Äitisuhde...

Aloin miettiin (millonpa en) itseäni äitinä, omaa äitiäni ja äitejä yleensä. Varmaankin siks aihe pyörii nyt mun päässä kun beijben äiti tulee meille. Niitä on ihana seurata sivusta. Ne aina halaa ku näkevät ja ne soittelee usein, kertovat kaikki paskat ja ilot toisille. On sekin tehny äitinä virheitä, mutt se ei koskaan jättäs lastaan pulaan, se tappelis kuin leijona joka puolustais pieniä. Se on ihana äiti.

Mun äiti...niinh... se ei oo ollu mulle äiti, ei sellanen millasen käsityksen mä oon äiteistä saanu. Ei äidit käännä lapselleen selkää just sillon ku lapsi haluaa riistää iteltään hengen...ei äiti käännä selkäänsä ja vaikene kun lapsi on maalannut omalla verellään taulun...ei äiti käännä lapselleen selkäänsä just sillon kun lapsi on hukassa, eksynyt. Ei äidit tee sitä uudelleen ja uudelleen, vuodesta toiseen.

Mä oon äiti. Haluan olla kaikkea sitä mitä oma äitini ei ollu. En ikinä halua olla sitä mitä äitini on. Mä teen parhaani äitinä ja vaikka mä olin etenki vuosi sitten tosi huonossa kunnossa, niin mä oon yrittäny olla hyvä äiti. Mä haluan pitää kodin turvallisena, mä haluan tietää mitä pojalleni on päivän aikana tapahtunu. Haluan tarjota mahollisuuden harrastaa, haluan tarjota kokemuksia. Haluan tietää mitä poikani kouluun kuuluu vanhempainiltoineen ja myyjäisineen. Haluan sopia (ärsyttävät) kotiintuloajat ja yhteiset pelisäännöt. Haluan opettaa poikaani osallistumaan hänelle sopiviin kotitöihin, opettaa ettei raha kasva puussa ja kaikkea ei saa valmiina. Haluan opettaa hänelle että kaikesta voi ja pitää puhua. Haluan,, että poikani kaverit ovat myös tervetulleita meille. Haluan olla se hiivatin tyhmä äiti joka kiusaa lastaan tyhmillä säännöillä läksyjen teosta ja likavaatteiden viemisestä pyykkikoriin. Haluan tarjota terveellistä kotiruokaa enkä suostu leikkimään kaivinkonetta tai junaa, lentokoneesta puhumattakaan jotta saan poikani syömään perunansa. Poikani ei tarvitse katsoa äitiään makaamassa kännissä omassa oksennuksessaan, eikä tarvitse ostaa grilliltä äitille krapularuokaa. Haluan opettaa poijalleni, että aikuisetkin käyvät juhlimassa mutta siinä ei oo mitään pelättävää, kamalaa. Olen lukenut pojalleni iltasatuja, leiponut persoonallisia piparkakkutaloja ja seisonut treenikentän laidalla. Oon sellanen ihmeäiti, ett jopa hermostun joskus. Sellanen äiti mä oon.

Lisää kuvateksti

Miks musta kuitenki tuntuu ettei se riitä ett mä teen parhaani, ett mä oon tuollanen äiti? Mä rakastan olla äiti, mä rakastan lapsia. Mutt millanen on hyvä äiti? Voiko musta tulla hyvää äitiä vaikka mulla ei oo ollu hyvää mallia? Tai noh, olihan mulla kaikista paras malli; opin erittäin hyvin millanen EI saa olla.

Miten ihminen voi olla näin epävarma..?