Mä tarvin apua.

Ei taas.

Tänään terapiassa repesin. Itkin. Se oli toinen kerta koko terapiaurani aikana. Näitä kyyneliä mä en voinu pidättää. Kerroin miltä tuntuu kun jää ulkopuolelle, kun kukaan ei välitä niin paljoa että antaisivat edes pienen hetken omasta ajastaan. Puhuttiin jouluista, syntymäpäivistä, yhteisistä ruokahetkistä, arjesta. Puhuttiin kaikista elämäntilanteista. Kerroin terapeutille kuinka olin itsenäisyyspäivän aikoihin vahingossa osunut keskelle sukupäivällistä...johon kaikilla muilla oli paikka paitsi mulla. Siinä mä seisoin ja tuijotin eteeni...ja tunsin kuinka kyyneleet täytti mun silmät. Mä tunsin itteni niin nolatuksi... ja samaa häpeää mä tunnen yhä. Terapiassa tajusin kuinka pitkä matka mulla on vielä kuljettavana jotta pääsen kaikkien muistojen yli jotka liittyy hylätyksi tulemiseen ja pelkoon siitä että kaikki toistuu yhä uudelleen...ja sitt vielä kerran...ja vielä...kunnes mä oon taas maassa kontillani eikä voimia löydy ylösnousemiseen. Mä niin pelkään kaiken tapahtuvan taas uudelleen sillä se sattuu niin syvälle sydämeen etten sitä kestäisi. Sitäkö ne ihmiset odottaa?

Niin...tästä pitäis jotenkin mennä huomiseen. Yö on edessä. Helvetin pitkä yö joka tuo omat ongelmansa. En tiiä missä huoneessa nukun enkä halua nähä enää yhtäkään painajaista. Ja juuri slloin kun oon paljastanu heikkouteni ja väsymykseni mä huomaan sen taas...kukaan ei ole mun vieressä.

Muistot hyppii silmille.

Vähän aikaa sitten olin töihini kuuluvassa ensiapukoulutuksessa. Olin siellä ainoa nykyisestä tyyöpaikastani, ei siis olut ketään kaverina. Olin oottanu sitä koulutusta paljon sillä tuollaset alan ammattilaisille pidetyt ensiapujutut on yleensä aika käytännönläheisiä ja kaikki turha kaunistelu on jätetty pois. Mutt sitt se tapahtu kun astuin koulutustilaan... FLASH!!!! Tuijotin elvytysnukkeja retkottamassa lattialla ja välittömästi näin itteni sätkimässä elvytettäessä.

En osaa sanoa kuinka kauan seisoin jähmettyneenä oven pielessä. Menin aivan jäiseksi, kädet muuttu kylmiksi ja mun keskikehoa tärisytti ja kihelmöi. Teki mieli juosta ulos mutt menin istumaan penkkiriviin kauas nukeista ja olin täysin liikkumatta. Hoin mielessäni "mä en selviä tästä...mä en voi koskee noihin...mä en selviä...voi jumalauta...". Mua paleli koko koulutuksen ajan ja koitin kääriytyä suuren villaisen kaulahuivini sisään lämmittelemään. Se tunne oli jotain aivan kamalaa ja vei mut niin nopiasti siihen hetkeen kun mun sydän petti ja olin maannu täysin toisten armoilla. Mä mietin sitä asiaa yhä tosi paljon. Jotenkin mä sain itteni rauhottumaan sen verran ett sain tehtyä vuorollani elvytysharjotuksen. Tilanteesta en kyllä muista paljoa, mutt muistan ett tein sen. Onneksi elvytyksiä käsiteltiin heti alkuun jotta sain sen pian alta pois ja pystyin rauhassa keskittyyn muihin juttuihin, vaikkakin palelin helvetisti. Mun kädetkin oli vaalean sinertävät ja verisuonet näky selvästi... Nyt viimestään tiiän sen, ett mun keho reagoi tosi voimakkaasti muistoihin. Terapiassakin ollaan usein käsitelty mun kehon tuntemuksia sillä mä tunnen tosi tarkkaan kaikki takaumat...siks mun on ollut pakko jollain tavalla rikkoa itteeni koska oon halunnu saada sen muiston loppumaan.

Eilen olin viimeisessä haastattelussa joka kuulu siihen vakavasti traumatisoituneiden vanhempien vakauttamisryhmään joka loppui n. vuosi sitten. Se kesti pari tuntia ja sen aikana multa kysyttiin kaikkea lapsuuteeni ja poikani lapsuuteen liittyviä asioita, omia vanhempiani sekä itseäni vanhempana. Asiat oli tosi kipeitä ja ajoittain tuntu tosi pahalta kaivaa esiin eri tilanteita joissa esim. koin vääryyttä lapsena tai missä tilanteessa olen kokenu menettäväni pojan tai millaisia tunteita isäni tai äitini vanhempina herättää. Huomasin ett heti kun se nainen laittoi nauhurin päälle niin mun mieli vaihtoi persoonan osaa. Siinä istui viileä ja rauhallinen tyyppi joka hymyillen vastaili kysymyksiin välillä hörpäten kahvia. Mutt sen sisällä riehu tulipalo. Kun haastattelu loppu ja pääsin pois mä olin onnellinen ett se oli viimenen kerta. En jaksaisi enää samanlaista taakkaa vaan nyt saan keskittyä ihan vain omiin juttuihini.

Tällasta siis tänne. Oon koittanu purkaa oloani salilla ja treenaten eri ryhmätunneilla. Mun on pakko tehä kropallani jotain ja välillä vetää itteni ihan piippuun jotta saan työnnettyä sisältäni ulos kaiken pahan ja pystyn olemaan kehossani.

Yksinäisyyden tunteet on yhä mun luona ja välillä musta tuntuu ett aivan ku oisin hukannu kaiken ja oisin taas ainoa rikottu. Ainoa liattu, ainoa halveksittu ja ainoa myyty.

Ne on varmaan unohtanut.

Kaikki ei oo mahollista, eikö niin? Vaikka kuinka uskoisi ja yrittäis niin aina kaikki ei vaan mene hyvin, eikö niin? Aina mikään ei riitä. Niin se on.

En tiiä miten voisin kuvata tätä oloa ja tunnetta muuten kuin toteamalla olevani neuvoton, toivoton, väsynyt. Loputtoman väsynyt.

Yksinäisyys. Sitä mä tunnen. Mun sydän on täynnä tuota jääkylmää tummansinistä yksinäisyyttä. Viime päivien aikana oon saanu taas huomata missä on mun paikkani ja mihin en kuulu. Ja vaikka luulin olevani asian suhteen jo vahvoilla niin sain huomata olleeni väärässä, helveti pahasti. Se ettei kuulu mihinkään kaivaa sielua kaikista syvimmältä ja sanat siitä kuinka kaikki mun ympärillä olevat ihmiset on vääriä loukkaa pahasti. Mihin siis luottaa, kehen turvata kun ihmiset muistuttaa etteivät halua olla mun vierellä, mun elämässä?  Eikö ne muista etten mä selviä yksin..?

Mitä mä teen?!


Millon tää loppuu?





Millon kaikki on ohi?

Vauhti hidastuu vähitellen.

Jälleen kerran kirjottaminen on tuottanu todella isoja ongelmia ja siksi uusia postauksia ei oo näkyny. En ymmärrä miks tästäkin on tullu niin vaikiaa vaikka välillä blogi ja kirjottaminen oli mulle henkireikä ja tärkein keino purkaa oloa ja mieltä edes jonkun verran. Arjessa tasapainoilu jatkuu edelleen ja välillä menee paremmin..välillä sitt taas heikommin. Mutt kaikinpuolin mä oon koittanu pysyä elämässä kiinni ja tehä asioita (pääosin töitä ja kuntosalia sekä teatteria) ja kahlata eteenpäin. Hetken jo luulin ett hittolainen, mähän pärjään hyvin! Mutt jonkun aikaa mä oon tuntenu itteni päivä päivältä väsyneemmäksi ja eilen illalla tuli kunnon vajoaminen...tajusin etten jaksa samaa tahtia ja ett nyt olis pakko hidastaa tai jopa pysähtyä kokonaan hetkeksi. En vaan tiiä miten se onnistuu sillä kiireisenä oleminen pitää mut jotenkin kasassa enkä ehi huomata omaa oloa ja mieltä. Eilen illalla mun mielessä pyöri vaan ajatus, ett miks vitussa mä rääkkään itteäni, tätäkö tää elämä nyt sitten on jonka eteen oon taistellu?  Olin totaalisen lopussa, oon yhä. Yöt menee miten menee, usein painajaisten parissa. Ja yöunet muutenkin on tosi lyhyitä ja nukkuminen katkonaista. Ja kaikesta huolimatta mun on pakko pysyä tehokkaana ja saaha paljon aikaan.

Vähitellen mä oon huomannu ett kuinka paljon oon jääny asioiden ja ihmisten ulkopuolelle. Oon kaukana kaikista, jopa kavereistani. Elän pimennossa omassa sairaassa maailmassani...ja oon helvetin yksinäinen. Mutt kun ei oo voimia yrittää hallita ja kannatella kaikkea. Siitä syystä tunnen todella paljon vihaa!! Mutt mä en vaan jaksa.

Terapiassa käydään läpi helvetillisiä asioita jotka jää sitkeästi iholle elämään ja hankaloittaa olemista ihan joka päivä. Siks mä ihmettelenki kuinka pitkälle mä oon sinnitelly ilman murenemista. En tiiä miten jatkossa.

Väsyttää.

Enpä nuku, nuku ite!!

Kirjottaminen on taas jääny vaikkakin oon mä sitä usein miettiny. Usein oon miettiny, ett kirjottamisesta on tainnu tulla ajoittain yhtä mahdotonta kuin puhumisestakin; se ei vaan onnistu. Vaikka pää olis täynnä asioita ja ajatuksia niin joku estää mua päästämästä asioita ulos. Viime aikoina oon joutunu huomaamaan ett mä kyllä tarvisin tätä blogia ja sen tuomaa helpotusta ja mä tarvisin myös sua joka luet tätä just nyt ja sun tukea. Mä haluaisin selvitä yksin, mutt mä tiiän ettei se oo mahdollista. Vaikka mun ympärille onki tullu entistä jykevämmät suojamuurit niin jossain niiden alla on joku pieni jolle apu olisi tärkeetä.

Viime terapiakäynnillä mulla tuli joku "stoppi" terapeutin yrittäessä kysellä niistä asioista jotka luo mulle pelkoja nyky hetkessä. Mulla on siis ollu paljon kaikkea ahistuksia ja pelkotiloja ja nukkuminen on tosi vaikeeta. Jos mä nukahan niin heräilen jatkuvasti ja säpsähtelen pienimmästäkin häiriöstä. Pimeän tultua mun on oltava varuillaan ja valppaana. En pysty keskittyyn oikeen missään (paitsi salilla) ja oon jatkuvasti räjähdysaltis. En mä suoranaisesti tiiä itekkään mikä noita oloja aktivoi, mutt terapeutin kysellessä mä en olis ees halunnu alkaa kaiveleen menneisyydestä nousevia muistoja jotka siis todennäköisesti on nyt taas tulleet pintaan ja eläväksi. Siinä mä istuin nojatuolissa ja kohauttelin olkiani...välillä todeten "emmä tiiä" vaikka mielessä olis ollutkin jotain. 

Sen mä oon huomannu ja ymmärtäny, josta myös terapiassa puhuttiin, ett mun on tosi vaikea kohdata pojan murrosiän tuomia haasteita, eli kaikkea sitä kapinointia, etäisyydenottoa ja rajojen kokeilua. Siis voi taivas kuinka helpompaa oli olla äiti sellaselle vaippapöksylle jota sai kuskata vauvauintiin ja leikkipuistoihin ja joka innostu askartelemaan pääsiäispupuja ja jolle uusi vuodenaika oli aina yhtä suuri yllätys ja ihmettelyn aihe. Terapeutti sano, ett koska mä tiiän kuinka huonosti lapsen/nuoren asiat voi oikiasti olla niin mua voi helpostikkin alkaa ärsyttään ns. turhat kitinät vaikka mä ymmärränkin niiden kuuluvan ikään. Ja tiiänhän mä, ett nuori kokee silloin turvallisuutta kun se voi kokeilla rajojaan ja kritisoida kaikkea sillä se tietää vanhempien tulevan vastaan sitten kun homma menee liian pitkälle ja ottavan kopin. Mutt silti...se on niin vaikeeta. Ehkä mulla on maailmasta niin huono ja paha käsitys etten mä haluais pojan kasvavan vielä niin isoksi että mun on päästettävä siitä irti.

Mulla on töissä taas yövuoroputki joka tuntuu helpommalta kuin aamu- tai iltavuorot, sillä nyt mun ei tarvi nukkua öisin. Mä en halua nukkua. En halua nukkua makuuhuoneessa, en olohuoneessa, en missään. Nukkuminen on paha asia. Piste.

Lomalla takaumissa.

Tämä viikko on ollu syysloma ja oltiin pojan ja Beijben kans mökkeilemässä erittäin vanhanaikaisissa tunnelmissa. Edellisenä iltana reissuun lähtöä mä repesin ihan kunnolla. Mä olin kamala ja mulla oli järkyttävän paha olla! Mun keinot oli loppu ja sanoin hirveitä asioita, olin umpikujassa. Painelin ulos sininen pitkä huivi kaulassa jonka oon ristiny hirttohuiviksi koska se on tarpeeksi pitkä ja kestävä. Ja kai mulla on se kaulassa aina sillon ku en voi kovin hyvin...ja mä inhoon sinistä väriä!! Noh, mä päätin etten menis enää takas ja istuin jo eräässä paikassa puuhun nojaten ja huivi tiukasti kaulan ympäri... suljin puhelimenkin...

Mutt tässä mä oon. En tiiä miten ja miks, mutt oonpahan kuitenkin. Tänään kotiuduttiin mökiltä ja vaikka nautin siitä kun pääsi hetkeksi muualle, niin kaikki ei kuitenkaan menny ihan hyvin. Olin nähny mökistä ja ympäristöstä kuvia, joten mikään ei siinä mua yllättäny. Kaikkialla oli mun mielestä tosi kaunista ja vanhojen sukupolvien elämänjälki näkyi mahtavasti. Talo ja pihapiiri oli täynnä tarinoita menneistä ajoista. Mutta... vähän väliä mieliin tuli erittäin elävästi muistoja huonoilta ajoilta. Olin täysin vieraassa talossa, lattialaudat narahteli askeleiden alla ja talon ympärillä oli lähestulkoon pelkkää peltoa... Etenkin ensimmäinen yö meni peläten enkä nukkunu juuri ollenkaan. Olin varuillani koko ajan ja odotin millon tulee käsky juosta peltoon tai millon pellon toiselta puolelta auton valot alkaa läheneen ja mut haettais pois... Takaumat "myyntiajoilta" vaihteli kilpaa... yritin kaikesta huolimatta pysyä hetkessä kiinni ja uskotella aamun muuttavan kaiken paremmaksi. Se oli raskasta... En voinu kertoo Beijbelle miks en saanu nukuttua tai mitä pelkäsin. Helvetin häpeä kun se tukkii mun suun!!

Reissu on nyt takana ja postauksessa näkyvät kuvat on mökin ympäristöstä. Mun oli ensin tarkotus kirjottaa paikanpäältä, mutt en saanu tehtyä sitä.

Huominen olis vielä vapaata ja tiistaina taas terapia sekä töihin yövuoroon. Äääh...

Ystävä vai vihollinen?

Viime terapiakäynnillä puhuttiin kuolemasta. Ajauduttiin aiheen pariin aika sattumalta ja musta tuntuu, ett terapeutille tais selvitä vasta nyt kunnolla se mitä mieltä mä kuolemasta oon. Ja ehkä mä jossain määrin itekkin ymmärrän itteeni enemmän. Kun terapeutti kysy millon oon ensimmäisen kerran miettiny tai halunnu kuolemaa, niin vastasin " kun olin neljännellä luokalla. Musta tuntu sillon niin pahalta ja olin vihanen koko maailmalle kun lapsille ei myydä aseita tms. Muistan kun pyöräilin koulusta kotiin itkien...ja hoin ajatusta,"mä haluan kuolla, haluun tappaa itteni". Kuolema on tainnu aina olla jotenki mun elämänkumppani enkä mä pelkää sitä. Se on mun ystävä, ei vihollinen. Mä ajattelen kuolemaa armahduksena joka lopettais kaiken kärsimyksen."  Mä huomasin ett terapeutin teki mieli kysyä halusinko tappaa itteni just sillä hetkellä, mutt ei se kysyny. Arvasin ajan olevan lopussa siltä kertaa ja se ei halunnu niin lähellä lopetusta avata jotain tuollasta aihetta. Tarkennan tässä vaiheessa ett terapeutti ei oo ollu tietoinen mun nykyisestä itsetuhoisuudesta ja kuoleman kaipuusta. Tiiän ett ens kerralla palataan aiheeseen, mutt mä en oikeen tiiä mitä mieltä mä siitä oon.

Yks päivä katoin Yle Areenasta dokumentin Perhosen kohtalo joka oli todella ajatuksia herättävä. Ohjelmassa seurattiin itsemurhan tehneen tytön paerheen ja ystävien elämää tämän kuoleman jälkeen ja just sen takia halusinki sen katsoa jotta pystyisin näkemään itsemurhan toisestakin näkökulmasta. Mä ymmärsin sen kuolleen tytön oloa, tuntu aivan kuin sen päiväkirjamerkinnät olis otteita mun ajatuksista. Vaikka ei sais, niin kuitenkin musta tuntu hyvälle kun joku toinen on tuntenu samoja tunteita joiden kanssa ite koitan kamppailla. Kyllä mä itkin ohjelmaa kattoessa ja olin todella pahoillani ettei Delphine saanu apua. Olisko Delphine voitu pelastaa..?

Mitä kuolema oikeastaan on...

En tiiä palaanko näille sivuille enää enkä tiiä edes sitä mitä teen. Oon risteyksessä jonka molemmat suunnat tuntuu vievän umpikujaan.

Helvetin huono hetki. Onko sillä paskaakaan väliä kuin huonosti mä voin...kuka sen huomais?!?! Ketä vittu kiinnostais?!?!!  Oon niin täynnä kaikkee ja nyt kaikki kuohuu yli.

Treeniä mielelle ja keholle.

Pakko kirjotella kuulumisia taas välillä. Blogin avaaminen on käyny mielessä päivittäin, mutt jostain syystä mä oon alkanu vähän "jännittään" tänne kirjottaminen ja joskus oon jääny miettimään mitä ja kuinka paljon mä haluan kertoa...ja sitt oon jättäny kirjottamatta. En osaa sanoa mitä mä pelkään tai mikä mut saa mietteliääksi asian suhteen, se vaan on niin. Yritetääs kuitenki...

Teatteriharjotuksista on tullu mulle yks tosi tärkee henkireikä. Se on mielettömän turvallinen olo kun pääsee hetkeksi pois tästä todellisuudesta ja koko se teatteriporukka on yhtä outoa kuin mä joten sovin sinne ku nyrkki silmään. :) Siellä mä voin olla rauhassa ja vapaasti oma itteni, vaikka toisaalta taas oonki joku muu. Viime tiistaina sain tietää roolini tulevassa esityksessä joka tulee nähtäville keväällä. Sanoisinko, ett rooli osu ja uppos enkä malta odottaa ett pääsen kunnolla työstään hahmoa!

Oon kuluttanu paljon aikaa myös salilla sillä oon taaskunnolla muistanu mitä helkutinmoinen treenaaminen tekee mun mielelle; jumalallisen hyvää. Salilla jossa käyn on mahollista käyä samaan hintaan kaikissa ryhmäliikuntatunneilla ja oon kokeillu paria uutta juttua aina kun aikataulu sopii mulle. Huomenna menen kokeileen bodypumppia. Pienellä jännityksellä ootan mitä kroppa siitä sanoo :) 

Ja terapia...sielläkin on tullu käytyä. Tapaamiset on tosi rankkoja ja ollaan käyty yhä enemmän vuoropuheluita mun osien välillä ja kamppailen niiden kanssa myös kotona. Musta tuntuu, ett mitä pidemmälle terapia etenee, niin sitä voimakkaammin tietyt osaset laittaa vastaan eivätkä todellakaan halua tulla autetuksi. Tasapainoilu siis yhä jatkuu ja silmän räpäyksessä persoonan osa vaihtuu pienestä lapsesta vittuilevaan murkkuikäiseen. 

Tällasta pientä tällä kertaa. Mukava kun kävit lukemassa <3

Tuuliajolla.

Mielessä pyörii niin monet asiat ja joudun kunnolla kamppailemaan pimeyttä vastaan. En tiiä painaako mun mieltä joku tietty erityinen vai mitä, mutt jotenki tuntuu ett kaikki asiat vaatii niin paljon ponnisteluita. Ihan jopa kaikki arkipäiväiset jutut on raskaita ja jo pelkästään hetken iloisuus verottaa jaksamista. Mä oon kuitenki yrittäny kahlata eteenpäin ja vaikka ihmiset kuin on hokenu auttavansa, niin mä koen rämpiväni yksin. Tai sitt mä vaan vaadin niin paljon tsemppausta ja tukea ett se on liikaa...en tiiä... Välillä musta on tuntunu niinkin, ett koen pärjänneeni tähänki asti "näin hyvin", oon hengissä ja oon saanu itteni mukaan teatteriryhmään sekä liittyny kuntosalin jäseneksi ja muuta, niin enhän mä edes tarvi ketään.  (valetta)  Musta tuntuu, ett oon koko ajan kiukkunen, väsyny, äkäinen, surulinen, kiukkunen, äkäinen, alakuloinen, surullinen ja pinna on todella lyhyt. Tuntuu myös, ett aistit on jotenkin ylikorostunu ja oon herkillä, esim. mä en kestä hirveesti mitään melua tai ääniä kun alkaa keskittyminen herpaantuun ja kiukku kasvamaan kun tuntuu ettei tilanne pysy hallinnassa enkä myöskään kestä epäsiisteyttä/ -järjestystä, kiirettä, kirkkaita/ nopeita valoja tms. Se on ku menettäis kontrollin kaikkien asioiden suhteen ihan kokonaan eikä pysty enää oleen varuillaan. Tämän kuun lopulla, kun koululaisillakin on syysloma, me vuokrattiin sellanen vanha maatilatyylinen talo pihasaunoineen ja järvineen ja sinne olis tarkotus lähtä akkuja lataamaan. Ootan sitä tosi paljon sillä haluan rauhaa ja aikaa nauttia hetkestä. Siellä voi soudella, kalastella, grillata, ulkoilla ja ja ja ja... ja tietenkin koiratkin tulee mukaan. Kumpa toi aika vaan menis eteenpäin ja pääsis jo hetkeksi pois tästä hässäkästä.

Huomenna on taas terapia ja ajatuskin siitä hermostuttaa. Tapaamiset ei enää oo mitään kevyttä kenttäviihdettä vaan se todella tuntuu luissa ja ytimissä, vie voimat ja muuttaa käsitystä maailmasta ja elämästä. Ehkä mua ahistaa myös sekin ett usein oo terapiassa huomannu, muistanu tai ymmärtäny jotain joko itestäni, muista tai menneisyydestä joka sitt on vieny pohjan jalkojen alta. Sitä ei ikinä voi tietää miten terapia menee ja mitä käydään läpi.

Katoin aiemmin telkkarista Kadonneen jäljillä-ohjelmaa ja siinä ne etti perheenjäseniään...ja samalla kuuntelin kun Beijb puhu vieressä puhelimeen siskonsa kans. Tuntu ikävälle...ja taas koin olevani yksin ja tuuliajolla.

Tunnoton maailma.

En oo jaksanu/viitsiny kirjottaa sillä en tiiä oisko ollu mitään kirjotettavaa. Asioita on kyllä tapahtunu, mutt...en tiiä. Oon jotenki turta kaikkeen. Mikään ei tunnu liikuttavan mua enkä todellakaan jaksa innostua mistään. Mä en tunne mitään. Ehkä tää tunnottomuus yrittää suojella mua joltain jotta pysyn kasassa, sillä terapiassa on todella raskas vaihe menossa ja oireilen voimakkaasti joka päiväisessä arjessa. Kaikki asiat on nyt niin iholla etten kestä! On ristiriitaista olla tunnoton ja samaan aikaan tuntea niin paljon ett se vie järjen.

Viimeks eilen mä suistuin raiteilta aivan täysin ja se pelon sekainen raivo joka mun sisällä jylläs oli mieletön! Mun ei todellakaan ollu hyvä olla kotona. Vaikka tiesin, ett istuin omassa olohuoneessani niin jotenkin koin olevani ja eläväni niitä aikoja kun olin...myyty. Kyseinen aika pyörii nykyään paljon mun mielessä ja valitettavasti se myös muokkaa mun käsitystä itestäni ja siitä mitä mä ansaitsen tänä päivänä, kuinka hyvänä mä koen vointini tai kuinka vitun reipas jaksan olla. Asioista pitäis varmaan puhua jotta en kantais kaikkea yksin sisälläni, mutt tuollasesta asiasta puhuminen on vaikeaa koska se maailma jossa elin, on täysin vieras ja tuntematon muille. On todella vaikeaa ja raskasta yrittää selittää kaikkea oleellista jotta tulisin ymmärretyksi.

Kaiken tämän myllerryksen lisäksi mä oon surullinen siitä, ett vaikka jotku on mulle sanonu ett voin heille puhua kaikesta niin siitä huolimatta mä koen olevani täysin yksin. Mä oon todella yksinäinen tässä omassa maailmassani.

Oon istunu puhelin kädessä jo monta tuntia. Tiiän ett tarvisin apua. Mä en selviä yksin. En vaan uskalla soittaa kenellekkään enkä mihinkään. En ees laittaa viestiä. Mun on niin paha olla. En tiiä mitä mä teen.

Unohdettua.

Otin pienen saikunpätkän töistä sillä tuntu ett nyt pitää saaha hetki aikaa miettiä ja rauhottua. Ehkä mä tajusin ett meneillään oli/on liian paljon asioita ja aikaa oli liian vähän niiden käsittelyyn. Tänään olin ensimmäisen päivän jonka vietin kotona ja yllätin ittenikin siinä ettei mulla omatunto kolkuttanu yhtään, eikä mikään syyllistäny mua mieleni sisällä kuten yleensä on käyny jos oleilen kotona tekemättä mitään. Ehkä mun mielikin oli ymmärtäny mun tarvivan oikiasti tän pienen hengähdystauon ja päätti olla hiljaa. Aamulla pojan lähettyä kouluun mä lähin koirien kans aamulenkille aurinkoiseen säähän. Tuntu aika hyvälle. Päivällä katoin pari leffaa peiton alla makoillen ja myöhemmin tein koulusta saapuvalle ruokaa.

Eilen oli terapia joka varmaan lisäs mun tarvetta hengähtää. Terapiassa mun tajuntaan tulee usein asioita jotka oon unohtanu tai luullu unohtaneeni. Se on kamalaa kun kesken juttelun mieleen pompahtaa jotain täysin odottamatta! Kuinkahan monta kertaa mä oon terapiassa sanonu "...nyt muistu mieleen..."  Se on hämmentävää muistaa joku tapahtuma, muisto, tunne tai lause jostain kaukaa ja tuntea se niin voimakkaasti kuin se olis tapahtunu juuri äsken. Se tuntuu kuin sun täytyis muodostaa käsitys itsestäs aina uudelleen kun tajuntaan tulee jotain uusia asioita. Joka ikinen muisto muokkaa omaa itseä ja näkemystä nykyhetkestä ja elämästä sekä kaikista ympärillä olevista ihmisistä.

Huomasin just etten mä oo muistanu kertoa siitä työkaverini tekemästä enkelitulkinnasta. En tee sitä nyttenkään sillä väsymys vie voiton, mutt pian sen teen. Se oli erittäin mielenkiintosta mitä asioita tuli esille joten haluan käyä niitä läpi vielä täällä, blogin sivuilla.

Erillaista huonoa.

Mulla on joku. En voi hyvin. Ja tällä kertaa tarkotan ett voin huonosti eritavalla ku ennen. Tää olo on kai jatkumoa tuolle väsymykselle ja voimattomuudelle mistä kirjotin aiemmin. Musta tuntuu ett mun keho olis lyömässä hanskoja tiskiin...tai ainakin se reagoi johonkin tosi voimakkaasti.

Mitä mä sitt tunnen... mun vartalo, etenki jalat on aivan ku maitohapoilla. Mua huimaa ja sydän hakkaa heti jos vähänki teen jotain "raskaampaa". Heti jos hermostun tai jotain niin oon viluissaan ja hikinen. Mun pinna on todella lyhyt, eli en kestä minkäänlaista  meteliä tai sekasortoa kun päässä alkaa humiseen ja pienetkin asiat saa mut ulos raiteilta ja sekasin. Mä voisin nukkua jatkuvasti tai ainakin olla koko ajan hautautuneena peiton alle. Tänään aamulla jouduin tosissaan kamppaileen itteni kans ett jaksanko lähteä töihin. Ensin päätin jäähä kotiin...mutt sitt joku mun mielessä pakotti mut jatkaan meikkaamista ja sitt taas laskin kaikki käsistä pois ja päätin soittaa töihin ja kertoa sairastuneeni. Ja sitten pian olinki jo laittamassa kenkiä jalkaan... musta todella tuntu etten jaksais työpäivää ja nyt oon ihmeissään ett jaksoin. En tiiä miten sen tein. Tai noh, jos kehoa kuuntelen niin koville se on ottanu.

Mikä helvetti mulla on...

Aikalisän jälkeen.

Pahoittelut kuluneesta hiljaisuudesta. Tarviin hetken aikaa miettiä koko tätä touhua ja nyt alan vähitellen taas olemaan jollain tavalla kasassa. Edellisellä viikolla peruin terapian sillä voimia ei vain riittänyt tarpeeksi ja tällä viikolla terapeutti on itse lomalla. Oon siis saanu terapiasta pientä hengähdystaukoa ja musta tuntuu ett se on ollu hyvä juttu. Välillä sitä tuntuu ett terapiassa syntyy niin paljon tunteita, muistoja ja asioita mieleen ett tuntuu tukehtuvan niihin. Nyt oon saanu "rauhassa" miettiä itteäni ja asioitani tai olla miettimättä jos on siltä tuntunu.

Mä yritän, taas vaihteeksi, mennä päivä kerralla eteenpäin mutt tajusin myös,  ett kaiken on mentävä mun ehdoilla mitä elämääni ja toipumiseen tulee. Mä en kestä minkäänlaista arvostelua tai kiirehtimistä tilanteeni suhteen enkä halua kuulla mitään "ryhdistäydy" tai "koita miettiä jotain mukavia juttuja"-lauseita, sillä ne enemmänkin loukkaa kuin kannustaa.  Kyllä mä yritän ymmärtää ettei kaikki tajua ettei voimakkaasti masentuneena pysty näkemään yhen yhtäkään valon pilkahdusta eikä mikään välttämättä tunnu yhtään miltään, puhumattakaan siitä ett pystyis löytämään jotain mukavaa. Mutt myönnän ett aina ei kyllä jaksais ymmärtää muita...

Oon ollu "yhteydessä" johonkin lapsiosistani ja tästä rohkaistuneena toteutin yhen salassa pitämäni haaveen; ilmottauduin ja menin mukaan teatteriporukkaan! Oon aina rakastanu satuja, mielikuvitusta, näytelmiä, tarinoita, teatteria ja aina oon löytäny itteni koulujen ilmaisutaidon kursseilta ja kaikista koulun juhlien näytelmistä. Huolimatta koulukiusaamisista halusin aina olla mukana kun oli mahdollisuus "olla joku muu" ja nousta lavalle. Salaa oon kai aina haaveillu palaavani tavalla tai toisella näytelmien pariin ja nyt sen tein. Istuessani teatterin penkeillä ensimmäisessä tapaamisessa mun sisällä tuntu tosi hyvälle. Musta tuntu ett annoin jollekkin pienelle osalleni mahdollisuuden tehä ja nauttia just siitä mistä se on aina unelmoinu. Vaikka näin ryhmäläiset ensimmäistä kertaa niin musta tuntu kuin oisin tuntenu ne aina.  Teatteriporukkaan meno sysäs mua askeleen johonkin parempaan. Sitä kaikkea mitä se mussa herätti on vaikea kuvata, mutt nyt tiiän tehneeni suuren palveluksen joillekkin persoonallisuuden osilleni.

Jotta asiat ei kuulostais liian hyvältä niin mun täytyy todeta, ett oon uskomattoman väsyny fyysisesti. Arjen pyörittäminen, työssä pärjääminen ja siihen lisäksi kaikki ittensä tsemppaaminen vie jokaisen voiman rippeen ja joka ikinen hereilläolohetki mä ootan sitä, ett pääsen vetämään peiton korville. Eilen illalla töistä päästyä olin niin loppu etten jaksanu mitään...en edes puhua tai syyä. Kuulostaa varmaan oudolta, mutt jaksoin paremmin kun olin antanu itelleni luvan luovuttaa sillä silloin oli tunne ett kaikki loppuu pian. Mutt nyt tulevaisuuden miettiminen, arjessa eläminen ja itteni hoitaminen vie kaikki voimat ja saa mut todella väsyneeksi. Kaikki oli helpompaa ja kevyempää kuin oli luovuttanut. Emmä tiiä ymmärtääkö tästä yhtään mitään sillä tätä on niin vaikia selittää.

Tässä oli nyt jotain pientä kuulumista. Palaan blogin sivuille pian.

Jotain mitä haluan.

Ennen uusinta "romahdusta" olin alkanut kirjottaan postausta viime aikaisista terapiakäynneistä ja matkani vaiheista. Jotain kuitenki tapahtu ja kirjotus jäi kesken. Ehkä julkaisen sen joskus myöhemmin, ehkä en...mutt just nyt en halua niin tehä.

Tämän hetkiset kuulumiset ei oo hyviä. Mä voin todella huonosti. En jaksa kierrellä ja kaunistella ajatuksiani. Sanon siis suoraan etten halua elää. Haluan lopettaa taistelun. Haluan kuolla. Mä en oo nyt minkään persoonan osan vallassa, kirjotan tätä ihan omana ittenäni. Mä oon väsyny tähän elämään pelkojen, traumojen ja kaiken muun paskan ympäröimänä. Musta tuntuu etten mä saa otetta mistään...ja jatkan loputonta vajoamista. Ajatuskin siitä, ett elämä on tällasta ja ett se jatkuis vielä kauan, saa mut mielettömän ahistuneeksi.

Tää loputon tyhjyyden tunne ja pimeys ei päästä musta irti. Päivät on eteenpäin tuijottamista ja myrkyn roihuamista mun sisällä. Koko ajan mä vaan odotan ett millon tää kaikki loppuu ja toivon etten  heräis seuraavana aamuna. Kyllä mulla on hyviäkin hetkiä välillä, mutt ongelma onkin siinä ett oireilu on voimistunu ja sairas mieli on kuin hyökyaalto, se hukuttaa alleen kaikki pienet hyvän muruset. 

Yöt on kamalia. Ne unet... Mä en saa rauhaa missään. Nytkin tätä kirjottaessa mietin tulevaa yötä ja alan hermostumaan. Oon taas pari yötä nukkunu olkkarissa erinnäisitä syistä johtuen. En tiiä miten ens yö. 

En jaksa nyt enempää. Kiitos kun luit.

Mä en tiiä miten mä selviän... en voi hyväksyä ett millanen musta on tullu. Jumalauta mulla on paha olla...

Voi vittu...kaikki hajoo...

Levällään.

Haluaisin kirjottaa mutt hermostuttaa ja ahistaa niin helvetisti... pitkästä aikaa on näin levällään olemisen tunne. Tänään oli terapiakin ja tapaaminen oli hyvä, mutt todella raskas ja tää loppu päivä on menny ittensä kasassa pitämiseen. Yritän kirjottaa myöhemmin sitt ku olo on vähän rauhottunu.

Kostofantasiaa ja enkelihoitoja.

Mieli alamaissa mutt yritän saaha kirjotettua jotain. Viime terapiakäynnillä puhuttiin unesta josta kerroin edellisessä postauksessa. Terapeutti kuunteli erittäin tarkasti ja vaikka ensin olin vähän epäröiny unesta kertomista koska en pitäny sitä tärkeänä, niin terapeutti olis tiä mieltä ett tapauksella oli suuri merkitys. Terapeutti puhui:
          " Oli todella hyvä että pystyit ottamaan lomasta aikaa itselles ja myös opetella nauttimaan hetkestä. Kuten kerroitkin, niin tulit miettineesi paljon asioita ja varmasti tuo aika on aktivoinu mielessäs paljon toimintoja. Ehkä se lepoaika antoi voimia ja rohkeutta piilossa olleille osille ja mieli ymmärsi että nyt on aikaa käsitellä tunteita ja traumoja. Ja viime kuukausien ajalta sun mieleen on varmasti jäänyt kipeitä lukkoja etenkin kun olet kokenu menetyksiä perhepuolella ja tullu kohdelluksi väärin, aivan kuten lapsenakin."

En tuossa vaiheessa ollut vielä kovinkaan vakuuttunu mistään, mutt sitt ku terapeutti kysy, ett mitä se musta vois tarkottaa ett unessa on koti, ja siellä on harmaa tyttö joka ei näytä kuuluvan siihen kotiin, niin mä tajusin. Se pieni harmaa tyttö oli se mun lapsiosa joka on tähän mennessä ollut piilossa, mutt oon kuitenki tienny sen olevan olemassa. Terapeutti sano, ett ehkä se kesän aikalisä oli vahvistanu mua sen verran ett pieni lapsiosa uskalsi tulla mulle esiin unessa ja tarttua mua kädestä. Sain kuulla ett vetämäni rajat esim. isäni kohdalla antoi rohkeutta sille pienelle Jaskalle, sillä sille oli tullut tunne ett mä suojelen sitä. Unessa sen pienen tekemät kauheudet joita se halus mulle näyttää saattoi olla jotain ns. kostofantasiaa jotka auttaa jaksamaan. Unessa näkynyt hirttäytyvä mies oli isäpuoleni...aivan kuten tapahtui oikiastikkin. Eli se arka osanen uskalsi tulla esiin kokiessaan mun suojelevan sitä ja vaikka sen teot oli kamalia, niin se koki tehneensä jotain hyvää. Terapeutti arveli, ett ehkä se halus kertoa olevansa nyt valmis käsitteleen asioita mun kans. Käsi kädessä mä (toivottavasti) kuljen tuon pienen kans, ja tietenkin otan mukaan kaikki , muutkin osaset. Mun pitää kuulemma olla herkästi kuulolla ja antaa osille tilaisuus ja mahdollisuuksia tulla kuulluksi. Mua pelottaa se etten mä osaa.

Tuon pidemmälle ei terapiassa ehitty, mutt tuossa oli mulle ihan tarpeeksi. Tiistaina olis seuraava tapaaminen enkä mä tiiä millä mielellä sitä ootan.

Ollessani n. viikko sitten yövurossa tuli työkaverin kanssa puheeksi kaikki enkelihoidot ja muut aiheeseen liittyvät. Kerroin että mua on aina kiinnostanu ne enkelikortit ja työkaverini paljasti tekevänsä enkelitulkintoja korteista yhdessä meditaation kanssa. Olin aivan äimänkäkenä (miltähän se näyttää?!? Kuka on äimä?!) sillä tuntu jotenkin niin liian hyvältä ollakseen totta, ett työkaveriksi tulee "enkelityyppi". Hän sano, ett jos mä vaan haluan niin se voi tehä mulle tulkinnan ja jos haluan niin voin esittää joitain kysymyksia/ajatuksia joihin erityisesti toivoisin saavani apua, nauvoa tai ohjausta. Ensin mietin pitkään ja lopulta kerroin, ett mun elämässä on ollu aikamoisia kriisejä ja usein oon ettiny suuntaa mihin lähteä ja erittäin usein suuntanon ollu kadoksissa kokonaan. Sanoin haluavani jotain viestiä siihen ett oonko mä menossa oikiaan suuntaan vai missä mun paikka vois olla. Jään odottamaan vastauksia ja yhteydenottoa.  En kertonu, ett mulla on olemassa se koru: enkelinkutsuja mutt se on kirjeessä jonka oon kirjottanu pojalleni siltä varalta ett oon "poistunu paikalta". En uskalla ottaa sitä takaisin käyttöön...ehkä sitten ku oon varmempi selviytymisestä.

Harmaa tyttö.

Kuten aiemmin lupasin, niin kerron tällä kertaa vähän enemmän viime aikoina tapahtuneista asioista. Terapia jatkui taas kesätauon jälkeen ja sain kerrottua terapeutille yhestä mieltäni kovasti vaivanneesta asiasta ja sain jotain selitystä tapahtuneelle. Vaikka eihän tepapeutit mitään selvännäkijöitä ole, eivätkä pysty 100%:lla varmuudella jotain sanomaan niin kuitenkin mä ainakin oon usein kokenu saavani jotain selvyyttä ajatuksiini tai toimintaani.

Noniin... kesäloma on siis ohi ja lomasta pari ensimmäistä viikkoa otin aikaa itelleni,, olin siis erittäin epäsosiaalinen ja päivisin erakoituneena omiin oloihini. Kävin joskus rannalla, joskus en tehny mitään ja joskus taas tein jotain. Mutt se mikä oli tärkeintä, niin halusin olla yksin. Mun piti saaha miettiä asioita ja kaikkea mikä vaan pikkusenkin sairauteeni liittyy. Tuo "aikalisä" oli hyvä juttu, mutt kuten eräästä postauksesta voi päätellä niin se toi mukanaan myös paljon ahistusta ja tuskaisuutta. Tuon "aikalisän" jälkeen aloin vasta kunnolla viettämään lomaa ja puuhastelemaan asioita. Elämä tuntu hetkittäin aika siedettävältä ja tasaiselta...kunnes...

Tuli eräs yö. Näin mielttömän pelottavaa ja todentuntuista unta. Siinä unessa olin, kuten niin monta kertaa aiemminkin, jossain talossa. Aluksi se oli ihan tavallinen koti jossa ilmeisesti asuttiin. Unessa joku täysin sekopäinen mies yritti päästä tunkeutumaan taloon ja soitteli puhelimella uhaten tappaa meijät kaikki ja ett pääsee kyllä sisälle keinolla millä hyvänsä. Se nauro aina samalla kun uhkaili. Sammutin asunnosta kaikki valot ja sälekaihtimien välistä yritin saaha selville missä ukko oli milloinkin menossa. Konttailin lattioilla polveni verille. (Ilmeisesti ei ollu kovin laadukasta lattiamateriaalia). Mua pelotti tajuttoman paljon ja yritin toistuvasti saaha yhteyttä hätäkeskukseen  siinä kuitenkaan onnistumatta. (Tämäkin seikka toistuu unissa erittäin usein). Lopulta tajusin ettei kannata tuhlata aikaa avun pyytämiseen vaan huusin Beijbelle heittämään mulle jotain kättä pidempää. Samalla kaikki muuttu. Talo oli muuttunu vanhaksi ränsistyneeksi puutaloksi ja olin aivan yksin. Tai niin luulin.

Kuulin vaimeaa naurun kiherrystä ja nousin polviltani seisomaan. Pian pimeästä eteiskäytävästä astui esiin pieni tyttö, joka oli täysin harmaa. Se oli kuin erimaailmasta liitetty harmaa paperinukke.

Tyttö pyysi mua tarttumaan sitä kädestä sillä se halus kovasti saaha mut mukaansa ja näyttää jotain. Se hihku innostuksesta "tuu nyt, tuu äkkiä kattomaan mitä mä oon tehny! Et kyllä ikinä usko mitä oon saanu aikaseksi! Tuu nyt jo!" Tartuin sitä kädestä ja käveltiin yhdessä käytävälle jonka varrella oli huoneita. Pysähdyttiin jokaisen huoneen ovella. Tyttö tirskui ja hihitteli, välillä meni mun selän taakse piiloon. Ensimmäisessä huoneessa oli verinen lapsi makaamassa lattialla, toisessa äiti piteli ja tuuditti sylissään pientä lasta sängyn laidalla istuen. Lapsi tuon äidin sylissä oli kuollut, mutta nainen yhä hyräili lapselle tuutulaulua ääni väristen. Kolmennessa huoneessa mies olis juuri ripustamassa köyttä kaulansa ympärille ja katsoi hitaasti kerran vielä ikkunasta ulos, huokaisi ja astui tuolilta alas. Tytön ote kädestäni voimistui ja hän innostui jo nauramaan ääneen. Mentiin käytävän päässä olevaan lasten leikkihuoneeseen joka oli pelottavin lastenhuone ikinä! Tyttö katsoi mua ja mä katsoin sitä. Tuijotettiin hiljaa kunnes mä aloin kiljua. Mä kiljuin ja kiljuin ja tyttö nauroi. Samalla se muuttui todella rumaksi ja pelottavaksi. 

Sitt heräsin, kai. Makasin sängylläni täysin lamaantuneena. En voinu enkä myöskään uskaltanu liikkua. En teinny olinko hereillä, mutt olin täysin varma kuulleeni eteisestä tytön tirskumista ja jonkun vilahtelevan makuuhuoneen oven edestä erittäin nopeesti. Olin täysin varma ett kotona oli joku. Makasin todella kauan paikoillani kunnes uskalsin hivuttaa käden peiton alta ja laittaa lukuvalon päälle. Hoin mielessäni ett nyt viimestään olin tullut hulluksi sillä en pystyny erottamaan mikä oli unta, vai oliko kaikki tapahtunu just nyt, vai oliko uni muisto jostain vai olinko keskellä takaumaa. Siitä olin kuitenkin varma ett olin kuullut tytön äänen ja olen yhä yhtä varma.

Beijb heräs mun kerätessäni itteäni kasaan ja sain kerrottua nähneeni kamalaa unta ja se otti mut kainaloonsa. Meni kuitenkin kauan ett uskalsin sammutta valot. En saanu enää nukuttua ja pian olikin aika nousta aamuvuoroon lähtöön. Aamukahvia keittäessä totesin, ett onneks aamu tuli ja kaikki oli siltä kerralta ohi. Juuri samalla tavalla muistan ajatelleeni lapsena. 

Aika alkaa loppumaan tällä kertaa joten palaan ens kerralla terapiakäynnillä juteltuihin asioihin sekä muihin kuulumisiin.

Kuka on Sanni?

Viime postauksen jälkeen on tapahtunu paljon, mutt voimia ja aikaa kuulumisten päivittämiseen ei oo ollu. Kirjotan päivien tapahtumia ens kerralla ja nyt haluan pikkusen vielä palata edellisen postauksen tunnelmiin.

Mä en osaa kertoa mikä sai mut niin pimeälle puolelle ett tilanne meni niin pahaksi, mutt muistan selvästi sen vihan ja inhon itseäni kohtaan ja sen epätoivon joka söi mun sydäntä pala palalta. Kuolemanhalu oli mielettömän voimakas! Mä pakkasin laukkuuni ns. hirttohuivin, joka on yks lempparihuiveistani. Huivi on iso ja pitkä, oikein ihanteellinen tarkoituksiini. Beijb yritti saaha mua jutteleen asioista, mutt en pystyny. Koin ettei mulla ollu enää mitään sanottavaa eikä mitään ollu enää tehtävissä. Laukku pakattuna lähin ulos ja päätin kuluttaa aikaa siihen ett enimmät ihmiset olis sisällä ja hämäryys antais oman suojansa. Kävelin ympäriinsä ja välillä pysähdyin istuskelemaan jos sattui sopiva paikka tulemaan eteen. Mun mieli ei ollu enää vihainen enkä tuntenu raivoa. Enemmänkin olin helpottunu vaikkakin uskomattoman väsyny.        

Istuessani läheisellä rannalla mä huomasin ettei mulla oo laukussa mitään henkkareita tai edes lompakkoa. Mutt laukusta löysin paperia ja kynän joten kirjotin yhteen paperiin nimeni ja henkilötunnuksen. Päätin olla sen verran reilu ettei kenenkään tarvis alkaa arvuuttelemaan mun henkilöllisyyttä myöhemmin. En oo ilmottanu ketään lähiomaisekseni ja vanhemmille oon kieltäny kertomasta terveydentilaani koskevia asioita. Mietin sitt ett oisko mun pitäny kirjottaa jonkun nimi ja numero kenelle mun löytymisestä ilmotettais, mutt en tehny niin. Olin niin väsyny kaikkeen etten jaksanu päättää kenelle arpaonni osuis. 

Mua on jääny vaivaan kyseiseltä illalta yks asia. Aurinko oli alkanu hiljalleen jo laskeutua ja kävelin sellasta "rantatietä" pitkin. Olin pysähtyny hetkeksi katteleen järvelle päin kun havahduin siihen, ett mun viereen oli tullu sellanen pieni koira jollasia mä sanon Cesar-koiriksi erään telkkarimainoksen mukaan.

Koiran nimi oli Sanni. Rapsuttelin koiraa ja juttelin jotain omiani kunnes Sannin emäntä juoksi meijän luo. Nainen toru koiraa karkaamisesta liian kauas ja samalla ihmetteli mulle ett mikä koiraan oli menny sillä se ei juurikaan välitä vieraista ihmisistä eikä ainakaan karkaa niiden luo vaikka olisikin vapaana. Naureskelin koiralle ja rapsuttelin sitä ja sitt se päätti istua mun jalalle ja jäähä siihen. Nainen jatko kauhisteluaan ja oli ihan ymmällään mikä koiraan oli menny. Koira katteli vuoroin emäntäänsä ja vuoroin tapitti mua nappisilmillään. Kuulostaa varmaan tyhmältä, mutt mulle tuli koiran katseesta jotenkin kumma tunne..ihan ku se olis tietäny millä asioilla olin liikkeellä ja halus kertoa mulle jotain. Viimein nainen sai houkuteltua Sannin mukaansa ja jäin yksin mieli entistä enemmän sekasin. Joku siinä koirassa...

Usean tunnin kävelyn jälkeen palasin kotiin. Olin täysin loppu... juteltiin Beijben kans jotain mun tilanteesta, mutt en kamalasti muista mitä. Jossain vaiheessa olin saanu itteni nukkumaan. Aamulla herätessä silmät oli itkusta turvoksissa ja mieli rikki. Olin epäuskoinen ett olin selvinny edellisestä illasta. Olin täysin sekaisin kaikesta enkä todellakaan tienny mistä saaha voimia mennä tuleva päivä läpi.

Mutt tässä yhä oon ja ihmettelen sitä itsekkin. Kunhan vaan aikaa on niin palaan kertomaan menneistä päivistä lisää.

Lopeta ennen ku alotat.

Varoitan postauksen sisällöstä. En suosittele lukemista kenellekkään. Lopeta siis.

Mä tipun. Yö oli kamala ja sama olo jatkuu. Mua ahistaa helvetisti ja tää kirjottaminenki on hankalaa sillä pää on täysin sekaisin ja ajatukset sinkoilee ympäriinsä. Mä en pysty ees erottaan mikä on totta ja mikä sairaan mielen kehittämää paskaa. Tuntuu aivan ku mun kädet tärisis viiltämisen halusta, ne haluaa tarttua johonkin ja purkaa sisällä riehuvaa myrskyä. Mun tekis niin mieli...tekee mieli viiltää syvemmältä ku koskaan aiemmin, tehä ihosta kunnon verimössöä. Vihaan itseäni enemmän ku koskaan, mä todella halveksin ja inhooan itteäni!! En pysty tuntemaan minkäänlaista myötätuntoa itteäni kohtaan enkä odota sitä keneltäkään muultakaan. Mieli kertoo, ett ainoa mitä voin enää tehä on tuhota itteni.

 

 

Niin kauan mä oon yrittäny laittaa vastaan ja uskoa, ett mä voisin parantua. Niin kauan mä oon yrittäny kamppailla!! Niin kauan etten mä enää jaksa. Mä en enää jaksa tuntea itteni hylkiöksi,  ihmiseksi jota kukaan ei halua, ihmiseksi josta kukaan ei oo ylpeä. Mä en halua olla tällanen, en enää hetkeäkään. Jokainen hetki, kuljen mä missä vaan mä tunnen itteni täysin epämuodostuneeksi, täysin vääränlaiseksi kuin kaikki muut. Mä olen jotain kamalaa.

Kyllä mä ymmärrän ettei mua voitu auttaa. En siis halua tuottaa kenellekkään huonoa mieltä ja saaha ketään tuntemaan syyllisyyttä. Ei ei ei, ei mitään sellasta. Kyllä mä ymmärrän ettei mun lähellä oo helppo olla. Kyllä mä ymmärrän kaiken.

Kumpa osaisin kuvata tätä tunnetta niin ett jokainen ymmärtäis kuinka paha mun on olla. En pysty uskomaan enää mihinkään muuhun kuin kuolemaan, itteni tappamiseen. En osaa enää mitään muuta. Tää loputon häpeän ja syyllisyyden tunne on raadellu mua liian syvältä. En jaksa enää korjata itteäni. Mun voimat on loppu. Viha ja inho on tullu mun luo hoitaakseen homman loppuun.

Mun on vaan niin paha olla. Muhun sattuu enkä osaa hoitaa itteäni.

Kahvista murrosikään.

Eilen piipahdin Katarooman luona pitkästä aikaa ja näkeminen teki hyvää! On mahtavaa puhua kaikista tunteista ja kokemuksista niin ettei ehi sanoa ku vasta puolet lauseesta niin toinen on jo ymmärtänyt. Se on niin...lohduttavaa. Ja vaikka kaikki kokemukset ei oliskaan samoja, niin toinen pystyy jossain määrin kuitenkin ymmärtämään kuinka suuri vaikutus tapahtumilla on ihmiseen ja toimintakykyyn. Onneks K muutti miehensä kanssa samalle puolelle kaupunkia pyörämatkan päähän joten näkeminen helpottuu paljon :)  Sain Kataroomalta tosi hyvän artikkelin joka käsitteli Autonomista hermostoa ja turvallisuutta. Mun täytyy käyä se läpi ihan kunnolla ajatuksen kanssa, mutt näin parin lukemisen jälkeen sain niin paljon ymmärrystä ja tietoa omasta traumatisoitumisesta ja käyttäytymisestä eri tilanteissa. Artikkelissa oli niin paljon tärkeetä asiaa ettei sitä heti pystyny sisäistään. Tuun käymään juttua läpi myöhemmin.

Illalla tapahtu sitt jotain jonka aiheuttajaa en osaa sanoa. Beijb tuli töistä kotiin ja alettiin syömään. Palasin murrosikäiseksi, leikkiin ruualla siirtelemällä sitä lautasen laidalta toiselle ja olin mykkäkoulussa kunnes painelin ulos mitään sanomatta. Oli niin ahistava olo, joku iso möykky rinnassa. Kävelin ulkona jonkun tunnin verran kunnes tulin kotiin ja vajosin sohvan kulmaan. Tunsin mieletöntä vihaa jotakin kohtaan, jotain jonka tunsin rikkovan mua just sillä hetkellä. Olin myös surullinen kaikesta mitä oon menettäny ja kaikesta mitä on tapahtunu. Loppuillan katoin epätoivoisena youtubesta videoita mm. "What PTSD is really like" ,"What is feels like to have PTSD", "Anxiety, what it feels like", "Living with depression". Video toisensa perään halusin kerätä tietoa siitä miks tunsin niin kamalia ja miks mun oli niin paha olla. Halusin saaha varmuutta siihen ett on todellakin olemassa diagnoosi mun oireille ja on olemassa muitakin samassa veneessä olevia. Janosin sitä kaikkea tietoa, jonka tiesin jo alunperinkin, mutt jostain syystä halusin nähdä ihmisiä jotka kertoo ahdistuksestaan ja joihin pystyin samaistumaan just sillä hetkellä kun oma vointi oli lähes sietämätön.Ymmärtääköhän tästä ny mitään..?! :D

Jossain vaiheessa iltaa istuin sohvan kulmalla ja pää oli täynnä asiaa, mutt suu pysyi kiinni. Olin mykkä. Oikealla puolella joku ilkkui " kato nyt, ei se susta välitä!! Turhaan sä tässä istut, ei se oo sun asioista kiinnostunu, usko jo!! Ei se, eikä kukaan muu välitä susta! Sä oot YKSIN, usko jo!! Joko luovutat?! Lähe ulos käveleen ja tee mitä sun täytyy! Et sä tuu selviämään!! Usko jo!! Kato noita puita tuolla ikkunasta näkyvässä metsässä, mieti miltä näyttäsit roikkumassa jostain oksasta! Lähetään kokeileen!! Usko jo, usko jo, usko jo!!" Olin täysin jumissa.

Ilta alko kääntymään yöksi. Beijb sano tulevansa nukkuun mun kans olkkariin ja alko tekeen vuodesohvalle petiä. Muuta ei tarvittu ja mä repesin. Itkin taas niin vuolaasti eikä kyynelille meinannu tulla loppua. Beijb rauhotteli ja vakuutti ettei oo mitään hätää vaikka en häpeältäni ja peloltani pystyny uskomaan sanaakaan. Mutt tunne siitä, ett toinen on valmis viettämään yönsä sohvalla mun kans tuntu niin hyvälle. En tiiä itkinkö helpotuksesta vai ahistuksesta, ehkä molemmista.

Mitä unet kertoo?

Viime yö meni sohvalla ja ihme kyllä, oon nukkunu koko yön. Jotta ei liian mukavasti menis niin tottakai mä näin taas aivan kamalia unia! Viime yön unissa oltiin jälleen karkumatkalla milloin mistäkin, ja tällä kertaa multa lähti oikea jalka. Ensin se (unessa siis) meni ihan vänkyrälle tappelun seurauksena ja luu törrötti läpi. Lopulta se päätettiin leikata kokonaan pois sillä se vaan hidastais mun etenemistä (mistä mihin?). Leikkasin, tai no, silvoin ja hakkasin jalan poikki sellasella ruosteisella viidakkoveitsellä. Nämä unien teemat siis pysyy yhä samanlaisina ja se on helvetin raskasta. Ei pysty mitenkään ajatella hyvillä mielin nukkumista kun tietää minkälaisissa tunnelmissa yön tulee viettämään. Noiden unien on pakko tarkottaa jotain sillä niin useana yönä peräkkäin oon niitä nähny ja ne oon liian samankaltaisia ollakseen sattumia. Kumpa vaan tietäis mikä. Nytkin stressaan tulevaa yötä jo valmiiksi...missä nukun...saanko unta...montako kertaa herään...kukaa tulee silpomaan ja ketä. Ihanaa.

On jotenki paska olo. Jos oikeen tarkasti mietin niin melkein voisin todeta itsevihan nostelevan päätään. Pitäs saaha sekin vaiennettua...jos jaksais.

Väsymys tähän kaikkeen alkaa palaamaan.

Miks en minä?

Kuluneet päivät on ollu osittain aika hämmentäviä. Oon joutunu miettimään paljon omaa kamppailuani tätä sairautta vastaan sekä toivottua eheytymistä. Huomatessani, ett jotku seuraamistani blogeista on joko lopettaneet tai muuttaneet blogin aihetta aivan toiseksi, sillä masennus/traumatisoituminen/itsetuhoisuus/syömishäiriö tai muu vastaava ei heillä enää ole niin suuri ongelma jotta kokisi tarvetta siitä kirjottaa. Tuo on tietenkin aivan ihana huomata ja tottakai toivon kaikille kaikkea hyvää, mutt samalla on tullu suunnaton hätä omasta toipumisesta ja siitä, ett miks mä en parane. Oon välillä jopa peloissani miettiny, ett mitä mä teen väärin tai enkö vaan idiootti osaa voija paremmin?!

Kyllä mä ymmärrän ett jokaisen ihmisen tapaus on erillainen eikä mitään voi toisiinsa verrata, mutt siitä huolimatta mä hätäilen. En voi olla miettimättä ett entä jos mä en koskaan pääse pois tästä oravanpyörästä..?

Viime öinä oon nähny järkyttäviä painajaisia. Jokaisessa niissä on ollu sairasta viiltelyä, raajojen paloittelua ja silpomista sekä tietenkin pakenemista milloin mistäkin. Ei siis kovin levollista. Ja edelleen makuuhuoneessa nukkuminen tuottaa suuria vaikeuksia ja eilen illalla pakotin itteni pysymään makkarissa omassa sängyssä vaik mieli kilju olohuoneen sohvalle. Sain nukuttua vaikkakin oon ollu taas hereillä monta kertaa. Helpompaa olis suosiolla siirtyä olkkariin nukkumaan, mutt mä tunnen jotenki "pettäväni" Beijben jos en nuku hänen vieressä. Aaargh...ärsyttävää!!

Nyt on menossa viimenen viikko kesälomasta ja koitan nauttia jokaisesta päivästä. Perjantaina olis ex-työkaverin järjestämät rapujuhlat :)

Tätäkö tää on?

Mielialat on heitelly nyt parin päivän ajan aivan tolkuttomasti ja vaikka välillä on ollu tosi mieli mustana niin oon ilonen siitä ettei itsetuhoset ajatukset oo saanu vallattua mua. Kamppailua tämä kyllä vaatii ja rutosti voimia. Oon viettänyt paljon aikaa yksikseni. Välillä se on ollu tosi rauhottavaa saaha miettiä asioita, mutt välillä rauhassa oleminen on kääntyny yksinäisyydeksi. Ristiriitasta jälleen kerran.

Eilen kun olin hoitanu itelleni määräämäni päivän askareet, eli jälleen laittanu tiskit,lekitettyä koirat, käyny kaupassa, pestyäni pyykit ja imuroinu tapahtu jotain. Olin yksin ja tein aamupalaksi (klo 14:00) puuroa josta on tullu yks ehdoton lemppari. Päätin siis herkutella. Otin puurokipon syliin ja käperryin sohvan nurkkaukseen oottamaan voisilmän sulamista. Avasin telkkarin ja otin ensimmäisen lusikallisen..sitt toisen.. ja purskahin itkuun. En siis mitenkään kyynelehtinyt vaan repesin ihan totaalisesti. Muistan ajatelleeni "tätäkö tää nyt sitten on?" Vaikka alkupäivä oli menny ihan mukavasti ja hyvillä mielin niin yhtäkkiä tunsin itteni täysin merkityksettömäksi, ihan ku mulla ei olis mitään väliä. (onko sitt?) Se tunne oli musertava! Musta tuntu ettei kukaan huomais mun katoamista... Vähitellen siitä toivuttua aloin tekemään ruokaa...uusia perunoita, kalapyöryköitä, valkosipulidippiä sekä punakaalisalaattia. Kaikki meni ensin taas hyvin, kunnes tehosekotin meni rikki kaloja silputessa. Sain kuitenkin tehtyä jonkunlaisen kalataikinan ja lopulta ruoka valmistu, vaikkakin Beijbkin oli jo tullu töistä ja kaikilla oli helkutin kova nälkä. sitt poika tuli pöytään ja nosti metelin nähtyään salaatin. Se oli ensin kattonu punakaalin olleen punasipulia ja petty kun huomas ettei asia niin ollutkaan. Se oli sitt mulle kova pala... Tunsin itteni täysin luuseriksi ja idiootiksi. Tunsin etten mä ikinä tulis riittämään! Taisin sanoakkin jotain turhaan yrittämisestä ja mielessäni vannoin etten koskaan enää tekisi mitään ruokaa vaantästä eteenpäin kaapista löytyisi vaan eineksiä ja valmisruokia.  ( ei tuu onnistuun, hyi!)

Oon viime aikoina nukkunu paljon olkkarin sohvalla sillä makuuhuone ahistaa mielettömästi. Mä tukehun siellä enkä oo välilllä voinu kuvitelakkaan nukkuvani siellä! Yks triggeröivä asia makkarissa on sänky joka ostettiin vähän aikaa sitten. Se on aivan liian pehmeä ja toisen kääntäessä kylkeä toinen heilahtaa ja huojuu.. ja mä en kestä sitä. Nukun muutenkin uskomattoman huonosti ja uni on kevyttä. On järkyttävää ja pelottavaa herätä siihen kun sänky heilahtaa...se on ku paluu menneisyyteen! Ja sitt ku se tapahtuu vähän väliä... ei ei ei!!!! Ja sängtyn liika pehmeys tekee mun selän ja lantion kipeiksi ja monesti herään sitt kipuihinkin. Ja on varmaan sanomattakin selvää ett lantion seudun kivut on aika traumaattisia, etenkin öisin. Näistä johtuen oon sitt nukkunu olkkarissa mitä Beijb ei oo ymmärtäny. En mä oo sitä kyllä ees selittänytkään muuta ku ett nukun huonosti. Mä vaan häpeän taas niin helvetin paljon itteeni ja olemistani! Mä en kehtaa taas näyttää kuinka ongelmallinen tapaus mä oon.

Jotain pientä.

Pitkä tauko kirjottamisesta. Oon viettäny kesälomaa nyt parin viikon verran ja omaksi yllätykseksi mä oon pystyny antaan välillä itelleni luvan olla ja völlätä ilman kovin suuria omantunnontuskia. Tää aika on tehny mulle hyvää ja joukkoon on mahtunu myös päiviä jolloin itsemurha ei oo pyöriny mielessä. En uskalla kovinkaan iloita asiasta, sillä pelkään romahdusta joka aina on tullut nurkan takaa ennemmin tai myöhemmin. Päivä kerrallaan siis menen. Pienin, erittäin pienin askelin.

Mä oon halunnu herätä aamuisin niin ettei mulle jokapäivälle oo suunnitelmia ja kamalia tehtävälistoja vaan oon halunnu mennä sen päivän fiiliksen mukaan. Jos ei oo huvittanu tehä mitään niin sitten en oo tehny. Oon pystyny ajattelemaan ett mulla on täys oikeus olla lomalla. Yhden päivän vietin takapihalla kukkien parissa ja orapihlaja-aitaa siistiessä. Olin unohtanu kuinka tykkään siitä, siis kaikesta puutarhahommailusta.

Oon viettäny aikaa myös pojan kans ja se jos mikä on osunu suoraan sydämeen. Eilinen päivä vietettiin PowerParkissa ja jälleen kerran ravattiin pojan kans kaikki hurjimmatki laitteet. Välillä pelotti niin hiivatisti, mutt oli ihana tuntea täysin toisenlaista pelontunnetta kuin se tuskainen ja ahistava tunne joka mulla on harteilla ollu viime ajat. Sain houkuteltua pojan ja Beijben mukaan kattoon 5D-leffaa joka oli mieletön juttu! Mä oon aiemmin ite käyny sellasessa kun oltiin reissussa Bulgariassa ja nyt suostutteluiden jälkeen sain myös Beijben mukaan, ja tykkäshän se. Poika myös.

Mitähän muuta...

Ei tää ihan koko aikaa oo noin "ruusuilla tanssimista" ollu, vaan mulla on joinain iltoina tullu sellasia epämääräisiä tunteita joita en oo osannu sanottaa, mutt se ei oo ollu kivaa. Mua on ahistanu, mutt en oo tienny sen aiheuttajaa. Myös pelkoja on vähän väliä. Jotenkin oon vaan onnistunu työntämään kaiken sivuun jotta kesälomasta nauttiminen onnistuis. Tai ehkä mä tietoisesti suljen kaiken pahan pois siksi aikaa kun terapiasta on taukoa, sillä en pääse mihinkään tuntemuksia ja ajatuksia purkamaan. Ja viime yö meni pitkästä aikaa painajaisten kans.

Tässä jotain pieniä kuulumisia. Valitettavasti juttu ei nyt oikein kulje, mutt hengissä ollaan ja kamppailu jatkuu. Lämpimät kiitokset teille kaikille jotka ootte mun juttuja lukenu ja lähettäneet voimia. Niin paljon kiitoksia <3

Tunnelma synkkenee enkä mä tiiä kauan enää jaksan. Jostain oon onnistunu keräämään kasaan pieniä voiman hipppusia joiden avulla mennä hetki hetkeltä eteenpäin, mutt ne alkaa olemaan loppu. Mun oleminen...tää on naurettavaa ja epätoivosta räpiköintiä. Mä oon yrittäny opetella puhumaan ja kertomaan Beijbelle mun ajatuksista. Oon myös kirjottanu niistä kun tuntu ettei sanoja löydy. Mä halusin yrittää, mutt en pysty mahottomiin.

MÄ PELKÄÄN!!!

Sairas mieli ei anna mulle hetkeäkään rauhaa...se muistuttaa kaikesta. Ja mä tukehun.

Pelko vie musta voiton. Mä en jaksa laittaa sille enää vastaan. En pärjää enkä tiiä mitä keinoa en olis kokeillu. Oon lopussa. Voi helvetti...oon pahoillani.

Pyörteisiin.

Tänään viimenen aamuvuoro ja sitt alko kauan odotettu kesäloma. Mun piti olla ilonen, hyvällä mielellä ja täynnä ideoita mitä kaikkea lomalla vois tehä. Mutt ei asiat menny niin. Ensin kuvittelin itestäni taas liikoja, yritin unohtaa pelkoni ja häiriköin Beijbeä tekstareilla sen ollessa töissä... Sitt töistä lähtiessä istuessani bussissa mä katselin maisemia. Bussi ajoi sellasen pienen puiston ohi jonka keskellä on lampi sorsineen. Bussi pysähty pysäkille ja mä katselin ikkunasta viereiseen puistoon. Puiston penkillä istu...mun isä. Yksin sorsia katsellen. Kyyneleet alko valumaan. Valuu yhä.

Mä tunne itteni todella pahaksi ihmiseksi. Mä tuotan ihmisille harmia ja pahaa mieltä. Mä en enää kestä olla tällanen joka tahtomattaankin saa joko ihmiset raivostumaan tai surulliseksi. En kestä olla se joka tuottaa ympärilleen pahaa. Tälle kaikelle sodankäymiselle, kamppailulle ja paskalle on tultava jonkinlainen loppu. Helvetin pian. Mä en jumalauta jaksa tätä, ett joudun päivästä toiseen näkemään mitä pahaa oon ihmisille tuottanu ja kuinka paljon kaikilta vaadin. Huomionkipeä paska!! Mulle ei riitä mikään!!!

Ongelma tässä on se etten mä osaa ratkoa ongelmia. Mä en tiiä miten voisin selvitä, miten voisin jatkaa. Mä en tiiä miten voisin hyväksyä itteni! Mä halveksin itteäni, oon halpamaisin saasta mitä maan päälllä voi olla. Tekopyhä paska. Mä oon rangaistukseni ansainnu.

Mä tunnen olevani täysin ulkopuolinen ja kuulumaton kotiini, elämääni, kaikkialle. Kyllä mä tiiän ett mussa on pikkusen jotain hyvääkin, mutt se ei oikeuta mua olemaan tällanen. Mä oon paha, tuhoan ihmisiä. Mun on paha olla sillä satutan kaikkia ja se satuttaa mua itteäni. Tää on siis päättymätön kehä jota mä kierrän...kierrän...vielä...ja vielä...vielä... Paha riehuu mun sisällä. Se roihuaa ja haluaa viiä mut mukanaan pyörteisiinsä.

Mun on pakko lopettaa tää jotenkin. Tää ei oo elämää. Liikaa pelkoa. Liikaa surua. Liikaa luottamuspulaa, yksinäisyyttä ja harhoja. Liikaa kaikkea. Liikaa huonoja muistoja.

Erillainen. Vääränlainen.

Oon pari kertaa alkanut kirjottamaan, mutt ei onnistunu. Nytkin oon tuijottanu tyhjää ruutua ja miettiny jaksanko kirjottaa. Asiaa olisi, mutt voimia ei. Musta kuitenki tuntuu ett pakko saaha ees vähän purettua tätä vyyhtiä jotta se ei pääse kasvamaan liian ja sitten kynnys kirjottamiseen kasvaa entisestään.

Eilen oli terapia ja käytiin edellisen kerran asioita läpi ja sen herättämiä reaktioita ja ajatuksia. Eilinen oli myös viimenen terapia ennen kesätaukoa. Nyt siis edessä 5 viikkoa ilman terapiaa. Odotan sekä innolla että suurella pelolla. Saan hetken olla rauhassa asioiden vatvomiselta, mutt entä sitt ku en pääse purkamaan paskaa ja pahaa oloa mihinkään? Entä ku en pysty näkemään itteäni vahvana vaan oon osieni vietävissä ja annan niiden tuhota mut? Entä ku tarvisin voimien latautumista ja paikkaa jossa tuun täysin ymmärretyksi ja tunnen itteni normaaliksi? Terapiassa mä en antanu näkyä noita ajatuksia vaan esitin reipasta. En halunnu sen luulevan mun olevan jotenki "onneton luuseri".

Parina viime kertana ollaan terapiassa käyty läpi mun hylätyksi tulemisen pelkoa. Oon puhunu  paljon lapsuudessa tapahtuneista mitätöinneistä, täysin huomiotta jättämisestä. Terapiassa siinä ääneen puhuessa mä yhtäkkiä tajusin kuinka mut on kasvatettu olemaan hiljaa ja näkymätön. Mulle on sanottu usein olevani vääränlainen ja siitä johtuen en saanut jotain kuten sisko sai. Mä olin pyöreämpi, rumempi, hankalampi. Eikä mikään ollu mua varten. Ja jopa koulurepusta sain tuntea huonoa omaatuntoa. Samaan aikaan kuunnellessani moitteina vääränlaisuudestani mun itsetunto hajos sirpaleiksi ja nykyään en anna itelleni minkäänlaista ihmisarvoa. Muistan kuinka lapsena olin valmis tekemään ihan mitä vaan jotta olisin tullut huomatuksi, rakastetuksi! Mutt ei mua ollu niille olemassa. Ja sen tajuaminen sattuu! Mä mietin ja mietin, ett mikä mussa oli niin erillaista ettei muhun voitu "tuhlata" aikaa, rahaa tai rakkautta, jotain edes? Mä reppana jopa opettelin 9-vuotiaana käärimään äitille baarisätkät jotta saisin kuulla kehuja, ja jumalauta mä tunsin itteni hyväksi tytöksi kun äiti mua kännikavereilleen kehu. Krapulapäivänä mua ei enää taas ollutkaan. Ensin mut lapsena mitätöidään, sitten rikotaan...ja lopuksi myydään.

Pahoittelen sekavaa tekstiä, tää kaikki on sekasin mun päässä ja tälläkin hetkellä  mua ahistaa aivan  mielettömästi. Tekee mieli viiltää sillä musta tuntuu sen olevan ainoa keino jolla voin vihaa jotenki edes hallita. Mä oon niin hukassa! En tiiä yhtään kuka oon enkä uskalla luottaa kehenkään niin paljoa jotta pyytäisin apua!

Mä oon tajunnu, ett mutt on kasvatettu viihdyttämään, hoitamaan, huolehtimaan muista...keinolla millä hyvänsä. Mulla ei oo mitään väliä. Ei niin kauaa kunnes muut taas tarvii jotain.

Terapian tuoma voimattomuus.

En jaksanutkaan palata blogin ääreen samana päivänä viime postauksen jälkeen vaikka niin ensin ajattelin. Eilinen taas oli erittäin raskas päivä joten silloinkaan kirjottamiseen ei löytyny voimia.

Eilen oli taas terapia jonka jälkeen olin aivan...hmm...eksyksissä ja täynnä jotain sellasta tunnetta jota en osaa nimetä. Terapiasta lähdettyä kävelin keskustan läpi yhtä kävelykatua pitkin. Näin yhden kahvilan terassilla siskon ja hänen poikakaverinsa. Sisko yritti olla kuin ei olis mua huomannut ja alkoi supisemaan poikakaverilleen jotain joka sitten käänty kattomaan mua. Siinä ne "tosi huomaamatta" kilpaa vahtasivat mun kävellessä ohi. Pisti saatanan vihaksi, en tiiä miks. Niihin törmääminen jotenki kruunas terapiakäynnin ja bussiin istuttuani hoin mielessäni "haluun äkkiä kotiin...pian nyt, haluun kotiin". Kotiin päästyä olin ihan lopussa ja voimaton. Makasin sängyllä ja mietin terapiakäyntiä. Mietin mennyttä elämää, lapsuutta ja nuoruutta. Olin lopussa, väsyny. Käyn terapiassa puhuttuja asioita läpi toisella kertaa sillä en koe vielä olevani täysin toipunu ja selvillä ajatuksistani. Lupaamani "pelkopostaus" tulee myös myöhemmin.

Kello on nyt 1.26 joten suljen blogin sivut tältä erää. Sinänsä aika turha postaus, mutt en hirveesti uskalla/halua avata ikäviä juttuja. Hyviä öitä itse kullekkin.

Monster inside me.

Musta on tullu hirviö. Persoonani ja rikkoutuneen mieleni osaset on nykyään lähes taukoamatta äänessä ja se tekee mut viimestään nyt hulluksi. Mielen valtaa hiljaisuus ainoastaan ollessani töissä. Terapeutin kans ollaan käyty asiaa läpi ja hänen mukaan se johtuu siitä, ett mun työminä on täysin eri ihminen kuin mun siviiliminä joka on hajonnu palasiksi. Mielenkiintoseksi asian tekee myös se, ett hoitajan kamppeet päällä mä pystyn ajattelemaan terveellä mielellä ja pohtimaan omia oireitani ja ajatuksiani selkeämmin. Oon kirjottanu jossain aiemmassa postauksessakin siitä kuinka töihin mennessä mä tavallaan sammutan itteni ja ripustan itteni naulakkoon roikkumaan. Sitten toisesta naulakosta nostetaan pois ja kytketään päälle joku ilonen ja itsevarma nainen joka on valmis tarttumaan haasteisiin. Töissä mun on siis toisin sanoen hyvä olla sillä sillon saan jossain määrin rauhan iteltäni.

Palaan siis alkuperäiseen aiheeseen; mä siis koen nykyään olevani täysi hirviö oireitteni ja osieni johdosta. Lähes taukoamatta joku moittii ja haukkuu, toinen syyttelee ja muistuttaa kaikesta pahasta, yks itkee pelkoaan, joku rääkyy tuskasta ja kivusta, yks on täysin jäätynyt ja haluaa saada mutkin lamaantumaan ja vielä lisäksi on joku joka kehottaa tarttumaan käteensä ja käskee luottamaan vain häneen. Tämä tyyppi myös uskottelee kaikken haluavan satuttaa mua ja ainoa miten voin olla turvassa on tappaa itteni. Pääni sisällä on siis melkonen kaaos. Siinä seassa mä koitan olla yhteydessä eri osiin ja tulla heijän kans toimeen, mutt ilmeisesti oon vasta niin alussa toipumisessani (mitä vittua se on?!?!) ettei se vielä multa onnistu.

Mä en osaa hallita pään sisäistä kamppailua joten sekamelska näkyy sitten päälle päin mun käyttäytymisessä ja olemisessa. Valitettavasti Beijb saa tästä suurimman osan päälleen ja voin vaan arvata kuinka ymmällään toinen voi olla kun eka oon tyynen rauhallinen ja saatan jopa heittää pientä flirttiä ja hetken kuluttua silmät leimuten käsken toista painumaan vittuun! Mutt...yhtä sekasin mäkin oon enkä todellakaan tiiä miten toimia tai mitä pitäs tehä. Siks enne usein tartuin puukkoon ja painoin terän ihoa vasten jotta sain keskitettyä myrskyn ja tuskan johonkin. Viiltäminen vaientaa kaaoksen. Oon kovasti yrittänyt olla viiltelemättä, joten pitäis löytyy joku toinen keino hallita tunteita. Terapeutti on sanonu, ett koska lapsena en saanu/voinu näyttää tunteitani, niin en oo oppinu säätelemään niitä ja nyt ne vyöryy mun yli. Aivan kuin hyökyaalto.

Terapeutti käski viime tapaamisella ett mun ja Beijben pitäis kunnolla jutella ja rauhassa keksiä yhteiset "pelisäännöt" huonojen hetkien varalle, jotta Beijb pystyis paremmin auttamaan, etenki sillon ku oon käpertyneenä pieneksi lapsiosan vallassa ja en saa sanaa suustani. Tuohan voi sivustakatsojalle olla aika outo tilanne...ainakin viimestään sitten kun nousen käperryksestä ja nauraen huudan ettei mua kohta enää oo olemassa. Siinä vaiheessa en usko mitään mitä mulle sanotaan, en luota kehenkään ja todellakin haluan ottaa iteltäni hengen. Puhuttiin sekä terapeutin ja myös Beijben kans siitä ett jostain syystä mun on melkeimpä mahoton puhua Beijbelle joistain asioista. Sanata ei vaan tuu ulos mun suusta! Mä saatan parikin tuntia istua hiljaa sohvan kulmassa ja koittaa avata suuni ja sanoa esim. mun on paha olla. Aika usein se onki sitt ainoa mitä saan sanottua. Mieli on täynnä kaikkea, mutt ulos en saa tulemaan mitään. Tuijotan vaan alaspäin ja kohauttelen olkia. Nyt mä oon sitt aamun miettiny, ett tekisin oman postauksen niistä asioista joita en saa sanottua. Tekisin postauksen jossa sanotan pelkoni ja kaiken sen mitä ei tuu ulos suusta. Sanottaisin omat sekä osieni toiveet siitä miten ne haluaa tulla autetuksi tai huomatuksi. Se vois selkiyttää asioita mulle itelleni, mutt myös Beijbelle jos se vaik sattuis sen lukemaan. Ehkä se vois rauhottaa myös osiani siinä ett ne tulis kuulluksi.

Tällasia ajatuksia tälle aamua. Todennäköisesti palaan sivuille myöhemmin tänään.

Ei jokaisesta joutsenta tule.

Mä en kestä nähä itteeni. En halua nähä itteäni peilistä, enkä todellakaan valokuvista. Mä oon helvetin vastenmielinen! En tiiä mikä tän aiheuttaa näin voimakkaana just nyt, mutt jonkun aikaa musta on tuntunu ulkoisesti(kin) tosi pahalta. Mulle on jo pidemmän aikaa huomautettu ett facebookkiin vois päivitellä naamakuvia, mutt en mä voi... En vaan kestä sitä miltä näytän. Häpeän itteeni suunnattoman paljon.

Käytiin moikkaamassa mun veljeä Suomen Tivolissa jossa se on tän kesän töissä. Kävin veljen kans yhessä laitteessa sen tauon aikana ja Beijb oli ottanu kuvan. Se näytti sen mulle...ja hyi saatana. Mun kasvot...ne on ku läjä homehtunnutta pullataikinaa heitettynä seinään...mun vartalo...ei helvetti!! Mikä mussa on vikana?!?! En halua missään olevan musta kuvallisia todisteita.

Mä en ymmärrä, ett mikä mun kasvoissa on sillä musta tuntuu ettei ne koskaan oo "ihmisiksi" vaan näytän aina jotenki kummalta...ihan ku joku epämuodostunu tyhjäpää. Siks ihmettelen ihmisiä jotka voi ja saa otettua ittestään monta selfietä joka päivä ja mä en pysty kattoon itestäni ees peilikuvaa ilman iljetystä ja kyyneleitä silmissä. Mä en ees halua ett kukaan kattoo muhun päin. On paljon helpompaa eristää ittensä pimeään huoneeseen kuin olla jossain ihmisten silmien edessä. Ihmettelen miks ajattelen näin, sillä ei aina näin oo ollu. Nykyään mä tunnen vaan suurta vastenmielisyyttä, halveksuntaa ja häpeää itestäni.

Tänään töissä aloin miettiin, ett kuinka pitkälle ihmiset yleensä ja kuin pitkälle mä olisin valmis meneen jotta saisin muokattua itestäni "kauniimman" tai siedettävämmän. Huomasin töissä, ett mä oon yks erittäin harvoista naispuolisista työntekijöistä joilla ei oo tekoripsiä. Hetken jopa mietin, ett pitäskö munki hankkia sellaset sillä rakastan tummia (ja näyttäviä) silmiä, mutt sitt tunsin itteni ihan naurettavaksi. Miltä helvetti mä näyttäsin sellaset räpsyttimet naamalla?!? NARRI!!! Ja nyt hävettää! Mitä mä oikeen kuvittelin... (kuulen naurua pääni sisällä...mua osotellaan ja mulle nauretaan)

Pari kertaa elämäni aikana oon käyny kosmetologilla ja siitä unelmoin yhä. Siinäkin suurena kynnyksenä on pelko siitä ett entä jos kosmetologi ei halua koskea muhun...jos se nauraa mulle miettien ettei sen hoidot musta kaunista tee. Ja hierojalla oon käyny kerran, osaksi sen vuoksi että työni "vaatii" sitä. Silloinki mä hermoilin sitä ette jos se pitää mua ällöttävänä eikä halua koskee mua ja mä tavallaan pakotan sen siihen. Ja se tuntuu pahalta. En mä halua ketään pakottaa...

Haluaisin silpoa itteni pieniksi palasiksi, murskata veriseksi möhnäksi ja hyppiä päällä.

Elä oo idiootti.

Päivä meinas olla hyvä, tai siis olikin. Tähän asti. Raskasta tässä on se, ett mieli saattaa muuttua aivan laidasta toiseen hetkessä. Niin kävi nyt. Ensin mä kävelin ympäri metsiä nauttien ulkoilmasta ja keräten kuusenkerkkiä. Vaikka yksinoleminen harmittikin, niin olin kuitenkin ihan ok mielellä. Kotiin tultua annostelin kerkät pieniin pakastepusseihin ja laitoin ne pakkaseen valmiiksi odottamaan syysflunssia ja kehon kolotuksia. Istuttiin sitt sohvalla Beijben kans ja katottiin telkkaria. Oltiin ihan hiljaa ja vähitellen mieli alko kuiskiin "hei...et kai sä tosissas meinaa olla noin sinisilmänen ja naurettava...elä ny jumalauta anna kaikkien taas kusettaa sua, nehän pitää sua ihan pilikkanaan! Pysy kaukana kaikista...sä oot nähny miten ihmisten kans käy...pysy kaukana...elä vittu oo niin idiootti ett luotat...elä luote kehenkään, ikinä. Elä anna kenenkään satuttaa sua, sillä sen ne tekee. Ei susta oo enää mihinkään...oot liian rikki...elä oo idiootti..."

Mun mieli ei halua mun puhuvan näistä asioista, siks mä kirjotan. Sanat ei vaan tuu ulos mun suusta joten on helpompi vaieta kaikesta. Beijbelle sain sanottua "ärsyttävää kun mieli menee nopeesti silleen ettei nyt mikään tunnu enää hyvältä" ja sitt silmät täyttykin kyynelistä ja olin hiljaa. Keitin itelleni teetä ja nyt istun sohvan nurkassa. Beijb alko kattoon Kummeli-leffaa. Mä en tiiä miten päin olisin. Itkettää.

Voi helvetti...