Kasa pelkkää paskaa

Itseinho eilisestä on kasvanu. Oon yrittäny ajatella positiivisesti, mutt ei se kauaa onnistu. Mä en osaa nähä itessäni mitään hyvää, en nää itteeni ees kelvollisena. Mä en tiiä oonko mä tyttö,nainen vai vaan kasa jotain mätäneviä kehonosia. Mä ymmärrän miks mua ei oo koheltu hyvin; siksi koska ei kukaan oo tienny mikä mä oon, mulla ei oo ollu väliä. Juuri sen takia mä oon vajonnu polvilleni niin monta kertaa koska mun ei kuulu selvitä. Siks mä oon romahdettuani taistellu yksin koska ei kukaan oo halunnu mun selviävän. Enkä mä nää itteeni vielkään tarpeeks hyvänä jotta kukaan seisois mun vierellä ku maailma potkii päähän.

Mä oon niin vihanen, täynnä raivoa!!  Mistä mä saan mun ihmisarvon takas?!!?

Likanen lutka...

Sain työputken tehtyä ja pääsin kotiin nukkuun. Oon ollu koko päivän aivan saakutin väsyny,koko keho on puuduksissa. Onneks noi tuollaset työvuorot on harvassa.

Päivä on menny ihan hyvin,makoiltiin beijbn kans sohvalla,nyhrättiin ja oltiin vaan lähekkäin. Tuntu jumalaisen hyvälle painautua toista vasten,nauttia sen ihanasta tuoksusta. Se tuntu niin oikialta. Siinä oli hyvä olla.
Kunnes mun mieleen tuli pelko siitä etten mä oiskaan beijbeni unelmavaimo...sillä kuka haluaa tehä huorasta vaimon? Sillä sehän mä oon...olin. Myyty nainen on likanen lutka...

morsiamen kuuluu olla kaikkea sitä mitä mä en oo. Mä oon mä. Haluaisin tuntee ees hääpäivänä tuntee itteni kelvolliseksi,kauniiksi ja hyväksi! Tai kumpa en ois täysin naurettava puvussani kuten kävi bikiniostoksilla alkukesällä. Entä jos tää kroppa on taas ihan vieras?!

Voi jumalauta näitä mun ongelmia,alan kuulostamaan idiootilta...

Vedetään tuplana!

Jep, yövuorossa. Alunperin tulin tänään iltavuoroon, mutt yökkö oli sairastunu niin kappas, mä jäin tekeen yövuoron putkeen. Teen yövuoroja normaalisti aika harvoin, mutt nyt ajattelin suostua ku en muutenkaan saa nukuttua. Valvotaan sitt kunnolla! Mulla ois ollu iltavuoron jälkeen sitt aamuvuoro ja yöunet ois jääny taas tosi vähään ja ajattelin ett paljo helpommalla pääsen ku jään tekeen yövuoron. Vaikkakin yksin valvominen on tylsää. Kello on ny jotain yks yöllä ja töissä hiljanen väli joten kirjottelen tässä kuulumisia. Mua ei väsytä ollenkaan joten ihan mukavasti tää yö tässä menee.

Mieli on ollu taas vähän parempi, ja saatiin vähän mietittyä häähommeleita beijben kans. Tutkittiin kaupungin hotelleja ja vertailtiin millasia tarjouksia niillä on hääyötä ajatellen. Löyettiin aika pian molempia miellyttävä paikka ja siellä hääyöhön kuulu paljon sellasta mitä en osannu ees ajatella! Päädyttiin ottaan sviitti (kerrankos sitä) sillä se ei hinnassa paljoa tehny lisää ja tarjoukseen sisältyy mieletön aamiainen kuohuviineineen, croissanteineen, kylmäsavulohineen, suklaakakkuineen jne. Ja sviitissä on parveke merinäköalalla (uijui) sekä oma sauna. Mä meinasin ensin haluta hieman vaatimattomampaan huoneeseen mutt se ei tosiaan ollu paljoa halvempi niin päätettiin hemmotella itteämme ihan kunnolla. :)  huomenna, tais siis tänään ku kotiin pääsen ja nukun vähän, niin varataan huone jotta ei varmasti jäähä ilman. :) hoksasin vähän myöhemmin ett aiemmin ku se hotelli tänne rakennettiin mä olin sanonu kullalleni, ett mennäänkö joskus tuonne ja beijb siihen oli sanonu, ett "joo, hääyönä". Ja siitä on jo aikaa kauan, mutt näköjään niin tässä tulee tapahtuun. Me mennään siihen hotelliin, meidän hääyönä. ♥

Hmm...mä oon yrittäny miettiä kaikkee mitä voisin kehitellä hääyöksi, jotain extraa. Mutt en tiiä vielä... ehkä jotai...hmm...tai sitt...tai ehkäpä... ;)

Juuh, takaisin töihin!

Tasapainoilua elämän nuoralla

Huono päivä. Ei raastavan kamala, mutt huono. Oon väsyny. Ja tunnen siitä huonoa omaatuntoa. Mä en koskaan anna itelleni lupaa väsyä ( tai myöntää sitä), mä jaksan mitä vaan. Mun pitää jaksaa. On aina pitäny.

Mä yritän tasapainoilla työelämän ja arjen kans, tulla niissä toimeen sairaan mieleni kans. Se ei oo helppoa enkä mä ees tiiä miten se ois mahollista!? Mä en halua mennä nukkuun, en halua nukahtaa ja sitt ku nukahan mä nään painajaisia. Siks mun täytyy ottaa yölääke ja jos on paha päivä, niin tarvittavista toinen lääke. Sitt mä saan nukuttua, mutt oon sitt hereillä ollessa tosi väsyny. Ja jos tuun iltavuorosta ja seuraavana päivänä on heti aamuvuoro, mun yöunet jää muutenki lyhyeksi ja sitt jos lääkkeet laittaa mut extraväsyneeksi ni huh huh. Mutt ilman lääkettä mä en nuku, en halua nukkua, en halua mennä sänkyyn. En. Eli, teen mä niin tai näin ni ei hyvin mee. :(  mun sairasta mieltä ei oo tarkotettu tavalliseen arkeen jossa tärkeintä on pysyä uraputkessa,kehittyä,kehittyä ja antaa viel vähän enemmän. Mä haluan käyä töissä, mutt välillä tuntuu etten jaksa etenki ku mä teen aina työni hyvin, en tee ikinä vajaata työpanosta. Mutt miten mä jaksan...ku en jaksais...

Mua on myös vaivannu taas yksinäisyys. Se repii mut. Etenki häiden alla ku pitäs olla onnensa kukkuloilla mä tunnen olevani yksin. Ei mulla oo ketään jonka kans tirskua ja suunnitella hääjuhlaa ja kauhitella kuin paljo jännittää ja kaikkee ihanaa. On mulla beijbe,tietenki mutt ei se "tyttöjen juttuista"tajua ja en mä kaikkee halua sen kans läyrytä. On kamala huomata ettei ympärillä oo suurta ystäväjoukkoa jonka kanssa jakaa suuri hetki. Kaikki on menny pois, yks toisensa jälkeen.

Mulla on yks ystävä joka on tietonen häistä ja tulee juhlaan ilomielin. Mutt tavallaan mä viel pelkään vähän häntäki. Oon oppinu ett ennemmin tai myöhemmin kaikki menee pois ja vie kauan aikaa ett mä luotan ihmiseen. Tämä ystävä ei tiiä mun historiasta kaikkea. Se tietää ett jotain pahaa on ollu, mutt ei sen tarkemmin. :/  tiiän, ristiriitasta....haluan ystäviä,mutt pelkään niitä.

Mutt mä en itke. Mä jaksan. Pakko.

Mielenharmia ja hääpukuja

Makaan jo sängyssä ja yölääke alkaa vaikuttaan,mutt ajattelinpa kuitenki tulla kertomaan sanan tai parin verran tästä päivästä.

Ny ku mun isovanhemmat on ollu täällä,tai siis äitini luona,niin myös mun poika on ollu siellä jotta saa viettää aikaa isoisovanhempiensa kanssa. Me,eli siis mä ja beijb ostettiin vähän aikaa sitten pojalle uuet nappulakengät edellisten mentyä vähän pieniksi. Ja kas kas...tänään sain kuulla ett mun äiti oli menny ostaan myös nappikset,kalliit ja hienot. Miks..? Laitoin sille txt ett ois ny ostanu jotai muuta,etenki ku kohta alkaa taas uus kausi pojan oikeassa harrastuksessa,jalkapallo kun on "vaan" ajanvietehommaa. Se laitto vaan takas ett saa poika vaihella kenkiä mielen mukaan ku on usiammat. Just...talvellako tarvitaan monet nappikset?yritin myös selittää,ett mä en haluais opettaa poikaa siihen ett aina saa kaiken mitä haluaa,etenki jos niitä on jo ennestään usiammat. Mutt ei se tajunnu. Kai se halus taas vähätellä meijän ostamia ja piti laittaa paremmaksi. Tai sitt sitä harmittaa niin hitosti ku ei pääse juomaan ku sen uskovaiset vanhemmat on tiellä...äh,en tiiä. Ei toi nappisjuttu kamala oo,mua vaan alko harmittaan.

sitt vähän mukavempaa juttua; taisin löytää mun hääpuvun :) se kolahti ja tuntu itteni näköseltä! Mä en oo mikään kovin perinteinen kermakakkuprinsessa joten oman näkösen puvun löytäminen on ollu hivenen vaikeeta. Löysin puvun netistä ja hinta oli myös mun kukkarolle sopiva,Eli aika matala. Mä en siis raaski maksaa itelle tulevista jutuista ikinä paljoa,enkä taija tehä poikkeusta nytkään. :)

nyt alkaa uni painaan silmiä kii joten lopetan kirjottamisen ja siirryn kirjan pariin ennen unen tuloa. Mä en osaa alkaa nukkuun ikinä ilman lukemista,en en en!! Viime yönä Olin kuulemma kiehnänny ja vaikeroinu unissaan,taisin nähä painajaisia. Toivottavasti tää yö menis paremmin.
kiitos jos luit <3 kauniita unia

Muistoissa eläminen.

Mä oon ny kattonu telkkarista leffaa Vuorovetten prinssi ja se laitto mut miettiin kaikkea. Näytti niin tutulta katsoo sitä miestä joka eli arkeaan ja vähänväliä sen eteen tulee ihan tavallisia asioita jotka palautti sen mieleen menneisyyden, kunnon flashbackejä. Se joutu vastatusten menneisyyden kans koko ajan, se yritti elää ja olla ilonen, mutt se oli sille vaikeeta. Se oli joutunu vaikeneen asioista, se oli pakottanu ittensä unohtaan. Se oli ku mä. Asioita ei oo jos niistä ei puhu, asioita ei oo tapahtunu jos niistä ei puhu. Mitään ei oo olemassa jos sitä ei nää. That's the way it is...

Joudunko mä kohtaan niitä muistoja lopun elämäni? Pääseekö niiden yli ikinä?

Noh, asiasta toiseen. Kävin veljen synttärikahveilla ja kaipa se meni ihan hyvin. Mä tein veljelle kortin johon kirjotin "mistä on 19 vuotiaat ****** tehty" ja aloin luetteleen juttuja jotka oli veljelle tärkeitä lapsena ja kaikkea mitä se teki, sano tai oli. Siitä tuli hieno kortti! :) ku mun äiti luki sem, se kysy ett mitenn mä muistin ne kaikki?! Vastasin vaan tyynesti ett miks en muistais, mutt mun sisällä mä huusin "JUMALAUTA, mähän sen kasvatin, ruokin ja vein leikkiin puistoon! Mähän huolehin ett sillä on kaikki hyvin! Miten voisin unohtaa yhtään mitään?!!??!" Helvetti...

En antanu itelleni lupaa syyä täytekakkuja enkä mitään herkkuja. Beijb anto mulle sen kakkupalasista hilloja( vai lakkojako ne on) ja mansikoita. Siinä mun herkuttelut :)  mieli oli sen verran sekasin ett illalla oli pakko käyä juokseen, Volbeat soimaan ja menoksi! Se teki hyvää.

Huomenna taas töihin, iltavuoro. Äh...

Ai niin, eilen illalla tapahtui jotai ihanaa...jonka lopuks mä kuiskasin " mä nään pieniä lumihiutaleita ja valkosia tähtiä mustalla taivaalla..." ;)

Mä opettelen...

Eilen siis kosahti,kaikki. En muista millon ois tuntunu noin väsyneeltä ku eilen. Mieleen tunkeutu yhellä kertaa liian monta juttua ja ongelmaa ja mä menin solmuun,umpikujaan. Se on kamala tunne ku et vaan yksinkertasesti pääse eteneen,et pääse tilanteesta pois,et tiiä miten jatkat ja mihin suuntaan lähet. Ihan ku seinät alkaa kaatuun ja aika loppuun, melkeen kuulen kuin kello tikittää mun korvaan...kiire...kiire...hätä...kaaos...kiire... Mä en kykene tekeen sillon mitään, mun mieli käpertyy kasaan ihan pieneksi kasaksi. Mun mieli menee piiloon.

Myöhemmin illalla beijb tuli kysyyn ett joko mä haluaisin puhua, sillä olin aiemmin käskeny sitä paniikissani lähtä litomaan ja jättää mut rauhaan. (mä tiiän,oon kamala...) sitt mun kyyneleet alko valuun, mutt en mä vielkään kyenny puhuun. Mun suu ei vaan aukee, sanat ei tuu ulos. Jotain tunteroisen päästä vastasin, ett en pystyny käsitteleen kaikkia asioita ja mun isovanhempien näkeminen (kerron toisella kertaa lisää) ja mun "perheen" tapaaminen yhellä kertaa oli liikaa näin äkkiseltään. Kyllä se ymmärsi, se aina ymmärtää. Mä oon selittäny sille, ett sillon ku mulla on ahistus päällä mä saatan sanoo tosi ilkeetä juttua,mutt mä en oikiasti tarkota mitään pahaa. Mä vaan pelkään sillon niin paljon ja kaikki voima menee kasassa pysymiseen. Kumpa mä löytäisin jonku keinon miten "hallita" oloa kun meinaa levitä ja hajota!! Se on niin kamalaa...satutan kaikkia mun lähellä. Antakaa anteeks...

Mutt mä yllätyin siitä ett puhuin siitä kohtauksesta ja mitä mun mielessä liikku. Se on mulle tosi suuri harppaus! Haluan kuitenki opetella puhuun, luottaan ja uskomaan sekä toivomaan. Siinä on paljon tekemistä mutt mä yritän.

Mä en edelleen voi oikeen hyvin, mieli on surullinen. Mutt olo on parempi ku eilen. Onneks tänään oli nyrkkeilypäivä ja circuit-treeni. Sai hakata pahan olon pois. Mä löin,löin...ja löin...ja löin. Yhä uudelleen ja uudelleen! Annoin kaikkeni ja viel enemmän. Ja kroppa kiittää!

Huomenna on yks vapaapäivä ja myös mun veljen syntymäpäivä. Mennään kakkukahville mun äitin luo ja kai mä taas joudun näkeen siskoni... mun isovanhemmat on siellä myös. Eli ei oo helppo päivä tulossa, mutt se on tärkee päivä veljelle ja meen kyllä paikalle huolimatta muista.

Millon tää loppuu?!

Itkin salaa. Saunassa. Makasin saunan ylälauteella, selällään, yksin. Vartalo oli täysin paljas, iholle muodostu hikikarpaloita...olin täysin paljas,avoin, rikki. Heitin löylyä ja olin hiljaa. Yhtäkkiä tajusin kuinka paljas mä olin...kuinka väsyny ja rikki. Kyyneleet alko valuun kilpaa hikipisaroiden kans. Kyyneleistä tuli pieniä puroja mun poskille, kaulalle... mä itkin piilossa, salaa. Niin teen aina.

Mä haluan unohtaa kaiken. En pysty elään menneisyyden kans, en osaa käsitellä sitä. Mä en tuu toimeen itteni kans. Loppuuhan tää kohta?

Lupaathan?

Jämähän ku tossu paskaan!

Taas mennään...eli tänään ei oo menny hyvin. Tunsin sen jo aamulla ku heräsin töihin ett tästä päivästä ei tuu hyvä. Pinna on ollu kireellä ja oon räjähtämispisteessä koko ajan. Tää olo tulee kyllä usein sillon ku en oo nukkunu hyvin ja viime yöunet jäi tosi vähiin! Ja mieltä painaa monet asiat... mä en kestä ympärillä olevaa paskaa sillon jos oon väsyny...

Ja helvetti, terapeutti on tietenki lakisääteisellä kesälomalla just ku mulla ois paljo kysymyksiä... mua vaan vituttaa niin julmetusti ku en oo aina ollu tämmönen! Mä en ymmärrä miks mä ajoittain "jäädyn", jämähän ku tossu paskaan. Mä en kestä suunnitelmien äkkinäisiä muutoksia. En ymmärrä miks! Ei mulla ennen oo näin ollu!! Vai onko nää olot tuon traumaperäisen stressihäiriön luontaisetuja?! Asioiden pitää olla selkeenä mun mielessä ja järjestyksessä jotta mä tunnen hallitsevan ne, ja jos/kun asia ei mene niin miten olin suunnitellu niin mä meen lukkoon. En pääse eteneen. Sitt se valtaa mun mielen,pakokauhu. Mä hermostun välittömästi jos multa tullaan tivaan, ett mikä ny tuli tai hoputetaan. Mä en pääse pois niistä tilanteista, oon umpikujassa!! Miks näin on?!!?! Ennen mä nautin seikkailuista, nautin elämisestä siinä hetkessä ja siitä tunteesta ku ei tienny mikä nurkan takana oottaa. Ny mä oon tällanen!!

Nyt ei ollu ees suuresta asiasta kyse, vaan lenkkeilystä... voi vittu mä oon vajaa!

On muutaki... mun mummu ja pappa on tullu kaupunkiin mun äidin luo. Mun sisko on kans siellä ja mun veli. Mun poika on siellä myös yökylässä. Mä oon kotona. Mä en enää kuulu sinnekkään ku sairastuin. Tuntuu pahalta olla ulkona omasta "perheestä"...

Mun on paha olla.

Hyviä uutisia maistraatista!

Oon niin ilonen! Olin laittanu aiemmin päivällä sähköpostia meijät "vihkivälle" herralle ja tiedustelin, ett onko mahollista lisätä tilaisuuten jotain omaa jotta se ei olis niin koruton ja kylmä juttu. Kerroin myös pieniä ideoita ja ajatuksia mitä mä oon miettiny. Tämä herrasmies vastas jo parin tunnin päästä ja oli oikein mukavan tuntunen ja ystävällinen! :)  se sano, ett hänellä on myös käytössä se lyhyt kaava mutta tietenki tilaisuudesta on mahollisuus muokata omannäkönen juttu. Kerto myös, ett vihkihuoneessa on pistokkeet musiikin soittamista varten. MÄ OON NIIN ILONEN! :) mä olin pelänny ett mun tuurilla vihkiä on joku saakutin ilkee tyyppi joka laittaa mut itkeen ja ei anna mitään lisäyksen mahollisuuttakaan! Ui että!!

Mä oon aatellu, ett ois ihana jos me molemmat kirjotettas omat sormusvalat, vai millä nimillä niitä kutsutaankaan. Se olis koskettavaa ja herkkää. Ja ku on yks ihana biisi joka oli meille tosi tärkee sillon ku alettiin oleen yhessä vuosia sitten, haluaisin sen sävelmän soimaan taustalle. :)  Oon aiemmin kyselly beijbeltä, ett mitä se haluais ja mitä ajatuksia sillä on, niin vastaus on "hmm,oishan se kiva jotain...empä oo vielä oikeen osannu päättää...hmm,kyllä mä jotain haluaisin" jne. Eli, aikalailla miesten aivoilla hän menee :) ei se oo kai vielä miettiny vaatteitakaan tai muutakaan! :) täytyy kertoa sille toi vihkijän uutinen ja kertoo mun ideat. Ja jospa silläkin ois jotain ajatusta! Nyt täytyy alkaa miettiin niitä juhlia, tai no...erittäin pieniä juhlia. Mulla ku ei paljoa läheisiä ihmisiä oo, ja sukulaisia tai muita en ala kutsumaan erittäin henkilökohtaiseen juhlaan vaan siks koska niin kuuluu tehä. Ei, mä haluan juhlia mulle tärkeiden ihmisten kans.

Mmm...tulin just iltavuorosta kotiin ja poika lähtee mun veljen luo yökylään. Ajattelin piipahtaa suihkussa ja jos korkkais Dvd:n joka tilattiin, Sami Hedbergin uus show; Alive! Ja jospa vähän vaikka hempeilis beijben kans... ;)

Pieni askel parempaan...

Mieli on matalalla, oon edelleen loukkaantunu. Beijb yritti saaha mua puhuun, ja sano taas ettei sen ollu todellakaan tarkotus astua mun varpaille tai muutakaan. Mutt mä en jaksa alkaa selittään taas ett miks reagoin niin voimakkaasti ja miks noi asiat on mulle niin ylitsepääsemättömän vaikeita ja miks mulle on tärkee saaha tuntee ett mulla on homma hanskassa ja asiat on selkeitä. Miks ja miks ja miks... ja en jaksa jos taas pitää alkaa riiteleen ku en osaa sanoo asioita sievästi vaan töräytän aina kaikki suoraan. Sitt ne kuulostaa aivan kamalilta! Perkele! Mä kyllä tiiän ett asioista pitää puhua...

Noh, tänään oli mun yks vapaapäivä ja vietettiin se pojan mieliksi eräässä sisäaktiviteettipuistossa riehumassa. Kokeilin ekaa kertaa parkouria sekä skeittausta ja montaa muuta juttua, kiipeilin seinillä ja temppuradalla, pelasin koripalloa, salibandyä, pesäpalloa sekä hypin trampoliinilla ja laskin renkailla hyppyrimäkeä ja paljon muuta. Kiipeily oli yllättävän raskasta,huh! Huomasin kiipeillessä ja parkouraamassa ett kuin paljon paremmin mun kroppa voi nyt ku jotain vuosi sitten, olin positiivisesti yllättyny! Sain lihaksia käyttämällä itteni heitettyä paaaaljon korkeammalle ja kauemmas mitä uskalsin eka ees ajatella. Piristi mieltä ku sain huomata treenillä olevan jotain vaikutusta! :) ja ei, elä ny luule ett mä oisin joku lihaksikas bodari,ei ei ei! :)

Tuollaset aktivitettipuistot on kyllä mahtava keksintö ja toikin oli suunnattu koko perheelle ja tarkotus on saaha perheet liikkuun ja viettään aikaa yhessä. Mä vaan kattelin siellä ympärilleni ett missä ne aikuiset on?! Näin yhen nuoren iskän poikansa kansa pelaamassa lätkää, muuten siellä aikuiset istu kahviossa kännyköiden kans. Surullista! Eikö aikuiset uskalla liikkua vai mikä,siinä on? Onko ne unohtanu millasta oli olla lapsi tai osaisko ne vaikka miettiä, ett kuinka mahtavaa se ois lapsena ollu jos iskä tai äiskä ois tullu mukaan kiipeileen tai hyppiin tai ihan vaan nauramaan?! Pelkääkö aikuiset ett joku tuttu näkee kuin niiden kontrolli pettää ja ne hetkeksi uskaltaa löysätä kravattia?! Lapset ei oo lapsia kovin kauaa, se aika on ohi yllättävän nopeesti.

Toisaalta mulle tuli välillä pieni haikeusmieli...ihan ku oisin saanu hetken olla taas lapsi. Mä en ollu ikinä ennen hyppiny trampoliinilla, en ikinä. Se neitsyys meni sitt tänään! :) mutt oikeesti, mulle on tosi tärkeetä saaha tarjota pojalle kaikkea sitä mistä en ite koskaan päässy osalliseksi lapsena. Eihän sillon kyllä mitään tuollasia puistoja ollu, mutt mun tekemisiä on rajotettu muuten. Kuten oon joskus aiemmin kertonu mun siskolla oli kaikki vermeet ja varusteet ja se sai harrastaa kaikkea. Mä en. Mä tein kotitöitä ja piirsin. Kyniä ja paperia löyty aina jostain. Se ois kyllä tuntunu kivalle jos joku ois vaikka piirtäny mun kans, ees hetken. Tai kuskannu mua treeneihin....tai ees sanonu ett kylläpä mä piirsin sievän kuvan. Tai kumpa mä oisin saanu ees olla lapsi niin pitkään ku oisin halunnu. Mä en taija kunnolla tietää miltä tuntuu olla lapsi.

Miltä se muuten tuntuu? Miltä tuntuu mennä kaverille yökylään? Miltä tuntuu kertoa parhaalle kaverille salaisuuksia, kikattaa kun ihastus kävelee ohi? Miltä tuntuu mennä vaateostoksille ostamaan uudet kengät tai koulureppu? Miltä tuntuu mennä kesälomareissulle ja nähä muutakin ku lähiravintolan baaritiski? Miltä tuntuu kertoa huolia tai purkaa pahaa mieltä äitille, isälle, siskolle tai kaverille? Miltä tuntuu odottaa viikonloppua iloisena? Miltä tuntuu nukkua pelkäämättä? Voiko itkeä jos ei ole piilossa?

Mä mietin lapsena, ett ei se sängyn alla oleva mörkö oo paha. Se on siellä sen takia koska sekään ei halua nukkua yksin. Sen avulla kai mä jaksoin. Mun mielikuvitus on kyllä auttanu mua selviytyyn aika monesta. Lapsena ku karkailim piiloon, menin aina metsään ja kuvittelin siellä olevan keijuja ja menninkäisiä jotka suojelee mua. Ja se tulee esille vasta sitten ku mua uhkaa joku. Ja koska niitä ei näkyny mä uskalsin rauhottua ja olla pelkäämättä. Uskottelin ett ne keijut pitää mua silmällä.

Kyllä mulla on ollu kumma mieli jo lapsena.

OutoMieli sanoo heippa hetkeksi!

Määräysvaltaa friikkisirkuksessa!

Hieman taustatietoa; mä rakastan eläimiä ja meillä on niitä. Aiemmin meillä oli vaan kaks kissaa koska etenki mä olin enemmän kissaihminen. Sitt beijbeni sisko anto meille pienen 1,5 vuotiaan koiransa koska ei ite enää sitä halunnu. Mä ihastuin siihen ja löysin itestäni koiraihmisen. Mutta sitt ku meille tuli se hetkellinen ero, niin beijbe oli aikonu antaa koiran takas siskollensa tai äitillensä, sillä ajatteli ettei sillä yksin oo aikaa sille riittävästi. Mä en ois halunnu antaa koiraa pois, mutt ei kai mulla paljoa sananvaltaa siihen ollu. Mä kuitenki nauttiin etenki iltakävelyistä koiran kans, istuskeluista järven rannalla ja silitellen toista. Mä sitt hankin itelleni oman koiran, sekarotuisen ötökän joka sulatti heti mun sydämen. Sillon mä ajattelin, ett tapahtu ikinä mitä tahansa niin sitä ei voi kukaan viiä multa pois. Mä voin luottaa ett se koira on mun ja mun kans.

Nyt meillä on sitt kaks kissaa ja kaks koiraa. Eli pikkukoiraa ei annettukkaan pois. Ja nyt sitt nykyisyyteen...

Mä oon ollu mun koirasta tosi tarkka, siis ett haluan ett se voi hyvin ja se on onnellinen koira. Mä oon kulkenu sen kans koirapuistoissa ja samoillu mettiä, oon pyrkiny kouluttaan sitä ja halunnu tuntee ett se tykkää musta. Oon halunnu tuntee, ett mä "määrään" siitä ja päätän siitä koskevista asioista pääsääntösesti. Ja kuten yleensäkki, mulle on tosi tärkeetä saaha tuntee ett elämä ja asiat on mun hallinnassa, mä haluan pitää kaiken järjestyksessä jotta mun pelot ei saa valtaa. Siitä johtuu mun tän päivänen skitsoilu...

Koira tykkää toisista koirista aivan tajuttomasti ja on sitä mieltä ett aina on aikaa leikkiä ja kaikkien kans pitää saaha leikkiä. Halusin kuitenki ett haukkuminen toisen koiran nähdessä loppuu ja oon opettanu sen makkarapalojen tai muiden herkkujen avulla olemaan haukkumatta ja ett kamuja voi moikata ilman haukkumista. Se oli mulle tosi tärkeetä...keksiä keino,kokeilla ja löytää ratkaisu. Mutt... koira haukkuu aina välillä ja sisällä ollessa katselee usein ikkunasta ja silloin alkaa haukkuminen. Ulkona haukkumista ei juurikaan enää oo, sisällä vaan mutt ei kovaa haukkumista kuitenkaan. Tänään ku tulin töistä beijbe kerto, ett se oli tilannu netistä jonku ultraäänipannan joka päästää jonku äänen haukkuessa ja suuntaa koiran mielenkiinnon muualle. Siitähän mä vedin mielettömät pultit!! SIIS MITÄ VITTUA?!!?! Mä en eka osannu sanoo mitään...

Sitt kysyin, ett mikä juttu se pantahomma oikeen oli...sanoin myös, ett musta tuntuu ett se pilaa mun keksimät keinot ja mä en halua ett se menee yksinään omin päin päättään tommosista! Siitähän tuli sitt riita... Se ei kuulemma tarkottanu mitään pahaa eikä se ajatellu asian olevan noin vakava. Mä en enää jaksanu alkaa selittään ett miks reagoin noin voimakkaasti, ois kai pitäny. Mutt mua vaan ärsyttää suunnattomasti ett mun pitää aina olla selittelemässä! Ja kun beijbe on monesti pyytäny mua puhuun sille, ihan kaikesta ja sitt ku mä kerron miltä musta tuntuu niin siitä tulee riita!! Ja sitpä tunnen itteni taas niin hiton idiootiksi omine tyhmine tapoineni ja turvajuttujeni kans... ei helpita eilistä mieltä yhtään tällanen... musta vaan tuntu ett mun "määräysvalta" mulle tärkeästä asiasta ohitettiin ja heti alko tuntuun ett munki koira viiään pois.

Kuten joku on saattanu huomata, mä pelkään aika paljon ja aika usein ja aika montaa asiaa... Mä en opi tuleen toimeen näitten asioitten kans. Pelkään sitäki ett oon liian hankala ihminen kanssaeläjille. Mutt toisaalta, niinhä mulle on usein sanottu... :(

Mä pelkään. Mä oon pelkuri.

Taas tää päivä tuli ja tää tunne ku kaikki pelottaa. Pelkään elämää! Pelkään niin saatanasti ett mä menetän tän kaiken mitä mulla on! Pelkään ett multa otetaan kaikki pois, riisutaan paljaaksi, revitään rikki ja verta valuvaksi, potkitaan kunnes en enää ylös nousta jaksaisi. Jätetään yksin pimeeseen. Vaikka mä huutaisin ääneni pois, hakkaisin ovia,seiniä ja kaikkea, ei mikään enää aukeaisi, en enää missään valoa näkisi. Mä tiiän ett niin tässä tulee käymään!

Mut on opetettu, ett jos haluaa saaha iteleen jotain on myös luovuttava jostain. Onnellisuus ei voi kestää kauan... millon mä lakkaan pelkäämästä?! Vai oonko mä pelkuri lopun elämäni?! Mä haluaisin elää ja olla onnellinen, mutt musta tuntuu ett se on tehty tahallaan mulle vaikeeks. Ehkä mun ei oo tarkotuskaan tulla ehjäksi, ehkä asian on vaan mentävä niin.

Yks onneton reppana pelkuri. Se mä oon. Vitun luuseri.

Pää tyhjä...

En tiiä onko ny ollu hyvä olla vai menny huonommin, en osaa sanoo. :/ mutt jotenki on ollu kumma olo eilisestä asti. Oon jotenki varuillaan koko ajan, varpasillaan ootan jotain. Ja pää on täynnä kaikkia ajatuksia mutt en kuitenkaan osaa sanoo mitä mun mielessä pyörii. Äh...ärsyttää!

Töissä on menny ihan mukavasti, vaikka se yls idiootti on ollu samoissa työvuoroissa,kuten myös tänään tulee olemaan ku illaksi meen töihin. Oon saanu olla rauhassa kaikilta tekstareilta, sähköposteilta ja lahjoilta, hyvä! Se on niin ilettävä vanha paska!

Hääjutut pyörii ainaki mielessä ja jotenki ärsyttää ku ei oo viel mitään tarkempaa suunnitelmaa! Itestähän se on kii, tiiän. Mutt ku en tiiä... haluun kuitenki uskoo ett päivästä tulee ihana. Haluan ainaki herkutella, nautiskella, nauraa, suukotella...

Kun käytiin keväällä laivalla, niin löydettiin yks ihana pullo kuohuviiniä joka oli pakko ostaa ja tarkotus on korkata se rekisteröinnin jälkeen.

Ei pienintäkään tietoa miltä toi maistuu ja kullan kans naurettiinki, ett kattos vaan niin eka hörppy naimisissa ollessa on katkeran kirpeä! :) no mutt, sievä toi on ainaki!

Eilen kävin taas nyrkkeilemässä ja yllärinä oli circuit-treenit, eli tekniikkaharjottelua ei ollu, vaan vuoroteltiin lihaskunnon ja säkin välillä. Hiki virtas ja treeni oli mieletön!! Mä rakastan noita circuitmättöjä!

No mutt ny pakkelit naamaan ja töihin mars!

Paluu töihin.

Ja näin on mun kesäloma lusittu ja oli aika palata töihin. Ihan mukavaa oli,vaikkakin kiireistä kuten aina. Tämä ahistelija oli, kappas vaan, samassa vuorossa mun kans mutt ei jouduttu tekeen töitä yhessä. Onnistuin myös vältteleen sitä muutenki koko työajan. :) huomenna on sitt taas uus päivä ja uuet harhautusliikkeet! On ollu myös ihana huomata kuin hyvä mieli mulla on hetkittäin ollu. Töissäki havahduin pariin kertaan hoksaamaan sen, ett kuin "paremmin" mä voin nyt verrattuna viime vuoteen. Vaikka mulla nytki tulee huonoja päiviä ja helvetin huonoja, niin samalla mulla on välillä niitä hyviäkin. En kule ihan koko aikaa sumussa.
Tein aiemmin päivällä päätöksen naimasormuksesta ja huomenna laitan sen tilaukseen. :) hyi mikä nimi...naimasormus!! :D
Öitä!

hih...naimasormus!!


*tirsk* lupa naija,007 valmiina palvelukseen!! :D


heh!!

Maistraattiin mars!

Mä en halua kommentoija edellistä postausta mitenkään. Palaan aiheisiin varmasti myöhemmin, tavalla tai toisella.

Tänään käytiin beijben ja pojan kans maitraatissa varaamassa rekkariaika. Oltiin päätetty aiemmin päiväksi 19.9 ja se oli vapaana, joten otettiin se ja klo.15.00. Mä meen naimisiin!! :) Ne tyypit siellä maistraatissa oli tosi mukavia ja ystävällisiä, liekkö aitoa vai hyvin opeteltua inhon peittelyä. Noh, oli niin tai näin niin ainaki mä haluan nähä asian niin ett ne oli asian kans ihan ok ett kaks lepakkoa tahtoo naimisiin. Kun alettiin lähestyä maistraattia, poika kysy syytä siellä käymiseen. Kerrottiin ett varataan aika, me mennään naimisiin. Selitettiin myös, ett ei me kirkossa voija mennä, mutta tietyllä tavalla voijaan ja sitä kutsutaan parisuhteen rekisteröinniksi. Poika oli ilonen asiasta, yllättyny toki, mutt tosi ilonen. :) se reppana alko heti miettiin käytännön juttuja, ett onko meillä isot juhlat, onko mulla mekko jne. Ihana! :)  Sen jälkeen mentiin syömään Subwayhin; terveellistä ja hyvää, nam!

Ollaan paljon mietitty ite rekisteröintitilaisuutta ja ei saatu tänäänkään vastausta, sillä se tyyppi joka meijät "vihkii" on vielä lomalla tän viikon. Oon lukenu monilta nettisivuilta, ett jotku on saanu vaikuttaa tilaisuuden kulkuun, esim. liittämällä musiikkia, runoja tms. jotta seremonia ei olis niin karu. Aion kysellä asiasta siltä "meijän tyypiltä" kunhan se palaa töihin. Mä haluaisin tehä siitä kauniimman tilaisuuden, ei pelkästään parin minuutin systeemi ja allekirjotukset paperiin. Mä toivon parasta!

Mä, kuten myös toinen puoliskoni, halutaan juhlistaa asiaa jotenki. Suunnitelmissa on kaikenlaista mutt ei kuitenkaan viel mitään, eli en tiiä vielä mitä seremonian jälkeen tapahtuu. Olis ihana jos tuntis jonku jolla ois kamera ja osais ottaa kuvia...haluaisin niin muistoja, kauniita kuvia. Sormuksia oon katellu ja yks aika vahva suosikki on löytyny, mutt saas nähä. En kuitenkaan halua kultaista sormusta, ei oo mun juttu. Hopeaa mulle!! :)

Mekon mä haluan, omannäkösen. Mä oon ehottomasti meistä se tyttömäisempi, joten beijbelle tulee kauluspaitaa ja kravattia. Uih! ;)

Ja sitt vähän tylsempiä juttuja...huomenna on töihin paluu. Toisaalta ihan mukavaa, mutt mietin jo paljon ett satunko oleen samoissa työvuoroissa sen yhen ääliön kans joka ei tajua etten mä ikinä ota itelleni miestä! Sen ahistelu vie paljon työintoa ja jaksamista. Toivon tässäkin asiassa parasta ja peukut pystyyn!

TÄSTÄ MÄ KIRJOTAN

Jotta mun elämässä ja kirjotuksissa pysyis helpommin perillä, mun on kai aika kertoo mistä mä kirjotan. Mä kerron mun elämän. Yksintyiskohtiin ja tarkempiin tuntemuksiin palaan varmasti myöhemmin, ne kun elää mun jokapäiväisessä elämässä.

Mun vanhemmat oli vielä yhessä ku olin pieni. Mulla on sisko, 1.5 vuotta vanhempi ku mä. Se oli kaikkien silmäterä vaaleine hiuksineen ja laihoine jalkoineen. Mä olin pallero tuittupää, utelias ja ilonen. En missään nimessä ilkee, mulle vaan sattu ja tapahtu kaikkee. Mun sisko oli kiero ku korkkiruuvi ja onnistu aina laittaan kaiken mun syyksi. Ja mä sain rangaistukset, tottakai. Mä sain remmistä, lujaa. Se sattu aivan saatanasti, ja vaikka mä huusin itkien anteeksi, anteeksi...isä ei lopettanu. Silloin mä päätin lattiaa tuijottaessa, etten mä koskaan tuu pyytään anteeksi, en koskaan enkä keneltäkään. Ja mä en osaa pyytää anteeksi. Sisko söi mun karkit ( sillon ku meillä niitä harvoin oli) ja otti multa kaiken minkä se halus. Toisaalta hyvä vaan, sillä mä en osaa oikeen syyä karkkia viel tänäkään päivänä. Enkä juua limukkaa ilman ett veet tulee silmiin hapokkuudesta ja alkaa puistattaan. Mun vanhemmat riiteli aina ja isä joi. Kyllä äitiki joi, mutt isä riehu ollessaan humalassa. Isä piti kovaa kuria, mutt mä tykkäsin siitä sillä samalla se kuitenki välitti. Kun ekaluokkalaisena tulin koulusta, isä halus tietää miten koulupäivä oli menny ja kuulusteli läksyt. Se tuntu hyvälle. Ne eros ku mä olin tokaluokalla, me muutettiin äitin ja siskon kans parin kilometrin päähän.

Me jatkettiin siskon kans samassa koulussa. Mä tykkäsin koulusta, halusin oppia. Äiti alko juomaan enemmän, lähes joka viikko. Aina  se toi baarista mukanaan tyyppejä jatkoille. Pelotti kuunnella sitä viinanhuurusta illakointia. Monesti äiti käski mua meneen vieraille näytille. Hävetti. Siskoa ei kiinnostanu, se vaan jatko uniaan. Äiti myös usein joi ittensä siihen kuntoon ett joutuin soittaan ambulansseja. Seki pelotti. Mä salasin äitin juomisen kaikilta. Monesti äitillä ei ollu rahaa ruokaan, mutt viinaan kyllä. Mä opettelin käärimään äitille sätkiä valmiiksi, tuntu kivalta ett se ees joskus kehu. Se jatko juomista vuodesta toiseen. Mulla alko murrosikä varhain, mun vartalo alko muuttuun. Äiti halus näytellä mua sen miehille ja kehu kuin reippaita sen tytöt on. En ymmärtäny miks en saanu olla rauhassa. Äiti vietti aika railakasta seksielämää, se ei häpeilly ollenkaan. Muistan, ku äiti oli baariin lähtiessä luvannu ett saisin nukkua sen sängyssä. Se tuli aamuyöllä baarista, ja taas oli uus ukko mukana. Se pani siinä mun vieressä, samassa sängyssä. Mä en uskaltanu liikkua. En halunnu olla olemassa. Samaan aikaan mua kiusattiin koulussa. Olin ruma ja lihava, niin ällöttävä ettei kukaan halunnu istua mun vieressä. Oli mulla pari kaveria,joiden tuella mä selvisin. Mua kivitettiin ja tönittiin koulumatkoilla, haukuttiin ja naurettiin ku pidin esitelmää luokan eessä, kaikkee. Kukaan ei auttanu, ei sisko, ei äiti, eikä opettaja. Ei kukaan. Kerroin isälle kolmen vuoden jälkeen ollessani 6-luokalla. Se tuli kouluun seuraavana päivänä ja kävi kovistelemassa kiusaajia, ope ei sillonkaan sanonu mitään. Kiusaaminen loppu.

Ollessani 11-vee äiti tutustu mieheen ja toi sen baarista kotiin. Taas mun piti nousta sängystä keskellä yötä koska piti mennä näytille. Vähän ajan päästä me muutettiin sen luo, sillä kun oli iso omakotitalo. Samaan aikaan alotin ylä-asteen. Mulle synty veli. Mun isäpuoli oli alkoholisti, se joi ja aina riehu ja kävi päälle. Äiti joi kans. Mä olin ainoa joka laitto vastaan mun isäpuolelle, mä tappelin jokaisella solulla. Mun veljen pinnasänky oli aika usein mun huoneessa, mä sitä hoitiin eniten. Äiti oli kans niin saamaton reppana, pelkäs ja joi. Poliiseja soittelin harva se viikonloppu, usein olin puukkohippaa isäpuolen kans, minä eellä veli sylissä, isäpuoli perässä. Äiti vaan itki jossain, turha akka. Mun isäpuoli kävi myös mun sängyssä, joutuin hoitamaan äitini velvollisuuksia myös muutenki ku vaan hoitamalla veljeäni. Se raiskaus mut, ja taas, ja taas...monesti sen juoppokaveri raiskas myös. Ne vaan saatto tulla keskellä yötä, joskus havahduin siihen ku portaat narisi...sitt mun huoneen oven kahva painu alas. Aina mä mietin ett pitää olla hiljaa ettei veli herää. Koulussä mä kävin jos jaksoin. Kaikki voimat meni kotiasioiden hoitamiseen. Lastensuojeluviranomaset otti meihin myös yhteyttä, mutt tottakai me salattiin kaikki. Ja kaikki jatku ennalleen. Mä tutustuin vanhempaan poikaan ja aloin oleen sen kans. Se osottautu sairaalloisen mustasukkaseksi ja mä en saanu enää nähä ees kavereitani. Se hakkas mua. Mutt ei se haitannu, se oli ihan ok. Eipä tarvinnu olla kotona. Olin jo niin turta siihen mun käyttämiseen ja muuhun paskaan etten välittäny. Aloin viilteleen, maalasin verelläni taulun jonka laitoin seinällekkin. Niihin aikoihin yritin myös hirttäytyä eka kerran. Äiti ehti paikalle ja kysy ett mitä mä vouhotan. Ei muuta.

Kerran taas isäpuolen riehuessa mä soitin poliisit ja toinen sattu oleen naispoliisi. Mun päässä napsahti ja mä kerroin sille kaiken, aivan kaiken. Menin myös seuraavana päivänä asemalle kertoon kaiken uuelleen. Ku äiti sai kuulla asiasta se suuttu. Se sano "jos sä jatkat tota, niin ***** joutuu vankilaan, ja veljeltäs lähtee isä. Sitäkö sä haluat, ettei veljellä oo isää"? En tietenkään mä halunnu, mun veli oli mulle kaikkein tärkein!! Mä peruin koko ilmotuksen, sanoin poliiseille ett keksin kaiken. Ja kaikki jatku ennallaan.

Yhtenä kertana me lähettiin kotoa, muutettiin turvakotiin. Siellä ne yritti saaha mua puhuun piirtämällä, kirjottamalla, rakentamalla. Mutt mä en puhunu. Jätin mun poikakaverin myös.

Muutettiin kerrostaloon ja isäpuoli sai tavata poikaansa joka toinen viikonloppu jos oli selvinpäin. Äiti jatko juomista, mä hoitiin kaiken muun kotona. Ihmeen kaupalla pääsin lukioon, vaikka kaikki sano ett mun on ihan turha mennä sinne rahaa tuhlaamaan. Ja vitut, mä päätin ett hankin sen valkolakin. Niinhän siinä kävikin. :)
Lukioaikana ajauduin huonoon seuraan, viiltely ja juominen oli ihan tavallista. Mä tunsin olevani jotain. Kerran isäpuoleni soitti äitilleni keskellä yötä aivan kaatokännissä vaikka veljeni oli sillon siellä. Äiti jämähti taas ku tossu paskaan...ja mä palasin siihen saastaseen taloon ja hain veljeni pois, tappelun kera. Saatana ett pelotti.

Mä jatkoin olemista huonossa seurassa, sillä sillon mulla oli hyvä olla. Mä joutuin kuunteleen puhelimen toisessa päässä ku yks meijän porukasta ampu ittensä. Se pamaus kaikuu yhä mun korvissa. Me tehtiin porukalla kaikkee tyhmää, mutt samalla me piettiin toisista huolta. Se yks ei vaan enää jaksanu.

Mä tutustuin toiseen porukkaan...ja aloin seurusteleen yhen pojan kans. Sillä oli rahaa aivan tolkuttomasti ja pian huomasin ettei kaikki oo ihan ok. En kuitenkaan välittäny. Niihin aikoihin mun isäpuoli tappo ittensä. Se kai oli mun vika...vein sitt kai kuitenki veljeltäni isän. Se mun poikakaveri asu yli 200km päässä mun kotoa ja mä aloin viettään sen luona paljon aikaa, sillä en kestäny kattoo äitini juomista. Mun poikakaverille alko tuleen koko ajan enemmän kaikkia ihme menoja ja ihme juttuja. Kerran krapula-aamuna poliisit seiso siinä makkarin ovella ja sanovat "nonii, eiköhän ****** lähetä kamarille". Mä en tienny yhtään mitä oli tapahtunu. En uskaltanu tehä mitään. Illalla se tuli jo takas ja sano, ett "jos ikinä tulee joku hätä, niin ota toi ase tuolta sängyn alta ja ammu. Sitt juokse tuonne pellolle". En saanu tietää enempää, mut kyllä se opetti mua käyttään sitä asetta.

Seuraavana päivänä se oli taas käyny asioilla ja tuli hätäsenä sanoon mulle ett ny mennään,hyppää autoon. Mä tajusin jotain olevan vialla. Mä menin autoon ja me lähettiin ajaan. Mentiin mettätielle ja näin siellä pari muuta autoa. Kaikki nousi autoista ulos, mäkin. Mun poikakaveri sano niille miehille "en saanu hommaa hoijettua, saatte tytön". Mut oli myyty. Mut vietiin pois.

Sairastuin syömishäiriöön ja jatkoin itteni tuhoamista kaikilla mahollisilla keinoilla. Olin niin paska ihminen. Panin ketä halusin, sekoilin ympäriinsä. Sitt löysin nykyisen tyttöni. Oltiin kauna yhessä kunnes mä petin sitä vuosi sitten. Me erottiin ja se oli mun lopullinen romahus. Itsemurhayritys.

Nyt mä oon tässä. Tarinasta jäi paljon pois, mutta kaikki olennainen tuli ny sanottua.  Tuosta kaikesta ja paljosta muusta mut on tehty.

Ei menny putkeen.

Eilinen päivä vapaata kirjottamisesta,ei vaan pystyny.

Synttärilahja beijbelle oli menestys ja se tykkäs siitä tosi paljon, se oli täydellinen lelu. Kunnes taas tapahtu jotai... :( mä en enää pystyny...se tavallaan sattu,toisaalta en tuntenu mitään. En siis tarkota, ett se sträppäri ois sattunu. Vaan seksi sattu välillä, ja yhtäkkiä en tuntenu mitään. Sama olis ollu jos ois keskeltä otsaa hieronu, yhtä paljon tekis gutaa. Mä siis ongelmillani pilasin sen session lopun. Ärsyttää olla tällanen! Mä tiiän, ett noi mun lääkkeet voi vaikuttaa seksuaalisuuteen ja mielihyvän kokemiseen, mutt kuitenki. Mä haluan olla kykenevä tekeen sitä mitä mä haluan!!

Eilinen meni jotenki alipaineella, syytin itteeni lähes kaikesta. On helvetin vaikeeta saaha koottua itestä kokonaista ja hyvää ihmistä kun koko ajan tulee lisää asioita jotka sotkee sun kuviot ja näyttää kuin vajaa on. Mun pitäs oppia etten mä oo täydellinen, ei kukaan oo. Mutt...ku mulle on opetettu ett mun pitää olla.

Otin viime yöksi tavallisen yölääkkeeni ja lisäksi tarvittavista toisen, niillä sain laitettua itteni sänkyyn ja asettuun nukkuun. Sain myös nukuttua ( kuulemma levottomasti), huonopuoli vaan on se, ett mua väsyttää vielki. En meinaa kunnolla herätä.

Keskiviikkona olis töihin paluu ja sitä ennen yritän ottaa kaiken irti näistä parista lomapäivästä. Tänään on ainaki pakko tehä jotain treeniä, aivan pakko.

SynTTÄriÄ ja polttariporukkaa!

Vauhdikas päivä on ollu, sekä hyvällä ett pahalla. Sain onnistuneesti leivottua tuollasen kinuskimoussekakun,sivuille vaniljakermavaahtoa, hasselpähkinärouhetta ja päälle suklaarouhetta, väleissä kinuskin lisäksi vadelmaa. Vaikka mä en ite kinuskista juurikaan tykkää, niin toi oli tosi hyvää! Makiannälkä lähti kyllä. :) melkein unohin ottaa kuvaa tdisteeksi, tuossa viime hetkillä napattu kuva. Noi kukkahärpäkkeet askartelin jostain massasta. 

Ällömakiaa romantiikan nälkään!

Ja kyllä, kävin yhessä lempikaupoistani ja löysin mieluisan lahjan. Yllätyin kuinka paljon liikkeessä oli ihmisiä ja vanhempiakin pariskuntia yhessä! Oon tainnu tottua, ett seksikauppoihin astellaan nopeasti sisään ettei vaan kukaan tuttu näe, sitt lymyillään lakki silmillä hyllyjen välissä ja nolona silmäillään tavaroita, mutt ei missään nimessä kosketa niihin (jokuhan saattas luulla, ett aiot ostaa sellasen, pervo) ja vihdoin ja viimein rohkaistut päättämään , mitä summamutikassa ostat ja erittäin nopeasti liu'ut kassalle, ojennat rahat ennen kuin myyjä on ehtiny ees tervehtiä ja mietit jo mielessäs, ett miten rohkenet astua liikkeestä ulos ostospussin kanssa. Syntisenä astelet ulos ja mietit näkyykö se päällepäin missä juuri kävit,punottaako poskesi ja kiiluvatko silmäsi! :) olin tosiaanki ilonen huomatessani kuinka "rentoutunu" ilmapiiri kaupassa oli, ihan ku olis ollu vuokraamassa leffaa kaveriporukalla tai ettimässä naamiaisasua halloweenpippaloihin. Siellä oli kivaa ja tutkin taas lähes kaikki uutuus-tuotteet ja siirryin sträppäreiden maailmaan. Niitäki oli taas vaikka minkälaisia! :) löysin yhen jonka uskon täyttävän molempien mielihalut. Myyjä ystävällisesti laitto sen viel sievään pakettiin ja annan lahjan beijbelleni myöhemmin illalla. Tänäänhä tulee taas Tosielämän l-koodi...jos vaik tarjoon lasillisen viiniä ja niskahieronnan kautta siirryn lahjaan...hih ;)

Käytiin tänään katsastaan uus Pancho Villa-ravintola ja mäkin poikkesin "tiukasta" ruokavaliosta tän päivän kunniaksi ja tilasin RUOKAA! Tilasin chilihampurilaisen lohkoperunoilla ja jollaki systeemimajoneesilla, otin annoksen jättikokosena. Naurettiin tyttöni kans, ett syyään sitt kunnolla ku syömään aletaan. Ku sain annoksen eteen, mä hiljenin. Mun ilme oli varmaan kuvaamisen arvonen...mun lautasella oli ihan perushamppari, ei tomaattia tai mitään sellasta mitä lautasille laitetaan jopa huoltoasemalla, sekä viisi lohkoperunaa, siis 5!!! Siinä mun jättiannos...jopa mun pojalla oli isompi sapuska ja se otti juustohampurilaisen ranskiksilla. Noh, mä sitt nöyränä söin ja yritin olla ihmisiksi ja nauttia hetkestä. Ihastelin paikan sisustusta ja juteltiin niitä näitä kaikessa rauhassa ja oli mukavaa. Kunnes...ravintolaan pölmähtää iso joukko nuoria miehiä jotka oli niin umpitunnelissa ett huh huh! Ravintola oli tosi pieni, joten porukan ollakointi haittas tosi paljon. Ne vietti polttareita ja ymmärrän kyllä, ett silloin pietään hauskaa ja hullutellaan, mutt mä en oikeen  tykänny, ett ne valtas melullaan koko paikan. Ei kukaan oikeestaan pystyny puhuun mitään ilman huutamatta ja pari lapsiperhettä meijän lisäksi oli aika nyreissään. Kyllä mäki joskus juon ja juhlin, mutt tällä porukalla tärkein sanoma oli "vittu ko me ollaan päissään ku ellun kanat" ja sitähän pitää sitt huutaa koko ajan. Sen jälkeen oli aika ostaa pöytä täyteen erillaisia shotteja ja alkaa juottaan niitä polttarisankarille joka yökkäilyjen perusteella ei ollu tottunu niitä juomaan. Sitä oli kamala kattoo... ihmettelen yhä ettei henkilökunta puuttunu tähän. :/ mulle ei kyllä hyvää kuvaa paikasta jääny, vaikka yhen kerran perusteella on väärin kai tuomita.

Ai niin, melkeen unohtu! Posti toi tänään ihanan kirjekuoren:
Maistraatti: ohessa todistus parisuhteiden esteiden tutkinasta.
Parisuhteen rekisteröinnille ei ole laissa säädettyä estettä. Uijui!! Vaikka tiesin ettei mitään estettä voi olla, niin toi kirje teki mut tosi iloseksi!! Maanantaina pitäs mennä sitt varaan aika. Mä meen naimisiin!!!! ♡♡♥♥♡♥♡

Naurua, iloa ja hikeä!

Vihdoinki on ollu hyvä päivä! Tänään oon nauranu ja nauttinu kesästä, sekä viilettäny paikasta toiseen. Paremminha sitä jaksaa ja pystyy liikkuun joka paikassa ku mieli on kutakuinki kunnossa, ja yleensäkki tekee mieli mennä ja tehä kaikkee. :)

Tänään oli nyrkkeilypäivä ja treeni oli uskomaton! Oon huomannu eri vetäjien tyyleissä ja opetuksessa eroja; toisilla on mieletön kyky saaha sut jaksamaan sillon ku ite luulet ettet pysty lyömään enää kertaakaan, jotku osaa psyykata sut antaan joka kerta kaikkes. Yks treenauttaja on sellanen josta en tykkää yhtään, se ku tuntuu tykkäävän näytellä vaan sitä, ett kuin nopee se ite on ja sitt ohjeistus etenki tekniikassa jää tosi hätäseksi. Mutt luitenki, tänään oli aivan mahtava treeni ja kroppa kiittää. :) vaihdoin tänään itelleni uuteen proteiinijauheeseen, jonka pitäs antaa enemmän paukkuja lihaksiin ja auttaa kehittyyn. Mä oon kokeillu paria eri jauhevalmistetta nyt tän muutaman kuukauen ajan mitä oon kuntoa nostanu ja treenannu, sekä otan Vihreä tee-tabletteja. Aiemmin otin myös CLA-kapseleita rasvanpolttoon, mutt ny oon pari viikkoa ollu ilman (koska ne loppu ja en oo muistanu ostaa lisää ). :)  mulla pitäis olla kaupassa joku mukana joka tietäis niistä jauheista vähän enemmän ku mä, sillä niitä on niin joka lähtöön ett heikompaa hirvittää ja hermo menee! On purkkia ja purnukkaa,pussia ja patukkaa! Koko hyllyssä vaihtuu kaikkien tavaroiden paikka ku mä selailen kaikkien tuoteselosteet ja käyttötarkotuksen, sitt ku oon joitain lukenu niin unohan jo aikasemmin lukemani ja sitt oon jo ihan pallo hukassa ja vintillä matot rullalla. Hittolainen!

Kävin myös toisenlaisilla ostoksilla, sillä huomenna on mun beijben synttärit ja kuten aina mä leivon kakun. Tällä kertaa leivon myös pohjan ite ja tarkotus olis tehä kinuskikakku (??!!!?!?APUA??!!!!?!), sillä kinuski on sen lempparijuttu. Saa nähä millanen leipomus siitä tulee! :) mä yritän ottaa kuvamateriaalia jotta saahaan synttäritunnelmaa vähän näille sivuillekkin. Lahja pitää olla tietenki, ja mä oon ajatellu pitkin päivää hemmotella beijbee, ja illalla annan jalkahoidon sekä niskahieronnan. :) ja jotta ei ihan tylsäksi touhu mene, niin käyn huomenna jossain keskustan erotiikkaliikkeessä ettimässä jotain kivaa!! Siellä mä saan aikaa kulumaan vaikka kuin! :) En tiiä vielä tarkalleen ett mitä etin...mutt ehkä jomu sellanen setti missä on kaikenlaisia vipstaakeleita ja vempaimia. Niitä vois sitt testailla ja antaa kyydit taivaisiin! ;) tai sitt sellanen parempi strap on-dildo joka meillä on ollu mielenpäällä jo pidemmän aikaa. Hmm...

Mä oon tosi ilonen ja onnellinen siitä, ett mulla on sellanen kumppani jonka kans mä voin turvallisesti rakastella,panna, harrastaa seksiä ja kokeilla kaikkee. Kuten aiemmin oon kertonu, niin seksi on mulle TOSI tärkeetä ja mä haluan nauttia siitä, paljon! Mun menneisyys kuitenki rajottaa ja vaikeuttaa seksielämää ja se vaatii paljon myös kumppaniltani. Usein mun on vaikee rentoutua,kiihottua tai päästää lähelle. Mä saatan saaha jumalattomat sätkyt session aikana tai purskahtaa itkuun. Kaikki on mahollista. Kuitenki tieto siitä, ett toinen ymmärtää eikä halua satuttaa mua auttaa mua rentoutuun ja uskallan helpommin "uppoutua" tunteisiin. Ristiriitasta, mä tiiän. Rakastan sellasta joka on mulle tosi vaikeeta. Mun on pakko saaha sellasta joka voi huonona päivänä laukasta tosi pahoja takaumia.   Se on vaikeeta tasapainoilla... :/

Mutt huomenna kuitenki seksikauppaan mars ja kohti uusia seikkailuja! :) huomenna ajattelin myös pitää treenivapaan päivän ja viettää ihanaa aikaa pienen perheeni kans. Tällasina päivinä tää elämä tuntuu aika mukavalta jutulta ja jaksan taistella vastaan, ja unohtaa ees hetkeksi kaiken menneen ja toivoa ett jonain päivänä asiat on todella hyvin. Tänään elämä on ihan yes ♥

Pahin meni ohi...

No niinh...tuli sitt pieni kohtaus. Mä en tiiä mikä sen sai aikaan, se vaan kasvo ja kasvo,voimistu koko ajan. Mä laitoin tiskejä ja pyykit...ku kesken puuhien alko kiristään mielessä. Ja sitt yks asia mielessä menee sekasin, sitt siihen tulee pari muuta ja sitt pelot kasaan ja ahistus on valmis. Sitt mä hermostun toiselle ku se ei osaa kysyä multa oikeita kysymyksiä tai jotai. Se reppana oli jättäny mun tyynylle kortin jossa luki "anna mun auttaa". Mutt ku epätoivo ja paniikki valtaa mut mä en osaa tajuta asioita, en vaan pysty. Mä oon huonoin tyttökaveri ikinä... :/

Mun viiltelystä...mä en oo tehny sitä vajaaseen vuoteen. Siitä oon kyllä ylpee! Se oli mun ainoa keino silloin ennen, ja vaikka mun usiasti tekee mieli tarttua puukkoon niin en oo sitä kuitenkaan tehny. Osaksi kai siksikin ett mun ois hankala mennä töihin viiltojen kans. Tuntuu tyhmältä tällai selitellä... viiltelemällä mä sain rankasta itteeni, se vei mut hetkeksi pois kaikesta. Se ei ollu mitään itsarihommia, se kai oli mulle jotai lääkettä.

Viime vuonna ku päätin ett haluan kuolla, mä aloin keräämään tietoa. Mä olin päättäny etten mä syksyn koittaessa olis täällä enää. Koko kesän mä viiltelin, itkin, raivosin,harrastin yhenillanjuttuja,elin kuin viimestä päivää. Olin varma ett sellanen se kesä olis ollu. Ja koko ajan mä tutkin mikä on varmin keino,mitä tulee huomioida ja kaikkee. Mä halusin etten mä jäis mihinkään halvaustilaan tai kitumaan. Ja kuten mun "luonteeseen" kuuluu, mä en myöskään halua ett musta on sitt enää kenellekään vaivaa,mä oon suunnitellu hautajaisetki. Oon kirjottanu ylös kaiken. Kenenkään ei tarvis sitt miettiä, ett mikä ois ollu mun toive ja tahto.

Noh,täällä mä kuitenki ny oon, en oo toteuttanu suunnitelmaa. Usein mä kyllä mietin,ett ku saan noita voimakkaita kaaoskohtauksia,ett entä jos joku kerta... ku mä en kykene sillon ajatteleen oikein, mun sairas mieli on sillon pahasti niskan päällä. Ainaki tähän asti näiden muutaman kuukauden ajan toi nyrkkeily on ollu mulle tosi hyvä keino purkaa vihaa ja selkeyttää päätä.

Loppuun pitää viel sanoo, ett mä oon todella ilonen ja onnellinen kaikesta siitä tuesta mitä oon tätä kautta saanu. Mä en löydä ees sanoja. Kiitos. ♥

romahtaa

Se tuli. Tää tunne. Mun on paha olla. Mun sisällä riehuu,haluun repiä itteni kappaleiksi ja heitellä verisiksi möykyiksi seinille, kattoo ku verivanat muodostaa jokia,pieniä puroja. Mun sormet tärisee ja puristuu nyrkkiin,taas aukenee ja menee kii. Mä haluan avata arvet! Viiltää siin saatanan syvältä!!! Vittu mä haluan pois täältä!!!! Saatana taas mä itken...se on heikkouven merkki!!  Ei musta ois mitään tullu,ei kukaan mua ymmärrä,ne menee pois kaikki. Sitt oon taas polvillaan,veri valuu. Sitt tulee se viimenen vihlasu...kaikki on poissa.

Mä yritän niin selittää kaikille mikä mulla on, tytölleni. Mutt ei...riita tuli. Seki lähtee kohta,kuten lähti vuosi sitte. Se huomaa ettei se voikaan olla hullun kans ku eihän sitä saatana tajua! Likanen huora,mielisairas. Mä en selviä. Mä en osaa puhua niin ett joku ymmärtäis...ei niin oo tarkotettu.

Tää tunne myllertää mun sisällä ja voimistuu koko ajan. Se on myrsky...se on tulipalo. Mä en selviä. Jumalauta...

Voiko itsetunnon saaha takas?

Terapia oli tänään ihan "helppojuttu" ja jutskailtiin vaan niitä näitä. Ois kai asiaa riittäny vähän syvällisempäään keskusteluunki,mutt en mä viittiny...hoitaja oli niin ilonen ja ootti kovasti alkavaa kesälomaansa, en jotenki jaksanu alkaa "vakavoittaan" sen mieltä. Se teki kovasti töitä jotta sai mut vakuuttuneeksi ett mulla on tukiverkko ja ympärillä ihmisiä jotka välittää ja auttaa jos mä vaan annan, ja ettei koskaan saa jäähä pahan mielen kans yksin ja ett aina voin olla päivystykseen yhteydessä. Juu, mä hymyilin omaan tapaani ja nyökyttelin. :) miks mun pitää aina olla niin kiltti ja ajatella etten halua pilata kenenkään hyvää mieltä jne.! Sama juttu synnytyksen jälkeen sillon kauan sitten; synnytyksessä mulla meinas sydän pettää ja mut leikattiin ja heräämössä olin aivan lääketokkurassa, mutt yritin pysyä hereillä miettien, ett en mä voi nukahtaa jos hoitajilla tulee mulle jotain asiaa. Siis mitä ihmettä?!!??! Mä oon aivan ihme tapaus!

Terapiassa puhuttiin mun itsetunnosta ja ittensä hyväksymisestä ja hoitaja oli sitä mieltä, ett mun kannattas mennä syksyllä alkavaan ryhmään nimeltä Kokonaiset. Se on vakauttamispainotteinen ryhmä naisille, joilla on taustalla seksuaalinen trauma,kuten hyväksikäyttö tai raiskaus. Ryhmässä ei käsitellä traumaattista tapahtumaa yksityiskohtaisesti, vaan painopiste on itseluottamuksen ja läsnäolotaitojen kehittämisessä. Käsiteltävina aiheina ovat naiseus, luottamuksen palautuminen ja itsensä hyväksyminen. Ryhmässä tehdään myös läsnäoloharjoituksia ja itsetuntemusta lisääviä harjotuksia. Tuollaseen siis oon menossa ja se alkaa 27.8. Idea kuullostaa aivan ihanalta, mä tarvisin tuota, kaikkea sellasta. Mutt ylläri ylläri, mä PELKÄÄN! Mun omahoitaja ei ees tiiä kaikkee ja on kuitenki laittamassa mua ryhmään...entä sitt jos se tietäis,huh! Ei kukaan "viranomainen/ammattilainen" tiiä... Eniten mä pelkään, ett entä jos mun on pakko paeta, ett yhtäkkiä oon ajautunu ahistavaan olotilaan ja sitt pimahan tai meen lukkoon. Aina saa hävetä...

Onko se ees mahollista, siis tulla eheäksi? Puhtaaksi ja hyväksi? Jos sut on häpäisty,rikottu,revitty,sotkettu ja nujerrettu niin voiko se enää mitenkään olla mahollista hyväksyä ittensä? Se tuntuu niin oudolta. Mulle on aina sanottu "kyllä sulle välttää vähempiki, nuo vanhat on ihan hyvät sulle, et sinä tuommosia tarvi, ei susta oo siihen, eläpä höpötä". Siihen mä opin jo lapsena, mulle välttää vähempiki. Siks mä en raaski ostaa itelleni juuri mitään, mä en hemmottele itteeni. Jos tuhlaisin esim. rahaa itteeni, ajattelen heti ett se on pois joltakin toiselta ja oon itsekäs jos haluaisin jotain kaunista itelleni. Nyt harrastan ekaa kertaa elämässäni jotain joka maksaa, mä nyrkkeilen. Lapsena ollessa mun sisko ( 1,5 vuotta vanhempi mua) sai harrastaa vaikka mitä; se ui kilpauintiryhmässä, tanssi kilpatanssia, kuului Spr:n toimintaan, lasketteli,luisteli ja välineet oli hienot tottakai. Mä en harrastanu, ei ollu rahaa. Aina kuitenki löysin jostain kyniä ja paperia,mä piirsin. Se ei maksanu. Tai luin kirjoja sitten ku sain kinuamisen jälkeen itelleni kirjastokortin. :) luin kaikenlaisia kirjoja, kuvittelin itteni aina kirjan tapahtumiin sisälle. Se oli ihanaa! :)

Tuosta kaikki on lähteny eteenpäin,kaikki paska. Mä jouduin hyppään lapsenkengistä pois ennen ku ehtiin aavistaakkaan, satumaailma ei suojellukkaan enää. Pian mä sain alkaa oppiin kunnolla miltä tuntuu olla aikuinen...turha ja saatanan vaikee,idiootti. Kuulen yhä korvissa muistutukset siitä kuin ruma mä oon, niin helvetin ruma ett oksettaa. Tuun saamaan opetuksen siitä kun puutun joka asiaan...yhä uuestaan ja uuestaan. Ja kuitenki,vuodesta toiseen mä oon niin saatanan paska ettei musta oo mihinkään..niin ne sanoo.

Onko se mahollista, ett mä voisin tulla hyväksi? Puhtaaksi? Onhan?

Väsyny oleen sairas.

Mä oon yrittäny olla reipas, hymyillä ja olla ilonen. Aamun sitä jaksoin, sitt mieli alko laskeen. Joku sen laukas...

Mun ympärillä olis niin paljon kaikkee kaunista ja mahtavaa,koko maailma. Mutt mä en osaa nauttia siitä! Ihan ku tää sairaus mun mielessä jumittaa mua, ett mä vaan suoriuden päivistä. Mä en voi elää näitä päiviä. Yhtä hiton suorittamista, tiiän aika tarkalleen mitä teen mihinki aikaan ja tiiän mitä tapahtuu seuraavaksi...tylsää. Ja sitt pitäs koittaa saaha mieltä paremmaksi ja uskoa elämällä olevan mulle vielä jotain annettavaa. Kaikki tuntuu niin tyhjältä...mä tunnen niin paljon ettei mikään tunnu miltään. Välillä oon niin turta. Niinä hetkinä mä en nää mitään syytä mennä seuraavaan päivään. Iltasin en halua mennä nukkumaan, sillä tiiän, ett herätessä on taas uus päivä eessä. Tänään on ollu sellanen päivä. Sitt tunnen itteni vielä enemmän paskaksi ku en osaa olla ilonen tästä kaikesta mitä mulla on! Tottakai mä oon ilonen! Mutt...mun mielestä on väärin, ett kaikki muut voi huoletta jatkaa elämäänsä,mutt mä joudun käymään hoijossa ja vetään lääkkeitä,puhumaan,puhumaan ja käymään asioita läpi! Miks mun pitää, enhä mä tehny mitään väärin?!

Mä oon väsyny ja kyllästyny tähän sairaaseen mieleen! Emmä halua ett jouvun törmäämään kaikkialla asioihin jotka muistuttaa mua kaikesta pahasta, haluun kulkee kaikkialla rennolla mielellä ilman pelkoja. Mä haluan kattoo leffoja ilman, ett täytyy jättää ne kesken ja poistua paikalta. Mä haluan jutella ihmisten kans, tavata ihmisiä, juhlia ja nauraa. Mä en halua pelätä uusia paikkoja ja asuntoja, ottaa nopeesti selville pohjaratkaisu ja uloskäynnit tai miettiä onko sängyn alle piilotettu ase, onko jossain huoneita jonne ei saa mennä. Mä en halua mennä lukkoon ja saaha sätkyt jos portaat narisee. Mä en halua pelätä kaikkia, mä en halua ett mut myydään velan maksuksi. Mä haluan nukkua pelkäämättä, haluan tuntea olevani hyvä,tykätty. Mä oon oikiasti ihan kiva tyttö...mä oon.

Huomenna viimene terapia ennen hoitajan lomalle jääntiä...

Uuh ja nam!

Eilis ilta oli pitkästä aikaa ihana. Löhöttiin beijbeni kans sohvalla ja katottiin telkusta Tosielämän L-koodia. Yhtäkkiä muistin, ett vuosi sitten ku mulla meni tosi huonosti, me katottiin sitä sarjaa sillonki. Tuntu ihan samalta ku sillon,jotenki kummalla tavalla. Mä muistin kuinka olin just viillelly pahasti...ja mun kyyneleet vaan valu ja me katottiin sitä sarjaa. Tyttöni oli mun luona etten mä pääsis lentään pois. Se sama tunne tuli eilen... me sitt juteltiin siitä kaikkee erossa olemisesta ja sitt se sano, ett mä silittelin sillon paljon enemmän ( me asuttiin saman katon alla vaik ei yhessä oltu). Mä muistin sen kyllä ja kerroin, ett joka kerta ku silitin sen hiuksia tai halasin, mä mielessäni hyvästelin sen, kuiskasin mielessäni hyvästit ja vannoin rakastavani sitä aina. Olin päättäny ett pian lähen pois ja se kerta saattaa olla viimeinen. Sitt mä aloin itkeen... (kuten nytki ku tätä kirjotan)  Beijbe halas mua...sitt suuteli ja pyyhki mun kyyneleet. Sitt suuteli taas. Mä nousin istuun sen päälle hajareisin...

Me rakasteltiin, hitaasti. Ei mitään kiimasta panemista, vaan kaunista ja nautinnollista tyttöseksiä. Se oli jotenki yllättävää, ensin herkistellä ja itkee ja yhtäkkiä on tähdissä, seitsemännessä taivaassa. Nyt mä vaan haluun lisää! :)

Tunteet nousee pintaan...

Kävin tänään katsomassa näyttelyn "Puutarhani on täynnä sirpaleita -teoksia rikotuilta". Tiesin mihin olin menossa ja mitä tulisin näkemään, mutta kävellessäni portaita alas tunneliin sydän hakkas, polvet tärisi ja tuntu ett jalat lähtee alta. Pelotti. Näyttely oli aseteltu kauniisti, se oli kuin lasialttari...peilit loisti valoa ja teki kaiken sieväksi, kimaltelevaksi. Kaikki se heleys ja kauneus raateli sitä pahaa oloa ja tuskaa joka oli rikki jo ennestään. Se oli jotain niin sanattoman kaunista, niin saatanan likasta! Se tuli iholle.

Kun seisoin siinä ja katsoin teoksia, mut valtas yhtäkkiä jumalaton raivo kaikkia niitä kohtaan jotka vaan käveli ohi, mun selän takaa. Joku tyttö nauroi puhelimeensa, toinen söi jäätelöä, joku oli reissuun lähössä matkalaukkuineen, kiire sillä oli. Mun teki niin mieli raahata ne kaikki siihen ja istuttaa niiden perseet kenttään, huuta niille " NYT TE KATOTTE MITÄ MAAILMASSA OIKEESTI TAPAHTUU, TE ETTE ENÄÄ SULE SILMIÄNNE KAIKELTA, ETTE VAAN KÄVELE OHI! NÄMÄ KAIKKI ON TOTTA, ME EI VOIDA VAAN KÄVELLÄ OHI JA JATKAA ELÄMÄÄ. MEILLÄ EI OO SITÄ VAIHTOEHTOA!!!!!" Mutt mä en tehny niin. Mä luin joka ikisen runon, kirjotuksen, diagnoosin, katsoin joka ikisen teoksen. Mä olin ilonen, ett vaikka mä en pysty vaan jatkaa elämääni ja kävellä pois vaan mun täytyy taistella, niin mun ei tarvi tehä sitä yksin. Kiitos kaikille jotka olivat tekemässä näyttelyä. ♥

Mä oon sitt ollu tän päivän aika hiljaa, miettiny kaikkee. Huomasin jälkeenpäin myös, ett olin järjestelly asunnossa kaikki paikat ( vaikka ei täällä mitään suurta sotkua oo). Se kai on mulla joku keino selvitä...mulla on turvallisempi olo jos kaikkialla on siistiä ja paikat on järjestyksessä. Sillon mä hallitsen tilanteen eikä mikään paha pääse sekasorron seasta hyökkään. Niinpä mä oon tänään pessy pyykit, pessy pikkuvessan, laittanu tiskit ennen ja jälkeen ruoan, puunannu tiskipöyät, käyny kaupassa...harjannu koirankarvoja lattioilta, treenannu extratreenin jne. Mun on pakko pysyä liikkeessä, touhukkaana niin en jouvu ajatteleen mitään. Ja saan rääkätä kroppaa!! Ja kaipa kova treenaaminen on parempi vihanpurkukeino ku viiltely..?

Mä näin viime yönä unta...yhestä mun "työkaverista". Huomaan, ett kesälomaa on jälellä vähän yli viikko ja mieli alkaa varautuun töihin paluuseen. Kaikki töissä tietää ett mä oon lepakko, mutt yhelle miestyöntekijälle se ei mee jakeluun! Mä oon ollu tuolla töissä kohta 4 vuotta ja siitä asti se on roikkunu mun perässä, vaikkakin on kihloissa. Aluksi se oli mukava ja ystävällinen, sitt se alko muuttuun jo liian tunkeilevaksi. Ja mun tilanteessa se ei oo hyvä juttu ollenkaan!! Mä oon ensin kertonu sille ihan nätisti, ett mä en tykkää miehistä ja en ikinä halua olla miehen kans. Aluks se tuntu uskovan, kunnes se alko lähetteleen mulle sähköposteja joissa tunnustaa rakkauttaan ja kirjottaa "haluan näyttää sulle kuin hyvä mies voi naiselle olla" jne. Se on lähettäny mulle viestin joka nimipäivä, syntymäpäivä, naistenpäivä, ystävänpäivä ja aina ku vaan vois olla jotai syytä! Se ahistelee ihan urakalla vaikka vähän aikaa sitten sanoin sille, ett mulla ei oo ikinä sille mitään annettavaa, enkä mä koskaan tuu olemaan sen elämässä yhtään mitään muuta ku joku tyttö töistä, ja mä pyydän sen jättään mut rauhaan. Ny on ollu sitt vähän hiljasempaa, vaikkakin se ennen lomaa kysy, ett oisinko mä halunnu tyttöni kans tulla kesällä sen mökille. Hyi helvetti!!! Ja se on viel niin vanha, se vois olla mun isä!! On meillä ainaki 25 ellei enemmänki ikäeroa...hyi saatana!!! Mä sitt näin unta ett se kuiskii mun korvaan, nuolee mun kaulaa...ja mä yritän päästä karkuun mutt en voi liikkua, en osaa. Tuli taas niin saastanen olo, jonka takia oli myös pakko vetää kunnon treenit... miks mun elämään tunkeutuu kaikki pahat, sellaset jotka eka näyttelee ystävää ja sitt ne tekee pahaa? Mikä mussa on vikana? Miks ne ei lopeta?

Taas tää tulee...

Näin viime yönä taas painajaisia ja aamulla herätessä tiesin ettei päivästä tuu hyvä. Mä aloin ettiin maistraatin sivuilta esteettömyystodistuksesta infoa, kunnes se iski. Uskomaton ahistus tuli ja vyöry yli.

Ny hieman tietoa, eli 1,5 vuotta sitte mä tutustuin työni kautta yhteen tyttöön ja puhuttiin paljo kaikenlaista ja pian jutut syveni. Kävi ilmi, ett sille oli tapahtunu paljon sellasta mitä mulle ja mä kai jotenki hullaannuin siitä, siitä ett on olemassa joku toinenki joka tietää miltä musta tuntuu ja etten mä oo joku vitun friikki. Se tyttö yritti saaha mua mielenterveyshoitojen piiriin ja ett alkasin puhuun asioista jollekkin, se myös lupas ja vanno ett sille voin soittaa ihan millon vaan ja aiko muutenki olla mun tukena. Mä uskoin. Noh, mä sitt tein myös elämäni pahimman virheen...petin sen kans tyttöystävääni. Mä kadun sitä niin paljon, eniten maailmassa!! Mun tyttö sitt jätti mut jonku ajan päästä, sillon ku oltiin muutettu ja mä oireilin jo muutenki uuesta asunnosta joka ei viel tuntunu kodilta. Sain samaan aikaan postia yheltä mieheltä joka ahisteli jutuillaan ja lisäs mun pelkoa. Mun maailma romahti... mä jäin yksin pelkoineni, olin tuskassa päivästä toiseen. En syöny, en tehny mitään. Itkin vaan ja olin menneissä. Kaikki elämän aikaset tapahtumat tuli kaikki todeksi ja rikko mut. Mulla ei ollu ketään kelle soittaa...ei ees tuota tyttöä joka lupas auttaa. Se kun oli valheillaan kietonu mun tyttöystävän sormensa ympärille... ne molemmat käänty mua vastaan. Mä viiltelin ja ainoa mikä toi nautintoa, oli se kirpeä viilto ranteessa ja lämmin tumma veri joka valui alas.... se oli niin kaunista. Koko kesän ajan mä tuhosin itteeni, pala palalta.

Mun oli niin ikävä omaa rakasta tyttöäni, enkä mä uskaltanu elää ilman sitä. Se oli aina sanonu, ett niin kauan ku me ollaan yhessä me selvitään ihan mistä vaan. Ny mulla ei ollu ketään kuka enää sanois noin. Siskokaan ei kestäny nähä mua, oli sanonu mun isälle puhelimessa, ett hommatkaa se hoitoon. Mä kamppailin itsetuhoisuuden kans enkä jaksanu nähä elämää puolta tuntia pidemmälle. Ei elämää ollu. Kaikki mun elämän tapahtumat...en mä ois kestäny elämää yksin niiden asioitten kans, enkä ois yksin jaksanu alkaa niitä selvitteleen. Mä ymmärsin kaiken merkityksen vasta ku olin menettäny kaiken. Mä vedin myös lääkekaapista löytyneet Propralit naamaan ja jäin ootteleen kuinka sydämen tykytys muuttu...

Ny oon kuitenki tässä, pelkoineni kaikkineen. Me siis ollaan yhessä, kuten tyttöni sanoo ett niin sen kuuluu olla. Mutt ajoittain pelko tulee ja muuttuu todeksi, pelkään niin ett jouvun kokeen sen yksinjäämisen joskus uuelleen. Tänään kävi niin...

Saatiin jälkeenpäin kuulla, ett se tyttö on vähän mun jälkeen ollu kihloissa jonku toisen tytön kans ja samalla seurustellu yhen miehen kans. Ja hän oli myös valehellut miehelle olevansa raskaana ja oli myös syytellyt häntä raskauksista ja muusta. Viime syksynä tuo tyttö oli joutunu suljetulle, sen vanhemmat oli vieny sen. Mitä ilmeisemmin se tyttö ei ollu kokenu mitään mitä anto mun ymmärtää ja millä sai mut luottaan itteensä! Mun olis pitäny tajuta, ett kenen puoleen mun kuuluu kääntyä ja saaha lohtua ja tukea. Mutt en mä tajunnu...

Tää päivä on menny itkiessä. Välillä kestohymy päälle ja käyttään poika treeneissä. Mä en osaa olla ihminen... koko rintaa polttaa kipu ja tuntuu ett sydän kramppaa pelosta. Mä en tuu toimeen itteni kans. Mä oon niin surkee tapaus, pilaan kaiken. Eikö niin ett hyville ihmisille tapahtuu hyviä juttuja ja pahoille ihmisille....niinpä.