Juhlitaan, eiks nii?

 

Uus päivä. Mieli entistä tummempi, väsyneempi. Piti vähän siivota...on ees vähän selkeempää ja turvallisempaa. Tiskatessa mulle tuli mieleen aika hauska ajatus... Ajattele jos päästäis ittensä pois uutena vuotena kaikkien ampuessa raketteja?! Hahhahaaa, kaikki juhlis ja naurais, ampuis ilotulitteita ja juhlisivat... mua!! :D aika hienoa olis.

Sairas vitsi...joo'o. Niin oli. Mutt oikiasti...mun on paha olla. Mä en jaksa enää uskoa ett jonain päivänä asiat olis toisin, paremmin. Mä en jaksa enää nähä muitten pettyneitä ilmeitä kun ne huomaa mun taas pelleilevän. En toivonu muuta ku ett oisin saanu olla kuten muut. Mä en enää jaksa nähä muitten kärsimystä mitä mun lähellä oleminen tuottaa. En missään vaiheessa halunnu tehä pahaa mieltä kenellekkään ( niitä joita halusin satuttaa ei oo mun käsien saatavilla, damn).


Kyllä mä halusin taistella tätä saatanan mieltä vastaan, mutt ehkä sen kuuluukin olla osa mua ja mä en pääse siitä eroon. Voihan olla ett asioiden pitäis mennä kuten me ei toivottu ja siksi tää kaikki on ollu niin vaikeeta koska oon yrittäny väkisin olla täällä. En tiiä.

En tiiä miten asiat menee tästä eteenpäin ja miten tulevaisuudessa...mutt nyt ainaki mä niin saatanan väsyny. Mun sisällä on pimeetä. Mun mieli on kylmä ja mua pelottaa. Musta tuntuu ett...oon yksin.

PELLEilyä hieman lisää.

Muut nukkuu. Mä valvon kuten niin monena yönä viime aikoina. En halua laittaa silmiä kiinni, en halua laittaa päätä tyynyyn. En halua maata aloillaan. En halua olla.

                           

Siirryin yksin makuuhuoneeseen puuhailemaan omiani ja kenties nukkumaan beijben jäädessä olkkarin levitettävälle sohvalle. Ollaan nukuttu siellä jonkun aikaa monestakin syystä, mutt mulla on usein siellä parempi olla ja hengittää ku makkarissa. Nyt kuitenkin halusin makuuhuoneeseen sillä en voinu jäähä toisen viereen makaan pahassa olossani ja seurata kuin rauhallisin mielin toinen paino pään tyynyyn ja kiskas peiton päälleen. Saatana ku mäki haluan tehä niin!! Sanoin ett mä taijan siirtyä makuuhuoneeseen ja kerroin myös syyn...siihen beijb sitten sanoi "pitäskö mun nyt tuntee huonoo omaatuntoa siitä ku nukun?" Siis voi helvetti!!!EIKÖ SE YMMÄRRÄ MUA OLLENKAAN!! Beijb on käyny säännöllisesti lukemassa mun blogia ja oli myös lukennu tän päiväset tekstitkin. Niistä ei kuitenkaan puhuttu sanallakaan...ei mitään. Sanoin (korotetulla äänellä) siirtyessäni toiseen huoneeseen ett mua ärsyttää se, ett se on käyny lukemassa kuin paha olo mulla on, mutt siitä huolimatta kaikki miten se kykenee mua auttaan on alkamalla nukkuun!!! Ja ei, mä en vaadi (en kai, toivottavasti) mielestäni liikoja...haluaisin kai vaan ett toinen näyttäis oikiasti olevansa mun tukena...että mä oisin jonku arvonen. Tietenki mä haluan ett toinen sais nukuttua, mutt...oisko se voinu antaa mulle sitä ennen ees pienen...hetken. Alkaa oleen jo epätoivosta tää mun räpistely. Oon ku pieni lintu joka opettelee lentämään mutt siivet ei kanna...
          
 Mä laitoin blogiin estot ettei beijb pääse blogia lukemaan, vain blogien kirjottajat. Tiiiän käyttäytyväni lapsellisesti, mutt ei mun arat ja sisimmät tunteet/ajatukset oo mitään vapaata riistaa. Oon niin vihanen!!!

Tervetuloa sirkukseen!

En pysyny kasassa...ja taas kaikki levis hajalle. Enkä mä jaksa selvitellä näitä vähän väliä. Mä oon niin väsyny tällaseen. Ja tästä piti tulla mukava päivä, niin ainaki eilen vielä kuvittelin! Vitun idiootti.

Mun mieli oli menny huonommaksi edellisen postauksen jälkeen ja olin maininnu asiasta myös beijbelle. Se tuli töistä kotiin ja kai ajatteli piristää mua kuten sillä yleensä on tapana. En sanonu mitään (idiootti) vaan aloin tuijottaa läppärin kuvaruutua josta alettiin kattoon Syke-sarjaa. Mieli leijaili taas muissa maailmoissa, välillä sain pidettyä itteni sarjan tapahtumissa. Mieltä kiristi...puristi yhä enemmän. Sitt...jaksossa käsiteltiin nuoren tytön raskautta ja kävi ilmi ett sen isäpuoli oli pannu sitä ja äiti ei meinannu uskoa sitä. BADAM!!! Olin välittömästi omassa lapsuudessa!!!

                                          

Tunnen ne kädet mun vartalolla, huokaukset korvissa...poliisien kysymykset. Elin mielessäni sitä kaikkea. Beijb vaihto vähän väliä asentoa ja siinä kun maattiin levitetyllä sohvalla mahallaan beijb välillä heitti jalkansa mun päälle. Se liike ja sohvan heiluminen oli pahasta... sarjan tapahtumat meni eteenpäin ja mä yritin pysyä kasassa enkä vieläkään sanonu mitään (idiootti). Sitt beijb alko miettiin tämän ja huomisen päivän ruokaostoksia ja mitä ruokaa tänään tehtäis. Sen mieleen putkahti Currykastike ja se halus tarkistaa netistä jotain (en muista mitä)... se otti mu kännyn joka oli siinä vieressä ja alko tarkistaan, Mä loukkaannuin siinä vaiheessa...tuntu pahalta olla ite niin syvällä omissa tuskissa ja kuulla päässä sarjan vuorosanoja jotka muistuttaa lisää (ja sitähän beijb ei voinu tietää koska mä saatanan idiootti en kertonu!!!) ja toinen miettii jotain helkutin currykastiketta! Mun mieli huutaa sisältä päin!! Mä haluun kans miettiä currykastiketta!

Sanoin kai jotain jonka beijb otti niin, ett mä suutuin kun se koski mun puhelimeen. Taisin kyllä vielä lisätä ettei puhelin liity mihinkään, en oo varma. Mutt niin beijb kuitenkin asian ymmärsi, ja mitä ilmeisemmin ny luulee mulla olevan puhelimessa jotain! Voi vittu! Niin ku se ny ei olis käyttäny mun kännyä ennenki! Mä en osannu kertoo mistä oli kyse, en uskaltanu sanoo niitä ääneen, en halunu alkaa itkeen. En halunnu kertoo olleeni niin hölmö ett halusin beijben ite huomaavan mun tilanteen tai hoksaavan ett nyt kannattaa unohtaa ruoka-asiat hetkeksi ja pysäyttää tilanne. Mutt se kai suutahti ja laitto mun puhelimen sohvalle ja sano voivansa tarkistaa asiat omallakin puhellimella.

Hermostuin, otin puhelinen ja häivyin makkariin. Ja nyt kirjotan tätä sillä mun on pakko tehä jotain, en pysy kasassa muuten. Beijb lähetti viestin "anteeks, lupaan etten enää koske sun puhelimeen ilman lupaa". AAAARGHH!! Ja äsken se kävi huoneessa, ja yritti houkutella mua pois kotoa, tekeen ruokaostoksia yhessä sen kans. Koitin kyllä sanoo etten mä nyt voi mihinkään kauppaan lähtee, mutt ei... Se kai suuttu...sano ett saa kaupassakäynti jäähä sitt tältä päivältä.

Mun tekee niin  mieli raivota, kiskoa hiukset päästä ja repiä silmät irti!! Mutt ei...mä makaan tyynen rauhallisena tässä sängyllä, näppäilen kirjaimia muodostaen niistä sanoja. Mun sisällä roihuaa tulipalo, mutt mun kädet on jäässä. Mä vihaan itteeni niin paljon!!! Mulla on itteni kans niin paha olla ja asiaa vaikeuttaa vielä se kun nään kuinka hankalaksi mä teen muiden elämisen. On raastavaa kuulla ne pettymyksen huokaukset jotka tarkottaa "jaahas, taas sitä mennään...".
                                                   


Musta ei pitäny tulla tämmönen! Jo pienenä lapsena mä kuvittelin itestäni kaikkea, halusin matkustella ja seikkailla, suunnittelin auttavani ihmisiä. Kuvittelin itteni sieväksi ja iloseksi, ystävälliseksi. Rakastin kirjottamista heti  kun sen taidon koulussa opin, halusin olla kirjailija kaiken muun ohella. Kirjotanhan mä nytkin... mä kirjotan blogia siitä kuinka paha olo mulla on ja kuinka koen epäonnistuvan kaikessa mihin ryhdyn.

Emmä halua ett toiset joutuu elämään hankalaa elämää vaan sen takia ett mä häröilen enkä osaa olla ihmisiksi, tai äitini sanoja lainaten ensimmäisen itsemurhayritykseni jälkeen "MITÄ SE JASKA TÄÄLLÄ OIKEEN PELLEILEE?". Niin, on väärin ett toiset joutuu elämään elämänsä pellen kans joka aina vaan kinuaa huomiota eikä ota mitään tosissaan. Pellet hymyilee aina...eiks nii?

Outo tunne...

Hmm...en tiiä mikä nyt on mutt tuntuu ettei joku asia oo kunnossa. Tai ihan ku multa ois jääny huomaamatta joku...tai ihan ku mun pitäs tietää jotain jota en vielä tiiä. Tätä tunnetta on aika helkutin vaikee selittää sillä en ymmärrä tätä itekkään. Musta tuntuu ett mun kuuluis tietää jotain... En tiiä mistä tää olo tulee, kai tää on ollu jo jonkun aikaa, mutt aamulla herättyäni tää tunne on vaan voimistunu.


Tää tuntuu painon tunteelta rinnan päällä, kuumottaa kurkkua, hengitys on jännittynyttä. Oon varuillaan ja ootan mitä tapahtuu. Mulla on ollu tää tunne usein aiemminki ja aika usein jotain on sitt ilmenny. Mä en nyt vaan haluais mitään juttuja...

Toiveita ja tulella leikkimistä.

Terapeuttini on ollut joululomalla joten en oo pariin viikkoon käyny terapiassa. Aihetta kyllä olis, mutt välillä tuntuu ett kaikki noi hoitojutut ja tapaamiset, käynnit siellä ja täällä sekottaa vaan mun normaalia arkea ja vaikeuttaa elämää. Hullu ajatus, eikö? Mutt joskus vaan on tuntunu ettei jaksais puhua tai yleensä ees laahustaa paikalle, etenki jos tunnen ett on tulossa hyvä päivä ja sitt se pitää "pilata" huonoilla asioilla, vaikka useinhan mulla on ollu hyvä olo ja mieli kun oon terapiasta lähteny pois. Huomasin aamulla etten mä oo suonu ajatustakaan terapeutin antamalle kotitehtävälle, eli siihen ett mun pitäis keksiä ja sanottaa asioita jotka saattaa laukasta takaumia tai rikkoa mun mielenrauhaa jotta mun on helpompi sitten ennakoida niitä tilanteita. Oon unohtanu sen kokonaan! Nyt kai sitt täytyy alkaa miettiin niitä... Tuntuu kyllä jotenki tympeeltä sillä niitä asioita on niiiiiiiiiiin  paljon!

Jouluna sisko kysy multa ett mitä suunnitelmia meillä on uudeksi vuodeksi. Samaan syssyyn se alko selittään "sillä mä vaan ku me äitin kans varattiin uudeksi vuodeksi mökki Isolta-Syötteeltä ja eka kyllä ajateltiin ett oisitteko halunnu lähtee mukaan, mutt sitten mietittiin ett oot varmaan töissä niin ei sitten kysytty. Niin sillä mä vaan ku neiti (sen 16-v. tyttö, mun kummityttö) jää kotiin niin jos te kävisitte sillon keskiviikkona kattoon ettei siellä oo mitään pippaloita." Näillä tiedoilla sitt mentiin eteenpäin ja lupasin keskiviikkona siellä käydä. Avaimet niille tuotiin sitten jo tänään, eli tuo keskiviikon tarkastuskäynti ei ollutkaan ainoa, vaan tänään sisko sano "niin jos vaan jaksat niin käy siellä aina sillon tällön kattomassa ett kaikki on ok". Ja nehän on reissussa sitt koko viikon!! Toisaalta tuo ei tunnu missään, mutt toisaalta mua vituttaa aivan saatanasti se, ettei sisko oo vielkään oppinu viettään aikaa tyttönsä kans ja ett kuin helposti asiat liuku jälleen niin ett mä oon lapsenvahtina. Lapsenvahtinahan olin kummitytölleni myös sillon kun halusin tappaa itteni ja taistelin elämää eteenpäin minuutti kerrallaan. Sisko lähti silloin reissuun, olikohan Helsinkiin ja äiti lähti kaverinsa mökille ryyppään. Ja kyllä, oisinhan mä voinu kieltäytyä mutt tosiaan luulin ett kyse oli vain ja ainoastaan keskiviikkoillasta, ei koko viikosta. Kummityttöni on ollut huostaanotettuna, ja on välillä erittäin riskialtis kaikelle. Tässä lapsenvahtina olemisessa on siis pientä haastetta. Välillä mä ajattelen, etten ota mitään turhia paineita itelleni, mutt sitt tajuan etten mä antais itelleni koskaan anteeksi jos neitille tapahtuis jotain! Sitt taas mietin, ett neitin pitäis jo itekkin tietää mitä saa ja kannattaa tehä ja mitä ei, mutt sitt taas muistan kuinka pahasti se on asiansa aiemmin ryssiny ja ettei se tosiaan selviä yksin! Pientä tasapainoilua! Se tyttö on vaan niin uskomattoman hauras pieni enkeli, se ei aina ymmärrä ettei maailma oo niin turvallinen paikka. Tulella ei kannata leikkiä.

Joulusta vielä sen verran ett juteltiin Sandelssin kans joulun viettämisestä. Sen kans on helppo jutella noista asioista sillä sen omat perhetaustat ei myöskään oo mitkään helpoimmat ja ns. perhejoulu voi ahistaa aivan helvetisti. Silti siinä on kuitenkin joku kumma juttu ettei sitä ens vuonna enää muista ett edellisjoulu piti olla viimenen jolloin sitä lähtee hermostuttaan itteensä. :/  Sitt mulla tuli ajatus ett vois olla aivan ihana idea mennä johonki tunnelmalliseen korpimökkiin aivan ihanalla porukalla, saunoa ja syyä ja viettää joulu ilman pelkoja. Viiä linnuille ulos jyviä ja talipalloja, sytyttää ulkotulia ja kuunnella hiljasuutta. Se olis taivaallista. Se olis mun joulu.
 

 Mutt eikö niin ett kaikki on mahollista? Täytyy vaan jaksaa toivoa oikein kovasti ja pitää niistä kii. :) Mä haluan viettää kerran unelmieni joulun.

Oikeutta ja euforiaa!

Joulu on ohi. Meni oletettua paremmin...eli kukaan ei tapellu, huutanu tai joutunu turvakotiin. Mä kyllä tunsin itessäni ett olin valppaana koko ajan ja ootin millon rysähtää. Yhen kerran säikähin ihan kunnolla ja mielessäni ajattelin "voi vittu...nyt se alkaa...". Meillä kun on tuolla ulkovarastossa vieläkin häistä jääneitä kaljoja jakun bijb sai joululahjaksi hienon vyön jonka soljessa on samassa pullonajaava, niin beijb siitä innostuneena riensi hakemaan yhen pullon ja tuli sen kans sitten olkkariin nauraen sitä kun pullo oli aivan jäässä. Siinä äiti ja siskokin innostu nauramaan asiaa ja sitt joku niistä hokas ett kannattaa kantaa ne kaikki sisään jottei ne posahda varastoon. Hoin vaan mielessäni ett nyt se alkaa, nyt äiti ei voi enää pysyä kaljoista erossa kun niitä näemmä kannetaan sen eteen. Teki mieli nakata ne kaikki helvettiin! Ens ois halunnu nähä yhtään pulloa...en jouluna. Mitään ei kuitenkaan tapahtunu, kukaan ei juonu.

Käytiin myös hautausmaalla ja sytytin kynttilän myös Natuselle. Mun kyyneleet valu virtanaan mun poskilla ja yritin lapasella pyyhkiä enimpiä pois, mutt ei se paljoa auttanu. Mä en oo itkeny kun käyn muiden haudoilla tai ku sytyttelen heille kynttilöitä, mutt Natusen kohalla mä itkin. Kyyneleet vyöry mun sisältä kun toivotin mielessäni Natuselle hyvää joulua. Äääh...kyyneleet valuu taas. Käännyn niin ettei beijb nää mun kasvoja... Natunen oli mun koko ajan mun vierellä sillon ku halusin kuolla ja itkin tuskaa mun sisällä, se ei hievahtanutkaan mun kyljestä, vartioi koko ajan. Nyt sitä pientä sankaria ei enää oo. Mun on sitä niin ikävä. <3

Itken. Itken. Itken. Itken. Itken.

<3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3

Mä oon huomannu itestäni sellasen asian, ett mä osittain ehkä tietosesti laitan itteni ikävien aiheiden keskelle, tai sitt mä teen sen huomaamatta. Mutt niin mä teen. Eilen aloin yksinollessa Netflixistä kattoon leffaa nimeltä K 11. En tienny entuudestaan leffasta mitään muuta kuin ett siinä on jotain vankilajuttua. Vähitellen leffan tapahtumat alko meneen syvemmälle ja ahistaviakin juttuja näytettiin. Jatkoin kuitenki kattomista ja yhtäkkiä mulle tutuksi tulleet sanat "Pahoja asioita tapahtuu pahoille ihmisille" rävähtää ruutuun uudestaan ja uudestaan. Tunsin olevani se tyttö joka hakkas päätään nyrkeillään ja hoki noita sanoja. Itkin, mutt jatkoin kattomista. Onneksi. Nyt mä rakastan sitä leffaa, tuun kattomaan sen vielä monesti.
                   

Bad things happen to bad people

Oon huomannu ett joskus saan helvetin suurta tyydytystä esim. just leffojen kautta, etenki jos ne on tosielämään perustuvia. Jos leffan "pahikset" joutuu vastuuseen teoistaan mä (hölmöä, tiedän) tunnen saavani jotain oikeutta. Mä nautin siitä! Joskus leffat saa aikaan just ei-toivotun reaktion ja sillon tietenkin tuo "euforia" jää kokematta ja oon palannu omiin muistoihin, syvälle tuskaan ja pimeyteen. On kai silkkaa hulluutta ottaa tuollasia riskejä...mutt mullahan on jo diagnoosi tehty joten annan mennä täysillä! :D ( sairasta huumoria)
                                  

Kiittämätön paskiainen.

Mä oon se, kiittämätön paskiainen. Mulle ei kelpaa mikään...tai sitten mä vaadin ihmisiltä liikoja. Tai sitten mä oon molempia. Niin se on.

Oon paskiainen koska luulin ihmisten jo tuntevan mut sen verran ettei ne ylläty ku mä en syö einesjuttuja, lisäaineita ja muuta roskaa. Oon kiittämätön koska luulin ihmisten tietävän ett mä inhoon kinuskia.Oon paskiainen koska en omana syntymäpäivänä suostu syömään Frödingen kinuskikakkua. Mää vihaan niitä kakkuja! Samaa paskaa äiti laitto pöytään asuessamme isäpuolen luonaa ja kun piti saaha jotain herkkua pöytään! Samaa kakkua oon syöny kuullessani naurun hörötystä siitä kuinka hyvin kehittyny mä oon ja kuinka pyöree takamus mulla on ja kuinka hyvin mun rinnoilla imetettäs tusinoittain lapsia!! Mä en todellakaan syö sitä! Mä en halunnu alunperinkään järkätä mitään teennäisiä kakkujuttuja, mutt nyt ku suostuin äitin luo meneen, niin mä olin niin hölmö ett luulin siellä olevan jotain mulle. Kuinka itsekästä, miten mä kehtaan!! Miks helvetti joku jaksais muistaa etten mä syö valmisjuttuja, etenkään pakastekakkuja! Mä oon sekä kiittämätön että itsekäs paskiainen! Mitä helvettiä mä kuvittelin??!

Tänään on herkutellu synttäreideni kunniaksi 2dl metsämarjakeittoa, 4 näkkäriä margariinilla sekä yksi jälkiuunileipäsiivu margariinilla. Huh! Ja oon hemmotellu itteeni tänään pesemällä pyykkiä ja tiskaamalla, siivoamalla ja käymällä koiran kans pitkällä lenkillä (mikä oli kyllä ihanaa ). Oon ollu yksin lähes koko päivän. Isältä sain Hyvää syntymäpäivää-tekstarin.

Mä oon sen verran paskiainen lisää, ett toivoin viettäväni mukavan päivän tänään. En ainakaan yksin. :/ Tiiän kyllä ett reagoin tänä päivänä tosi voimakkaasti, mutt jos mun on pakko elää nämäkin päivät niin kai mä saan sitt jotain tunteakkin. Syntymäpäivät on mulle aika saakutin herkkä aihe... Mutt se kinuskikakku suoraan pakasteesta kruunas kaiken. Mä oisin halunnu jäähä ennemmin kotiin kuin väkisin haalautua äitin luo ja tuijottaa sitä saatanan muistojen pesäkettä sulamassa tiskipöydällä. Miks en käyttäny vaihtoehtoa jäähä kotiin?!

Sori, ohi meni!

Hyvää Syntymäpäivää minä! Aamulla herättyäni sain rasian Wiener nougatteja, uih! Herkuttelen ne joku heikko hetki ittekseni. Sitt vähän ajan päästä poika heräs ja se oli pelireissulta reppana omilla rahoillaan ostanu Fazerin mansikkasuklaalevyn. Uih ja uih! Ja jos jollekin on jääny epäselväksi niin mähän rakastan suklaata, kaikessa sen muodoissa. Äiti piipahti lauantai-iltana (ei hajuakaan miks) ja kysy, ett keitänkö mä maanantaina synttärin kunniaksi kahvit ja mähä tyydyin vaan ärähtään "ei täällä mitään kahveja keitellä". Ei ollu fiiliksiä alkaa kestitseen ketään ja tekeen synttärkikakkuja... Beijb oli sitt lähteny sen kans samaa matkaa kauppaan ja siellä äiti oli sanonu beijbelle, ett "tulkaa maanantai-iltana seiskan jälkeen käymään kahvilla". Ku mä kuulin beijbeltä tuon, mä sain taas pienet hepulit. Ihan ku mut pakotettas leikkiin jotai...jos mä oisin halunnu syyä kakkukahvit mä olisin tehny kakun ja keittäny kahvit. Mutt ku en oo! Ja mä en ymmärrä, ett miks sillä on  nyt kamala paniikki juhia jotain mitä se ei ennen oo suuressa arvossa pitäny. Eihän ollu mitään järkee juhlia synttäreitä ku ne on niin lähellä joulua, eikä synttärilahjaa tarvi antaa kun sen voi yhistää joululahjaan joka avataan vasta jouluna.

Mutt se siitä aiheesta. Just ny mä vaan haluaisin olla rauhassa ja koittaa saaha kerättyä joulumielen rippeet jostain. Vaikka tunnelmat ei mitkään ratkiriemukkaat ookkaan, niin mä kuitenki haluan antaa mukavan joulun pojalle ja viettää mahollisimman paljon aikaa yhessä, oman pienen perheen kesken. Tänään illalla (sitten kun ollaan käyty juomassa ne hiivatin kahvit) tarkotus on koristella kuusi, juua glögiä ja syyä pipareita (hyi, en syö). Jospa se joulun tunnelma alkais sieltä jostain piilosta sitten kaivautua. Tärkeintähän joulussa on rauha ja lämpö, se että meillä on toisemme. Asiathan vois olla huonomminki.

Palataan vielä hetkeksi perjantaihin.. Reissu  meni oikein hyvin ja oli tosi hauskaa.Sain tanssittua jalat väsyneiksi ja naurettua posket kipeiksi.Ja kuten  jokaiseen onnistuneeseen iltaankin pitää mahtua, niin tässäkin illassa oli yksi pieni särö. Kun me oltiin kaveriporukalla yhessä pystärissä, niin siihen tulee kaverini kaveri joka tulee esitteleen ittensä sanoin" sä oot näköjään naimisissa. Noh, mä oon se jonka kans vaimos pani sillon ku teillä oli se tauko". Siis mikä helvetin esittelyrepliikki toi oli?!! Sen akan oli ilmeisesti tarkotus saaha mut jotenki ärsyyntymään tai jotain ,mutt mä hymyilin sille ja sanoin kauniisti "eiköhän jokainen oo joskus pannu jotain, ja viettäny omat sekavat hetkensä". Mä en todellakaan anna sellasten akkojen pilata mun iltaa tai mun mieltä. Kertoohan asiasta sekin jo jotain, ett se on sinkku ja mä naimisissa ja tärkeintä on se kuka panee ketä nyt. ;)  Joskus on vaan niin helkutin naurettavaa kun suuri tarve lepakoilla on saaha draamaa aikaseksi, keinolla millä hyvänsä! Onko naisilla joku geeni joka aiheuttaa niille suurta tarvetta saaha huomiota jopa toisten onnen kustannuksella. Voi jumalauta sentään! Mutt tällä kertaa sen akan suunnitelma ei tehonnu eikä osunu. Sori! D
                                      

Nyt kun oon tyhjentäny ajatuksiani tänne ja mieli on hitusen kevyempi, niin on hyvä alkaa vihdoin laittaan paikkoja vähän joulukuntoon jotta illalla ei tarvi tehä muuta kun ottaa rennosti (ja käyä kahvilla) ja koristella kuusi.

Elän seksillä.

 

Mä en tajuu itteeni, taijan olla aika kumma tyyppi, sairas tyyppi. Tajusin, ett...tuota...mä elän seksin kautta. Seksi on mun keino elää, keino tuntea. Parhaimmillaan se on rakkaudenosoitus ja jotain niin kaunista ettei ihminen voi sitä sanoin kuvata. Pahimmillaan se hajottaa ja vie kaiken itsekunnioituksen. Sen avulla voi pelata, ohjailla ja hallita. Mun on pakko saaha sitä. Mä rakastan sitä. Rakastan seksiä, rakastelua, panemista, naimista...kaikkea.

Samalla mua ihmetyttää, sillä mä tiiän, ett mulla on vääristynyt kuva seksistä ja rakastelusta tai siis siitä mitä sen kuuluu oikiasti olla. Seksillä on niin korostunu merkitys mun elämässä ja mä haluan "tehä sitä" osottaakseni tunteita. Mä rakastan rakastelemalla...vihaan naimalla. Ihan ku se olis mun keino olla tilanteen herra! Hitto mä kuulostan kamalalta...mutt siks kai oon pannu ketä haluan, missä vaan. Mitä kielletympi tyyppi sen parempi, mitä hankalampi paikka sen kiihottavampi. Ja sen jälkeen itsekunnioitus on ottanu jälleen askeleen alaspäin, mutt en mä osaa muutenkaan olla. Toi oli siis kuvaus mun "edellisestä elämästä", ei siis tässä parisuhteessa. Mä en enää toimi noin, siis pane kaikkia vaan mä elän sitä kautta. Mun on pakko saaha seksiä jos tunnen jotain, muuten tuntuu ett kaikki patoutuu mun sisään ja musta tulee koko ajan levottomampi.

Tuntuu jotenki tyhmältä olla tällanen, sillä helpommin mulla menis jakeluun se, ett seksi olis mulle todella vaikea asia, tai no onhan se aika usein, etenki sillon jos tykkään toisesta. Mutt enemmän mä ajattelen olevani yliaktiivinen seksin suhteen ku rajoittunu.Ennen mä halusin kaiken ja tein mitä vaan saahakseni sen. Nyt mä lähinnä häpeän toimintaani ja kaikkea sitä mitä oon tehny, sanonu tai jättäny sanomatta. Mutt edelleen mä elän seksin kautta. Friikki, I know.

Where do I belong?

Natunen ei selvinnyt. Natunen pääsi juoksemaan vihreämmille nurmikoille ja nauttimaan vapaudesta. Sairaus oli tällä kertaa vahvempi ja vaiensi pienen. Anna Natunen anteeksi etten mä osannu pelastaa sua vaikka lupasin hoitaa sut kuntoon. Olinhan sen sulle velkaa. Nuku rauhassa sinä ihana ystävä, kauniita unia. <3

Poika on pelireissulla joten ei tiiä vielä suru-uutista. Musta tuntuu ett samalla ku petin Natusen, niin petin myös poikani. Tiiän ett mä oon vaan ihminen ja etten mä kykene kaikkeen, mutt mä en voi hyväksyä sitä. Tunnen itteni petturiksi. Mä ansaitsisin rangaistuksen...musta tuntuu ett..etten mä saa rauhaa iteltäni. Ihan kumma fiilis jotenki. Vaikka toisaalta tiiän, ett näin voi käyä ihan kelle vaan, niin jostain kumman syystä mä oon itelleni nyt niin saatanan vihanen. Ihan ku oisin jättäny tekemättä jotain ja sen takia kävi kuten kävi! Mä en tiiä miten tää ois voinu olla mun vika, mutt siltä musta tuntuu, niin harhamieli mulle kuiskailee saaden mut uskomaan sen sanoihin.

Mä hajotan kaiken mikä on mun ympärillä, kaiken mitä mä oon kyenny rakastamaan menee pois, se viiään pois. Mitä enemmän mä yritän olla kuten tavalliset ihmiset, sitä enemmän muhun sattuu. Mä en osaa olla ja tuntea tunteita,  kokea asioita kuten tavaliset ihmiset. Mä tunnen joko liikaa tai en ollenkaan.

Ainoa keino joka lieventäis tätä itsesyytöstä on saaha rangaistus. niinhän kaikile pahoille tehään...niitä rangaistaan kun ne ei pärjänny. Jos mua rangaistais liikaa, niin lopulta mä en tuntis enää mitään. Sitten en jaksais ees syyttää itteäni, en pelätä enkä raivota. Viekää multa pois tää itsensä vihaamisen ja syytöksen kyky!

Mä en oo oikeutettu rauhalliseen ja tavalliseen elämään. Usein mä oonki miettiny ett miks mä pääsin pois sieltä pahasta paikasta? Miks mä en ois voinu jäähä sille tielle vaan mut palautettiin kamppailemaan elämäni eteen joka helvetin päivä? Tarkemmin ajateltua mä tulin toimeen itteni kans paljon paremmin kun en yrittäny olla jotain sellasta mitä en oo. Elämisestä tulee vaikeeta just sillon ku joutuu vieraalle maalle. En mä tuu toimeen tällasena.

Mun on helpompi elää itteni kans kun makaan veret suussa vasten kylmää laattalattiaa, ulisten itkun sekaista ininää, tuntien kädet vartalolla jotka kääntää mut ympäri ja pitävät jalkojani levällään toisten työntyen muhun. Kuulen naurua, voihkintaa...  Joku suutelee mua väkisin, joudun nielemään vereni...kunnes se työntyy mun suuhunki puristaen mun kurkkua, kuristavan mua. Muhun sattuu, mutt ainaki tiiän minkä arvonen mä oon, tiiän mikä on mun paikka.
                                

Huono vaimo.

Hmm...beijbee taitaa kaihertaa joku. Se on ollu ihan kummallinen koko illan. Eka ajttelin ett jos sitä harmittaa mun lähteminen, mutt itehän se tätä ehotti. Mun kaveria kohtaan se on kyllä tosi ystävällinen, mutt mua kohtaan aivan saakutn kylmä. :/ Ja äsken sain kuulla kuittailua siitä etten mä oo kiinnostunut beijben asioista, sen menoista ja kiinnostumisista. Siks miks ihmeessä se ei voi puhua mulle sillon ku oon selvin päin?! Ja jos mäkin puhun saatana omista asioista niin miks se ei voi puhua omistaan?!!? Ja miks alkaa kuittaileen asiasta sillon ku mun pitäis pitää hauskaa? Vai johtuuko se siitä ett tää kaveri on muks ex? Mutt toisaalta...ite se ehotti sitäki ett mä kähen Sandelssin kans...

Oon huono vaimo ku en tajua ikinä mitään. :/

Ei mainnittavaa.

Tänään oli Natusen viimenen nesteytyspäivä ja näillä näkymin vointi alkaa paranemaan. Kotiin saatiin kasa lääkkeitä ja hoito-ohjeita. Mä todella toivon ett Natunen paranee. Tänään se on ollu jo virkeämpi, jaksanu kävellä ja heilutella häntäänsä, mutt syöminen on vielä vähän hukassa. Ei tunnu olevan ruokahalua. :/ Saa nähä miten jatko menee.

Istun tässä kiikkutuolissa, juon siideriä (kalja olis parempaa) ja ootan kaveria saapuvaksi. Tarkotus olis lähtä pikkasen "juhlistaan" synttäreitä ja käyä ihmisten ilmoillla. Beijb jää koira- ja lapsenvahiksi. On aika helkutin outoa lähtä hippaamaan ilman toista! Me kun yleensä mennään yhessä, etenki ku kaveriporukka on aikalailla sama. Toivottavasti tulee hauska reissu. Kumpa se kaveri nyt vaan tulis!

Päässä ja mielessä ei liiku oikeen mitään joten juuri mitään kirjotettavaakaan ei oo. Heikunkei!

Paranemisia.

Hyviä uutisia;  näyttää siltä ett Natunen olis selviämässä voittajana vaikkakin toipuminen on vasta alussa. En uskalla vielä täysin huokasta helpotuksesta, mutt toivoa paranemisesta on enemmän. Sillon ku mä olin huonossa jamassa vajaa pari vuotta sitten, Natunen oli mun vieressä ja kulki perässä. Etenkin sillon kun mieli oli tosi huono, Natunen ei jättäny hetkeksikkään yksin. Se myös pakotti mut ulos ja tuli viereen istuun ku halusin lenkillä ollessa katella auringonlaskua järven rannalla. Ei se pieni varmasti ymmärtäny mitä me katottiin ja miks siinä istuttiin, mutt kaverina se oli. :) Kun Natunen nyt sitten sairastu, mulle tuli heti ajatus ett nyt on mun vuoro huolehtia siitä.

Huomenna oli tarkotus lähtä vähän hippaloimaan ja viettään mun synttäreitä, mutt tän tilanteen takia se ei ny oo mahollista. Harmittaa tosi paljon sillä oisin tosiaan kaivannu "irtiottoa" ja hauskanpitoa mutt tärkeintä on se ett saatiin Aatu paranemaan ja ett sillä ois nyt hyvä olla. Ja enemmän mä oon tottunu siihen ettei mun synttäreitä vietetä joten rutiinilla tää menee! :) Kuulostipa kamalalle.

Mutt joo, tällanen tylsä postaus tällä kertaa. Parempi onni ens kerralla. Huomenna on aamuvuoro ja sieltä meen suoraan hakeen Natusen mikäli se joutuu nesteytykseen jäämään. Sitten olis kolme päivää vapaata!! Ihanaa! :) Täytyy toivoa ett ens yönä nukkuminen ois mahollista ja yö menis muutenkin hyvn. Väsyttää ainaki ihan pirusti!

Hyvää yötä ja kauniita unia! 
                                        

Pois mun reviiriltä!

Parin päivän aikana oon havainnu itestäni erään asian; mun viha tiettyjä ihmisiä kohtaan alkaa näkymään selvemmin ku ennen. Kerronpa hitusen lisää... Eli esimerkkinä tällanen, ett ku meijän toinen koira on nyt ollu tosi huonossa kunnossa niin mun sisko oli eilen parin tunnin ajan vahtimassa koiria sillä välin ku mä lähin iltavuoroon ja beijb kotiutuis omasta työstään. Mun ollessa töissä oli äitini mennyt myös meille ja jäi vahtimaan koiria siksi aikaa kun beijb käytti poikaa treeneissä. Tullessani iltavuorosta kotiin sain kuulla asiasta, siis ett mun äiti oli ollut meillä. Mua alko vituttaan aivan tajuttomasti ja ärsyttään! (en tajunnu miks sillä avuksihan se oli vaan halunnu olla) Mutt sitt vedin herneen nenään oikeen kunnolla ku keittiöön mennessä näin ett tiskit oli hävinny! Kysyin beijbeltä ett oliko se tiskannu ja kun sano ettei ollu, niin mun raivo kasvo huippuunsa! Mä olin niin vihanen siitä ett joku tulee mun tietämättä mun kotiin (vaikkakin se on vaan oma äiti) ja sitt menee vielä mun reviirille, tiskaa mun keittiössä ja laittaa tavarat väärille paikoille!! Mulla kun on tarkka järjestys jopa sillemiten päin kahvikupit kuulluu olla niin äitin säheltäminen oli hirveetä!! Tiiän ett kuulostan kiittämättömältä paskiaiselta, mutt en voi mitään. Mä en vaan tykkää ett joku tulee LUVATTA mun reviirille.
                              

Toinen asia on se, ett äiti soitti äsken ja tarjos yökyläpaikkaa pojalle ett me saatas nukuttua pitempään ku ei tarvis herätellä poikaa kouluun. Ei tartuttu tarjoukseen, siksikin koska koira täytyy viiä aamulla takas lääkäriin jatkamaan hoitoja joten joudutaan kuitenki heräämään. Mutt samalla mua alko taas vituttaan ja aloin miettiin, ett miks helvetissä sen täytyy koko ajan häslätä ja puuttua joka asiaan ja eikö se muista ett meijän piti edetä pienin askelin ja etten mä todellakaan heti mee lupaamaan mitään lämpimiä äiti-tytär-välejä. Mua ärsyttää ett se ajattelee pojan olevan haittona kotona, sillä se ehottaa aina yökyläilyä jos joku on esim. kipee tai ihan mitä vaan.

Mulla taitaa olla nyt jotenkin ylikorostunu oma reviiri tai haluan räpistellä irti huonoista ihmisistä, vaikkakin ne haluaa parantaa välit ja korjata menneet. Välillä tuntuu ett haluan huutaa niille "ETTEKÖ TE NÄÄ ETTEN MÄ TARVI TEITÄ?!" Tai sitt tää kaikki tuntuu niin tympeeltä siksi ett asiat etenee liian nopeeta, niiden ehdoilla tai musta tuntuu etten mä voi kontrolloida niiden puuttumista mun elämään. Äh, vaikeeta.

Löysin lapsi-minän.

Kotiuduin just terapiasta. Oli ihana "istunto". Sain purettua vähän sitä mun hajoamista takaumien parissa ja piiloutumista pyykkien sekaan. Nyt en ehkä enää niin hämmentyny oo tapahtuneesta ja terapeutti sai selitettyä mulle, ett takaumahetkellä olin se pieni minä, se joka ei tienny miten selvitä ja oli yksin. Huomasin käyttäytyneeni aivan samoin kuin lapsi käyttäytyisi ja ajattelin aivan kuten lapsi ajattelisi. Mun sisällä on se pieni minä josta mun täytyy huolehtia ja vaikka sillä pienellä minulla ei ollu lapsena ketään kuka olisi suojellu, niin nyt sillä on minut. Mä oon ny aikuinen ja mä voin pitää siitä huolen. Jos vain saisin läsnäoloharjotuksilla itteni kasaan niin pystyisin rauhottelemaan tuota pientä, kertoa ettei tarvi paeta eikä piiloutua. Kerroin terapeutille, ett olin yrittäny rauhotella itteeni ja rentoutua käyden koiirien kans lenkillä ja ittekseni saunassa ennen nukkumaan menoa, mutt ett tunsin kuinka olo alkko kiristyyn vähitellen. Se kuulemma on sitä aikuisen ja lapsen taistelua, eli mä aikuisena yritän järkeillä ja uskoa kaiken menevän hyvin, mutt lapsi-minä alkaa nostelemaan päätään. Sainhan mä kuitenki itteni nukahtamaan ennen "kaaosta", mutt koska heräsin kesken unien (joka on tapahtunut monissa traumaattisissa tapahtumissa) ja olin yksin, eikä beijbestä ollu kuulunu mitään, niin takauma palautti mut välittömästi menneisyyteen. Läsnäoloharjotuksilla ei ollis voinu enää tilannetta pelastaa sillä olin jo niin syvällä. Se, mitä mä voin jatkossa tehä ja minkä terapeutti anto mulle kotitehtäväksi on selvittää mitkä asiat saattaa laukasta kyseisiä oloja ja mitkä asiat auttaa mua pysymään tässä hetkessä, tässä päivässä. Ennaltaehkäisy on kuulemma erittäin tärkeetä, eli tietää asiat jotka mahollisesti voi takauman laukasta jotta mä ehin alkaa vakauttaan itteeni hyvissä ajoin ettei lapsi-minä pääse valtaan. Terapeutti kehotti mua huolehtiin ja pitään hyvänä sitä pientä ottaen vaikka tyynyn syliin ja taputellen sitä hellästi tai silitelen.Tajusin, ett niinhän mä aina oon tehny. Aina. Täysin tiedostamatta mä oon kaikkialla ottanu syliini jotain, yleensä tyynyn jota silittelen tai pidän vaan lähellä.

Se mikä tuntu jännältä on se, kun romahdettuani vajaa pari vuotta sitten, mä kävin kriisihoitajan luona ja hän kerto mun muistuttavan Muumeista tuttua Näkymätöntä Ninniä joka pelkkää niin kovasti , mutt vahvistuttuaan se tulee rohkeemmaksi.Yhtäkkiä tänään terapiassa mä havahuin ajatukseen, ett se pieni mun sisällä on Ninni. Oon kuvitellu sen pienen mun sisällä aivan tismalleen sen näköseksi. Pieni-minä olkoon siis Ninni. Nyt sillä on nimi :)


Mä oon jotenki sekasin tuosta oivalluksesta, hyvällä tavalla. :) On jännä saada todisteita siitä ettei ole hullu ja kuulla toisen ymmärtävän mistä mä puhun ja vieläpä kertovan ett mun käytös ja ajatukset on ihan tavallisia.

Kumpa mä vaan saisin beijben ymmärtämään mitä mussa tapahtuu tai kumpa osaisin selittää niin ett sen vois ymmärtää.

Olla jollekkin joku.

Eilisen illan makasin sohvalla, taas hautautuneena tyynyjen ja peiton sekaan. Mitä myöhemmäksi ilta meni, sen surullisemmaksi mä tulin. Mun mieleen tuli vertauskuva, ett mun elämä on ku ihan kuin tää ilta; hiljenee vähitellen, hämärtyy kunnes sammuu kokonaan. Kyyneleet valu valumistaan. Voi jumalauta mun oli paha olla. Telkkarista tuli joku Joulukonsertti jossa näytettiin lapsia jotka todella joutuvat taisteleen elämästään. Tunsin itteni entistä paskemmaksi, sillä samalla hetkellä ku mä halusin luovuttaa joutuu viattomat lapset rukoilemaan ja toivomaan ett paranevat ja saavat jatkaa elämää. Olin niin pahoillaan niiden lasten puolesta. Mulla sentään on mahollisuus päättää omasta elämästäni, siitä jatkanko sitä vai puhallanko pelin poikki. Nämä lapset joutuu vain toivomaan.

Tänä aamuna kaivoin vanhan päiväkirjani kaapista.

14.1.14
Tänään oli terapia ja se tuli kyllä niin oikeeseen hetkeen. Todennäkösesti mulle tulee yölääkkeet takas jotta saisin nukuttua enemmän ku pari tuntia putkeen. Uni ja/tai nukkumattomuus vaikuttaa tosi paljon mun vointiin ja mieleen. Oma hoitaja palaveeraa huomenna lääkärin kans koskien mun lääkitystä ja laittaa sen jälkeen mulle viestiä. Katotaan miten käy.

Hoitajani halus ilmottaa mut jollekkin rentoutusryhmään, mutt se oli jo täynnä. Se olis kyllä varmasti ollu tosi hyvä juttu, oisin varmasti tykänny siitä. Se ryhmä on kuulemma hyvä jos on erillaisia ahistus- tai pelkotiloja ja siellä opitaan eri rentoutusmenetelmiä sellasiin hetkiin sekä kehon ja mielenhallintaa. Oon varasijalla siihen ryhmään siltä varalta ett joku peruu tai keskeyttää. Hoitajani mielestä mä tarviin "omaa aikaa" jolloin pääsen luvan kans rauhottuun, rentoutuun ja oleen "aivot narikassa". Kumpa saisin hankittua kotiin joitain sellasia cd-levyjä  jotka on tehty rentoutumishetkiin tai jotain sellasia. Ihan mitä vaan jonka avulla voisin opetella rauhottumaan ja jonka avulla pysyisin kasassa. Kumpa sellasia löytyis ja kumpa ei maksais paljoa...

Aamulla oli paha mieli tai paremminki olin raivona. Olin jumalattoman vihanen kaikille jotka on saanu mut siihen kuntoon ett joudun terapiassa käymään. Olin vihanen kaikille niille jotka käänsi mulle selkänsä, jätti yksin ja seuras kauempaa ku mä meen rikki. Mä menetin elämäni, perheeni, elämänhalun, työkyvyn, mielenterveyden. Tunsin aamulla niin syvää inhoa kaikkia niitä kohtaan jotka laitto mut vajoamaan mutta nyt eivät auta mua nousemaan. Jopa sellaset ihmiset joiden mä olin kuullu sanovan " mä oon aina sun tukena", lähtivät pois. Siitä mä oon myös vihanen, raivona. Ja tämä päivänä kaikki on ihmeissään ku mä en usko kenenkään puhuvan totta enkä oikiasti haluavan auttaa mua. Mä en vaan pysty, sori.

Hoitaja sano tänään, ett  mun pitäis alkaa muuttaan mun itsetuntoa ylöspäin etten mä alentais itteäni koko ajan, odota iteltäni joka asiassa uskomattomia suorituksia ja etten mä ottais ihmisarvoa iteltäni pois. Mun pitäis uskoa ett mulla on sama oikeus olla täällä ku kaikilla muillakin. Mutt mä en osaa sitäkään, sori.

Mulla on aivan helvetisti opeteltavaa ja läpikäytävää. Kauan mulla on aikaa? Hoitaja kysy, ett onko mulla valokuvia itestäni pienenä ja katonko niitä. Onhan mulla. Hoitaja käski mua kattoon jotain kuvaa ja miettiin ett "tuosta pienestä mun kuuluu huolehtia". Mutt mulle tuli heti mieleen, ett mä kyllä haluaisin sanoo sille pienelle "voi tyttöraukka, kumpa tietäsit mikä sua oottaa". Joten en usko ett ihan heti haluan/aion hoitajan antamaa tehtävää suorittaa. Tulisin vaan surulliseksi. ja vihaseksi. Miks kukaan ei auttanu sitä pientä? Miks maailma halus häpäistä, repiä ja liata sen pienen hymykuoppaisen tytön? Eikö joku ois voinu auttaa sitä? Edes joskus?

 Noin mä kirjotin vajaa vuosi sitten. Tunnen samaa vihaa vieläkin ja usein valokuvien kattominen satuttaa ja tekee pahaa. Mutt mä oon tajunnu jotain aika tärkeetä... Tänä aamuna tajusin ett vaikka kukaan ei auttanu mua niin se ei tarkota ettenkö mä vois auttaa toisia. Haluan auttaa lapsia, tyttöjä ja poikia, kaikkia jotka on tavalla tai toisella joutunu riistetyksi, rikotuksi tai satutetuksi. Jos mä vaan joskus voin hyvin mä haluan tehä jotain heidän hyväksi. Ihan kuten eilisessä joulukonsertissa sanottiin, niin jokainen voi auttaa ja pienilläkin teoilla on suuri merkitys. Mulla ei oo ollu turvallista syliä eikä kukaan oo lohuttanu tai neuvonu, mutt mun ei tarvi olla samanlainen. Mä haluan oikiasti tehä jotain, olla jollekkin joku.