Syntisen vastenmielinen!

 

"älä katso, älä näe

niin sitä ei ole"

Katoin koneelta hääkuvat joita aiemmin kammosin. Nyt kadun, paha virhe. Mä en halua olla se mitä näin. Ällöttävää. Ei muuta.

Keho VS Mieli

Kävin tänään terapiassa ja palautin täytetyt paperit hoitajalle. Sain myös täytettäväksi siinä paikan päällä parit kupongit lisää. Täytinne ja nyt ne sitt lähetetään traumaterapiakeskukseen josta ne ottaa muhun yhteyttä ja sitt sovitaan TAAS haastatteluaika. Siinä ne kattoo ett oonko mä sopiva siihen projektiin jonka jälkeen sovitaan TAAS uus aika, palauteaika jossa ne kertoo päätöksensä ja siihen tapaamiseen tulee myös mun omahoitaja. Alkaa vähän jo tympiin ravata jokapuolella haastatteluissa... AAARGH! Noh, sieltä mä kuitenki saisin avaimia ja keinoja käsitellä pelkoja ja traumojen aiheuttamia tunteita ja jotain. Omahoitaja yritti TAAS löytää siitä projektista jotain kirjallista infoa mutt ei löytäny oikeita papereita kuten ei viimeksikään. Seki tympii. Saapa nähä.

Siinä ku mä täyttelin papereita ja vastailin kysymyksiin niin se paha tunne tuli taas...tunsin sen rintakehässä ja käsissä. Ihan ku mun rintakehä olis jäätyny, verisuonissa virtas jäinen veri, mun käsivarret oli painavat ja ihan ku ne olis ollu puristuksissa. Eka kysymys: Nimeä sinua vaivaava traumaattinen tapahtuma. Mä tuijotin kysymystä ja teki mieli huuttaa " VOI PERKELE! EN MÄ TÄHÄN OLLU VARAUTUNU ETT  JUST NYT PITÄÄ ALKAA AVAUTUUN!!" Mutt mä olin hiljaa ja tuijotin paperia. Tunsin mun kehon muutokset ja lopulta sain kirjotettua viivalle sanoja. Jokainen kysymys oli kamala vaikka mun ei tarvinnu vastata muutaku KYLLÄ tai EI ja nimetä ikä jolloin kyseistä asiaa oli ilmennyt. Mä toimin ku robotti ja vaan suoritin vastaamisen. Mun kroppa meni jääksi koko ajan enemmän mutt mä jatkoin vastaamista, en antanu itteni tuntee mitään.

Kun olin täyttäny koko nivaskan papereita mun terapeutti kysy, ett miltä vastaaminen tuntu. Mä kerroin jäätymisen ja sen ett mun keho reagoi voimakkaasti mutt mä en juurikaan tunne mitään. Kerroin myös senki, ett viime aikoina oon ollu "tunteeton". Mä naureskelin koko ajan mitä juteltiin terapeutin kans ja sanoin siitä, ett mulla taitaa aina olla tapana puhua asioista hymyn takaa, mua yksinkertasesti nauratti jotku kohat. Ne kysymykset ei herättäny pahaa mieltä tai mitään sellasta, ihan ku olisin täyttäny mielipidekyselyä mieluisimmista aikakausilehistä. Puhuttiin myös mmun viime aikaisista unista ja terapeutti sano, ett voi olla ett mun mieli on alkanu laittaan hanttiin ja yrittää suojella mua siten ettei anna mun täysin avata tunteita käsiteltäväksi. Mun mieli pelkkää ja vanhasta tottumuksesta se yrittää varottaa mua. Voi olla, kuulostaa kyllä aika osuvalta. Nyt mä vaan mietin, ett enkö mä oikiasti haluakkaan "parantua"... Äh, taijan olla vaan väsyny.

Kuolemia unessa..?

Mä oon parina viime yönä nähny ahistavia, painostavia unia. Jokaisessa unessa on ollu paljon eri tapahtumia ja sekamelskaa, mutt yhtäläistä niissä unissa on kuolema. Mä en kuole vaan aina joku muu. Mutta koskaan kuoleman tapahduttua mä en oo surullinen, mä en itke. Jokaisessa unessa mä oon miettiny ett entä jos oisin toiminu toisin, tai "jos oisin välittäny" tai "jos oisin jaksanu auttaa". Unissa mä tunnen huonoa omaatuntoa kaikesta, muiden kuolemista ja ihan mistä vaan. Mä en osaa sanoa tarkemmin, ett mikä unista tekee painostavia mutt aina kun herään niistä oon vaivan hiestä märkä ja pelkään. Menee jokunen tovi ett uskallan liikkua ja saan itteni kunnolla siihen hetkeen. Nukahan pian kyllä uudelleen, mutt aina tulee uus uni ja taas joku kuolee. Viime yönä kuoli ainakin mun sisko.

Mä oon miettiny kuolemaa viime aikoina muutenkin. En sillä tavalla ett haluaisin kuolla tai toivoisin pääseväni pian pois, vaan ihan yleisesti. Kohtaan kuolemia myös työssäni ja usein oon havahtunu ajattelevani ett miltä mä näyttäisin kyseisen vainajan tilalla? Laitettaisko mun rinnan päälle kukka, vai taiteltaisko valkoisesta lakanasta mun ruumiin päälle ristikuvio? Annettasko mun hiukset olla sekasin vai laitettasko mulle jakaus keskelle päätä? Monesti mietin ett siinä voisin oikiasti olla mä ja miten asiat sitten olis, muuttuisko mikään vai jatkuisko kaikki tismalleen kuten ennenkin. 

 

Mä näen kuoleman kauniina asiana. Kuolema on levollista ja rauhaisaa ikuista unta. Se voi pelastaa pahalta, mutt se voi myös tehdä tuhoa. Mutt kuka on se "KUOLEMA" joka saa päättää milloin kenenki aika on ja millä tavoin uneen vaipuu? Miks se laittaa toiset kärsimään ja toiset saa vain nukahtaa rauhassa? Miksi toisille aikaa ei anneta kuin tunti tai päivä ennen kuin he muuttuvat ikuisiksi enkeleiksi?

Mä oon ollu itsetuhoinen ja sitä aihetta voisin käsitellä joskus myöhemmin, en kuitenkaan nyt. Mun elämästä on lähteny ihmisiä itsemurhien, tapon, onnettomuuksien ja sairastumisien myötä. Oon nähny kuolemasta monia puolia ja siksi kai kuolemaan liittyviä asioita paljon mietin. En vaan ennen oo nähny näin monia kuolemia unissa noin tiiviinä pakettina ja oon miettiny ett mitä ne mahtaa tarkottaa vai onkohan se taas mun mielen tapa kertoa jostain vai käsitteleekö se taas jotain. En tiiä. :/

Huomenna olis terapia ennen iltavuoroon menoa. Sain viime käynnillä nivaskan papereita koskien sitä dissosiaatiohässäkkä-ryhmää koskien josta se lääkäri mua haastatteli ja huomenna mun pitäs antaa ne täytettynä omahoitajalle. Hmm... ja jos en väärin muista niin saan myöhemmin lisää papereita joihin laitetaan raksi ruutuun. noh, sen näkee mitä jatkossa tapahtuu.

Mä hengitän.

Nukuin taas aivan järjettömän pitkään ja aamulla oli ihan hölmö olo, mutt aamukahvien jälkeen aloin heräilemään päivään, josta tuli yllättäen hyvä päivä pitkiin aikoihin. Melkeen uskaltaisin sanoa olleeni hengissä, mä hengitän, mä tunnen :) ja mieli oli aikas hyvä. Oon sitt käyttäny päivän kokonaan hyväksi ja tehny kaikkee mukavaa ja vähemmän mukavaa. Oon myös ajatellu asioita.

Ennen maistraattiin menoa meillä oli hääkuvien otto ja kuvaaja lähetti ne meille jokunen päivä sitten. Niistä olis sitt tarkotus valkkailla suosikkeja ja ehkäpä teettää niistä itelle muistoja muutenki ku vaan tiedostona koneella. Kuvia on paljon, mutt...mä en pysty kattoon niitä. Yritin, mutt en pysty. Sanoin beijbelle ett mä en voi kattoo niitä kuvia ja kattoo itteeni, sitä onnellista ja ilosta nauravaa tyttöä joka ei vielä tiedä ett kohta sen unelmien päivä tulee meneen pieleen ja ihmiset jotka se päästi takas sen elämään, tulee pettämään sen luottamuksen jälleen kerran. Mä en voi kattoo itteeni sillä muistan kuin hyvältä musta tuntu sillon niitä kuvia otettaessa, se oli kuin uus alku kaikelle. Mä annoin itelleni luvan olla pelkäämättä ja nauttia...ja ny tunnen itteni naurettavan naiiviksi ja lapsellisen sinisilmäiseksi!

Se riittää taas häistä... Tänään sain myös idean ja aloin heti tuumasta toimeen. Kun me tykätään mökkeillä ja poika on innostunu laskettelusta niin mä sitt ajatelin ett joskos lähettäs beijben siskon perheen kans yhteiselle laskettelu-/mökkeilyreissulle. Vois olla ihana viettää aikaa isolla porukalla ja lapset sais olla ulkona ja kaikkee. :) Suuntana olis Himos, sillä se on kutakuinki puolessa välissä kaikkien matkoja. Nyt sitt katellaan eri mökkivaihtoehtoja. Mä oon alkanu toivoon, ett vaikka mulla ei ole hyviä välejä omaan äitiini ja siskoon, niin mä voisin saaha jotain kun antaisin beijben perheen tulla vielä lähemmäs ja olla itse osa sitä. Sitä mä toivoisin. Kumpa tää ei olis taas vaan jotain mun lapsellisia kuvitelmia.

Tänään on satanu vettä lähes koko päivän, mutt se ei estäny lähtemästä lenkille ja juosta kaikki paha olo pois. Mä juoksin ja juoksin ja sade kasteli mut ihan kokonaan! Se oli mahtavaa! Ja sitt saunaan. Nammm...

Tyhjyys mun sisällä.

 

En tiiä taaskaan mikä mulla on. Oon koko päivän halunnu olla piilossa kaikelta ja kaikkia. Ja oon jopa nukkunut päiväunet jota en ikinä tee! Mua vaan väsytti niin paljon. Ja kyllä mä ilonen oon ja onnellinen kuten tuoreen vaimon kuuluukin. Mutt joku painaa mun  mielessä enkä mä saa siitä kiinni. 

Eilen illalla täällä oli syysmyrsky ja siitä mä nauttiin!! Mentiin beijben kans käyttään koirat yölenkillä ja sää oli sellanen ett oisin voinu olla ulkona vaikka kuinka kauan! Tuuli riepotteli lehtiä ympäriinsä, sekotti mun pipon alta näkyviä hiuksia ja tuiversi niin ett henki meinas salpautua. Ja sadepisarat muodosti maahan lätäköitä ja katuvalot sai pisarat kimalteleen kuin pienet timantit. Se oli niin ihana hetki, ihana tunne! 

Sekin mua ihmetyttää ett miks tämä päivä on ollu niin tyhjä ja tunteeton, sillä yöllä olin niin täynnä jotain kaunista ja värikästä? Mä haluan vaan olla rauhassa.

Eilen olis pitäny olla se Kokonainen-ryhmä, mutt toinen vetäjistä soitti aamupäivällä ett ryhmä on peruttu sillä kaikki muut tytöt oli estyny tulemasta ja oisin mitä ilmeisemmin  ollu ainoa. :/ Harmitti vietävästi! Tänään mulla ois pitäny olla terapia, mutt...mä peruin sen. Ilmotin olevani mahataudissa... :/ En oo ikinä ennen tehny tuollai, perunu jotai ilman syytä! 

Mä haluaisin kertoo jotain hääjuttuja, jotain ihanaa ja romanttista mutt en pysty. En vielä.

Miks oon tällanen?!

Tahdoin

Häät tuli, oli ja meni. Sen piti olla elämäni onnellisin päivä, mutt ei se sitä ollut. Se olis voinu olla. ehkä se on sitt merkki siitä ett yhteiselo tulee olemaan sitä ihanempaa ja onnellisempaa ku häissä menee joku pieleen. Niin mä toivon. Kaikesta huolimatta oon onnellinen nyt ku oon rekisteröiny parisuhteen ja Tahdoin, sekä ett bejbe Tahtoi myös. Oon onnellinen siitä ett me ollaan lupauduttu toisillemme ja ett meillä tulee olemaan mahtavia kokemuksia eessä, koko loppu elämä. Mä en nyt oikeen osaa koota ajatuksia kasaan ja tää kirjottaminenki on niin saatanan vaikeeta just ny... En tiiä mitä ajatella. Oon niin täynnä raivoa ja pettymystä etten mä tunne yhtään mitään. Oon sanaton. Tunnoton.

Mä en jaksa enkä halua alkaa ny avaan häiden tapahtumia...pelkään ett ne alkaa ahistaan mua taas niin etten pysy kasassa enkä kestä olla. Ja ei, mitään vaarallista ei tapahtunu vaan just se mitä pelkäsin kaikista eniten. Mua surettaa niin paljon se, ett miks mä en voi saada ees sitä yhtä ainoaa päivää olla iloinen, onnellinen ja vaan nauttia?!! Yks ainoa päivä?!!! Kerta kerran jälkeen mä jaksan uskoa ett jonain päivänä vielä on mun vuoro... Musta alkaa tuntuun etten mä jaksa uskoa niin enää.

Taas...

Tää tunne tuli taas,pelko kaikesta. Pelko siitä ettei tää oo totta ja pian kaikki sortuu. Tää kaikki oli vaan pelkkää leikkiä,yks iso vitun vitsi! Kaikki menee pois sitt ku ne on saanu haluamansa,sitt ku ne ei hyödy musta enää mitään. Mä tuun jäämään kaiken ulkopuolelle.
That's the way it is...

Mielikuvitustako?

 

Kävin tänään lääkärin juttusilla koskien sitä ryhmäjuttua. Mun omahoitaja oli siinä kans, en kyllä toisaalta tiiä ett miks se siellä oli, sillä ei se sanonu yhtään mitään. En ollu myöskään nähny tuota lääkäriä ennen, se oli vasta tullut taloon. Mä en hirveesti ollu varautunu minkäänlaisiin kysymyksiin joten tuli aika puskista kun se nuori lääkärityttö alkoi erittäin yli-innokkaasti ja iloisesti kimeällä äänellä kyseleen erittäin suoraan mun oireista ja ongelmista. Hyvä ku ehtiin takamusta laittaa penkkiin ku se jo kyseli ett " eikö niin ett sulla on usein ongelmia seksin aikana, ett saatat purskahtaa itkuun kesken kaiken..?" Säikähin!! On ihan ok ettei asioita peittele tai kaunistele ja kiertele, mutt toi lääkäri hyppäs liian suoraan liian arkoihin asioihin, liian innokkaasti ja terävästi! Jäi aika paska maku... Ja tapaaminen oli ohi ennen ku ehtiin ees huomata, sain aluksi täytettäväksi nivaskan papereita jotka mun on vietävä ens terapiakäynnille. Papereissa käsitellään dissosiaatiohäiriötä ja oireistoa... :/ Ja vaikka mä alottaisin siinä ryhmässä niin kävisin samalla myös psykoterapiassa sen jonkun luona saamassa traumaterapiaa. Kuinkahan raskasta siitä tulis. Se ryhmä kokoontuu 30 kertaa ja siihen otetaan 8 henkilöä. Njaah...

Havahuin muisteleen mun lapsuutta ja nyt mietin ett oliko mun mielikuvitus sittenkään vaan mielikuvitusta..? Mä uskoin ihan oikiasti ett lähimetsä on satumetsä ja siellä asuu ihan oikiasti keijuja ja menninkäisiä ja jos oon kiltti niin ne näyttäytyy mulle jonain päivänä. Se oli mulle totta. Mä muistan usein kiivenneeni pihaa ympäröivälle aidalle ja hyppivän sieltä alas toivoen ett osaisin lentää. Mä uskoin ihan oikiasti ett kunhan vaan uskon itteeni ja en luovuta niin pian mä lennän. Kuvittelin myös, ett kun illalla laitan pään tyynyyn, niin pimeässä tyynyn tilalle tuleekin keijun syli, se silittää mun hiuksia ja mun on hyvä nukkua. Se oli mulla täyttä totta.

Mä oon vähän sekasin, mieli on jotenki outo.

Paljon kaikkee ja vähän enemmän!

En oo hetkeen ehtiny kirjotella sillä on ollu tajuton kiire joka paikkaan ja töissäkin on täytyny käydä jotain muka tekemässäkin. :) Tänään aamulla tajusin ett on maanantai...ja kohta on perjantai. MAANANTAI!! Kohta PERJANTAI! (kyllä, mulla on lääkitys kohillaan) Tajusin ett tällä viikolla mä meen naimisiin...veti hiljaseksi, sitt alko jännittään ja seuraavaksi pelottaan, sitt taas jännittää ja nyt naurattaa. Mä en osaa uskoa ett mä ihan oikiasti elin näin kauan ett saan kokea jokaisen tytön tärkeimmän päivän, sitoutua toiseen ja luvata, Tahtoa. Mä tiiän ett perjantai tulee olemaan tosi tunteellinen päivä, vähän pelkäänki ett kuin paljon se herättää tunteita mun mielessä. Tiedustelin tänään sähköpostitse siltä meijät vihkivältä tuomarilta, ett millanen se kaava on jonka se pikasesti lukasee ja suostuisiko se lukemaan sen lisäksi jonkun itsekirjoitetun tekstin, jotta tilaisuudesta tulisi hieman lämpimämpi ja henkilökohtaisempi. Saas nähä mitä herra vastaa.

Tänään kävin koemeikissä ja tunsin itteni tosi hemmotelluksi. Olin varannu meikin paikasta jossa samaan hintaan sisälty kasvojen kuorinta, koemeikki ja häämeikki. Tuntu hyvältä maata peittojen alla lämpimässä toisen hoitaessa mun kasvoja. Palvelu oli muutenkin ystävällistä ja meikistä tuli just sellanen ku olin toivonu, vaikkakaan mulla ei ollu suuria suunnitelmia ja ajatuksia häämeikin suhteen.

Huomenna poika lähtee aikasin aamulla luokkaretkelle, yhden yön vaellusreissulle. Maisemat siellä päin on ihan huikeita ja reissusta tulee varmasti aivan mahtava! Käyn huomenna saattamassa pojan koululle ja sitt olis se lääkärin haastattelu siitä ryhmäjutusta. Ei huvittais... Se traumaterapeutti oli laittanu mulle sähköpostia toissapäivänä, pahoitteli asian viivästymistä ja kertoi ettei suinkaan ole unohtanut meidän sopimusta ja mua. Valviralla on kuulemma isot ruuhkat ja terapeutti ei ole saanut sieltä jotain paperia. Aikoi olla muhun yhteydessä heti kun asia selviää. Ärsyttää ku asiat on niin auki... :/

Uusi vaihtoehto.

Oon aiemmin kertonu ett mä oon jo vuoden päivät ettiny itelleni kuntoutuspsykoterapiaa tarjoavaa terapeuttia jolla olis pätevyys traumaterapiaan. Toi tehtävä on osottautunu erittäin suureksi haasteeksi ja olen käynyt yhden luona arviointikäynnilläkin, mutta hän ei tuntenut itteään tarpeeksi kokeneeksi ja päteväksi. Sekin siis tyssäs. Tällä hetkellä mä odottelen yheltä terapeutilta yhteydenottoa joka lupasi palata asiaan n. kuukauden kuluttua jolloin uuden terapiasuhteen aloittaminen olisi mahollista. Ja siitä n. kuukaudesta on jäljellä n. viikko.

Mutt tänään sitt omahoitajani ehdotti jotain uutta ideaa joka voitaisiin ottaa käyttöön mikäli hommat psykoterapian suhteen ei ala edistyyn. Eli alkuvuodesta alkaa joku "projekti" johon asiakas osallistuu yhessä omahoitajan kanssa ja se oli joku joka muodostu sanoista "vakavasti traumatisoitunut" "seksuaalisesti hyväksikäytetty" ja "vanhemmuus". En muista tarkalleen mikä sen nimi oli... Siihen ryhmään pääsy edellyttää sitoutumista ja halua osallistua, sekä lääkäri haastattelee ja antaa suostumuksensa katsoessaan asiakkaan olevan sopiva/valmis. Ne haastattelut on kuulemma jo käynnissä ja me varattiin mulle jo lääkärille aika, kaikenvaralta. Meen sitt lääkärin pakeille jo tiistaina! Eli ihan kohta! Mun omahoitaja tulee siihen kans. :/  Toisaalta oon ilonen, mutt emmä tiiä...

Huomenna on pojan urheiluseuran kauden avajaistapahtuma johon meen aamuvuorosta päästyäni. Pojalla on siellä yks ystävyysottelu, vanhempaa tyttöjoukkuetta vastaan. Saa nähä miten käy. :) Mä oon kyllä tosi ilonen ett pojalla on joku noin tärkeä "oma juttu" ja toivonki, ett se pitäis pojan pois ostareilta notkumasta ja sortumasta kaikenmaailman ongelmiin myöhemmin. Ja onhan toi huominen peli pojalleni ensimmäinen kilpajoukkueessa joten varmasti tunnelma on katossaan! :)

Kotitehtävä :(

Eilisestä Kokonainen-ryhmän tapaamisesta unohtu kertoa pari asiaa,johtunee varmaanki eilisestä mielialasta ja väsymyksestä. Se ei siis ollu paras päivä mulle. Ja aiheena oli raskas aihe; itsetunto ja ihmisarvo. Mä en koe omaavani juuri minkäänlaista arvoa, en voi sanoa olevani arvokas. Tiiän kyllä ett oon tärkeä pojalleni ja merkitsen hälle paljon. Mutt musta tuntuu, ett mut on nöyryytetty niin pahasti etten mä osaa nähä itelläni minkäänlaista ihmisaroa. Mulla on sanavapaus, oikeus omiin mielipiteisiin ja oikeus olla mä. Ne mulla on ja oon niistä onnellinen. Mutt multa on viety oikeus omaan vartaloon, oikeus lapsuuteen, oikeus koskemattomuuteen, oikeus turvalliseen kasvuympäristöön. Multa on viety rohkeus mennä ihmisten eteen ilman meikkiä, multa on viety rohkeus katsoa ihmisiä silmiin, multa on viety oikeus nauttia elämästä, oikeus itkeä ja oikeus nukahtaa ilman pelkoja ja ilman flash backejä menneistä. Mä en voinu sanoa olevani arvokas.

Ryhmässä saatiin kotitehtäväksi harjoitella itsensä hyväksymistä. Mun pitäisi ainakin kerran katsoa peiliin ja sanoa " Olen arvokas " tai " Hyväksy itseni" tai " Rakastan itseäni ". Mä vaan pudistin päätäni hiljaa enkä sanonu mitään. Mä en vaan voi. Ja joo, kyllähän mä katon peiliin päivittäin mutt on eri asia katsoa itteä ajatuksella, katsoa ihan kunnolla. Mä muistan ku opiskeluaikana piti paperimassasta tehä itelle peili, eli saatiin kohtalaisen isot peilit ja massasta niille piti muotoilla kehykset. Mä rikoin sen peilin palasiksi, pieniksi siruiksi ja liimasin niitä kyynelen muotoiseen kehykseen. Mä en halua katso itteeni.

Tänään on ollu jo vähän parempi päivä ja huomenna olis tän viikon ainoa vapaapäivä. Ja aamulla on terapia...ei huvita, mutt tiiän ett tarvin sitä. Mun piti kertoa vielä jotain muuta, mutt nyt en taas muista mitä se oli. :/

Mieli leviää.

Tää päivä on taas ollu huono päivä. Mä en voi hyvin. En tiiä mikä mulla on...joku kiristää mieltä ja oon purskahtamassa itkuun koko ajan,toisaalta meinaan räjähtää hetkellä minä hyvänsä. Mua ahistaa aivan saatanasti!

Tänään oli taas se ryhmäjuttu ja en jaksanu sielläkään puhua vaikka asiaa ja mielipiteitä ois ollu. Vastailin vasta kun vetäjä kysy ett tuliko mun mieleen jotain tai oisko mulla jotain sanottavaa. En vaan jaksanu! Tais olla eka kerta ku "käyttäydyn huonosti" ihmisten ilmoilla... Enkä mä taaskaan saanu piettyä itteeni läsnä rentoutusharjotuksessa vaan mieli oli millon missäkin, ja välillä havahuin vetäjän ääneen..." olet vuori...ja sitten tulee kevät...kaukaa ja läheltä...laella voi olla lunta,tai sitten se on paljas...". Ja mä olin ehtiny miettiä kaupassa käynnit, pojan luokkaretkiasiat, illan kuntoilut ja uuden tiskikoneen hankinnat siinä samalla. :/

Ärsyttää!!

Huono omatunto

Yö oli kamala, enkä ihmettele sitä ollenkaan ku ajattelee ett millä mielellä menin nukkuun. Mua alko ahistaan kaikki ihan tajuttomasti, menin syvälle siihen tunteeseen jota tunsin kun vaivuin pimeyteen  puol toista vuotta sitten. En oo pitkiin aikoihin tuntenu sitä noin voimakkaasti! Aamu meni yhtä matalalla eikä pelot ollu hälvenny yhtään. Musta vaan tuntu ett mä tuun kokeen kaiken uudelleen, tosissani pelkäsin sitä! Ja ajattelen ett mulla on asiat nyt niin hyvin ettei tää voi jatkua näin. Pian multa viedään jotain pois, tai sitt jopa kaikki. Mikä olisikaan parempi paikka rikkoa mut ku just sillon ku oon onneni kukkuloilla?!

Tunnen helvetin huonoa omaatuntoa siitäkin, ett mä panikoin ja oon kamala vaikka oon hitto vie menossa naimisiin ja kaiken pitäis olla hyvin! Kysyn iteltäni vähän väliä, ett mikä helvetin idiootti mä oon...miksen osaa olla kuten kaikki muut? Sain pikkusen kerrottua beijbelle ajatuksista ja peloista, mutt mun on jotenki vaikee muodostaa sanoja, löytää niitä oikeita sanoja jotka kuvais mun mieltä.

Sisko soitti tänään ku olin töissä. Soitti kysyäkseen kuulumisia. Olin pikkasen ihmeissään ja epäileväinen, mutt kai se oikiasti yrittää...jotain, olla sisko. Emmä tiiä. Mutt puhelu meni han hyvin ja ei se hetkauttanu mua kuten ennen, ei saanu pois tolaltaan tai mitään.

Huomenna olis Kokonainen-ryhmän aika ja sitä ootan tosi paljon! 'Ensin käyn tekemässä aamuvuoron ennen ku pääsen ryhmäileen, mutt ennemmin noin päin, eikä niin ku ekalla kerralla ett ryhmän jälkeen täytyy mennä iltavuoroon. Tuo ryhmä on mulle kyllä hyvä juttu ja vaikka siellä ei mitään ihmeitä tehä, niin se antaa mulle paljon. Sen myötä mulla on puol toista tuntia aikaa ihan vaan itelleni, mun mielelle ja ajatuksille, ja ennenkaikkea vertaistuelle.Muut ryhmäläiset on mukavia ja on ollu tosi tärkeetä saada kuunnella heidän tarinoita ja huomata kuinka samanlaisten asioiden kanassa taistellaan. Mun pitäis joskus ehtiä kokeileen rentoutus- ja hengitysharjotuksia joista saatiin ohjeet kotiin. Oon huomannu itestäni ett toi rentoutuminen ja pysyminen siinä hetkessä on tooooosi hankalaa. Noh, tarvin kai lisää aikaa. :/

Nyt täytyy mennä pesulle ja kömpiä sänkyyn hieman paremmalla mielellä ku eilen. Kiitos jos luit <3

Joko tää riittää?!!?

Mä pelkään niin ett happi loppuu. Yritän olla vahva, mutt muuri alkaa mureneen ja silmät kostuu. Mä oon saanu niin paljon hyvää ja havahuin yhtäkkiä siihen totuuteen, ett pian multa otetaan jotain pois. Sit se kaikki alkaa taas alusta...mä muserrun pala palalta. Muhun sattuu. Mutt kukaan ei nää sitä. Ne kävelee pois.

Istuessani kylpyhuoneessa mä vannoin etten koskaan enää päästäs ketään mun lähelle, ei enää ikinä. Ei kukaan. Painoin puukon iholleni,ranteelle ja katsoin ylöspäin...mielessäni rukoilin "mä haluun pois täältä, mä en halua olla täällä enää..". Mun sisällä roihus palo, samalla jäämiekat iskeytyy muhun. Tuska repii mut!! Kuulen kaikkien sanat "jos oisit ollu rehellinen,et ois ny yksin...mee hoitoon...ooppa ny kiltisti...sä pilasit mun elämän...mä en kestä olla sun lähellä...ehkä sä opit tästä jotain...hullu...viillä saatana..."

Sanat kaikuu mun korvissa, en halua usko niitä mutt ne valtaa mielen kokonaan. Ne pyörii kuin myrsky, ne haluaa mun tuhoavan itteni. Mä en halua kaiken alkavan alusta, pelkään ihan liikaa. Mä kai oon jo rangaistukseni saanu, eikö se riitä.... mä näin kaikkien menevän pois, mä tiiän jo miltä se tuntuu ja elän niitä hetkiä vielki yhä uudelleen ja uudelleen...eikö se riitä...

Askelia eteenpäin.

Työpäivä takana ja mieli maassa. On niin jännä kuin ihminen osaa esittää ja näytellä voivansa helvetin hyvin ja olevansa niin helvetin ilonen! Tänään on ollu just sellanen päivä, ett heti kun työpaikan ovi napsahtaa kii, mun hymy hyytyy ja kasvoille palaa taas oma vittumainen perusilme. Työminä taitaa olla ihan eri tyyppi kun siviiliminä. Mutt niinhän se menee, siviilissä mulla ne ongelmat onkin eli kaikki luottamusjutut, pelot, itsetunto ja ihmisarvo ja kaikki. Töissä mä tiiän osaavani työni helkutin hyvin, mä pärjään ja hallitten kaiken. Siviilissä mulla ei sitä tunnetta oo. Se on vielä hukassa.

Kyllä mä yritän, yritän niin perkeleesti! Mä en aio tappaa itteeni, joten kai sekin on jo askel eteenpäin. Ja mä en oo viiltäny aikoihin, siitäkin piste mulle. Mä en myöskään näännytä itteeni, enkä oksenna kaikkea syömisiäni, tai siis mitään syömisiäni. Mä en vedä yliannostusta lääkkeitä. Siinäpä ne taitaa kaikki olla, mutt mun mielestä tuossa on jo paljon asioita joissa oon kyenny muuttumaan, tai päästämään irti.

Tää kaikki on mulle vaikeeta. Vaikeinta on koittaa parantua ittensä vuoksi ja tehä asioita oman paranemisen eteen kun mä en nää itteeni hyvänä. Miksi siis työskennellä turhan takia? ( tuota kysyy harhaminä).

Mulla on joskus käyny hullu idea mielessä...ett mitä se tekis mun mielelle jos kerran vielä kävisin siellä pahassa paikassa, siellä missä tehtiin keikkaa ja siellä mistä mut myytiin..? Jos mä kävisin haistattaan pitkät sille kaikelle, vai kannattaisko olla menemättä? Jos kävis kohottaan maljan myyntipaikalla, seisomassa siinä samalla polulla... kavis kattomassa niitä kahta taloa jossa oleilin ja jossa toisessa oli se sänky jonka alle oli piilotettu ase jota mun piti käyttää ja jonka ikkunasta näkyi pelto jonne piti juosta karkuun...

HALUAN OLLA PUHAS!

Mun oli tarkotus herätä tänään aiemmin jotta ehin kuntoilla enne iltavuoroon menoa,mutt ei onnistunu...en halunnu nousta sängystä. Menneisyys tulintakas, se tuli väkisin mun uniin.

Näin koko yön kamalia unia...havahuin hereille vähän väliä. Pelkäsin niin helvetisti! Olin nukkumaan mennessä laittanu mun kylpytakin roikkuun oven päälle ja siitä ku mä yöllä sätkyt sain...oli niin pimeetä ett luulin jonku roikkuvan katosta...

Unessa mä oksensin verta, olin aivan veressä kontillaan maassa. Kaikki käytyi mua ja jokaisella työnnöllä suusta valu lisää verta...mä vaan olin siinä. Käyttäjä vaihtu...ja taas ja taas... kunnes mä lysähin mahalleen...

Mä en halua nähä noita unia, mä en pysty näkeen niitä. Mä haluan olla puhas!!!

Milaista usko on?

No niinh, nyt on laitettu kroppa töihin ja sairastelun jälkeen sai taas tempoa itestään kaikki irti! Tänään ajattelin pitkästä aikaa nykästä kotona ostos-tv:stä tutun TapOut xt:n yhden treenin. En ostanu pakkausta ostoskanavalta, vaan löysin samanlaisen pakkauksen Citymarketista ja piruuttaan ostin sen, jotta näen toimiiko se. Uskomatonta rääkkiä se on ja hiki lentää, mutt mä taijan olla sen verran hullu ett tykkään kuntoilla niin ett joudun pusertaan viimesenki voiman rippeen. Nyt kun alotin kunnon tehotreenin ennen häitä niin otin (jälleen kokeilumielessä) kuntoilun ohelle laihutusvalmisteen johon törmäsin kaupassa.

Levyt sisältää paljon lyöntejä,punnerruksia, potkuja, kunnon treeniä armeijatyyliin! :)

Noitten kapseleiden lisäksi mulla on edelleen käytössä tuttut ja turvalliset VihreäTee-kapselit ja Cla+-kapselit. Ja terveellinen sekä monipuolinen ruokavalio. Niin outoa kuin se on, niin mulla on tunne ett hallitsen tätä kaaosta mun mielessä paljon paremmin kun huolehin vartalon fyysisestä puolesta ja laitan kehon töihin. Ja samalla kun urheilen mä saan purkaa ulos kaiken pahan mitä mielessä on.

Mutt se riittää siitä aiheesta. Tänään käytiin ostamassa häävaatetta ja löydettiin lähes kaikki mitä lähettiin etsimään, pojalle täytyy viel löytää kauluspaita. Ne asiat alkaa oleen mallilla! :)

Kun olin tänään Katarooman luona, niin ajauduttiin puhumaan uskonnoista ja niiden merkityksestä ja muusta. Mä kerroin, ett ite haluaisin nähä uskonnon sellaisena asiana johon ihminen voi turvata ja josta saa voimia, ei sen kuulu olla paha ja ihmisiä vahingoittava juttu. Huomattiin, ett vakavasti traumatisoituneiden voi olla vaikea uskoa johonkin sellaiseen ankaraan "Jumalaan" tai mihin lie joka pitää ihmisiä syntisinä ja haluaa rangaista ja määrää mitä saa tehä ja mitä ei. Itse kun haluan päättää erittäin vahvasti ite omista asioistani, en siis halua saaha määräyksiä muilta miten elämäni elän. Tottakai oon ilonen jos joku on löytänyt oman kutsumuksensa ja uskonnon josta saa haluamansa. Itse en ole sitä löytänyt. Tai noh, uskonhan mä...joulupukkiin. :) Jos olet uskossa, niin onko se tarkoin määritetty mihin uskot vai voiko usko vain johonkin suurempaan voimaan tai kohtaloon? Eikö ihminen itse voi olla oman elämänsä jumala ja uskoa vaikka karmanlakiin? Hankalia asioita...täytyy miettiä oikeen kunnolla!

Mua on pitkän aikaa kiinnostanu enkelit ja oon jonkin verran tutkinu netistä löytyvää tietoa enkeleistä/arkkienkeleistä ja enkelikorteista ja kaikesta niihin liittyvästä. Mä en tiiä onko enkeleitä olemassa, ehkä toivoisin olevan. Tuntuis jotenki lohduttavalta jos olis joku suojelemassa tai antamassa voimia... Äh, emmä tiiä...kai mulla on taas liian vauhikas mielikuvitus. Mutt vois sellaset enkelikortit olla kivat...

JännäMorsio

Kotiuduin just ihanan tyttösen luota jossa kävin parantamassa maailmaa. Sovitiin, ett häitä edellisenä iltana laitetaan mun kynnet juhlakuntoon, hällä kun niitä kynsilakkoja ja kaikkia systeemeitä oli niin mukavasti. Lupasin laittaa kuvaa sormuksesta joten tässäpä se! 

Hieman epätarkka, mutt ideasta saa kii :)

Se kynsienlaitto-ilta tuntuu kyllä niin ihanalta jutulta ja se on just sellasta tyttöhömppää ja hemmottelua mitä kaipaan! Ja eipä mulla ikinä oo laitetut kynnet ollutkaan, joten kerrankos sitä :) mun töiden takia kynsilakan pitäminen ei oo sallittu puhumattakaan jostain kynsikoristeista! Mutt naimisiin mennään kunnolla nättinä. :) voi että, niin ihanaa!

Mua alkaa jännittään toi naimisiin meno jo aika mukavasti ja viime yönä näin untakin häistä ja siitä kuin kaikki valmistelut meni pieleen. Eli tais mustaki löytyä kunnon "hääpanikoija" vaikka en ikinä ennen osannu itestäni kuvitella mitään sellasta. En mä kyllä mikään sellanen oo mitä näkyy jossain telkkariohjelmissa joissa morsian raivoo kaikesta. Mua vaan jännittää ja mietin ja pähkäilen ja suunnittelen ja...ja...kaikkee :)

Tänään jatkoin kuntoiluani sairastumisen jälkeen ja kunnon tehotreeni alkaa, joten poistunpa hetkeksi ja tuun kirjotteleen lisää myöhemmin.

Painajaisunta.

Oon sairaslomalla ollu tän viikon ja treenaaminen on jääny väliin. Se hermostuttaa mua!! En oo voinu purkaa tuntemuksia mihinkään...aaargh! Mutt uskoisin ett tauti alkais olla jo selätetty ja antibioottikuuri tehonnu sen verran ett huomenna voisin jo jatkaa kuntoilua, tarkotus olis vetää kunnon tehotreenit ennen häitä, joihin on enää kaks viikkoa! DAMN!

Viime yö meni pitkästä aikaa niiden painajaisten parissa jotka satuttaa eniten, eli beijb jätti mut. Niissä unissa kaikki on tosia, siis tapahtuneita asioita, ei mitään yliluonnollisia juttuja tai sekavia unia, vaan kaikki se on tapahtunu ja unessa ne liittyy tähän hetkeen. Viime yönäkin unessa itkin, ett miten se voi mut jättää kun just suunniteltiin seuraavaa lomareissua ( mitä siis juuri oltiin tehty ennen nukkumaanmenoa). Ja niissä unissa kaikki kääntää mulle selkänsä, yksi kerrallaan. Mä huudan ja kysyn, ett miten kaikki voi mut jättää sen jälkeen ku ovat vannoneet etteivät koskaan enää  mee pois ja pyysivät mua luottaan vielä kerran. Ja se on tunteista pahin. Uni päättyi siihen ku mä kävelin järveen, tuohon mikä on meidän vieressä. Mulla oli valkonen pitkä yöpaita ja paidan helma nousee veden pinnan mukana. Mä kävelen ja kävelen, hukuttauduin. Oli pelkkää kuminaa ja sameaa kohinaa.

Nukuin pitkään ja herättyäni menin olkkariin beijben kainaloon. Olin ihan hiljaa. Se vie kauan aikaa tuollasen unen jälkeen ett palaan täysin tähän hetkeen, joudun jankkaamaan mielelle ett nyt on nyt, ja aiempi oli unta. Alettiin kattoon leffaa, mutt en mä osannu oikeen keskittyä siihen. Maattiin lusikka-asennossa ja yhtäkkiä tajusin kuin uskomattoman ihanalta toisen lantio tuntu mun takamusta vasten...ja...me rakasteltiin, kauan. Tosi kauan. Se oli tyttöseksiä kauneimmillaan. Kumpa jokainen aamu vois lähtee käyntiin samalla tavoin. :)

Huomenna pitäis lähtee kauppoihin ettiin beijbelle ja pojalle häävaatteita ja mä tiiän ettei siitä tuu helppoa. Mutt enköhän mä oo kovemmistakin paikoista selvinny!

Miten tunteita tunnetaan..?

Eilisessä ryhmässä keskusteltiin muiden aiheiden ohella myös tunteiden kokemisesta ja miten eri tunteet näkyy omassa käytöksessä. Jouduin samalla taas huomaamaan etten mä osaa vielkään tuntea tunteita siten miten yleensä, tai reagoi asioihin siten miten muut. Useat sellaset asiat jotka saa toiset hätkähtämään kauhusta ei saa mussa juuri mitään reaktiota, se on mulle ihan neutraali asia. Tai ehkä mä tunnen jotain niin voimakkaasti ett oon "tunnoton" ja kylmä. Esimerkiksi mun seksuaalinen hyväksikäyttö ; en tiiä mitä tunnen, mutt tiiän ett se oli väärin mutt jotenki mä oppiin siihen. Sitt mun myyminen; mut oli jo rikottu joten  miks muut käyttäytyis toisin ja iteppä olin porukoihin ajautunu. Mä oon tottunu siihen ajatukseen ett mua käytetään. Siks kai mulla on niin vääristyny minäkuva ja oon niin hukassa itteni kans.

Mulla ei myöskään oo koskaan ollu mahollisuutta näyttää tunteita. Mä en osannu itkeä vähän aikaa sitten, nykyäänki se pitää tehä salassa. Mä en oo voinu pelätä niin ett oisin lamaantunu tai perääntyny vaaran kohatessa, mä en oo voinu väsyä... en mitään. Mä oon oppinu käyttäytyyn hyvin, kestohymyllä kaiken läpi. Mä oon oppinu hyväksi asioiden salaajaksi, mä oon taitava hymyileen ja oleen iloinen. Mä en tiiä miten osaisin tuntea oikein. Nykyään ku pelkään niin se tunne valtaa mut kokonaan ja nostattaa esiin vihaa ja raivoa, en osaa tulla toimeen sen kans. Sitt haluan tuhota itteni koska pelko on päässy jo niin syvälle. Jos oon surullinen ja tunnen itteni itkuiseksi, mun harhamieli alkaa heti huuteleen mun olevan raukka, säälittävä paska. Jos mä väsyn, niin oon onneton luuseri ja kyllähän se tiiettiin ettei musta mitään ois tullu kuitenkaan.

Mutt miks se menee just noin?

Seksuaalisuus...Mmm...

    

Tänään ryhmätapaamisessa sivuttiin vähän yhtä mun lempiaihetta, seksiä ja seksuaalisuutta. Tajusin itestäni taas jotain... mä oon käyttäny valtaa seksin avulla, mä oon pelannu sillä. Ryhmän vetäjä kerto, ett niille jotka on kokenu seksuaalista hyväksikäyttöä on usein taipumusta joko pidättäytyä seksistä tai vältellä kaikkea seksiin liittyvää tai kokea oma seksuaalisuus vihollisena, huonona asiana tai sitten seksuaalisuus voi korostua, seksin merkitys voi kasvaa erittäin suureksi ja seksin avulla pyritään saavuttamaan jotain. Mulle on tainnu käydä just niin...

Mä siis rakastan seksiä ja mulla on ollut paljon ( tosi paljon) irtosuhteita ja yhen illan panoja. Mä oon pettänyt jokaisessa parisuhteessa, paitsi nyt tässä. Mä nauttiin saamastani huomiosta ja tiesin miten saan haluamani. Mä koin oikiasti hallitsevan jotain sillä ku sain kellistettyä jonkun, nautin siitä ku sain panna jotain vaikka baarin vessan seinää vasten, kuiskaa sen korvaan "sshhhh..." ja kattoo kuin se laukee, lopuks naurahtaa ja lähteä pois. Kunnes on uuden aika...

Mä oon näyttäny tunteeni seksin kautta, oon eläny sen kautta. Tänään tajusin sen ihan kunnolla...ja kauhistuin. Oonhan mä jotenki tuon tienny, mutt nyt se tuli todeksi. Ja joo, lukeehan mun oikean käden keskisormessa "Do you feel me?" 

Miks ihmeessä mä oon tehny niin...en tajua. Jopa senki jälkeen ku mut oli myyty ja pääsin viimein kotiin, mä aloin pelaamaan seksillä. Usein herättyäni vieraasta sängystä mä vannoin ettei koskaan enää, mutt se unohtu melkein heti. 

Musta tuntuu ett toi asia vaikuttaa aika paljon siihen etten mä osaa arvostaa itteeni. Mua on aina käytetty, sotkettu ja rikottu. Mä en vaan ymmärrä ett miks käyttäydyin noin, miks mun on pitäny panna kaikkee...

Nykyään mä opettelen arvostamaan itteeni ja omaa vartaloani, mutt se on tosi vaikeeta. Mä kuitenkin yritän nähä seksuaalisuuden muutenkin kuin vaan pelkkänä seksinä. Seksinkin mä koen nyt jotenki rakasteluna, hauraampana ja kauniimpana. Rakasteluun liittyy kaikkien aistien käyttöä, se on tuntemista ja koskettamista, kuulemimsta, maistamista...näkemistä, sen hetken elämistä.

Hmm...tässä kaikessa on paljon sulateltavaa...

Kokonainen-ryhmä

Vointi on edelleen hitokseen kurja, mutt voisin jotain koittaa näppäillä, kerrompa viimein vaikka siitä Kokonainen-ryhmästä jossa olin ekaa kertaa viime keskiviikkona ja huomenna olis taas sinne meno. Toivon vaan ett vointi sallii sen, sillä en haluais jättää yhtään kertaa väliin sillä ryhmä kokoontuu VAAN kuus kertaa!

Mä olin joutunut sovitteleen työaikojani ryhmän aikoihin sopiviksi ja se oli aika hankalaa. Viime keskiviikkona mulla oli iltavuoroon meno ryhmän jälkeen ja ne oli töissä tietoisia ett tulisin myöhemmin töihin. Mulla oli tieto ett ryhmä alkaa puol kahelta ja kokoonnutaan kakkos kerroksen aulassa. Mä olin sitt laskenu ett oisin kolmen jälkeen töissä takaisin ja menin hyvissä ajoin sovittuun aulaan odottaan. Kello meni eteenpäin ja aulaan tuli ihmisiä ja meni pois...kello tuli puol kaks...kahtakymmentävaille...ketään ei näkyny. Sitt mua alko hermostuttaan, paniikki tuli rytinällä!! En tienny mitä oisin tehny ja aloin epäileen ett olin väärässä kerroksessa tai jotenki muuten olin ryssiny kaiken! Ketään ei näkyny missään ett oisin voinu kysyä ja aloin miettiin ett pitäskö mun mennä takas töihin vai ootanko vielä ja myöhästyn lisää vai mitä helvettiä!! Aloin kiroomaan itteeni mielessäni, syytin itteeni kaikesta ja siitä ett miks mulle tapahtuu aina kaikkia ongelmia! Meinas tulla itku...mietin vaan ett heti ku innostuin jostain jutusta ja tunsin sen itelleni tärkiäksi niin se ei onnistukkaan ja ett kaikki asiat menee aina niin. Kunnes aulaan tuli tyttö sitt toinen...ja sitt vanhempi nainen ja viel yks tyttö. Ja kohta yheltä käytävältä tuli ryhmän vetäjät ja ryhmä pääs alkamaan. Eli mulla oli väärä alkamisaika...aaargh.

Ekalla kerralla jokainen esittäyty ja kerto pikkasen itestään. Mä sitt olin oma itteni ja suoraan kerroin olevani parisuhteessa tytön kans...ja taas se tapahtu. Ihan ku jokainen kuulija sais samaan aikaan jonku sähköshokin ja salaman nopiasti päät käänty muhun päin, FLASH!

Tunsin kaikkien tuijotuksen ja vaikka toinen ryhmän vetäjistä myöhemmin kerto ettei oo yhtä ainoaa tapaa olla parisuhteessa ja perhe, niin mä tunsin itteni kummajaiseksi niiden joukossa. Mä en sitt tiiä ett miks mua (lesboja yleensä) pitää tuijottaa..? Oottaako muut ett mun sisältä hyppää joku kamala lesbohirviö joka hyökkää kimppuun?! Mun teki taas (kuten usein aiemminki) muistuttaa, ett mua ei tarvi pelätä, mä en kato kaikkia (etenkään heteroita) sillä silmällä (tai millään muullakaan). Onko lepakot erinäkösiä ku muut vai mikä juttu siinä on? Mutt joo, kaikesta hulimatta mä yritin unohtaa kaikki nuo ajattelut ja keskittyä olennaiseen, eli siis siihen miksi mä siellä olin.

Vetäjä anto jokaiselle pienen kiven jota voi käyttää maaduttamisharjotuksissa ja kulettaa vaikka aina mukana jos siltä tuntuu. Se kivi oli Sitriini ja siitä kivestä kerrotaan näin " Auringon pirteää voimaa. Erityisen hyvä perheriitojen ja kasvatuskiistojen rauhoittaja. Pitää kantajansa neutraalina. Vahvistaa hyväksikäytetyn itsetuntoa. Auttaa pääsemään yli vanhasta. Puhdistaa auraa, poistaa myrkkyjä ja auttaa ihon uusiutumisessa. Solar plexuksen hoitaja". se on uskomattoman kaunis kivi, ihan ku sen sisällä olis pieniä kultahippuja.

Sain huomata kuinka paljon samanlaisia "pakokeinoja" meillä oli ja ehkä voisin väittää ett ymmärrän omaa käyttäytymistä vähän paremmin. Ehkä mä oppisin ajan kans tykkäämään niistä seikoista itessäni jotka tekee musta "hankalan". Ehkä mä oppisin hyväksyyn ett on ok alottaa kylppärin siivous vaik kymmeneltä illalla jos se tekee mun voinni paremmaksi, tai ihan mitä vaan mikä vaan selkiyttää mun ajatuksia. Tuohon voi olla viel matkaa, mutt askel siihen suuntaan on otettu. Ryhmässä on mun lisäksi neljä muuta ja yksi kuulemma vielä mietti tuleeko ryhmään vai ei. Ihan mukava "tunnelma" siellä oli.

Yritin olla mukana ryhmässä ja ottaa osaa keskusteluihin, mutt väkisin tuijotin vastapäisellä seinällä olevaa kelloa ja mietin kuinka paljon olin töistä myöhässä ja kuinka nopeeta kello meni eteenpäin. Loppurentoutuksen aikanaki mietin "lopeta jo...no niin....laskeppa ny...hyvä, ny loppu..." ja kun aika viimein loppu, mä tartuin laukkuuni ja ponkasin ulos huoneesta!

Huomenna  ei pitäis olla kiire minnekkään joten ehkä uskallan rentoutua ees hetken ja antaa itelleni aikaa. Ny on pakko kömpiä beijben kainaloon sohvalle, heittää peitto päälle ja nauttia :)