Pois se minusta.

Viime postauksen aihe pyörii yhä mielessä. Välillä oon ajatellu (kuten vuosia sitten) ett olisin turvassa kaikelta pahalta mikäli kuolettaisin itestäni kaiken mikä tekee musta naisen tai vähänkään naisellisen. Mietin jälleen, ett jos mussa ei olis mitään mikä kiinnittäis miesten huomion niin silloin muhun ei sattuis. Ja haluan leikata hiukset vieläkin lyhyemmäksi. Oon alkanu kehitteleen paljon kaikkia "turvakeinoja" jotka tekis mun olon edes vähän levollisemmaksi. En kuitenkaan uskalla enkä myöskään halua olla tällanen. Päässä kaikuu syytökset mun sairaalloisesta huomionkipeydestä...ja joku osa musta anelee anteeksiantoa ja vannoo ettei tehny sitä tahallaan...

Tänään on terapia. Ja samalla alko kesäloma terapiasta. Seuraava tappaaminen on vasta elokuun alussa. Helvetin kiva. En uskalla ajatellakkaan millanen mun mieli tulee olemaan kun en pääse puhumaan, etenkin nyt ku mielen päällä on liikaa asioita ja oon alkanu taas kääntämään kaiken pahan itteäni vastaan.

En nyt oikeen saa kirjotettua kaikkea mitä haluaisin. Oon lukossa.

Punaista.

Päivät on vaihtunu toiseen kerta kerran jälkeen uudelleen. Just tällä hetkellä mä en niin rusentavan ahistuksen ja epätoivon vallassa että päiväni päättäisin, mutt mun on myönnettävä ett kuolema pyörii mielessä joka päivä. Se ei kuitenkaan herätä mitään suurempia tunnekuohuja vaan kai ajattelen sitä aika neutraalisti; mulle se oon vaan keino tuskan loppumiseen, helpotus, turvasatama. Suurin osa mun ajasta meneekin sitt siihen, ett koitan selvitä kaikkien mielen osieni kans ja tartun milloin kenenkin käteen.

Jotain on myös tapahtunu. Viime viikonloppu oltiin reissun päällä kun Beijben serkku meni naimisiin. Häät on aina ihania ja olin innolla menossa niitä juhlimaan. Monien mutkien kautta sain ostettua itelleni mekonkin (jossa en näyttäny idiootilta) ja punaiset korkkarit. Mulla oli jotenkin niin hyvä mieli ett tavallisuudesta poiketen maalasin huuletkin punaisiksi. Oli pitkästä aikaa naisellinen olo. Kaikki meni hyvin kunnes juhlat oli edenny siihen pisteeseen ett ihmiset olivat juovuksissa, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Siinä pöydässä istuessa kaivoin laukustani peilin ja punaisen meikkikynän, aloin korjaamaan huuliani. Beijben yks sukulaismies (oisko tädin mies tai jotain) seiso siinä mun vieressä ja alko ihmetteleen kovaan ääneen ett miks akkojen pitää itteään maalata ja niin paljon vielä. Kai vastasin jotain ihan lyhyesti ja jatkoin punaamista, kunnes se äijä tarttu mun päähän ja veti päätä taaksepäin. Se sano kattovansa onko mulla liikaa ja olihan sitä.  Muhun sattu. Sisällä riehu paniikki. Hymyilin vaan, nousin nopeasti ja painuin vessaan. Itkin koko sydämeni ulos. Olin täysin menneissä...Lukemattomat kerrat miehet on repiny mun päätä milloin mihinkin...pakottaneet ja nauraneet, työntäneet kaikkea mun suuhun ja kertoneen mun olevan niiden kaikkien huora. Ne hetket oli erittäin todellisena mun mielessä, iholla. Siihen loppu mun juhlainto.


Tunsin silloin ja tunnen yhä pilanneeni kaiken. Syytän itteäni, halveksin saatanasti. Noinhan siinä käy jos mä annan itelleni luvan olla nainen tai naisellinen. Niin on käyny ennenkin, niin tulee käymään jatkossakin. Naisellisena ihmisenä mä en oo turvassa. Tunnen itteni niin idiootiksi, sillä mielestäni punainen väri huulissa on voimakas ja tuo mieleen vahvuuden ja rohkeuden. Sellaseksi mä kai itseni tunsinkin ennen kun sain jälleen vääränlaista huomiota. Miks mä olin niin saatanan tyhmä? Miks mä en osaa olla kunnolla? Millon mä opin läksyni?

<3

Flipperi-pallo.

Mun päässä kaikuu huudot ja käskyt...ja ainoastaan yks ajatus pyörii mun mielessä. Ne ei anna mun olla rauhassa vaan mä oon varma, ett ne on päättäny tuhota mut. Ja mun voimat on loppu. Mä en jaksa enää. Tää tunne...kumpa tätä osais kuvata jotenkin jotta ymmärtäisit. Musta tuntuu kuin sydän lyö niin rajusti ett paisuu, kasvaa ja paisuu ja paisuu kunnes repeää. Ja päässä humisee, kuuluu pientä "kohinaa ja helinää", silmissä sumenee ja kädet ja jalat on jäässä. Kuitenkin sun keho on liekeissä, aivan ku seisoisit keskellä tulipaloa. Sitä tukehtuu ja musertuu paineesta. Ja samaan aikaan ett tiiä mihin luottaa; mikä on totta ja mikä tulee menneistä. Kaikki on niin sekaisn ettei voi muuta kuin seota. Musta tuntuu aivan kuin oisin Flipperi-pelin pallo...kukaan ei halua sitä vaan sitä tönitään muualle kunnes lopulta kukaan ei saa otetta ja se tippuu. Game over.

Mä selvisin tästä päivästä. Yö on edessä. Sitten uusi aamu. Uusi päivä.