Mä tarvin apua.

Ei taas.

Tänään terapiassa repesin. Itkin. Se oli toinen kerta koko terapiaurani aikana. Näitä kyyneliä mä en voinu pidättää. Kerroin miltä tuntuu kun jää ulkopuolelle, kun kukaan ei välitä niin paljoa että antaisivat edes pienen hetken omasta ajastaan. Puhuttiin jouluista, syntymäpäivistä, yhteisistä ruokahetkistä, arjesta. Puhuttiin kaikista elämäntilanteista. Kerroin terapeutille kuinka olin itsenäisyyspäivän aikoihin vahingossa osunut keskelle sukupäivällistä...johon kaikilla muilla oli paikka paitsi mulla. Siinä mä seisoin ja tuijotin eteeni...ja tunsin kuinka kyyneleet täytti mun silmät. Mä tunsin itteni niin nolatuksi... ja samaa häpeää mä tunnen yhä. Terapiassa tajusin kuinka pitkä matka mulla on vielä kuljettavana jotta pääsen kaikkien muistojen yli jotka liittyy hylätyksi tulemiseen ja pelkoon siitä että kaikki toistuu yhä uudelleen...ja sitt vielä kerran...ja vielä...kunnes mä oon taas maassa kontillani eikä voimia löydy ylösnousemiseen. Mä niin pelkään kaiken tapahtuvan taas uudelleen sillä se sattuu niin syvälle sydämeen etten sitä kestäisi. Sitäkö ne ihmiset odottaa?

Niin...tästä pitäis jotenkin mennä huomiseen. Yö on edessä. Helvetin pitkä yö joka tuo omat ongelmansa. En tiiä missä huoneessa nukun enkä halua nähä enää yhtäkään painajaista. Ja juuri slloin kun oon paljastanu heikkouteni ja väsymykseni mä huomaan sen taas...kukaan ei ole mun vieressä.

Muistot hyppii silmille.

Vähän aikaa sitten olin töihini kuuluvassa ensiapukoulutuksessa. Olin siellä ainoa nykyisestä tyyöpaikastani, ei siis olut ketään kaverina. Olin oottanu sitä koulutusta paljon sillä tuollaset alan ammattilaisille pidetyt ensiapujutut on yleensä aika käytännönläheisiä ja kaikki turha kaunistelu on jätetty pois. Mutt sitt se tapahtu kun astuin koulutustilaan... FLASH!!!! Tuijotin elvytysnukkeja retkottamassa lattialla ja välittömästi näin itteni sätkimässä elvytettäessä.

En osaa sanoa kuinka kauan seisoin jähmettyneenä oven pielessä. Menin aivan jäiseksi, kädet muuttu kylmiksi ja mun keskikehoa tärisytti ja kihelmöi. Teki mieli juosta ulos mutt menin istumaan penkkiriviin kauas nukeista ja olin täysin liikkumatta. Hoin mielessäni "mä en selviä tästä...mä en voi koskee noihin...mä en selviä...voi jumalauta...". Mua paleli koko koulutuksen ajan ja koitin kääriytyä suuren villaisen kaulahuivini sisään lämmittelemään. Se tunne oli jotain aivan kamalaa ja vei mut niin nopiasti siihen hetkeen kun mun sydän petti ja olin maannu täysin toisten armoilla. Mä mietin sitä asiaa yhä tosi paljon. Jotenkin mä sain itteni rauhottumaan sen verran ett sain tehtyä vuorollani elvytysharjotuksen. Tilanteesta en kyllä muista paljoa, mutt muistan ett tein sen. Onneksi elvytyksiä käsiteltiin heti alkuun jotta sain sen pian alta pois ja pystyin rauhassa keskittyyn muihin juttuihin, vaikkakin palelin helvetisti. Mun kädetkin oli vaalean sinertävät ja verisuonet näky selvästi... Nyt viimestään tiiän sen, ett mun keho reagoi tosi voimakkaasti muistoihin. Terapiassakin ollaan usein käsitelty mun kehon tuntemuksia sillä mä tunnen tosi tarkkaan kaikki takaumat...siks mun on ollut pakko jollain tavalla rikkoa itteeni koska oon halunnu saada sen muiston loppumaan.

Eilen olin viimeisessä haastattelussa joka kuulu siihen vakavasti traumatisoituneiden vanhempien vakauttamisryhmään joka loppui n. vuosi sitten. Se kesti pari tuntia ja sen aikana multa kysyttiin kaikkea lapsuuteeni ja poikani lapsuuteen liittyviä asioita, omia vanhempiani sekä itseäni vanhempana. Asiat oli tosi kipeitä ja ajoittain tuntu tosi pahalta kaivaa esiin eri tilanteita joissa esim. koin vääryyttä lapsena tai missä tilanteessa olen kokenu menettäväni pojan tai millaisia tunteita isäni tai äitini vanhempina herättää. Huomasin ett heti kun se nainen laittoi nauhurin päälle niin mun mieli vaihtoi persoonan osaa. Siinä istui viileä ja rauhallinen tyyppi joka hymyillen vastaili kysymyksiin välillä hörpäten kahvia. Mutt sen sisällä riehu tulipalo. Kun haastattelu loppu ja pääsin pois mä olin onnellinen ett se oli viimenen kerta. En jaksaisi enää samanlaista taakkaa vaan nyt saan keskittyä ihan vain omiin juttuihini.

Tällasta siis tänne. Oon koittanu purkaa oloani salilla ja treenaten eri ryhmätunneilla. Mun on pakko tehä kropallani jotain ja välillä vetää itteni ihan piippuun jotta saan työnnettyä sisältäni ulos kaiken pahan ja pystyn olemaan kehossani.

Yksinäisyyden tunteet on yhä mun luona ja välillä musta tuntuu ett aivan ku oisin hukannu kaiken ja oisin taas ainoa rikottu. Ainoa liattu, ainoa halveksittu ja ainoa myyty.

Ne on varmaan unohtanut.

Kaikki ei oo mahollista, eikö niin? Vaikka kuinka uskoisi ja yrittäis niin aina kaikki ei vaan mene hyvin, eikö niin? Aina mikään ei riitä. Niin se on.

En tiiä miten voisin kuvata tätä oloa ja tunnetta muuten kuin toteamalla olevani neuvoton, toivoton, väsynyt. Loputtoman väsynyt.

Yksinäisyys. Sitä mä tunnen. Mun sydän on täynnä tuota jääkylmää tummansinistä yksinäisyyttä. Viime päivien aikana oon saanu taas huomata missä on mun paikkani ja mihin en kuulu. Ja vaikka luulin olevani asian suhteen jo vahvoilla niin sain huomata olleeni väärässä, helveti pahasti. Se ettei kuulu mihinkään kaivaa sielua kaikista syvimmältä ja sanat siitä kuinka kaikki mun ympärillä olevat ihmiset on vääriä loukkaa pahasti. Mihin siis luottaa, kehen turvata kun ihmiset muistuttaa etteivät halua olla mun vierellä, mun elämässä?  Eikö ne muista etten mä selviä yksin..?

Mitä mä teen?!


Millon tää loppuu?





Millon kaikki on ohi?

Vauhti hidastuu vähitellen.

Jälleen kerran kirjottaminen on tuottanu todella isoja ongelmia ja siksi uusia postauksia ei oo näkyny. En ymmärrä miks tästäkin on tullu niin vaikiaa vaikka välillä blogi ja kirjottaminen oli mulle henkireikä ja tärkein keino purkaa oloa ja mieltä edes jonkun verran. Arjessa tasapainoilu jatkuu edelleen ja välillä menee paremmin..välillä sitt taas heikommin. Mutt kaikinpuolin mä oon koittanu pysyä elämässä kiinni ja tehä asioita (pääosin töitä ja kuntosalia sekä teatteria) ja kahlata eteenpäin. Hetken jo luulin ett hittolainen, mähän pärjään hyvin! Mutt jonkun aikaa mä oon tuntenu itteni päivä päivältä väsyneemmäksi ja eilen illalla tuli kunnon vajoaminen...tajusin etten jaksa samaa tahtia ja ett nyt olis pakko hidastaa tai jopa pysähtyä kokonaan hetkeksi. En vaan tiiä miten se onnistuu sillä kiireisenä oleminen pitää mut jotenkin kasassa enkä ehi huomata omaa oloa ja mieltä. Eilen illalla mun mielessä pyöri vaan ajatus, ett miks vitussa mä rääkkään itteäni, tätäkö tää elämä nyt sitten on jonka eteen oon taistellu?  Olin totaalisen lopussa, oon yhä. Yöt menee miten menee, usein painajaisten parissa. Ja yöunet muutenkin on tosi lyhyitä ja nukkuminen katkonaista. Ja kaikesta huolimatta mun on pakko pysyä tehokkaana ja saaha paljon aikaan.

Vähitellen mä oon huomannu ett kuinka paljon oon jääny asioiden ja ihmisten ulkopuolelle. Oon kaukana kaikista, jopa kavereistani. Elän pimennossa omassa sairaassa maailmassani...ja oon helvetin yksinäinen. Mutt kun ei oo voimia yrittää hallita ja kannatella kaikkea. Siitä syystä tunnen todella paljon vihaa!! Mutt mä en vaan jaksa.

Terapiassa käydään läpi helvetillisiä asioita jotka jää sitkeästi iholle elämään ja hankaloittaa olemista ihan joka päivä. Siks mä ihmettelenki kuinka pitkälle mä oon sinnitelly ilman murenemista. En tiiä miten jatkossa.

Väsyttää.