Lomalla takaumissa.

Tämä viikko on ollu syysloma ja oltiin pojan ja Beijben kans mökkeilemässä erittäin vanhanaikaisissa tunnelmissa. Edellisenä iltana reissuun lähtöä mä repesin ihan kunnolla. Mä olin kamala ja mulla oli järkyttävän paha olla! Mun keinot oli loppu ja sanoin hirveitä asioita, olin umpikujassa. Painelin ulos sininen pitkä huivi kaulassa jonka oon ristiny hirttohuiviksi koska se on tarpeeksi pitkä ja kestävä. Ja kai mulla on se kaulassa aina sillon ku en voi kovin hyvin...ja mä inhoon sinistä väriä!! Noh, mä päätin etten menis enää takas ja istuin jo eräässä paikassa puuhun nojaten ja huivi tiukasti kaulan ympäri... suljin puhelimenkin...

Mutt tässä mä oon. En tiiä miten ja miks, mutt oonpahan kuitenkin. Tänään kotiuduttiin mökiltä ja vaikka nautin siitä kun pääsi hetkeksi muualle, niin kaikki ei kuitenkaan menny ihan hyvin. Olin nähny mökistä ja ympäristöstä kuvia, joten mikään ei siinä mua yllättäny. Kaikkialla oli mun mielestä tosi kaunista ja vanhojen sukupolvien elämänjälki näkyi mahtavasti. Talo ja pihapiiri oli täynnä tarinoita menneistä ajoista. Mutta... vähän väliä mieliin tuli erittäin elävästi muistoja huonoilta ajoilta. Olin täysin vieraassa talossa, lattialaudat narahteli askeleiden alla ja talon ympärillä oli lähestulkoon pelkkää peltoa... Etenkin ensimmäinen yö meni peläten enkä nukkunu juuri ollenkaan. Olin varuillani koko ajan ja odotin millon tulee käsky juosta peltoon tai millon pellon toiselta puolelta auton valot alkaa läheneen ja mut haettais pois... Takaumat "myyntiajoilta" vaihteli kilpaa... yritin kaikesta huolimatta pysyä hetkessä kiinni ja uskotella aamun muuttavan kaiken paremmaksi. Se oli raskasta... En voinu kertoo Beijbelle miks en saanu nukuttua tai mitä pelkäsin. Helvetin häpeä kun se tukkii mun suun!!

Reissu on nyt takana ja postauksessa näkyvät kuvat on mökin ympäristöstä. Mun oli ensin tarkotus kirjottaa paikanpäältä, mutt en saanu tehtyä sitä.

Huominen olis vielä vapaata ja tiistaina taas terapia sekä töihin yövuoroon. Äääh...

Ystävä vai vihollinen?

Viime terapiakäynnillä puhuttiin kuolemasta. Ajauduttiin aiheen pariin aika sattumalta ja musta tuntuu, ett terapeutille tais selvitä vasta nyt kunnolla se mitä mieltä mä kuolemasta oon. Ja ehkä mä jossain määrin itekkin ymmärrän itteeni enemmän. Kun terapeutti kysy millon oon ensimmäisen kerran miettiny tai halunnu kuolemaa, niin vastasin " kun olin neljännellä luokalla. Musta tuntu sillon niin pahalta ja olin vihanen koko maailmalle kun lapsille ei myydä aseita tms. Muistan kun pyöräilin koulusta kotiin itkien...ja hoin ajatusta,"mä haluan kuolla, haluun tappaa itteni". Kuolema on tainnu aina olla jotenki mun elämänkumppani enkä mä pelkää sitä. Se on mun ystävä, ei vihollinen. Mä ajattelen kuolemaa armahduksena joka lopettais kaiken kärsimyksen."  Mä huomasin ett terapeutin teki mieli kysyä halusinko tappaa itteni just sillä hetkellä, mutt ei se kysyny. Arvasin ajan olevan lopussa siltä kertaa ja se ei halunnu niin lähellä lopetusta avata jotain tuollasta aihetta. Tarkennan tässä vaiheessa ett terapeutti ei oo ollu tietoinen mun nykyisestä itsetuhoisuudesta ja kuoleman kaipuusta. Tiiän ett ens kerralla palataan aiheeseen, mutt mä en oikeen tiiä mitä mieltä mä siitä oon.

Yks päivä katoin Yle Areenasta dokumentin Perhosen kohtalo joka oli todella ajatuksia herättävä. Ohjelmassa seurattiin itsemurhan tehneen tytön paerheen ja ystävien elämää tämän kuoleman jälkeen ja just sen takia halusinki sen katsoa jotta pystyisin näkemään itsemurhan toisestakin näkökulmasta. Mä ymmärsin sen kuolleen tytön oloa, tuntu aivan kuin sen päiväkirjamerkinnät olis otteita mun ajatuksista. Vaikka ei sais, niin kuitenkin musta tuntu hyvälle kun joku toinen on tuntenu samoja tunteita joiden kanssa ite koitan kamppailla. Kyllä mä itkin ohjelmaa kattoessa ja olin todella pahoillani ettei Delphine saanu apua. Olisko Delphine voitu pelastaa..?

Mitä kuolema oikeastaan on...

En tiiä palaanko näille sivuille enää enkä tiiä edes sitä mitä teen. Oon risteyksessä jonka molemmat suunnat tuntuu vievän umpikujaan.

Helvetin huono hetki. Onko sillä paskaakaan väliä kuin huonosti mä voin...kuka sen huomais?!?! Ketä vittu kiinnostais?!?!!  Oon niin täynnä kaikkee ja nyt kaikki kuohuu yli.

Treeniä mielelle ja keholle.

Pakko kirjotella kuulumisia taas välillä. Blogin avaaminen on käyny mielessä päivittäin, mutt jostain syystä mä oon alkanu vähän "jännittään" tänne kirjottaminen ja joskus oon jääny miettimään mitä ja kuinka paljon mä haluan kertoa...ja sitt oon jättäny kirjottamatta. En osaa sanoa mitä mä pelkään tai mikä mut saa mietteliääksi asian suhteen, se vaan on niin. Yritetääs kuitenki...

Teatteriharjotuksista on tullu mulle yks tosi tärkee henkireikä. Se on mielettömän turvallinen olo kun pääsee hetkeksi pois tästä todellisuudesta ja koko se teatteriporukka on yhtä outoa kuin mä joten sovin sinne ku nyrkki silmään. :) Siellä mä voin olla rauhassa ja vapaasti oma itteni, vaikka toisaalta taas oonki joku muu. Viime tiistaina sain tietää roolini tulevassa esityksessä joka tulee nähtäville keväällä. Sanoisinko, ett rooli osu ja uppos enkä malta odottaa ett pääsen kunnolla työstään hahmoa!

Oon kuluttanu paljon aikaa myös salilla sillä oon taaskunnolla muistanu mitä helkutinmoinen treenaaminen tekee mun mielelle; jumalallisen hyvää. Salilla jossa käyn on mahollista käyä samaan hintaan kaikissa ryhmäliikuntatunneilla ja oon kokeillu paria uutta juttua aina kun aikataulu sopii mulle. Huomenna menen kokeileen bodypumppia. Pienellä jännityksellä ootan mitä kroppa siitä sanoo :) 

Ja terapia...sielläkin on tullu käytyä. Tapaamiset on tosi rankkoja ja ollaan käyty yhä enemmän vuoropuheluita mun osien välillä ja kamppailen niiden kanssa myös kotona. Musta tuntuu, ett mitä pidemmälle terapia etenee, niin sitä voimakkaammin tietyt osaset laittaa vastaan eivätkä todellakaan halua tulla autetuksi. Tasapainoilu siis yhä jatkuu ja silmän räpäyksessä persoonan osa vaihtuu pienestä lapsesta vittuilevaan murkkuikäiseen. 

Tällasta pientä tällä kertaa. Mukava kun kävit lukemassa <3

Tuuliajolla.

Mielessä pyörii niin monet asiat ja joudun kunnolla kamppailemaan pimeyttä vastaan. En tiiä painaako mun mieltä joku tietty erityinen vai mitä, mutt jotenki tuntuu ett kaikki asiat vaatii niin paljon ponnisteluita. Ihan jopa kaikki arkipäiväiset jutut on raskaita ja jo pelkästään hetken iloisuus verottaa jaksamista. Mä oon kuitenki yrittäny kahlata eteenpäin ja vaikka ihmiset kuin on hokenu auttavansa, niin mä koen rämpiväni yksin. Tai sitt mä vaan vaadin niin paljon tsemppausta ja tukea ett se on liikaa...en tiiä... Välillä musta on tuntunu niinkin, ett koen pärjänneeni tähänki asti "näin hyvin", oon hengissä ja oon saanu itteni mukaan teatteriryhmään sekä liittyny kuntosalin jäseneksi ja muuta, niin enhän mä edes tarvi ketään.  (valetta)  Musta tuntuu, ett oon koko ajan kiukkunen, väsyny, äkäinen, surulinen, kiukkunen, äkäinen, alakuloinen, surullinen ja pinna on todella lyhyt. Tuntuu myös, ett aistit on jotenkin ylikorostunu ja oon herkillä, esim. mä en kestä hirveesti mitään melua tai ääniä kun alkaa keskittyminen herpaantuun ja kiukku kasvamaan kun tuntuu ettei tilanne pysy hallinnassa enkä myöskään kestä epäsiisteyttä/ -järjestystä, kiirettä, kirkkaita/ nopeita valoja tms. Se on ku menettäis kontrollin kaikkien asioiden suhteen ihan kokonaan eikä pysty enää oleen varuillaan. Tämän kuun lopulla, kun koululaisillakin on syysloma, me vuokrattiin sellanen vanha maatilatyylinen talo pihasaunoineen ja järvineen ja sinne olis tarkotus lähtä akkuja lataamaan. Ootan sitä tosi paljon sillä haluan rauhaa ja aikaa nauttia hetkestä. Siellä voi soudella, kalastella, grillata, ulkoilla ja ja ja ja... ja tietenkin koiratkin tulee mukaan. Kumpa toi aika vaan menis eteenpäin ja pääsis jo hetkeksi pois tästä hässäkästä.

Huomenna on taas terapia ja ajatuskin siitä hermostuttaa. Tapaamiset ei enää oo mitään kevyttä kenttäviihdettä vaan se todella tuntuu luissa ja ytimissä, vie voimat ja muuttaa käsitystä maailmasta ja elämästä. Ehkä mua ahistaa myös sekin ett usein oo terapiassa huomannu, muistanu tai ymmärtäny jotain joko itestäni, muista tai menneisyydestä joka sitt on vieny pohjan jalkojen alta. Sitä ei ikinä voi tietää miten terapia menee ja mitä käydään läpi.

Katoin aiemmin telkkarista Kadonneen jäljillä-ohjelmaa ja siinä ne etti perheenjäseniään...ja samalla kuuntelin kun Beijb puhu vieressä puhelimeen siskonsa kans. Tuntu ikävälle...ja taas koin olevani yksin ja tuuliajolla.