Haaveita, unelmia ja todellisuutta.

Mä oon huomannu, ett blogini on mennyt aina vaan enemmän synkemmäksi mitä pidemmälle aika kuuluu. Kun alotin kirjottamisen, niin halusin purkaa tunteeni johonki ja tyhjentää mieleni. Muistan kun viime kesänä tein ensimmäisiä postauksia ollessamme leirintäalueella reissussa. Sillon hölmönä kuvittelin jo kohdanneeni kaiken pahan ja päässeen pimeimpien aikojen yli, mutt voi tyttöressua ku oiski tienny kaiken olevan vasta eessä. Nyt mä vasta tiiän kunnolla mitä masennus ja mielenpimeys on. Mun mieli tuntuu menevän päivä päivältä pimeämmäksi ja viime aikoina on tuntunu tän blogin olevan joku sairas itsemurhapäiväkirja. Ilosia kirjotuksia on enää erittäin harvoin. Mutt harvassa on myös ne iloset päivätkin. Eilen oli kyllä ihana päivä ja nauttiin jokaisesta hetkestä. Poika vietti synttäreitään ensin meillä kotona parin parhaan kaverinsa kanssa ja sitten lähdettiin viettämään päivää kaupungissa tällä hetkellä olevaan huvipuistoon. Vauhtia ja naurua riitti! Edellisessä postauksessa taisin kirjottaa etten muista millon oisin viimeksi nauranut, joten nyt sain kumottua sen. Eilen nauroin. Hetkittäin olin uppotunut hauskanpitoon jopa niin voimakkaasti etten miettinyt kuolemaa, sen halua tai itteni vahingoittamista. Mä jopa herkuttelin ilman kovia tunnontuskia! Jätettiin pojat hetkeksi keskenään ja lähettiin beijben kans kävellen käymään torilla. Kävelyreitti oli mitä kaunein, aurinko paisto ja kaikkialla oli ilosia hymyileviä ihmisiä. Välillä kävi pieni tuulenvire. Se oli ihana hetki. Koko eilinen päivä oli ihana.

Tänään...paluu todellisuuteen. Herättyäni olin hyvällä tuulella ja eilisen päivän hyvistä fiiliksistä humaltuneena päätin, ett alan muuttamaan elämääni sellaiseksi mikä tekee hyvän olon. Tarkotan siis sitä, ett tartun unelmista kii enkä päästä niistä irti, toteutan haaveitani ja teen asioita joita oon aina halunnu tehä/kokeilla, tekisin asioista mahollisia ja näyttäisin elämälle ett valta on vaihtunu ja tästä eteenpäin mä määrään. Ensimmäisenä aloin miettiin ett haluan matkustella ja laitoin aamukahvit juotuani homman käyntiin avaamalla koneen ja menin surffaileen matkatoimistojen nettisivuja. Löysin ihania matkakohtaita ja ihastelin kuvia eri maista. Löysin myös tosi hyviä matkatarjouksiakin, jopa Venetsiaan jossa mielestäni jokaisen kuuluis kerran elämän aikana käyä! Venetsia on mun mielestä yhtä tarinaa ja salaperäisyyttä, se kiehtoo aivan mielettömästi!

Mä oon lapsesta asti rakastanu kaikkia naamiojuttuja ja sellasta ettei "mikään ole sitä miltä näyttää"-meininkiä. Siksipä kai oon ollu jo lapsena mestari kehittämään itelleni eri persoonia ja rooleja. Mä sain itteni uskomaan olevani oikiasti prinsessa jonka täytyy kestää pahat koettelemukset päästäkseen paratiisiin. Nyt tiiän sen olleen dissosiaatiota, mutt lapsen mielellä ajateltuna olin prinsessa. En sellanen röyhelöneiti vaan soturiprinsessa jolla on miekka. Jotenki musta tuntuu ett jos vaan Venetsiaan pääsisin niin oisin "kotona". Eikä se olis dissosiaatiota, se olis totta.

 Uskoisin Venetsian ruokkivan kaikkia mun aisteja enkä varmasti haluais sieltä koskaan läjteä pois. Nyt mä päätän, tässä ja nyt ett jonain päivänä elämäni aikana mä pääsen tuonne, menen Venetsiaan. Se lupaus on nyt lyöty lukkoon.

Niinh, tuon kaiken tunnelmoinnin jälkeen jokin alko mun mielessä kuiskutteleen ja ilmottelemaan olostaan. Mä aloin vähitellen ahistumaan ja en kyenny enää uskomaan ett matkustaminen yhtään mihinkään vois olla mulle mahollista. Vähitellen ulkomaanmatkojen parista aloin selailemaan kotimaan kohteita läpi ja lopulta suljin koko koneen. Tunsin itteni idiootiksi haaveillessa jostain noin mahtavasta ja joku mun päässä nauro, ett kuinka saatan kuvitella pääseväni johonki kun en saa itteäni ees hengiltä, ja miten mä oisin ansainnu jotain, en mitenkään sillä olin pelkkää paskaa, raukka saatana! Se kilju mun olevan säälittävin yksilö minkä se on koskaan nähny enkä mä tuu koskaan pääsemään kaupungin reunojen ulkopuolelle. 

Mun kädet ja kasvot oli hiestä märät, oli paha olla enkä osannu asettua. En tienny miten olisin ollu. Taistelin lujasti vastaan ettei pahat ajatukset vaan pääsis pinnalle ja kaatais mua. En halunnu taas vaipua itsetuhoon... Taistelin ajatuksia vastaan mieleni sisällä, kamppailin ja kamppailin! Vähän rauhotuttuani otiin koirat ja lähin käyttään niitä ulkona sillä oon huomannu raitiin ilman tekevän hyvää mun mielelle. Sisälle tultua olin hiukan paremmassa kunnossa ja pystyin jo olemaan. Beijb kysy ennen ku ulos lähin ett mikä mulla on, mutt en mä taaskaan osannu kertoa! Ärsyttää kun ei osaa sillon sanoa muuta ku ett on paha olo tai outo olo tai etten voi hyvin! Kumpa mä osaisin pahan mielen tullessa jotenkin sanottaa sitä tunnetta niin ett voisin puhua siitä, kertoa toiselle! Oon mä kyllä tosi tyytyväinen siihen etten mä menettäny tilanteen hallintaa, en hermostunu tai vajonnu itteni tuhoamiseen. Sain pahan äänen hiljenemään. Mä voitin tän erän.

Huomenna palaan töihin, iltavuoroon. Vähän hermostuttaa ajatus, mutt eiköhän se hyvin mene. Ennen iltavuoroa käyn palauttamassa sen vuorokausinauhotuslaitteen sairaalaan. En tiiä yhtään, ett soittaako joku mulle sitten kun ovat ehtineet tutkia tulokset vai miten ja kauankohan siinä kestää. Tiedottomuus siis jatkuu. Huomenna käyn myös traumaterapiakeskuksessa, sillä mulla on sovittuna palautekeskustelu liittyen siihen juttuun jossa kävin yhessä poikani kanssa ja jossa tutkittiin kaikkea vuorovaikutus- ym. juttua. Mielenkiinnolla ootan, ett mitä ne on saanu selville. Huomenna olis ollu myös kontrolliaika omahoitajani ja -lääkärini kanssa, mutt se täytyy siirtää töiden takia. Musta tuntuu, ett lääkitystä vois olla aiheellista tarkistaa sillä kuten on välillä käyny ilmi, niin mä en voi hyvin. Mutt sitt taas mietin ett voiko lääkitys tuoda "onnen ja autuuden" eli kannattaako siihen puuttua, muuttaisko se mitään. Huoh. Niin paljon asiaa huomiselle ett tuntuu kaiken kaatuvan niskaan! Huomenna alkaa myös pojan salibandyleiri, onneks beijb hoitaa sen asian. Mä oisin niin pahassa pulassa ilman sitä...vähän aikaa sitten se teki ruokaa ett saan huomenna ottaa töihin mukaan ja toi mulle lautasellisen tähän koneen ääreen; kanaa, vihreitä papuja sienien kera ja couscousia. Ah!

Paljon tuli asiaa ja nyt on hieman kevyempi mieli vastaanottaa tuleva yö, vaikkakin tunnen itteni jotenki...hajanaiseksi. :/

Pitäkää lujasti kiinni rakkaistanne.

Kamala päivä, yhtä helvettiä ja pahemmaksi tuntuu koko ajan menevän. Hyvin mä selvisin sairaalareissusta ja oon nyt piuhoissa kiinni. Kun kardiologi tutki  mun sydäntä ultralla niin se sano, ett sydämen rakenteessa ei oo mitään poikkeavaa. Mun teki mieli kysyä, ett onko se ihan varma, eikö se nää ett se on rikki. Mutt mä olin hiljaa.

 Mun mieli...mä en tuu toimeen sen kans. Pelot tulee iholle ja mun pahin pelko on toteutunu...yksin jääminen just sillon kun apua eniten kaipaisisin. Mun koko elämä on palasina, hajallaan ja mun pitäis taistella yksin kaikki takas!! Mä oon täynnä repivää tuskaa joka silpoo mut kiduttavan hitaasti. KUKAAN EI YMMÄRRÄ KUINKA PALJON MÄ PELKÄÄN! Mä luovutan. Vaikka kuin haluaisin niin mä en kykene näkemään tulevaisuutta mulle hyvänä, mä en nää ett elämällä olis mulle enää annettavaa. Tällasena, ellei pahempana, se tulis jatkumaan.

Huomisen mä kamppailen poikani vuoksi. Sillon siis tiedossa pojan kaverisynttärit joita juhlitaan railakkaissa tunnelmissa. Ne synttärit mä pojalleni lupasin ja sen aion pitää. Huomenna juhlitaan, herkutellaan ja hurjastellaan. Huomisen päivän ajaksi lupaan unohtaa kuoleman ja itteni tuhoamisen.

Mä mietin, ett yleensä kun ihminen on kuollut, niin sitä surevat usein itkevät sitä ett olisivat vielä halunneet sanoa tälle kuolleelle jonkun asian, tai tehdä yhdessä jotain. Mutt miks niitä asioita ei voi sanoa sillon kun kukaan ei oo kuollu eikä mikään oo vielä liian myöhästä? Miks jokaisesta päivästä ei tehä ikimuistoista jos se voi oikiasti olla se viimeinen? Miks ei kerrota meijän läheisille sitä kuinka paljon ne meille merkitsee ja kuinka paljon heitä rakastetaan? Miks me halutaan tehä ja sanoa asioita vasta sitten kun kaikki on ohi, sitten kun emme voi tuota ihmistä enää nähä ja koskettaa? Miks itkeä ihmisen perään ja ikävöidä häntä kun hän ei merkannut meille mitään ollessaan elossa?

Kai se mitä mä haluan sanoa on se, ett ihmisten pitäis pitää rakkaistaan kiinni, kunnolla. Ihmisten pitäis pitää sillon yhtä kun eteen tulee vaikeuksia, ketään ei saa jättää yksin. Pidettäs toista kädestä kii ja puristettas sitä kovemmin mitä voimakkaampi myrsky on edessä. Ihmisten pitäis rakastaa toisiaan, välittää ja antaa anteeksi, huolehtia ja suojella.

Nyt mua rauhottaa vaan tieto siitä, ett...

Mun oleminen on yhtä "huopaa ja soutaa"-touhua. Heti jos tulee pieni ylämäki niin palkkioksi siitä saan tuntee kuinka matto vedetään jalkojen alta. Mä en ees muista millon oisin nauranu. Ja se on paljon ihmiseltä joka ennen oli lähes aina yhtä hymyä. Se tyttö ei oo täällä enää. Se on kuollu.

Reipas mieli, eiks jeh?!

Huomenna se on, sairaalareissu ja tutkimukset käyntiin. Homma käynnistyy klo. 10.25 labraanmenolla ja sydänfilmillä. Sitten marss kardiologiselle osastolle jossa tehään sydämen ultraäänitutkimus. Sen jälkeen klo. 12:30 mut kytketään piuhoihin eli alotetaan Holter-tutkimus/ vuorokausinauhoitus. Ja voi helkutti ett pelottaa. Oon yrittäny koko päivän olla ees hitusen reipas, mutt en usko siinä kovinkaan hyvin onnistuneeni. Tää on mulle yks vaikeimmista jutuista, siis näyttää toisille ettei homma oo mun hallinnassa ja ett mä pelkään. Saa nähä miten käy huomenna kun sairaalan ovista kävelen sisään. :/  Mitenköhän ens yö menee...

Tahtoisin kaivautua johonki turvaan, piiloon kaikkea. Itkettäiski, mutt eihän isot tytöt itke.

Kyllä mä pärjään.

Mä tunnen isosti, liian isosti.

Paha yö takana. Painajaiset oli taas kamalia ja aivan sairaita! Mä kuuluin johonki rikollis-/huumeporukkaan (mistäs moinen uni?!?) ja siellä sitt tapahtu kaikenlaista. Mä osasin lentää ja tapoin ihmisiä, lähinnä kaikkia jotka halus ensin tappaa mut. Vaikka mä olin unessa riutunu aivan pieneksi ja hentoseksi niin siitä huolimatta kukaan ei saanu satutettua mua. Siellä mä sitten leikkelin pahiksilta päitä poikki ja lensin heti korkeuksiin jos joku yritti tulla mun lähelle. Se oli siis aika verinen uni... Mä oon nyt alkanu miettiin, ett miks mä oon alkanu viime aikoina näkeen paljon unia joissa tapan porukkaa, viiltelen niitä sapeleilla tai jotain muuta vastaavaa. En mä oikiasti halua tappaa muita ku itteni, miks mun mieli tekee toisin?

Tänään oli vakauttamisryhmä. Aihe oli mulle erittäin osuva: tunteet ja tunteiden tunteminen. Kerroin kuinka itelläni on tosi vaikeeta tasapainoilla tunteiden kans ja oon parin viime vuoden ajan vasta alkanu tuntemaan, sillain oikiasti. Se on osoittautunu tosi vaikeeksi hommaksi, siis se, ett tuntee jotain ja tuntee niin ettei se tunne kaada sua ja vyöry yli! Ja samalla haluaa kuitenki antaa itelleen luvan näyttää tunteet, mutt ne on usein "vääriä" tai erillaisia mitä ihmiset yleensä niissä tuntevat, tai ainakin mä näytän suurimman osan tunteista aivan väärin! Ja sitten saa alkaa pyyteleen tyypeiltä anteeksi tunteitaan ja käyttäytymistään. Kai mä en tiiä miten tunteita kuuluu näyttää... kuka opettais?

Toi ryhmäkäynti sekotti mun mieltä aika paljon ja nyt en tiiä mitä ajatella. Siellä tehtiin taas se harjotus "Tietoisesti syöminen" joka viime kerralla tuntu musta helvetin pahalta! Tänään kun karkki- ja pähkinälautaset tuli  mun kohalle mä katoin niitä ja mietin hetken, sitt siirsin ne seuraavalle sanoen "Mä skippaan tän". Mä tunsin kun mua vastapäätä istuva vetäjä oli seurannu mua ja kai muisti mitä olin viime harjotuskerrasta sanonu, sillä se sano, ett tein aivan oikian ratkasun ja voin olla ylpee itestäni, kieltäytyminen on omien rajojen pystyttämistä ja niiden vahvistumista. Niin kai, mutt jotenki mulle tuli tympeä olo. Ihan ku oisin laittanu kapuloita vetäjien rattaisiin olemalla hankala. Mun teki kyllä pahaa jo ihan vaan kuunnella vetäjän lukiessa harjotusta ja sen vaiheita...muuten oli ihan hiljasta ja huoneessa kuulu "laita se nyt suuhusi...tunne se kielelläsi..." AAAAAARRRGGGGHHH!!!! Ens kerralla mä meen harjotuksen ajaksi pois huoneesta, onneks se on sallittua.

Mutt joo, kaikinpuolin mulla on mieli sekasin ja tuntuu pientä ahistusta. Yritän saaha rauhotettua itteni ennen nukkumaan menoa, mutt tuskimpa onnistuu. Tein illalla myös jotain sellasta jota en sais nyt tehä kun on nää sydäntutkimukset menossa; mä kävin lenkillä ja tein lihaskuntoa. Multa on kielletty kaikki liikunta ja hengästyminen, mutt mun oli pakko. Tuntu ett multa on kaikki kielletty mikä tuottaa hyvää oloa ja mieltä ja ajattelin ett urheilu ois niistä pienin paha. Noh, nyt se on kuitenki jo tapahtunu ja hengissä oon.

Onhan kaikki mahdollista?

Istuin aamulla pienessä odotustilassa ja oottelin terapian alkamista. Mieli oli paha ja kävin ylikierroksilla. Tiesin, ett mun pitää kertoa R-kioskissa tapahtuneesta kohtaamisesta ja se kai vaikutti mun mielialaan. Tunsin taas niitä ällötyksen tunteita joita sillon sunnuntainakin. Haukuin itteäni mitä rumemmilla sanoilla. Siinä samassa mun mielenkiinto heräs kuunteleen mitä rodotustilan radiossa laulettiin... Se laulu oli tuttu, Kaija Koon ääni kerto:
                                        
                                          Minä en tiedä mitään, kauniimpaa kuin sinä
                                          Sinun silmäsi aamullakin loistaa tähtinä
                                          Minä tahtoisin piirtää sinun kasvosi tauluun
                                          Minä tahtoisin siirtää sanasi tähän lauluun
                                          Sinä olet minun ilta
                                          Päiväsiestan tee
                                          Olet kultainen kuunsilta yli raivoovan veen
                                          Sinä olet eri maata. Ei sitä kartalla näy
                                          Eikä sieltä tahtoisi pois, kun kerran siellä käy


Mua alko vituttaan aivan mahottomasti! Joku noissa sanoissa ärsytti ja oisin halunnu sulkee koko vekottimen, mutt sitt mä olinki enemmän surullinen. Mä mietin ett kai nuo sanat on just niitä joita oisin halunnu kuulla, jotka oisin tarvinnu kuulla. Mutt siinä mä istuin yksin ja nopeasti havahduin maanpinnalle, oli Jokusen vuoro siirtyä traumaterapian ihmeelliseen maailmaan.

Terapeutti näki kai heti ett mun mieltä painaa joku, sillä tervehdyksen jälkeen se ei puhunu yhtään mitään. Istu vaan ja odotti. Mutt se ei tuntunu pahalta, siis se ett se vaan istu hiljaa sanomatta sanaakaan ja tuijotti mua. Se tuntu aika hyvältä, sai ite alottaa puhumisen kun siihen pystyin. Ja mä puhuin. Kerroin kuinka ruma, halveksittava ja ällöttävä mä oon. Kerroin, ett olin kioskissa ollessani huomannu ett se paskiainen on mua lyhyempi ja olin ihmetelly miten se oli kauan sitten näyttäny niin suurelta ja pelottavalta. Tajusin, ett mä saisin hakattua siltä ilmat pihalle, ymmärsin ett jos mä  hermostuisin, niin tällä kertaa se olis se joka jäis alakynteen. Tuo voimantunne kesti tosi lyhyen hetken. Kerroin, ett pian Ninni oli päässy valloilleen mun mieleen ja tunsin itteni viattomaksi, pieneksi tytöksi joka pelkää henkensä edestä.

Kerroin myös siitä, ett oon usein ihmetelly mun "outoa" käytöstä. Kerrottakoon sinullekkin, hyvä lukija, ett talo jossa kaikki paha tapahtu on tuossa ihan kävelymatkan päässä. Nykyisen kotini ja tuon pahan talon välissä on muutama pyörätie ja järvi. Lähes aina kun hermostun tai kun mulle tulee tarve paeta niin lähen ulos kävelemään. Outoa siitä tekee se, ett mä menen joka ikinen kerta tuon järven rannalle ja istun samalle penkille. Siinä samassa paikassa mä istuin silloinkin lapsena/nuorena kun kaikki paha oli menneillään. En tajunnu, ett miks haluan hakeutua samoihin paikkoihin joissa oon "pahoina aikoina" ollu. Oon kovasti ihmetelly myös sitä, ett tosi usein mä kävelen sille Talolle, kattelen sitä ja usein istahdan viereisen kaupan portaille ja fiilistelen. Kerroin terapeutille, ett oonko mä niin saatanan sairas ett haluan tuon kaiken tapahtuvan uudelleen ja kaipaan niitä aikoja vai miks mä usein Talolle kävelen? Terapeutti naurahti ja vakuutteli etten mä suinkaan oo sairas. Se kerto, ett mun mieli on silloin aina Ninnin mieli, sillon mä elän niitä aikoja ja tiedostamatta mun mieli "vie mua kotiin". Aluksi en oikeen ymmärtäny, mutt nyt tuntuu tuossa olevan paljonkin järkeä... Aina taloa katellessa mun mieli on haikea, mutt rauhallinen. Siinä Talossa on joku joka vetää puoleensa.

Kerroin terapeutille, ett Talo kuulu mun isäpuolelle jonka veljeni lopulta peri ainoana rintaperillisenä. Kerroin kuinka tunsin ett mun vartalon hinnalla äiti sai itelleen sen perheidyllin jonka se oli aina halunnu. Siksihän mä peruin rikosilmotuksenki kun äiti sano " ajattele nyt, jos sä sen teet niin sä viet veljeltäs isän. Ethän sä sitä halua tehä?" En tietenkään halunnu. Kerroin poliiseille keksineeni koko jutun ja annoin touhujen jatkua. Isäpuoleni ja tuo paskiainen R-kioskilta saivat jatkaa hommiaan ja tyhjentää pussinsa tyhjiin, veljeni sai pitää isänsä ja äiti talonsa. Kun isäpuoleni tappo ittensä...niin...voitte vaan miettiä kenen syyksi mä sen kuvittelin ettei pikkuveljelläni enää ollut isää. Ja siinä uskossa mun annettiin olla. Mä sain elää sen "teon" kans. Siks kai mä sitten sekaannuin niihin vielä pahempiin porukoihin...en kestäny sitä painolastia ja huonoa omaatuntoa.

Terapeutti kauhisteli tarinaani. Emmä sille vielä kertonu ett millanen se "vielä pahempi porukka" oli ja mitä siellä tapahtu. Emmä tiiä kerronko koskaan. Sitä ei oo mitenkään helppo sanoa ääneen mitä mulle tehtiin, sitä ett mulla kuitattiin velkoja. Ei kukaan oota kuulevansa mitään sellasta enkä mä halua "järkyttää" tai säikäyttää ketään. Tänään sain kerrottua paljon ja se riittää tällä hetkellä.

Ehtiin puhua vähän tulevaisuudestakin. Kerroin, ett jos mä vaan selviän tästä sydän-episodista, paskasta mielestä ja yleensäkkin kesän yli, niin haluan mennä askeleen lähemmäs mun haaveita: alotan potkynyrkkeilyn:














Ja potkunyrkkeilyn peruskurssin jälkeen tai jonkun aikaa sitä harrastateena voisin halutessani kokeilla yhtä hartainta unelmaani ikinä: Vapaaottelua!! Se ois niiiiiiiin ihanaa kaikessa kauheudessaan!!

Joku tuossa ehkäpä hieman "sairaassa" touhussa miellyttää. Kipua mä en pelkää (jossain määrin jopa nautin siitä) ja selkään saaminen ei pelota. Ja jos kerran treenaa ja kuntoilee niin miks sitä ei vois tehä sitten kunnolla vetäen aika ääripäähän? Hullua hommaa mutt eipä mulla terveen papereita ookkaan! :D Voihan se olla ett tuo jää vaan haaveeksi, tai sitten ei. Potkynyrkkeilyä haluan kuitenki käydä kokeileen, ehkä jäänkin sille tielle enkä kuntonyrkkeilyn pariin enää palaakkaan. Kuka tietää. Jotenkin mulla on vaan viime päivinä ollu suuri tarve unelmoida

ja asettaa tulevaisuuteen juttuja joita tavotella, jotka auttais jaksamaan. Haluan ajatella, ett jos mä vaan selviän niin sitten.... Haluan ajatella kaiken olevan mahollista. Haluan ett mullakin on unelmia, toteutu ne tai ei.

Miksi minä mutta ei muut?

Tulin just saunasta ja se ei tainnu tehä sydämelle hyvää, sillä se tuntuu käyvän ylikierroksilla. Sydän kyllä muljahteli aika ilkiän tuntosesti muutaman sekunnin ajan jo ennen saunaan menoa. Täytyy yrittää tässä nyt vähän rauhotella oloa.

Tänään oli treffit Katarooman kans, kahvit tuli kyllä tarpeeseen! Samalla sain hankittua pari uutta huulikorua :) Päivitettiin kahvilla ollessa juorut ja molempien "hoitokuvioita" ja tuntu kyllä hölmöltä (ja helvetin pahalta) ett mä oon saanu hoidot ja terapiat aikalailla tarjottimelta tyrkytettynä kun taas useammat joutuu kunnolla taistelemaan saadakseen apua, tukea ja lepoa. Alunperinhän mä hakeuduin työterveyshuoltoon ihan vain viattomasti hakemaan sairaslomatodistusta ja kappas, yhtäkkiä huomasinki istuvani kriisihoitajan juttusilla jokatoinen päivä...välillä piipahdin psykiatrin luona, sitten psykiatrian päivystyksessä ja sittenpä oli terapiasuhde mielenterveystoimistossa auennu. Siellä sitten vuoden päivät istuttiin juttelemassa kerran viikossa ja nyt yksityisellä traumaterapeutilla. Aika vaivattomasti on menny... Tuntuu pahalta, sillä enhän mä alunperin ees halunnu mitään terapioita tai halunnu alkaa selvitteleen ongelmiani ja siitä huolimatta mulle annettiin kaikki se mistä toiset kynsin ja hampain tappelevat, eivätkä välttämättä saa sitä sittenkään. Voisinko mä antaa omat hoitoni sitä enemmän tarvitsevalle? Eikö joo?

Paniikki perjantaista alkaa vähitellen kasvamaan, sillon on siis luvassa se sairaalareissu jossa tehdään sydämen ultraäänitutkimus sekä saan vuorokaudeksi ne sydänlätkät kroppaani jotka mittaa sydänfilmiä. Hermostuttaa... Perjantaihin mennessä mun pitäis saaha tää flunssa pois, hittolainen! En halua enää yhtään myöhäsemmäksi tätä tutkimusta vaikka se mua pelottaakin. Eniten mä kai pelkään sitä sisätutkimusta mun sydämestä...ja sitt ne tulokset... Saankohan mä tietää tulokset lauantaina kun mun pitää mennä sairaalaan palauttaan piuhat ja muut kamat vai..?

Huomenna on taas terapia heti aamusta ja se käynti taitaa mennä eilisen päivän kohtaamiseen josta tein edellisen postauksen. Ne tunteet tulee yhä välillä iholle ja nyt yritän koko ajan tulla niiden kans toimeen. Se on vaikeeta kun tuntee itteensä ja omaa kehoaan  kohtaan pelkkää ällötystä. Haluan vaan repiä koko vartalon pieniksi riekaleiksi ja polttaa ne roviolla, antaa tuulen puhaltaa tuhkat taivaisiin.

Setä antaa herkkua.

Selvisin, ainakin hetkeksi.

Ja sitt tähän päivään... Tästä eteenpäin tulevaisuudessa muistakaa hyvät ihmiset, ett jos te mietitte ja puntaroitte, ett teettekö jonkun asian vai ette, niin mä annan ohjeen; elkää tehkö! Mä tein äsken just päinvastoin ja nyt vituttaa, ahistaa...(ja jos kehtaisin myöntää niin itkettää). Nyt ei oo kyse sen kummosemmasta asiasta kuin R-kioskilla käynnistä. Mietittiin beijben kans ett pitäskö käyä ostaan jotain herkkua ennen ku leffa alkaa ja mä epäröin, ostaakko vai ei, lähteäkkö vai ei. Noh, lähettiinhän me.

Avattiin kioskin ovi, beijb meni eka sisään ja mä astuin kans. Ovi läpsähti kii...ja siinä se seiso, selkä muhun päin ja nauraa röhötti viinan huurusta nauruaan. Jämähin just siihen paikkaan. Muistin miltä tuo nauru kuulostaa korvaan naurettuna samalla kun käsi puristaa pyllyä ja toinen käsi pyrkii paidan alle. Samalla se kertoo kuinka ihanaa sen mielestä on ku sille vähän laittaa vastaan ja on tuittupää, mutt kyllä se villeinki varsa leppyy kun saa vähän nannaa. Se sanoo "annappa setä kokeilee pikkutisua".  Muistin miltä tuntu maata kasvot tyynyä vasten tuon paskiaisen maatessa sun päällä ja työntyen ähkien sun sisään. Muistin miltä sen hengitys tuntu iholla, miltä tuntu kun se alko sätkimään lauetessaan. Naureskellen se sitten kehuu kuinka hyvän emännän itelleen saa nostaen samalla housujaan ylös vyönsoljen kilistessä... Muistan tuon niin elävästi. Tunnen tuon kaiken mun keholla... Siitä se erityisesti tykkäs kun mun isäpuoli oli käyny pumppaamassa mua eka, olin nöyrempi ja valmiiksi kasteltu. Muistan niin tuon kaiken. Muistan kuinka piti olla hiljaa. Ettei kukaan saa tietää.

Tunnen tuon yhä, koko ajan. Tuo paha elää yhä mun sisällä, mun mielessä.

Mun on paha olla.

Se osti kaljaa ja lonkkua. Koko ajan nauro känniläisen nauruaan ja makso ostoksensa. Mä en osannu olla, koko ajan liikuin niin ett se ei päässy missään vaiheessa mun selän puolelle. Koitin samalla katella karkkihyllyjä ja pitää sitä paskaa silmällä. Tuli kamala olo... mun lähellä oli lapsiinsekaantuja ja se on pannu mua, ja mä tulin viattomasti ostamaan itelleni karkkia!!! HYI HELVETTI!!! Ihan ku olisin yhä lapsi...joka haluaa herkkua...jota setä antaa...

Mä oon paha. Niin saatanan paha.

Rumaa tekstiä, eri vaihtoehtoja.

Asiat on menny siihen pisteeseen etten mä halua enää jatkaa. Tottakai mä oon surullinen tällasesta päätöksestä, mutt tuska ja pelko on voimakkaampia.  Mä en kestä niitä enää. Päivästä toiseen mä istun sohvan kulmassa, hiljaa ja eteeni tuijottaen. Yöt menee menneissä ja painajaisissa. Ei sellanen oo mitään elämää.

Poika lähti tänään seurakunnan järjestämälle reissulle PowerParkkiin ja tulee vasta illalla. Äiti myös soitti ja pyysi josko poika vois mennä tänään sen luo yökylään. Mieleen tuli heti ajatus siitä, ett tässä on mun tilaisuus. Annoin luvan yökyläilyyn.

Mä oon selaillu eri nettisivuja ja eilen löysin jotku lääkärisivustot. Niissä oli tietoa aspiriinista yliannostuksena ja eräs lääkäri oli jopa sanonut, ett jos tekisi itsemurhan niin tekisi sen aspiriinilla, sillä se tekee tuhoa elimistössä niin ettei mitään olisi tehtävissä vaikka joutuisi sairaalaan. Kuolema tulisi jos vain annostus olisi riittävä. Toiselta sivustola löysin tietoa, ett 500mg yhtä painokiloa kohti on tappava määrä. Laittaa miettimään...

Sairas mieli on kehitelly jokin aikaa sitten ajatuksen, ett jos ottais rauhottavia/unilääkkeitä reippaalla kädellä ja ajoittais sen niin, ett levollisen mielen tullessa  kävelis esim. järveen (meillä on sellanen molemmilla puolin kotia) niin ett vedenpinta olis jossain rintakehän tai kaulan alueella. Tekis sen vielä siihen aikaan ettei ketään siihen aikaan olis liikkeellä. Sitt siinä seisois vaan ja odottais kunnes päässä alkaa pyöriin ja silmät menis väkisin kii. Sitä sitten valahtais veden syvyyksiin ja nukahtais... Hukkumisessa tulee kuulemma ensin mieleton paniikki keuhkojen täyttyessä vedestä, joka toivottavasti jäisi pois kun olis tuo reipas lääkeannos rauhottamassa. Toivon mukaan sitä siirtyis suoraan siihen eufooriseen tilaan joka hukkumiseen liittyy.

Ajatus tuosta on uskomattoman kiehtova... Toinen ajatushan mulla on ollu hirttäytyminen, se kun on aika varma tapa lähteä. Samoin on tehny mut rikkonu isäpuolikin. Hirttäytymisestäkin on paljon tietoa saatavilla ja kuten näin isäpuolenkin kohdalla, niin suu jää usein rumasti ammottamaan auki. Onneksi voin tässä tilanteessa käyttää hyväksi ammattiani, sillä osaan sitoa leuat kiinni erittäin tukevasti jotta ainakaan mulle ei sellasta rumaa suu-ammotusta tuu. Leuka täytyisi siis sitoa etten kuristumista, se täytyisi muistaa.

Tähän väliin täytyy ilmottaa ettei tää oo mikään huomionhakupostaus, ehei. Etenkin ku tiiän ettei beijb(kään) enää lue mun blogia niin voin kaikessa rauhassa tunteeni tänne kirjottaa. Mulla olis tosi suuri halu ja tarve puhua, mutt...eih. Sen aika on kai jo menny. Kuten mulle on viime aikoina sanottu, niin en mä tuu muuttumaan eikä muhun voi luottaa. Miksipä siis vaivautua kiusaamaan itteään yhtään enempää ja kitumaan tuskassa sekä kaikenlisäksi taistelemaan harjoja ja menneisyyttä vastaan. Ja sitten olis vielä se Pitkä Qt- oireyhtymä... Ei, en pysty siihen.

Mulla on nyt yllättävän rauhallinen mieli vaikka paha olo puristaakin sisältä. Oon kuitenki helpottunu kun tiiän pääseväni täältä pois ja kaiken loppuvan sitten kun hetki on oikia. Kyllä mä oon yrittäny, mutt tällä kertaa tavotteet oli liian korkialla. Musta ei ollu siihen.

Nautiskelen kahvia tässä samalla sohvalla istuen peiton alla ja voi taivas kun se maistuu hyvälle! Pienempi koirista tuli makoilemaan mun jalkojen päälle. Ihana Natiainen. Äsken ulkona satoi kaatamalla vettä, mutt nyt sade on lakannu ja tilalle tuli aurinko. Outo sää. Täytyy kai käydä tarkistamassa miten mun kukat ulkona jaksaa.

Kiitos kun luit. <3

Varpasillaan.

Painajaisia, painajaisia uudelleen ja uudelleen. Herättyäni olin niin hiestä märkä että paitakin oli märkä. Unet on vielä mielenpäällä ja tuntuu ett oisin muualla kuin tässä, omassa kotona. Musta tuntuu jo nyt ett tästä päivästä ei seuraa mitään hyvää. Mulla on niin voimakas tunne pahasta...täytyy olla varuillaan. "Paha" tyttö on mun vieressä ja se on näemmä tullu jäädäkseen. Vielä ainakin se on ihan hiljaa, mutt sillä on varmasti mulle asiaa. Ninni on täällä myös, tuo arka ja näkymätön tyttö joka haluaa piiloutua. Ninni haluaa mun katoavan, olevan hiljaa jotta kukaan ei kiinnitä muhun huomiota. Mä taas...mä en tiiä mitä mun kuuluis tehä, mihin uskoa ja miten olla. Mua pelottaa. Musta on tulossa hullu.

Tympeintä tässä on vielä se, ett oon tullu kipeeksi (kuumetta, kurkku kipee ja nielu turvoksissa ja limaa keuhkot täynnä) joten en saa lähteä ees kävelylle ulos rauhottuakseni. Mietin tuossa vaan, ett ku oon muutenkin liikuntakiellossa ja hengästymiskiellossa johtuen sydämestäni, niin tää kuumeilu ja sairastelu ei varmaankaan tee hyvää mun elimistölle. Kumpa osaisin nyt levätä...Kumpa "Paha" ei pakottais mua ulos ja pois kotoa. Mua pelottaa, sillä tiiän ja tunnen niin vahvasti ettei tästä päivästä tuu hyvä.

Nukkumaan..?

Paha mieli...en halua mennä nukkumaan. Painajaiset tulee taas. On hankala olla. Pelkään!! Mä en halua herätä aamulla. EN HALUA. Musta tuntuu niin pahalta. En halua nukahtaa jos pitää herätä. Jos on pakko nukahtaa niin saanko jäähä unimaailmaan? Mä haluan.

She is back...

"Paha" on taas täällä mun kaverina. Se tietää mun pelkäävän ja siks haluaa olla mun vierellä. Se ei jätä mua yksin. Sen mielestä mun pitäis jo luovuttaa ja lähtä sen mukaan. Se hokee sitä koko ajan ja aikoo olla niin kauan paikalla ett mä "tuun järkiini" ja lyön hanskat tiskiin. Se käskee mun olla hiljaa ja näkymätön jotta kukaan ei näkis miten mä voin ja ei siten osais tulle esteeksi. Se ei halua mun puhuvan pahasta olosta. Se sanoo, ett sitten ne satuttaa jos tietää mun olevan heikoilla. Se myös sanoo haluavansa auttaa mua. Siks se on mun luona.

Samaan aikaan mä haluan hätistää "Pahan" pois, mutt toisaalta se tekee mulle jotenki voimakkaamman olon. Tuntuu hölmöltä, mutt musta tuntuu ihan oikiasti vahvemmalta vaikkakin sen aikana mä haluan tappaa itteni. Tuo tyyppi on just sellanen kaveri josta vanhemmat lapsiaan varottelee koska se houkuttelee pahoille teille ja on huonoa seuraa. Mä kerroin terapeutillekkin tästä uudesta tuttavuudesta, mutt en saanu kerrottua sitä mikä sen suurin tehtävä tuntuu olevan, ei saaha mut päättämään päiväni. Mä en ymmärrä miks mun on niin helvetin vaikee puhua terapeutin kans itsetuhosuudesta ja kuolemanhalusta! Johtuuko se siitä kun meijän hoitosuhde on vielä aika alussa? Emmä tiiä... Kerroin terapeutille siitä kuinka ilkeä, leikkisä ja vahingonilonen tuo osanen on ja kuinka se on ihan toisella tavalla paha kuin Irvikissa. Irvikissahan moittii, syyttelee, haukkuu ja muistuttelee epäonnistumisista, kun taas tuo "Paha" moittii kaikki muita, kertoo niiden olevan pahoja ja haluaa omia mut itelleen, se ei halua kenenkään tulevan mun lähelle eikä auttavan mua. Se sanoo ettei kehenkään voi luottaa.

Nyt mä siis taas tasapainoilen elämäni kans. Eilen illalla satuin kattoon telkkarista ohjelmaa japanilaisista nuorista ja siinä sattumalta kerrottiin itsemurhametsästä. Mun silmät varmaan suureni ihastuksesta ja aivoissa pyöri "WAAAUUU". Olin ihastuksissani (niin sairaalta ku se kuulostaakin). Ja tottakai mä sitten Googletin sen.
 

Tuossa metsässä on mun mielestä jotain satumaisen kaunista. Tahtoisin päästä käymään siellä. Ohjelmassa näytettiin kuinka joihinkin puihin oli kirjotettu viestejä ja yhessä luki "Me olemme kaikki kuolleita". Ympäri metsää on pystytetty kylttejä joissa muistutetaan itsemurhien lopullisuudesta ja pyydetään miettimään niitä ihmisiä joille kuolema tulee tuottamaan surua. Kylteissä on puhelinnumeroita joihin kehotetaan soittamaan epätoivon hetkellä.

Miks Suomessa ei oo tuollasta metsää? Tuntuis ettei sillon kuolis yksin vaan siellä olis monien sielut leijailemassa ja saattamassa viimeselle matkalle. Se on kiehtova ajatus...

Vuodessa metsästä löydetään ainakin 100 ruumista ja luvut on nousussa. Ymmärrän erittäin hyvin miksi joku haluaa ittensä tappaa, mutt samalla tunnen surua siitä  kuinka suuri tuo kuolleisuusluku on. Surullista ett niin moni ei enää kävellytkään pois tuolta metsästä.

Mielenkiintosta huomata kuinka tätä kirjottaessa mä oon tyynen rauhallinen. Mä oon surullinen ja pelkään, mutt samalla oon aika tunteeton. Kumma fiilis. "Paha" on yhä vierellä ja odottelee, vaihteeksi se on hiljaa. Kai se haluaa antaa mulle rauhan kirjottaa sillä onhan mulla näin ilonen aihekkin! :)

Huonosta mielestä huolimatta mä kävin ostaan lähikaupan puutarhaosastolta pari kukkaa lisää takapihalle. Mä rakastan pihatöitä ja kukkia yleensäkkin ja itsetuhoisuudesta huolimatta mulle on tärkeet ett piha on kunnossa ja kaunis. Toivottavasti saisin kukkaset laitettua paikoilleen tänään. Hieman kyllä tuntuu kummalliselta istuttaa kukkia ja miettiä itsemurhaa. Vaan mikäpä ei tässä maailmassa olis kummallista?! :D

Ai niin, viime yönä näin taas unta...mä hukuin. Mun yllä oli valkoset vaatteet jotka oli veressä. Just ennen heräämistä olin vajonnu hitaasti vedenpinnan alle... Alkaa unetkin olemaan jo aika haikeita, unetkin on jo luovuttanu.

Lukossa menneessä.

Ryhmätapaaminen takana. En ois halunnu mennä vaikka toisaalta taas halusinki. Sitten kun siellä olin, en olis malttanu olla. Ja kun oli kotiinlähdön aika, en ois halunnu lähteä. Ryhmässä oli vaikia keskittyä aiheeseen joka tänään oli yli- ja alivirittyneisyys. Eli sinänsä aika osuva aihe... Mun jalat hinkkautu lattiamattoa vasten ja välillä piti nojailla pöytään. Yritin ankkuroitua ja pysyä ryhmätilassa, mutt eih, mieli lenteli muualla...

Mä oon niin vihanen. Ja oon vihanen kaikille. Mä en ymmärrä mistä oon saanu ajatuksen ett musta vois tulla jotain, tai ett voisin olla parempi mitä jotku on mulle toitottanu. Miks mua on huijattu uskomaan ett mä voisin saavuttaa jotain? Miks mä en pysyny siinä hommassa mikä mulle annettiin ja missä olin hyvä?

Jokaisella on oma paikkansa ja oma tehtävänsä. Mä olin hyvä tappeleen, piilottelemaan asioita, tekemään "pikku juttuja", näyttelemään, soluttautumaan ja "maksamaan velkoja". Noissa mä pärjäsin ja mistä sitä tietää kuin mahtavaksi oisin päässy! Ja eikä yhtää haittais vaikka oiskin traumaharhat päällä tai hullu osanen vallassa, sen paremmin oisin pärjänny! Siirryin velan maksuun tuosta ------------------------------------------->
puolesta väliä tuota ohutta tietä kuvan vasemmasta laidasta. Sen jälkeen mikään ei koskaan palannu ennalleen, ei lähellekkään. Sen jälkeen luotto kaikkiin ihmisiin katos enkä mä koskaan enää hymyilly yhtä leveästi eikä silmät tuikkinu ilosta. Sen jälkeen naamio on jääny pysyväksi mun kasvoille. Niin sen kuuluu olla. Sinne mun ois kuulunu jäähä. Siks mun elo "tavallisten" ihmisten seurassa on niin vaikeeta koska en tänne kuulu.

Löysin netistä paljon kuvia paikoista joissa oon "tehny töitä" omasta halusta ja/tai pakosta. Tuntu oudolta kattoa niitä. Ihan ku ne olis ollu täysin vieraasta maailmasta, täysin epätodellista! Maisemat oli välillä tosi kauniita, mutt vain mun mieleen oon piirtyny erittäin tarkasti asiat joita niissä paikoissa on tapahtunu ja jotka sen maiseman on liannu. Niitä ei saa koskaan pyyhittyä pois.Tapahtumat on muuttanu mut täysin.

Mun pitäis kai puhua tai käsitellä asiaa enemmän, mutt ei missään voi puhua sellasista asioista! Emmä voi mennä puhuun terapeutille asioista joita oon tehny ja ollu mukana, mihin ajauduin ja mitä joutuin tekeen pakosta. Ei niistä puhuta, niitä asioita ei oo olemassa! Ei sellasia vaan yksinkertasesti tapahu...

...omaa hankaluuttani mä oon tämmönen.

Harmaata, haalistuvaa, katoavaa.

Ahistus tulee taas... Aamulla vielä luulin päivästä tulevan hyvä kun sain kaadettua kaiken mielen päältä terapeutin syliin. Hetken mieli oli kevyt. Se meni ohi ja mieli on muuttumassa harmaaksi, mustaksi. Jonain päivänä se tulee viemään mut mennessään. Tiiän sen.

Istun yksin sohvan kulmassa kippurassa peitto jalkojen päällä, läppäri käsinojalla. Kun mä istun tässä musta tuntuu ett oon niin pieni tähän maailmaan, koko huone hämärtyy ja mä katoan. Mä en yksinkertasesti voi selvitä. Jos kuuntelen oikein tarkkaan voin kuulla kuinka aika käy vähiin, sekuntti sekuntilta mun matka täällä lähenee loppuaan. Hetki hetkeltä muutun levollisemmaksi sillä tiiän ettei tää paha olo ja tuska kestä ikuisesti. Tulee hetki ett kaikki on ohi, kaikki on loppu.

Mikä musta teki tällasen? Oliko ennalta määrätty musta tulevan ihminen joka tekee virheitä, satuttaa ja loukkaa? Tulinko mä maailmaan vain muiden tarpeita varten ja muiden haitaksi? Tehtiinkö musta tarkotuksella tällainen jonka lähellä kukaan ei kestä olla ja joka pelkää kaikkia? Miks mut tehtiin? Miks en saa olla kuten muut? Miks en saa olla hyvä? Mistä lähtien kaikki meni vikaan? Miks elämästä on tehty tällasta?

Oon miettiny, ett miks ihmiset huomataan ja niitä kaivataan vasta sitten kun he on poistunu ja silloin vasta nähään kaikki se hyvä mitä he teki tai mitä hyvää heissä oli. Kuoleman jälkeen vasta kyetään näkemään se millainen ihminen oikiasti oli... Kaikki tapahtuu vasta sitten kun kaikki on jo liian myöhästä. Mistä mut muistetaan..? Kuka mä ees oon, mikä musta on tullu?

Mä uskon, ett menneisyys pitää mua liian lujassa otteessaan enkä mä tuu koskaan pääsemään siitä irti. Menneisyys on jättäny muhun liian syvät jäljet ja tehny musta hirviön. Mä en voi enkä halua jäähä tänne tämmösenä. Mun on paha olla. Luulisin sen riittävän syyksi pois pääsyyn. Haluaisin levätä rauhassa. En halua enää pelätä enkä jaksa taistella. Mä häviän ja haalistun, katoan. Sitten mulla on hyvä olla. Sitten mun ei tarvis enää rangaista itteäni kaikesta eikä nähä kuinka paljon surua tuotan muille. Ehkä mun kohalla jotain on menny niin pahasti pieleen ettei musta koskaan voinu tulla hyvää ja tervettä ihmistä. Mä haluan jo päästää irti elämästä ja nukahtaa. Mua väsyttää niin paljon.

Onnea, enkeleitä ja teurastusta.

Mitäpä tänään...uskaltaisinko sanoa ett ehkä on ollu vähän parempi päivä jos vertaa viime aikoihin. En oo ollu mitenkään erityisen ilonen (lähinnä alakulonen kuvais parhaiten )mutt en oo halunnu kuollakkaan joten kai se on ollu sitten ihan ok päivä. Kuulostaapa oudolta; jos et oo halunnu tappaa itteäs niin sitten on hyvä päivä!! Voi taivas sentään...

AI NIIN!! Tänään postissa tuli paksu kirjekuori jossa oli paljon paperia sisällä. En halunnu aukasta sitä joten beijb aukas ja luki paperit ääneen mun puuhastellessa omiani. Yhessä luki: "Tervetuloa vuorokausi- EKG- nauhoitukseen". Sitten oli kamalasti tietoa mitä tehdään, millon ja missä. Tärkein tieto kuitenkin lienee se, ettei mun tarvi olla sairaalassa yötä!!! Eli yks pelko vähemmän! :D Se helpotti vähän. Mutt sitten mieleen tuli heti ajatus siitä ettei mun hyvä tuuri voi jatkua kauaa ja kun sain toiveeni läpi siitä ettei tarvitse jäähä sairaalaan, niin sitten mun "onni ja hyvä tuuri" on käytetty joten tulokset on sitten varmasti huonoja. :/ Tiiän, mun ajattelutapa on aika perseestä. Mutt noin se menee; jos tapahtuu jotain hyvää  niin siitä sakotetaan jotenkin, yleensä sitten tapahtuu jotain pahaa/epämieluisaa. Se sydämen ultraäänitutkimus tehään tietenkin siellä sairaalassa, mutt Holter-nauhotin kulkee mun mukana ja oon piuhoihin kytkettynä kotona. :)

Kiitos Katarooma patistamisesta, mä laitoin Enkelin kutsuja-korun tilaukseen ja maksoinkin sen jo, joten nyt sitten vaan oottelen millon koru saapuu. Vaikka mä en mielelläni itelleni mitään osta, niin tuon kohalla tiiän ett mun kuulu hankkia se itelle koska se on jääny pyörimään mun mieleen niin pitkäksi aikaa ja usein oon nettisivuilla käyny sitä kattomassa ja lukemassa enkelikoruista, enkelikorteista ja arkkienkelijutuista. Niissä on jotain kiehtovaa. Mä niin kovasti haluaisin uskoa mulla olevan suojelusenkelin...

Viime yön nukuin (rauhottavien voimalla), ja unet oli taas mitä ihmeellisempiä! Mulla oli sapelimainen miekka ja morsiuspuku päällä kävelin ympäriinsä vanhassa kartanossa. Siellä oli kaikkia pahoja tyyppejä joista mun piti selvitä päästäkseni ulos. Niitä mä sitten viiltelin ja palottelin. Outoa unessa oli se, ett siellä oli seinät täynnä peilejä ja niistä kävin vähän väliä peilailemassa itteeni ja korjailin meikkiäni ja kampausta. Sitten taas jatkoin teurastusta tyynen rauhallisena. Unessa ei ollu paniikkia tai ahistusta, olin tunteeton ja tyyni. Uni loppu siihen, ett kun olin tappanu kaikki "pahikset" niin annoin sapelin sille osaselleni josta kerroin yhessä postauksessa, sille pahalle tytölle joka nauraa ja pyytää mua mukaansa. Yhdellä silpasulla se sivalsi  mun pään poikki ja oma pääni vieri mun jalkojen juureen. Sitten yhdessä kaikkien osasieni kanssa seisottiin käsi kädessä vierekkäin (mä ilman päätä) ja katseltiin tuota veristä päätä hiljaisina. Joku sano sitten, ett "Se oli sitte siinä..." Siihen  mä heräsin ja voin kyllä sanoa ett mieli oli aika hiivatin sekasin! Meni kauan ett sain itteni rauhoteltua ja nauttimaan aamukahvista. Toivottavasti tuuleva yö olis ees vähän parempi. Vaikka tuo uni ei sinänsä ollu mikään kunnon painajainen, niin kuitenkin joku siinä jäi mua vaivaamaan.

Huomenna on terapia. :/ Toisaalta hyvä juttu, mutt jotenki tuntuu etten mä nyt jaksas jutella yhtään mistään. Mutt tiiän mun tarvivan sitä, etenki nyt kun mieli on ollu välillä niin helkutin huono ja pelot on meinannu viiä mut mukanaan. Täytyy kertoa terapeutille myös tuosta uudesta osasestani jonka oon löytäny. Nythän "perheeseeni" kuuluu Ninni, Irvikissa ja tuo "Paha". Kumpa mä löytäisin sille jonkun nimen, en halua sen olevan joku nimetön "Paha". Mun on helpompi käsitellä sitä ja osasia muutenkin kun oon saanu niille hahmot ja nimet.

Mä oon parin viime päivän aikana alkanu miettiin, ett mitä kaikkea haluaisin vielä kokeilla, tehä ja missä käydä. Pelkään, ett jos kuolisin ilman omaa tahtoa niin mulla jää kokematta vielä jotain sellasta mitä oisin halunnu kokea. Nyt oon sitten alkanu miettiin mitä kaikkea en oo tehny. Haluaisin kaiken varalta nauttia, kokea ja tuntea asioita...

Kenen pilli viheltää viimeisen sävelen?

Kotona. Mieli sekasin. Päässä soi lääkärin sanoma lause "...kun tätä sydänfilmiä katson niin lääkärinä minä en voi sulkea pois sitä vaihtoehtoa etteikö kyse voisi olla qt-oireyhtymästä..." Siinä vaiheessa kyyneleet alko valuun ja melkein kuiskaten sain sanottua lääkärille "mua pelottaa niin paljon..." Onneks lääkäri oli tällä kertaa ihan ihmismäinen ja anto mulle aikaa tajuta asiat sekä parhaansa mukaan yritti saaha mun pelkoja lievenemään. Sovittiin, ett 29.5 mä meen sairaalaan osastolle Holter-nauhotukseen ja sydämen ultraääneen. Kun kerroin pelkoni sairaalaa kohtaan ja ahistuvani siitä kun joudun vieraalle alueelle eikä asiat enää oo mun omassa hallinnassa, niin lääkäri otti senkin tiedon asiallisesti ja ainakin sanoi ymmärtävänsä. Se kysyi, ett pelkäänkö mä sitä mitä tutkimuksissa saattaa paljastua ja mä vastasin myöntävästi. Mä pelkään, helvetisti. Mutt emmä tiiä kumpi on pahempaa; pelätä tulevaa tietoa vai tämä saakutin oottelu ja jännittäminen ett millon tulee se "viimenen laaki". Tällaset muhun (jälleen) sitten kiinnitetään:

Tuo sydämen ultraäänitutkimuksessa lääkäri tutkii rintakehän päältä ultraäänellä, sekä lisäksi sisäpuolelta, eli mun täytyy niellä joku letku/putki. Sisätutkimuksessa on kuulemma mahollista nähä usein paljon sellasta mitä ei ulkopuolelta päin onnistu. (ohho, empä ois osannu ajatellakkaan). Noh, kuitenkin...kaikkea noin mukavaa mulle on tiedossa! En malta oottaa!! Mä tiiän ett mitä lähemmäs sairaalavierailu lähenee, niin sitä ahistuneemmaksi mä tuun. Mua pelottaa olla siellä yötä!! Entä jos mun huonekaveriksi tulee joku (mua hullumpi) kamala tyyppi?! Tai jos yöhoitajat nukahtaa ja sitten huonekaveri tappaa mut tai joku muu potilas raiskaa tms.?! No ehkä hieman meni yli, mutt mä oon kuitenkin elämäni aikana nähny ett kaikki on mahollista, jopa se kaikista mahottomin!

Tässä kuva sydänkäyrästä:

 Mun tapauksessa tuon QT-arvon lukema on liian suuri ja kestää liian kauan. Eli sydän ei palaudu lepotasoon vaan jää "rasitusvaiheeseen". Hmm... mä kyllä ymmärrän tuon asian niin, ett mulla sydämen lyöntiin menee enemmän aikaa kuin muilla. Eikö mun sydän siis oo persoonallinen ja rohkeasti seuraa omaa polkuaan?! Mun sydän ei pompi toisten pillin mukaan!! HAHHAHHAAAAA!!! :D

Joskus mä oon kyllä tosi hauska! Taas yllätin ittenikin! Hittolainen mua...

Oikiasti nauru on kaukana, eikä mua juurikaan ees hymyilytä. Toki tuo surullisen kuuluisa kestohymy-naamio löytyy aina tarpeen vaatiessa. Se on aina mukana. Emmä vaan voi myöntää olevani nyt heikoilla jäillä. Ristiriitasta on edelleen se, kuinka mä huonoina hetkinä/päivinä, tuon "Pahan"ollessa mukana, haluan ite riistää iteltäni hengen eikä mua sillon sureta kuolema. Sillon tuntuu ett kokisin voittavani, sillä ehtisin ensin tekemään sen minkä joku sairaus on aikomassa toteuttaa. Sillon tuntuu paremmalta vaihtoeholta kuolla oman käden kautta ja mieli alkaa kehittelemään mitä sairaimpia keinoja ja tapoja toteuttaa itsemurha. Usein ulkona kävellessä huomaan miettiväni, ett mitenhän sen voisi toteuttaa täällä ja tässä, entäpä miten tuolla jne. Sairasta. Mutta nyt taas kun tuo "Paha" on muualla mmä oon ku eksyksissä oleva pieni rääpäle joka tahtoo syliin ja toivois jonkun huolehtivan...oi voihh...

Taitaa olla liian myöhä sellasen Enkelinkutsuja-korun hankkimiseen. Sellaselle vois olla tarvetta. Ainakin voisin huijata itteeni jonkun suojelevan mua pahalta.

Ai niin, lääkäri laitto mut sairaslomalle siihen tutkimuspäivään asti. Eilenhän mä olin oikein ahkerana töissä ja niin olin menossa tänäänkin. Helvetti ett voi ihmisen olla vaikiaa myöntää olevansa heikko ja väsyny! Täytyy aina jaksaa pakertaa vaikka keho vetelee viimesiään! Kai se tulee jostain menneisyydestä ja on jonkunlainen "suojamekanismi".

Sairaalassa.

Taas täällä, päivystyksessä. Ei sydän kestä tätä touhua. Yö meni painajaisien kans... Illalla mittailin verenpainetta...alapaine 39... :/ Aamulla yritin reippaasti jaksaa töihin mutt tuli mutkia matkaan. Keho ei jaksanutkaan. Sydänfilmi ja muut kokeet otettiin ja nyt oottelen taas labrakokeiden tuloksia, jotain sydänentsyymijuttuja tutkivat.
Mua pelottaa. Itkettää.

Mun on pakko päästä pois. Oon niin vitun yksin.

Oh fuck.

Varovasti peläten...

Raskas päivä takana. Eilis ilta tais myös viiä voimia niin paljon ettei se antanu hyviä lähtökohtia tähän päivään. Illalla sydän hakkas vimmatusti ja taistelin ajatuksiani vastaan. Yön sitten nukuin rauhottavien avulla. :/ Ei tää tällanen oo minkäänlaista elämää, ei helkutti...

Miten mä voin kamppailla harhojani ja pelkojani vastaan ja tehä töitä sen eteen ett paranisin, ja samalla pitää itteni niin rauhallisena ettei sydän rasitu sekä toivoa, etten olisi ihan niin sairas että siihen kuolisin. Siis täh?!! Miten tuo käytännössä tapahtuu?!!? Miten voin taistella rauhallisesti?! Miten voitan pelkoni rasittumatta ja peläten pahinta, mutta kuitenkin tehden se levollisin mielin?! MITEN TUO ON MAHOLLISTA?!

Tämä päivä on menny aika pitkälti siis toipuessa eilisestä ja huomaan, ett taas iltaa kohden mennessä mieli alkaa synkkenemään. Päivällä oli hetkittäin ihan hyvä mieli, mutt  nyt mieli on täynnä lähinnä epätoivoa...ja pelkoa. Perkele mä oon jo niin kyllästyny ja väsyny pelkäämään! Mä haluaisin ett...kaikki olis hyvin. Mä haluaisin pelätä ihan tavallisia asioita ja stressata normijutuista. Emmä halua lyyä vetoa siitä kumpi mut tappaa: mä ite vai joku sairaus mun sydämessä, emmä halua pelätä yksinäisyyttä niin kovasti ett siitä on tullu osa mun luonteenpiirrettä!

Mä haluaisin olla jossain turvallisessa paikassa ja mut otettais syliin, silitettäs ja pidettäs lähellä. Mä haluan olla pieni ja näkymätön, piilossa kaikelta. Mä haluaisin ett...joku pelastais mut. Tai ainakin sanois ettei mun tarvi pelätä yksin. Mulla ois niin paljon sanottavaa, haluaisin puhua asioista joista en itekkään tajua mitään enkä ymmärrä. Oon niin sekasin epävarmuudesta.

Wanna play?

Paha-osanen on täällä, pääni sisällä, mun vieressä. Se näyttää kutakuinkin tältä:

Sillä on aina vanhat ruosteiset sakset mukana ja se sohii niillä eteensä, kaikkialle. Sillä on likainen T-paita ja resuiset polvimittaiset farkut. Jalassa on myös vihreä-musta-punaraitaiset sukat sekä tennarit. Se nauraa aina. Se on ilkeä, vahingonilonen ja erittäin sanavalmis.Sillä on sairaalloinen halu leikkiä kaikella. Se käskee mua tappamaan itteni jotta näyttäisin kaikille pystyväni siihen. Se käskee mua näyttämään kaikille etten mä tarvi niitä ja pärjään yksin. Se käskee mua tappamaan itteni jotta pääsisin pois täältä ja saisin sen kanssa nauraa kaikille tänne jääville jotka mua on satuttanu. Se tarttuu mua usein kädestä kii ja vetää mua mukaansa, nauraen sanoo "tuu nyt, tästä tulee hauskaa, tuu jo".

Taas se pyytää mua mukaansa, pyytää leikkimään. Se nauraa ja nauraa, kihertää mun korvaan. Välillä se kietoo hellästi sormiaan mun hiuksiin ja leikkii niillä. Se halua ett kukaan satuttaa mua, se ei halua kenenkään tulevan mun lähelle. Se ajaa kaikki pois. Se lupaa ettei mulla enää olis kipuja, suruja eikä pelkoja, ei painajaisia. Mun ei enää tarvis ikinä kuulla olevani hankala.

Mä haluan tarttua sen ojennettuun käteen. Haluan lähtä leikkimään sen kans, nauraa ja nauraa. Haluan olla ilonen, onnellinen.

That's why.

Oon miettiny pääni puhki elämääni. Eilen illalla ahistus kasvo aivan mielettömäksi ja oli pakko päästä pois kotoa, lähin ulos kävelemään. Mielessä kävi monta kertaa, ett entä jos ihan vaan ilkeyttäni ottaisin muutaman juoksuaskeleen...tai jos vaikka juoksisin vähän enemmänkin. Kokeilisin ett onko se sydämelle liikaa, pääsisinkö pois niin helposti. Mutt ei, en tehny niin. Kävelin ihan rauhassa... Kävelin talolle jossa ennen asuttiin, jossa tapahtui pahoja asioita. Kävelin talon viereen ja katsoin ikkunaan josta usein roikkuin puoleksi ulkona polttaen tupakkaa itkien ja miettien paskaa elämääni. Huokasin syvään ja lähin pois.

Kävelin ja kävelin. Kävin järven rannalla ja katselin sorsia joista useat oli jo pistäneet päänsä siipien suojaan ja olivat unten mailla. Se oli ihanan rauhottavaa, kaikkea muuta mitä mun mieli oli ja on yhä. Mä olin surullinen tajutessani kuinka haurasta kaikki on, kuinka kaikki voi muuttua hetkessä. On pelottavaa kuinka kaikki voijaan viiä sulta pois silmänräpäyksessä. Jäljelle ei jää mitään, vain tyhjyys ja hiljaisuus. Ja sitä kuunnellessa sä oot yksin.

Jatkoin matkaa. Suru puristi mun rintaa yhä kovemmin, se ei aikonut päästää irti. Askel askeleelta mä tulin tietosemmaksi siitä kuinka mun koko elämä on menny siihen ett oon ollu toisten käytettävissä. Oon ollu toisten lelu. Ja nyt voi olla ett mun elämä on ohi yllättävän nopeasti enkä mä sais ite päättää siitä. Millon mä elin itelleni? Milloin mä tein jotain itteäni varten? En millonkaan. Ja nyt voi olla, ett se on liian myöhästä. Uutta mahollisuutta ei tulis.

Miks elämästä on tullu tämmöstä? Se taitaa sittenkin olla niin kuten oon monesti aiemmin sanonu, ett pahoille ihmisille tapahtuu pahoja asioita. Siks mä nyttenkin joudun pelkäämään enemmän ku koskaan...siks mä nytkin jouduin kävelemään yksin, luopumaan kaikesta, yksin. Tää tunne on kamala, tää sattuu. Mä en halua kuolla niin ett joku sairaus tekee sen, päättää mun puolesta.

Kävelyni jälkeen sain ajatukseni siihen päätökseen, ett mä oon tehny niin pahoja tekoja ett ansaitsen tän kaiken. Siks tästä on tullu tällasta. That's why. Sen takia mun elämässä on ollu niin paljon hylkäämistä, satuttamista, yksinäisyyttä ja likaa... Mua on kohdeltu just niin mitä oon ansainnu. Eikö joku vanha sananlasku mene niin ett "niin makaa kuin petaa".

Jotain mitä ei koskaan aiemmin.

Mä tunnen jotain sellasta mitä en oo ennen tuntenu, en näin voimakkaasti. Mun on paettava, piilouduttava tai kuoltava. Mä oon sanoinkuvaamattoman vihanen niille jotka on mun sanoja epäilly tai mun tunteita vähättelly. En oo koskaan tuntenu itteäni yhtä yksinäiseksi, en koskaan. Mä en tiiä mitä mun kuuluis tehä, mitä sanoa tai mihin mennä. Mä pelkään enemmän kuin koskaan.

Mulla epäillään Pitkä qt-oireyhtymää. Se ei monellekkaan kerro mitään joten lainaan sydänliiton sivuilta selityksen:
Sairauden piirteet  Pitkä QT -oireyhtymä on sydämen sähköisen toiminnan poikkeama, joka altistaa vakaville rytmihäiriöille. Pitkä QT -oireyhtymä voi aiheuttaa äkillisen tajunnanmenetyksen tai äkkikuoleman. Oireyhtymä on yleensä perinnöllinen, mutta se voi myös olla hankittu. Tällöin sen aiheuttaa esimerkiksi lääkeaine, veren suolatasapainon häiriö tai sydänlihaksen hapenpuute.

Tuo siis selittänee  mun sairauskohtauksen tai mikä se nyt sitten lieneekään. Mulla on ollu lapsuudesta saakka pyörtymiskohtauksia joita ei oo koskaan tutkittu. Aikuisiällä oon menettäny tajuntani usein, kuten myös sairaalasta saamissa epikriiseissäkin kävi ilmi. Sitä nyt sitten tutkitaan...

On ristiriitasta, ett välillä haluan ITE tappaa itteni ja nyt tunnen surua ja pelkoa siitä, ett joku sairaus voikin tehä sen mulle. Samaan aikaan tunnen vihaa ja raivoa siitä, ett enkö mä jumalauta saakkaan ITE päättää ees kuolemastani vaan se oikeus on taas jollain muulla, kuten sekin ett jollakin oli oikeus liata mut, rikkoa mut ja käyttää mua!! Viiäänkö multa sekin oikeus pois ett saisin ITE päättää elämästäni?!!?

On niin paljon sanottavaa, sanat vaan puuttuu. Jos mä heitän veivini jonain päivänä, niin pidettäköön huoli ett tämä biisi soitetaan hautajaisissa. Kiitos.

Mä hajoan!!!!!!

MÄ HALUAN ja mulla on siihen OIKEUS!

Se tuli. Salpas mun hengityksen ja hetkessä mun koko keho oli jäässä. Mun kroppa lamaantu, ehtiin ajatella "ei nyt, jumalauta ei nyt" ja sitten olin jo syvällä pimeydessä, pahassa. Tunsin kuinka jäinen veri virtas mun suonissa, se on niin kylmää ett melkein kirvelee. Tunnen sydämen lyönnit ja silmät avoinna tuijotan eteenpäin. Ei ei ei...ei nyt. Elän takaumaa...elän harhoissa...

Halu viiltää on mieletön. Haluan päästää kylmyyden pois mun sisältä...se satuttaa mua. Mä haluan painaa puukon terän ihoani vasten ja katsoa kuinka veri pulpahtaa pintaan kunnes alkaa valumaan... kaipaan sitä niin paljon!!!

Se auttaa kestämään tän pahan, sillon en oo ihan niin yksin. Jumalauta MÄ KAIPAAN SITÄ!!!! MULLA ON IKÄVÄ MUN MATTOPUUKKOA!!! Voi saatanaaaaa....

Veri valuis sydämen sykkeen tahdissa, muodostais kauniita kuvia iholle, puroja lattialle. Se on kaunista.

On kai reilua jos jaksan taistella päivästä toiseen niin joskus saisin tehä ihan niin kuten mä ite haluan ja unohtaa kaikki muut?! Jos mä kestän näitä traumoja joka hetkessä niin kai mä saan palkita itteni?!!? Onko se liikaa vaadittu?!!?
Ei, ei se oo. Mulla on oikeus tehä omalle keholle mitä haluan, onhan sitä käyttäny jo muutki ihan ilman lupaakin.

Paljon ihanaa, vähän muutakin.

Beijb vei mut pannukakkutaloon eilen. Ei oltu kummatkaan käyty siellä aiemmin ja oltiin usein puhuttu ett siellä on ehottomasti käytävä joku päivä. Paikka oli ihanan vanhanaikaisen idyllinen, hirsirakennus ja sen paikan suloisuus pitsiverhoineen riiteli raskaasti mun hajoilevan mielen kans. Mutt rauhotuin siellä ollessa aika hyvin, hetkeksi tuli ihan hyvä olo. Käytiin vielä torilta hakemassa kevään ensimmäiset tötteröt. Ajattelin ett kun ekaa kertaa käytiin uudessa paikassa syömässä niin haluan kokeilla jotain uutta jätskimakuakin, joten beijb tilas mulle kirsikka-valkosuklaata. Se oli ihanan makusta, sellanen kesämaku. :) Koko reissu oli muutenkin jotenki täydellinen, ihan ku oisin hetkeksi poistunu arjesta ja omasta paskasta maailmasta johonkin kauniiseen ja rauhalliseen paikkaan. Kun käveltiin torilla mä ihastelin beijbelle kuin hyvältä kaikkialla tuoksu, tuore kesä ja sade vaikka ei satanutkaan. Ilma oli lämmin, pieni tuulenvire kävi välillä. Saatuani tötterön käteen mä tein jotain hölmöä...mä haistoin sitä jäätelöä! Kerran, toisen ja moooonta kertaa. Sekin tuoksu jotenki niin....taivaalliselta! Näytin varmasti tosi fiksulta nenä kii tötterössä hokien "oi ku ihana" :D Just tuollaset pienet hetket tekee arjesta aina vähän helpomman. Kiitos beijb, kiitos <3

 Viime yö sitten...kamala. Illalla jo alko tuntumaan pahaa oloa ja ihmeellistä heikotusta, mutt ajattelin sen menevän ohi. Yöllä sitten heräsin siihen kun mahaa vello enkä pystyny oleen mitenkään päin. Tuskanhiki tuli otsalle ja juoksin vessaan...YYÖÖÖÖKKK!!! Oksensin antaumuksella ja vähän ajan kuluttua uudelleen. Töissä on ollu Noro-virusta jo pidemmän aikaa ja nyt se oli sitten rantautunu mullekkin. Päästyäni takas makkariin beijb nappas mut peittonsa alle ja otti kainaloon. Kumpa oisin voinu jäähä siihen, mutt paha olo ei antanu mun asettua joten siirryin lopulta olkkariin. Tunsin ett kuume oli nousussa, paleli ja oksetti.


Tänään mulla olis ollu terapia, mutt joutuin perumaan sen. Hitto! Ens viikolle ei oltu saatu aikoja passaamaan joten ens viikollakaan mulla ei oo terapiaa. Tässä tulee siis pidempi tauko ilman päälääkäriä. :/  Pelottaa ett tapahtuu jotain joka murtaa mut tai oikiasti tarvisin terapiakäyntiä just sillon. Yritän olla ajattelematta asiaa...

Ai niin, repesin mä eilen illalla kun isä soitti. Se soittaa aina keskiviikkosin, niin teki myös eilen. Puhelun päätyttyä purskahin itkuun kun beijb kysy isän kuulumisia. Oli tuntunu tosi pahalta valehella isälle kaiken olevan hyvin ja ettei meille mitään ihmeempiä kuulu vaikka just oon maannu elottomana kadulla vieraan ihmisen elvyttäessä, karanneeni sairaalasta...ja...

Nyt sairastuttuani tähän oksenteluhässäkkään mä oon miettiny ett kuinkahan tää mun kroppa kestää oksentelun tuon kaiken elvytysjutun jälkeen. Täytyy kai vihdoin levätä ja ottaa rennosti...

Meinas unohtua kertoa, ett mun psykiatrisen puolen omalääkäri oli soittanu mulle päivällä pari  kertaa, mutt olin laittanu aiemmin kännykän täysin äänettömälle saadakseni levätä. Lääkäri oli laittanu myös tekstarin " Hei. Yritin tavoitella sinua koskien lääkitystäsi. Soitatko minulle takaisin".  Mitähän sillä on mielessä..? Täytyy huomenna soittaa sille ja selittää olevani sairaana ja siks en puheluihin vastannu. Hah, taas mä huomaan ett mulla tulee tosi kova tarve selitellä jos oo kipee!! Miks mä koen ett sairaanakin mun on oltava aina valmiina, reippaana ja selitellä väsymystä...

Ota musta kii ja vie mut pois.

Tän hetken tunnelmia, ajatelmia... kertoo just sen mitä mä haluan sanoa. Tuolta musta tuntuu.

Tänään oli taas vakauttamisryhmä ja kävin itteni kans rankan kamppailun siitä pystynkö poistuun kotoa ihmisten ilmoille ja jaksanko mä lähteä ryhmään. Istuin sängyn laidalla ja itkin. Punnittin mielessäni eri vaihtoehtoja...jäänkö kotiin..vai yritänkö lähteä...entä jos... Mietin sitä vaihtoehtoa, ett oisin jääny kotiin; Tiesin ettei se ois "järkevin" valinta sillä mun mieli ja olo oli sellanen etten mä olis tullu toimeen itteni kans. Tiesin tekeväni jotain jos jäisin kotiin ja oisin ihan yksin ajatusteni kans. Pääsin perille ryhmään ja olin jo valmiiksi mieli aivan sekasin, eikä tämän päivänen tapaaminen helpottanu yhtään  mun vointia. Ehkä jopa päinvastoin..tai sen teki yks harjotus joka tehtiin... hyi saatana, piti tietoisesti laittaa suuhun jotain...hyi helvetti..!!

Mä en kestä tätä elämän kans tasapainoilua.

Tuu mun luo ja ota musta kii. Vie mut pois täältä. Elä päästä irti.

Entistä enemmän.

En tiiä kumpaan sattuu enemmän, sydämeen vai mieleen. Oon hetki hetkeltä hiljasempi, totisempi, väsyneempi. Mä vaan oon ja elän hetkestä toiseen vaikka syvällä jossain oon jo kuollu.


Mun on paha olla.

Game over my love.

Mä en voi elää itteni kans. Se on sillä selvä. Mä en pysty elään itteni kans. Ei enää. Mä yritin enkä onnistunu. Yritin uudelleen ja lisää, epäonnistuin taas. Nyt luovutan. En palaa kotiin.

Haluan takas.

En oo pahemmin jaksanu postailla kuulumisia enkä hirveesti jaksais nyttenkään, mutt yritän saaha kirjotettua muutaman sanan. Oon väsyny, koko keho on aikalailla lopussa ja käyn hitaalla. Vaikka en hirveesti tekis mitään niin elimistö on kuin suuremmanki urheilusuorituksen tehny.


En jaksa kovin alkaa käymään tapahtumia läpi, mutt jostain syystä mun kroppa lakkas toimimasta. Ensin tuli kumma olo, sitten alko tuntuun painetta päässä, sitt en nähny mitään...kunnes taju lähti. Sitt olin lakannu hengittämästä... Haluan takas siihen tilaan...tuntuu pahalta ett olin niin lähellä päästä pois! Sen täytyy tarkottaa jotain ett mun kroppakin haluaa jo luovuttaa... Kaiken tuli sitten pilaamaan joku täysin tuntematon ohikulkija joka saatana osas elvyttää. Vittu.


Joutuin osastolle...olin tipassa ja kaikkee..kunnes karkasin.

Miks lintu ei saanu lentää...

Elimistö irtisano ittensä. Eloton...kunnes joku saatana osu paikalle ja osas elvyttää. Ambulanssin kyytiin...osastolle...

Lepakkolätkää.

Huoh...mitäs tänään. Aamuvuoro ja äkkiä kotiin, kuppi kahvia naamaan ja nyt MM-kisoja kattomaan sohvan nurkasta. Beijb on varustautunu kisajuomilla ja mä mietin mitenkö tuo olis...vai olisko tuo mitenkään. Sandels tuli myös kattoon peliä omien juomiensa kans, eli Lepakkolätkä-ilta tulossa. :)
Jos juon yhen kisaoluen, tahon toisenki...ja sitten se alkaa maistumaan vielä paremmalta... Hmm.

Nyt ei irtoo jutun juurta...palataan myöhemmin.