Erillainen. Vääränlainen.

Oon pari kertaa alkanut kirjottamaan, mutt ei onnistunu. Nytkin oon tuijottanu tyhjää ruutua ja miettiny jaksanko kirjottaa. Asiaa olisi, mutt voimia ei. Musta kuitenki tuntuu ett pakko saaha ees vähän purettua tätä vyyhtiä jotta se ei pääse kasvamaan liian ja sitten kynnys kirjottamiseen kasvaa entisestään.

Eilen oli terapia ja käytiin edellisen kerran asioita läpi ja sen herättämiä reaktioita ja ajatuksia. Eilinen oli myös viimenen terapia ennen kesätaukoa. Nyt siis edessä 5 viikkoa ilman terapiaa. Odotan sekä innolla että suurella pelolla. Saan hetken olla rauhassa asioiden vatvomiselta, mutt entä sitt ku en pääse purkamaan paskaa ja pahaa oloa mihinkään? Entä ku en pysty näkemään itteäni vahvana vaan oon osieni vietävissä ja annan niiden tuhota mut? Entä ku tarvisin voimien latautumista ja paikkaa jossa tuun täysin ymmärretyksi ja tunnen itteni normaaliksi? Terapiassa mä en antanu näkyä noita ajatuksia vaan esitin reipasta. En halunnu sen luulevan mun olevan jotenki "onneton luuseri".

Parina viime kertana ollaan terapiassa käyty läpi mun hylätyksi tulemisen pelkoa. Oon puhunu  paljon lapsuudessa tapahtuneista mitätöinneistä, täysin huomiotta jättämisestä. Terapiassa siinä ääneen puhuessa mä yhtäkkiä tajusin kuinka mut on kasvatettu olemaan hiljaa ja näkymätön. Mulle on sanottu usein olevani vääränlainen ja siitä johtuen en saanut jotain kuten sisko sai. Mä olin pyöreämpi, rumempi, hankalampi. Eikä mikään ollu mua varten. Ja jopa koulurepusta sain tuntea huonoa omaatuntoa. Samaan aikaan kuunnellessani moitteina vääränlaisuudestani mun itsetunto hajos sirpaleiksi ja nykyään en anna itelleni minkäänlaista ihmisarvoa. Muistan kuinka lapsena olin valmis tekemään ihan mitä vaan jotta olisin tullut huomatuksi, rakastetuksi! Mutt ei mua ollu niille olemassa. Ja sen tajuaminen sattuu! Mä mietin ja mietin, ett mikä mussa oli niin erillaista ettei muhun voitu "tuhlata" aikaa, rahaa tai rakkautta, jotain edes? Mä reppana jopa opettelin 9-vuotiaana käärimään äitille baarisätkät jotta saisin kuulla kehuja, ja jumalauta mä tunsin itteni hyväksi tytöksi kun äiti mua kännikavereilleen kehu. Krapulapäivänä mua ei enää taas ollutkaan. Ensin mut lapsena mitätöidään, sitten rikotaan...ja lopuksi myydään.

Pahoittelen sekavaa tekstiä, tää kaikki on sekasin mun päässä ja tälläkin hetkellä  mua ahistaa aivan  mielettömästi. Tekee mieli viiltää sillä musta tuntuu sen olevan ainoa keino jolla voin vihaa jotenki edes hallita. Mä oon niin hukassa! En tiiä yhtään kuka oon enkä uskalla luottaa kehenkään niin paljoa jotta pyytäisin apua!

Mä oon tajunnu, ett mutt on kasvatettu viihdyttämään, hoitamaan, huolehtimaan muista...keinolla millä hyvänsä. Mulla ei oo mitään väliä. Ei niin kauaa kunnes muut taas tarvii jotain.

Terapian tuoma voimattomuus.

En jaksanutkaan palata blogin ääreen samana päivänä viime postauksen jälkeen vaikka niin ensin ajattelin. Eilinen taas oli erittäin raskas päivä joten silloinkaan kirjottamiseen ei löytyny voimia.

Eilen oli taas terapia jonka jälkeen olin aivan...hmm...eksyksissä ja täynnä jotain sellasta tunnetta jota en osaa nimetä. Terapiasta lähdettyä kävelin keskustan läpi yhtä kävelykatua pitkin. Näin yhden kahvilan terassilla siskon ja hänen poikakaverinsa. Sisko yritti olla kuin ei olis mua huomannut ja alkoi supisemaan poikakaverilleen jotain joka sitten käänty kattomaan mua. Siinä ne "tosi huomaamatta" kilpaa vahtasivat mun kävellessä ohi. Pisti saatanan vihaksi, en tiiä miks. Niihin törmääminen jotenki kruunas terapiakäynnin ja bussiin istuttuani hoin mielessäni "haluun äkkiä kotiin...pian nyt, haluun kotiin". Kotiin päästyä olin ihan lopussa ja voimaton. Makasin sängyllä ja mietin terapiakäyntiä. Mietin mennyttä elämää, lapsuutta ja nuoruutta. Olin lopussa, väsyny. Käyn terapiassa puhuttuja asioita läpi toisella kertaa sillä en koe vielä olevani täysin toipunu ja selvillä ajatuksistani. Lupaamani "pelkopostaus" tulee myös myöhemmin.

Kello on nyt 1.26 joten suljen blogin sivut tältä erää. Sinänsä aika turha postaus, mutt en hirveesti uskalla/halua avata ikäviä juttuja. Hyviä öitä itse kullekkin.

Monster inside me.

Musta on tullu hirviö. Persoonani ja rikkoutuneen mieleni osaset on nykyään lähes taukoamatta äänessä ja se tekee mut viimestään nyt hulluksi. Mielen valtaa hiljaisuus ainoastaan ollessani töissä. Terapeutin kans ollaan käyty asiaa läpi ja hänen mukaan se johtuu siitä, ett mun työminä on täysin eri ihminen kuin mun siviiliminä joka on hajonnu palasiksi. Mielenkiintoseksi asian tekee myös se, ett hoitajan kamppeet päällä mä pystyn ajattelemaan terveellä mielellä ja pohtimaan omia oireitani ja ajatuksiani selkeämmin. Oon kirjottanu jossain aiemmassa postauksessakin siitä kuinka töihin mennessä mä tavallaan sammutan itteni ja ripustan itteni naulakkoon roikkumaan. Sitten toisesta naulakosta nostetaan pois ja kytketään päälle joku ilonen ja itsevarma nainen joka on valmis tarttumaan haasteisiin. Töissä mun on siis toisin sanoen hyvä olla sillä sillon saan jossain määrin rauhan iteltäni.

Palaan siis alkuperäiseen aiheeseen; mä siis koen nykyään olevani täysi hirviö oireitteni ja osieni johdosta. Lähes taukoamatta joku moittii ja haukkuu, toinen syyttelee ja muistuttaa kaikesta pahasta, yks itkee pelkoaan, joku rääkyy tuskasta ja kivusta, yks on täysin jäätynyt ja haluaa saada mutkin lamaantumaan ja vielä lisäksi on joku joka kehottaa tarttumaan käteensä ja käskee luottamaan vain häneen. Tämä tyyppi myös uskottelee kaikken haluavan satuttaa mua ja ainoa miten voin olla turvassa on tappaa itteni. Pääni sisällä on siis melkonen kaaos. Siinä seassa mä koitan olla yhteydessä eri osiin ja tulla heijän kans toimeen, mutt ilmeisesti oon vasta niin alussa toipumisessani (mitä vittua se on?!?!) ettei se vielä multa onnistu.

Mä en osaa hallita pään sisäistä kamppailua joten sekamelska näkyy sitten päälle päin mun käyttäytymisessä ja olemisessa. Valitettavasti Beijb saa tästä suurimman osan päälleen ja voin vaan arvata kuinka ymmällään toinen voi olla kun eka oon tyynen rauhallinen ja saatan jopa heittää pientä flirttiä ja hetken kuluttua silmät leimuten käsken toista painumaan vittuun! Mutt...yhtä sekasin mäkin oon enkä todellakaan tiiä miten toimia tai mitä pitäs tehä. Siks enne usein tartuin puukkoon ja painoin terän ihoa vasten jotta sain keskitettyä myrskyn ja tuskan johonkin. Viiltäminen vaientaa kaaoksen. Oon kovasti yrittänyt olla viiltelemättä, joten pitäis löytyy joku toinen keino hallita tunteita. Terapeutti on sanonu, ett koska lapsena en saanu/voinu näyttää tunteitani, niin en oo oppinu säätelemään niitä ja nyt ne vyöryy mun yli. Aivan kuin hyökyaalto.

Terapeutti käski viime tapaamisella ett mun ja Beijben pitäis kunnolla jutella ja rauhassa keksiä yhteiset "pelisäännöt" huonojen hetkien varalle, jotta Beijb pystyis paremmin auttamaan, etenki sillon ku oon käpertyneenä pieneksi lapsiosan vallassa ja en saa sanaa suustani. Tuohan voi sivustakatsojalle olla aika outo tilanne...ainakin viimestään sitten kun nousen käperryksestä ja nauraen huudan ettei mua kohta enää oo olemassa. Siinä vaiheessa en usko mitään mitä mulle sanotaan, en luota kehenkään ja todellakin haluan ottaa iteltäni hengen. Puhuttiin sekä terapeutin ja myös Beijben kans siitä ett jostain syystä mun on melkeimpä mahoton puhua Beijbelle joistain asioista. Sanata ei vaan tuu ulos mun suusta! Mä saatan parikin tuntia istua hiljaa sohvan kulmassa ja koittaa avata suuni ja sanoa esim. mun on paha olla. Aika usein se onki sitt ainoa mitä saan sanottua. Mieli on täynnä kaikkea, mutt ulos en saa tulemaan mitään. Tuijotan vaan alaspäin ja kohauttelen olkia. Nyt mä oon sitt aamun miettiny, ett tekisin oman postauksen niistä asioista joita en saa sanottua. Tekisin postauksen jossa sanotan pelkoni ja kaiken sen mitä ei tuu ulos suusta. Sanottaisin omat sekä osieni toiveet siitä miten ne haluaa tulla autetuksi tai huomatuksi. Se vois selkiyttää asioita mulle itelleni, mutt myös Beijbelle jos se vaik sattuis sen lukemaan. Ehkä se vois rauhottaa myös osiani siinä ett ne tulis kuulluksi.

Tällasia ajatuksia tälle aamua. Todennäköisesti palaan sivuille myöhemmin tänään.

Ei jokaisesta joutsenta tule.

Mä en kestä nähä itteeni. En halua nähä itteäni peilistä, enkä todellakaan valokuvista. Mä oon helvetin vastenmielinen! En tiiä mikä tän aiheuttaa näin voimakkaana just nyt, mutt jonkun aikaa musta on tuntunu ulkoisesti(kin) tosi pahalta. Mulle on jo pidemmän aikaa huomautettu ett facebookkiin vois päivitellä naamakuvia, mutt en mä voi... En vaan kestä sitä miltä näytän. Häpeän itteeni suunnattoman paljon.

Käytiin moikkaamassa mun veljeä Suomen Tivolissa jossa se on tän kesän töissä. Kävin veljen kans yhessä laitteessa sen tauon aikana ja Beijb oli ottanu kuvan. Se näytti sen mulle...ja hyi saatana. Mun kasvot...ne on ku läjä homehtunnutta pullataikinaa heitettynä seinään...mun vartalo...ei helvetti!! Mikä mussa on vikana?!?! En halua missään olevan musta kuvallisia todisteita.

Mä en ymmärrä, ett mikä mun kasvoissa on sillä musta tuntuu ettei ne koskaan oo "ihmisiksi" vaan näytän aina jotenki kummalta...ihan ku joku epämuodostunu tyhjäpää. Siks ihmettelen ihmisiä jotka voi ja saa otettua ittestään monta selfietä joka päivä ja mä en pysty kattoon itestäni ees peilikuvaa ilman iljetystä ja kyyneleitä silmissä. Mä en ees halua ett kukaan kattoo muhun päin. On paljon helpompaa eristää ittensä pimeään huoneeseen kuin olla jossain ihmisten silmien edessä. Ihmettelen miks ajattelen näin, sillä ei aina näin oo ollu. Nykyään mä tunnen vaan suurta vastenmielisyyttä, halveksuntaa ja häpeää itestäni.

Tänään töissä aloin miettiin, ett kuinka pitkälle ihmiset yleensä ja kuin pitkälle mä olisin valmis meneen jotta saisin muokattua itestäni "kauniimman" tai siedettävämmän. Huomasin töissä, ett mä oon yks erittäin harvoista naispuolisista työntekijöistä joilla ei oo tekoripsiä. Hetken jopa mietin, ett pitäskö munki hankkia sellaset sillä rakastan tummia (ja näyttäviä) silmiä, mutt sitt tunsin itteni ihan naurettavaksi. Miltä helvetti mä näyttäsin sellaset räpsyttimet naamalla?!? NARRI!!! Ja nyt hävettää! Mitä mä oikeen kuvittelin... (kuulen naurua pääni sisällä...mua osotellaan ja mulle nauretaan)

Pari kertaa elämäni aikana oon käyny kosmetologilla ja siitä unelmoin yhä. Siinäkin suurena kynnyksenä on pelko siitä ett entä jos kosmetologi ei halua koskea muhun...jos se nauraa mulle miettien ettei sen hoidot musta kaunista tee. Ja hierojalla oon käyny kerran, osaksi sen vuoksi että työni "vaatii" sitä. Silloinki mä hermoilin sitä ette jos se pitää mua ällöttävänä eikä halua koskee mua ja mä tavallaan pakotan sen siihen. Ja se tuntuu pahalta. En mä halua ketään pakottaa...

Haluaisin silpoa itteni pieniksi palasiksi, murskata veriseksi möhnäksi ja hyppiä päällä.

Elä oo idiootti.

Päivä meinas olla hyvä, tai siis olikin. Tähän asti. Raskasta tässä on se, ett mieli saattaa muuttua aivan laidasta toiseen hetkessä. Niin kävi nyt. Ensin mä kävelin ympäri metsiä nauttien ulkoilmasta ja keräten kuusenkerkkiä. Vaikka yksinoleminen harmittikin, niin olin kuitenkin ihan ok mielellä. Kotiin tultua annostelin kerkät pieniin pakastepusseihin ja laitoin ne pakkaseen valmiiksi odottamaan syysflunssia ja kehon kolotuksia. Istuttiin sitt sohvalla Beijben kans ja katottiin telkkaria. Oltiin ihan hiljaa ja vähitellen mieli alko kuiskiin "hei...et kai sä tosissas meinaa olla noin sinisilmänen ja naurettava...elä ny jumalauta anna kaikkien taas kusettaa sua, nehän pitää sua ihan pilikkanaan! Pysy kaukana kaikista...sä oot nähny miten ihmisten kans käy...pysy kaukana...elä vittu oo niin idiootti ett luotat...elä luote kehenkään, ikinä. Elä anna kenenkään satuttaa sua, sillä sen ne tekee. Ei susta oo enää mihinkään...oot liian rikki...elä oo idiootti..."

Mun mieli ei halua mun puhuvan näistä asioista, siks mä kirjotan. Sanat ei vaan tuu ulos mun suusta joten on helpompi vaieta kaikesta. Beijbelle sain sanottua "ärsyttävää kun mieli menee nopeesti silleen ettei nyt mikään tunnu enää hyvältä" ja sitt silmät täyttykin kyynelistä ja olin hiljaa. Keitin itelleni teetä ja nyt istun sohvan nurkassa. Beijb alko kattoon Kummeli-leffaa. Mä en tiiä miten päin olisin. Itkettää.

Voi helvetti...

Muistoja ja hämillään oloa.

Hmm. Mitäs tänään. Palasin töihin sairastelun jälkeen ja nyt on iltavuoro takana. Tää päivä on tainnu mennä aikalailla suorittaen. Toisaalta mun mieli on syystä tai toisesta helvetin sekasin, en oikeen tiiä mitä ajatella monestakaan asiasta. Oon samaan aikaan hämillään, vittuuntunu, sekasin ja ymmällään. Eli hyvin menee.

Tänään töissä työkaverit puhu erillaisista sairauskohtaustilanteista ja muista mihin ovat joutuneet ja sitt siinä tuli puheeksi myös elvytykset. Mä en puhunu mitään...kuuntelin vaan toisten kertomuksia siitä kuinka raskasta on elvyttää ja kuinka pienestä kaikki on lopulta kiinni. Mun mielessä pyöri reilu vuoden takainen tapaus jossa elvytettävän paikalla olin mä. Mulla on yhä puhelimessa kuva mun rintakehästä muutama päivä elvyttämisen jälkeen ja muistan selvästi kuinka kipeä koko ylävartalo oli. Mä mietin usein, ett miks paikalle osu joku joka osas/uskalsi elvyttää...miks mun sydän meni "juntturaan" eikä halunnu toimia...miks en päässy pois vaikka sitä oon niin kovasti välillä toivonu?  Muistan miltä tuntu herätä sairaalasta ja huomata ett keho ei aluksi toiminu. Mun koko vartalo oli jotenki jäykistyny ja pystyin vaan tuijottaan eteenpäin. Kyyneleet valu ja oli kylmä. Miks mun aika ei ollu vielä päästä pois? Se oli niin lähellä...

Nyt sitten istun tässä sohvalla ja mietin yölääkkeiden ottamista. Kohta kai pitäis mennä sänkyynki. Ja ottaa ihana ja rauhallinen yö vastaan kauniinen unineen.

Pahantekijän sanansaattaja.

Tänään oli jälleen terapia parin viikon tauon jälkeen. Asiaa olis ollu todella paljon eikä aika tuntunu riittävän vaikka toisaalta taas sekin aika sai vedettyä mut loppuun. Pääasiassa puhuttiin pojan kasvamisesta, vähitellen tapahtuvasta itsenäistymisestä ja niistä pelon ja ahistuksen tunteista joita se mussa herättää. Terapeutti oli ymmärtäväinen ja sano, ett olis suorastaan ihme jos menneisyys ei näkyis mitenkään mun vanhemmuudessa ja arjessa. Mun mieli on kuulemma ajettu nurkkaan erittäin varhaisessa kasvunvaiheessa eikä sillä oo ollu muuta keinoa selvitä kuin suojella itteänsä katoamalla harhamaailmaan ja antaa mielen jakautua eri osiksi jotka tulevat esiin sitten kun kutakin "hahmoa" tarvitaan. Mielen rikkoutuminen ei oo mun kohalla loppunu kokonaan missään vaiheessa vaan asioiden selvittämättömyys ja vaikeneminen on ylläpitäny traumatisoitumista ja vahvistanu oireita sekä tuonu lisäongelmia kuten mm. syömishäiriö.

Kerroin kuinka pelkäsin olevani samanlainen kuin oma äitini on ollu. Samaa asiaa itkin yhtenä päivänä kotonakin ja Beijb pyys mua sanomaan asiat joista johten olisin kuten äitini. En osannu kertoa. Olin kuitenkin täysin varma kasvattaneeni pojasta täysin kieroutuneen ja hauraan lapsen josta on kasvamassa yksinäinen ja yhtä kivulias nuori mitä ite olin. Vaikka Beijb suomensi mulle asioita ja terapeutti kerto tänään oman näkemyksensä niin mun mieli on voitolla. On kamalaa huomata kuinka voimakas tuo sairas ja rikkoutunu mieli on koska muiden puheita on lähes mahoton uskoa tai edes ottaa vakavissaan. Tänään terapiassa istuin hiljaa ja vaan hymyilin kuunnellen terapeutin juttuja mun äitiydestä. Terapeutti sano tietävänsä kuinka jotku osat todennäköisesti ovat eri mieltä ja just silläkin hetkellä käskevät terapeuttia pitämään turpansa kii ja pitämään huolen omista asioistaan. Nauroin. Ja mun sisällä Charlie nauro myös huutaen "kato, sehän on viisas nainen!"  Kerroin kuinka kaaos mieleni sisällä estää mua ajattelemasta toisin, uskomasta ketään ja luottamasta kehenkään. Terapeutti kerto "pahantekijän sanansaattajasta". Tämä mielen osa on tallentanut itteensä kaiken pahat sanat, teot ja muistot. Se tekee kaikkensa pitääkseen kaiken kaukana musta ja suojellakseen mua lisältä pahalta. Se muistuttelee mua kaikesta pahasta, uskottelee mun epäonnistuvan, pilaavan kaiken, olevan paha jne. jotta en yrittäisi, eläisi ja tulisi satutetuksi, enemmän rikotuksi. Pitämällä mun sairaana se saa pidettyä mun turvassa. Sekavaa, mutt noin se on. Terapeutti käski mua olemaan ymmärtäväisempi tuota mielen osaa kohtaan ja käymään vuoropuhelua sen kans, kertomaan etten tarvi suojelua enää. Helpommin sanottu ku tehty. Sanoin terapeutille, ett sen pois ajaminenhan tarkottais sitä, ett mun täytyis oppia luottamaan ja siihen mä en pysty. Sen aika ei oo kuulemma vielä. Musta tuntuu ettei se tuu koskaan.

Puhuttiin taas kerran mun sairastamisesta ja siitä kuinka se on mulle niin vaikiaa. Kun tunsin tulevani kipeeksi niin varauduin siihen imuroimalla, pyykkäämällä ja tiskaamalla klo 22:00 jotta voisin levätä sitten kipeenä! Siis helvetti vie...muistakaa ny kaikki ennakoida tulevat mahataudit ja muut migreenit!! Yhtenä päivänä makoilin makuuhuoneessa ja sälekaihtimet oli vielä kiinni pojan tullessa kotiin. Kello oli 12:00. Välittömästi mä pomppasin sängystä ylös ja riensin avaamaan verhoja jotta pojan ei tarvis tulla pimeeseen kotiin ja ettei se vaan luulis äitin makaavan laiskuuttaan. Siinä hetkessä olin vajonnut omaan lapsuuteeni ja niihin hetkiin miltä tuntui tulla kotiin jossa haisi vanha viina, grilliruoka, tupakka ja suoraan sanottuna paska ja hiki. Verhot oli visusti ikkunoiden eessä ja muutenkin oli tunkkaista. Kuorsaus kaiku eteiseen saakka. Tajuan nyt ett tilanne on nyt aivan eri, mähän olin kipee eikä meijän koti oo mikään juoppokämppä. Mut arjen tilanteet tulee eteen niin nopiasti etten mä vielä osaa pysäyttää takaumien päälletulemista. Tuleekohan senkään aika koskaan...

Muistot elää.

Niin paljon asioita on tapahtunu, sekä hyviä että huonompia juttuja. Jotku hetket on ollu tosi ihaniakin. Mun pitäis kai olla ilonen, mutt mä...en pysty. En osaa, tai en uskalla. Epätoivo on kaivanu ittensä liian syvälle muhun enkä mä pääse siitä irti. Muistot nakertaa ja syö mut elävältä. Mä en pysty unohtaan asioita. Muistot tuntuu mun sisällä, keho ei anna unohtaa. Mieli muistaa tuoksut...äänet...sanat...kaiken. Mä pelkään liikaa. En osaa olla aikuisena itsenäni nykyhetkessä ja rauhotella lapsiosiani. Oon aivan yhtä peloissani ja ahistunu kuin ne traumatisoituneet pienetkin.