauhasta ja turvallisuudesta. Aihe tuli taas liikaa iholle ja mun oli vaikee kuunnella. Pääni sisällä näytin kai tältä:

Mutt siinä mä vaan istuin penkilläni ja koitin ankkuroitua siihen hetkeen sekä pysyä kuulolla. Kaikki oli niin totta ett alko ärsyttään! Mutt niinhän sitä sanotaan ett totuus tekee kipeää. Välillä tunsin kuinka mun sydän otti ylikierroksia ja sitä kovemmin mä taas yritin rauhottaa itteni, mutt sitt taas tunsin katoavani muualle omiin maailmoihini. Se oli yhtä oravanpyörää! Ryhmän loputtua halusin päästä nopeesti tilanteesta pois ja ulos. Autossa istuessa tuli taas se hajanainen olo ja hengittäminen oli välillä vaikeeta, nenän kautta hengittäen tuntu etten saanu tarpeeks ilmaa joten joutuin välillä haukkaamaan happea suun kautta. Ihan ku joku ois istunu rintakehän päällä, hengästytti, sydän hakkas.

Kaikki meni vielä raskaammaksi päästessäni kotiin. Sain isältä tekstarin jossa se ilmotti tulevansa perjantaina käymään klo 12. Siinä luki myös, ett pojan ei tarvi olla kotona, mutt beijben täytyy. Mä en kuitenkaan sais kertoo beijbelle tästä. Isä haluaa kertoa asiansa kasvotusten ja ei ehi näkemään ennen perjantaita. Se oli eilen yrittäny soittaa mulle, mutt olin töissä. Nyt mua sitt hermostuttaa aivan saatanasti ja sydän ei viestistä ainakaan rauhottunu! Ja perjantaihin pitäis oottaa! Viestin saatuani mulle tuli uskomaton tarve suojautua, puolustautua vaikka en ees tienny mistä oli kyse! Pian tajusin viestin olleen triggeri. Palasin lapsuuteen, olin pieni. Olen yhä. En kuitenkaan oo Ninni, sillä oon nuorempi. Välittömästi olin turvapaikassani johon pakenin lapsena. Mieleni vei mut keskelle satumaista metsää jossa on turvallista olla.

Mä oon ny aika sekasin, en tiiä mitä ajatella. Vaikka parin viime vuoden aikana ollaan lähennytty isän kans tosi paljon ja isä on muutenkin ollu apuna kaikessa, niin näköjään yhä jossain on olemassa joku pieni reppana joka pelkää. Viestin saatua aloin heti miettiin, ett nyt pitää alkaa siivoamaan, pyykkäämään jne. ja laittaa muutenkin koti kuntoon (niin ku se ei sitä nyt olis). Tiiän isän olevan tarkka siisteydestä ja muusta, mutt enpä mä nyt usko ett syy sen kyläilyyn on kodin siisteydessä. Mä en helkutti vie tiiä yhtään mikä nyt on homman nimi ja kaikki tuollanen epätietosuus saa mut pois tolaltaan! Mä en osaa rauhottaa tätä pientä joka mun sisällä huutaa ja itkee. Sitä pelottaa. Mua pelottaa.

Mä en nyt kykene kirjottaan eilisestä terapiakäynnistä, se siis jää myöhemmäksi. Mieli laukkaa niin jumalatonta vauhtia ja tuntuu ett hajoon, leviän.

Pikaista.

Voi taivas mikä päivä! Nyt on kyllä kaikkensa antanu olo... Aamuinen terapia sekotti mieltä, tai noh, ehkä se autto mua ymmärtämään asioita paremmin joka sitt saa mut hämmentyneeksi. Olin terapian jälkeen jo väsyny ja sitt piti pakertaa vielä iltavuoro läpi. Ja mun tuuri ei tehny poikkeusta eikä onni suosinu, vaan iltavuorokin oli tosi raskas ja helkutin kiireinen! Jalat huutaa hoosiannaa ja mieli on ihan omilla teillään. Nyt sitt pitäs saaha ittensä rauhottuun unten maille jotta jaksan herätä aamuvuoroon josta sitten suuntaan vakauttamisryhmän kokoontumiseen. Sama tahti siis jatkuu. :/ pikkusen voin käyä ylikierroksilla huomenna ryhmän jälkeen...


Nyt ei irtoa ajanpuutteen vuoksi enempää tekstiä, huomenna paremmalla onnella. Hyvää yötä ja "rauhallisia" unia!

Äitinä olemisen ihanuus ja kamaluus.

Jopas oli päivä! Aamu alko väsyneissä tunnelmissa sillä en ois millään jaksanu herätä, silmät halus pysyä kiinni. Poikakin oli nukahtanu uudelleen herätyksensä jälkeen ja pikkusen meinas tulla kiire jotta ehti ajoissa leirille. Mä yritin saaha kahvista virtaa ja laitoin meikit kasvoille, eväät kassiin ja ulos. Ensin palauttaan Holter-nauha sairaalaan, sitten palautekeskusteluun jossa mun mielenkiinto oli keskittyny aivan muuhun kuin olennaiseen. Ne näytti pätkiä jota olivat kuvannu kun mä ja poika suoritettiin meille annettuja tehtäviä. Mä tuijotin koko ajan itteeni ja mietin kuinka rumalta mä näytin ja kuinka iso mä olin. Mietin, ett "hyi taivas, etpä tyttö noin naureskelis jos tietäsit miltä näytät"! Tiiän kyllä ett kuvissa jokainen näkee ittensä toisenlaisena ja aina vääränlaisena, mutt tuo oli jotenki erillaista. Se oli ihan eri tyttö minkä mä nään kotona peilistä, tunnuin jotenki vieraalta. Ihan outo tunne...

Mutt kaikinpuolin saatiin pojan kans hyvää palautetta ja ne sano, ett nauhalta näky selvästi meijän lämpimät välit ja ett me ollaan totuttu puuhastelemaan yhessä kaikkea. Puhuttiin niiden kans siitä, ett kuinka vaikeaa siitä voi tulla kun poika tulee kunnolla murrosikään ja alkaa irrottautumaan. Toinen vetäjistä sano, ett joillekin vakavasti traumatisoituneille lapsen vauvaikä voi olla erittäin vaikea, mutt mä kerroin ite nauttineeni raskausajasta ja pojan vauva-ajasta. Juteltiin siitä ja vetäjä ihmetteli sitä, ett yövalvomisista ja kaikesta muusta huolimatta koen sen olleen itelleni helpompaa kuin nyt pojan alkaessa vähän itsenäistyä. Kerroin, ett tiesin mitä äitinä oleminen tulis olemaan joten mikään ei poikani kohalla järkyttäny tai tullu uutena yllätyksenä; olinhan mä hoitanu veljeni jo aiemmin. Kerroin, etten mä pojan syntymän jälkeen pitäny ees äitiyslomaa, opiskelin ja hoidin pojan, yksin. Toista vanhempaa ei ollut, enkä mä sitä kyllä tarvinnutkaan. Kaikesta huolimatta se oli ihanaa aikaa, rakastin sitä kun pieni nyytti tarvi mua. Halusin olla hyvä äiti ja tehä parhaani. Nyt taas tuntuu ettei poika tarvi mua enää kun tulee isoksi ja alkaa jo olemaan omia menoja ja muuta. Vaikka kyllähän mä tiiän ettei poikani tuu olemaan aikuinen vielä pitkiin aikoihin ja tulee tarvimaan äitiään, mutt kuitenki se tuntuu pahalta.

Mulle sanottiin, ett kai mä tiesin kuinka vääristyny kuva mulla on itestäni ja ett asiat oli menny väärin koska olin joutunu olemaan äiti veljelleni. Tiesinhän mä. Ei mulla koskaan ollu aikaa miettiä kuka mä oon ja mitä haluan. Nyt mä sitt oon hitusen sekasin kun pitäs oppia ajattelemaan ett mullakin on väliä. Ei tunnu menevän jakeluun ei.

Huomenna olis taas terapia. En jaksais. Tää päivä oli jo ihan tarpeeksi mieltä kuormittava. Jos vaikka saisin nukuttua niin ehkäpä aamulla on toiset ajatukset. Toivottavasti.