Joku toinen kerta.

Mä oon tajunnu tänään jotain. Se ei tunnu hyvältä.Itseasiassa se on helvetin musertavaa. Oon tajunnu, ett mä oon se ihminen joka otetaan käyttöön sitten kun ei oo mitään muuta. Mä oon se jolle löytyy aikaa "sitten toisena päivänä". Mä oon se joka tulee mieleen "sitten joskus myöhemmin". Tajusin, ett mä oon ihmisille olemassa "joku toinen kerta". Mä en jaksa sitä enää. Mä en jumalauta aio olla enää kenenkään varasuunnitelma ja anoa ihmisten huomioo vuoronumerolappu kädessä. Haluaisin niin kovasti kysyä joltain ihmisiltä, ett onko niillä hajuakaan miltä tuntuu kun sivuutetaan joka asiassa. Se sattuu syvälle ja palauttaa takaisin maan pinnalle mieli yhä nöyrempänä. Se osoittaa ettei merkitse yhtään mitään, ettei sulla yksinkertasesti oo mitään väliä.

Jos sulla on vieressä tai jossain joku ihminen joka on sulle tärkeä, kerro se hänelle. Näytä sun läheisille kuinka paljon heijän olemassaolo sulle merkitsee. Elä pidä ketään tai mitään itsestäänselvyytenä, sillä usko mua kun sanon ett jonain päivänä kaikki voi olla liian myöhästä. Jonain päivänä, kun oot ensin miettiny soittavasi "sitten joku toinen päivä", viimein tartut puhelimees ja hetken hiljaisuuden jälkeen sieltä vastataan monotonisella äänellä "numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä, olkaa hyvä ja tarkistakaa numero". Sitten kun "joskus vähän myöhemmin" haluat olla toisen lähellä tai viettää aikaa yhessä saatkin huomata eläväs elämää ilman tuota ihmistä. Huomaat hänen menneen pois vasta sitten kun hän on jo liian kaukana.

Taistelusta armoon.

Taistelen. Mulla on vapaa viikonloppu töistä...poika lähti joukkueensa kans pelireissulle Tampereelle. Mulla siis on aikaa...aikaa olla itteni kans. Se ei kuulosta hyvältä. Sairas mieli kuiskii mun oikealta puolelta "nyt on sun hetki, nyt me tehään se, tätä me ollaan ootettu". Ja mä tiiän sen, tätä oon oottanu. Tasapainottelen kaikkien osieni välillä eikä mulla oo pienintäkään arvausta siitä mikä heistä vetää pisimmän korren. Toisaalta mä oon niin loputtoman väsyny tähän kaikkeen, turhaan uskomiseen ja toivomiseen ett se olis suuri armahdus päästä lopulta pois. Mutt toisaalta...jos oottaisin hetken vielä. Mistä siihen voimia kun entisetkin on jo loppuun kulutettu...voi helvettiiiii....

Päivät mulla on menny vähän paremmin vaikka oon jatkuvasti taistellu harhamielen tarjoamia "totuuksia" vastaan. Iltaisin iskee epätoivo ja yö tuo tuskan mukanaan. Repeilen itkemään vähän väliä, mutt oon lähes aina onnistunu haalaamaan itteni vessaan tai jotain. Mä en pysty enkä halua näyttää ihmisille kuin muhun sattuu. Ennemmin rakennan paksun muurin takas mun ympärille ja pidän ihmiset kaukana oikiasta Jokusesta.

Kielletty asento.

Reissu meni hyvin vaikkakin onnistuin saamaan mukaani oksennustaudin ja kotimatka meni pysähdellessä ja oksentaessa tien viereen. Sama tahti jatkui kotona koko yön. Suuhun ei voinu laittaa mitään sillä ne tuli pian pihalle. Palataan tuohon asiaan vähän myöhemmin...



Kun oltiin vasta matkalla Tampereelle niin ajettiin sinne tällä kertaa eri reittiä ja välillä musta tuntu tosi pahalle kun tuttuja paikkoja vilisi ohi ja teiden varsilla näky tuttuja kylttejä. Tuttuja paikkoja niiltä ajoilta jolloin olin "markkinatavaraa". Vaikka mun sisällä myllersi ja teki mieli kiljua haluavani äkkiä pois, niin sain peiteltyä tunteeni. Taisin mä hymyillen kertoilla mikä paikka oli tuttu ja missä paikoissa oltiin pyöritty. Ehkä mä sillä koitin uskotella itelleni ettei ne asiat enää satuttais tai vaikuttais muhun. Mutt kyll ne vaikutti. Kaikki kosahti mielenpäälle kotiin palatessa jota toi oksentaminen vaan pahensi.

Joka ikinen kerta kumartuessani pöntön päälle mä tunsin sen kuristavan tunteen kurkussa, tuntu ett tukehun. Yökin sitä pahaa oloa ja saastaa joka oli liannu mut. Mieli ja keho oli palannu menneisiin. Dissosioin voimakkaimmin mitä pitkiin aikoihin. En ollu tämä aikuinen mä vuonna 2016 vaan elin ja tunsin ne teot mussa erittäin voimakkaana. Tunsin ne valuvat mällit jalkojeni välissä ja oksennus oli verensekaista moskaa... Kuulin naurut korvissa ja kipu sai mun kyyneleet valuun. Vessasta ulos tullessa mä häpesin olemistani. Vaikka mä näin ett oon omassa kotona ja poika ja Beijb on myös siinä, niin silti mä olin jossain muualla. Pelkäsin... Olisin halunnu pesulle mutt keho oli niin voimaton etten jaksanu! Sohvalla maatessa halusin peittää itteni peiton sisään ja olla näkymätön jottei kukaan enää koskis muhun. Mä en pystyny käsittään Beijben olevan sohvan toisessa päässä...en pystyny ymmärtään olevani turvassa. Yölääkkeistä ei ollu paljoa apua sillä ne ei pysyny sisällä. Oli pakko mennä sänkyyn ilman mitään. Enkä mä peloltani ja häpeältäni pystyny sanoon mitään siitä kuin paha olla mun oli henkisesti. Yöllä heräsin 01.42 ja kaikkialla oli aivan pimeää ja hiljasta. Mua pelotti!! En uskaltanu jäähä makuuhuoneeseen vaan hiivin hiljaa olkkariin peittoni kans. Haalasin sohvan viereen ämpärinkin ja laitoin telkkarin äänettömänä päälle jotta en tuntis olevani yksin. Se ahistus oli kamalaa... Ei helvetti ihmisen kuulu pelätä noin omassa kotona!

Selvitessäni yöstä mua hävetti entistä enemmän. Olin yhä täysin voimaton ja väsyny, mutt mun sisällä joku kilju "KOITA NY SAATANA RYHDISTÄYTYÄ, SAATANAN LAISKA PASKA, NOUSE, NOUSE, NOUSE!!!" Mä en jaksanu mitään, makasin vaan lähes koko päivän. Mutt sisällä kävin armotonta taistelua...



Tänään terapiassa puhuttiin asiasta ja terapeutti kysy "liittyykö makuuasentoon sulle jotain pahaa?" Hymähdin vaan. Enempää ei puhuttu siitä asiasta. En ollu kuulemma valmis. " Oonko koskaan", mä mietin. Terapeutti autto mua ymmärtään omia reaktioita ja tuntemuksiani. Nyt mä ymmärrän vähän paremmin sitä miks mun on vaikea antaa itteni levätä, sairastaa, nukkua...



Mutt entä ku en pysty hyväksyyn itteäni tällasena? Miten joku voi koskee mua ilman vastenmielisyyttä? Miten mä pystyisin unohtaan?

Lomalla koko mieleni kanssa.

Täällä ollaan, Tampereella. Viime yö meni järkyttävien unien parissa jaa aamulla olin silmät ristissä ku piti nousta. Matkalla pysähyttiin Hra Keskisen Tuurin kyläkaupassa josta mun oli tarkotus ostaa itelleni huomisiin anopin synttäreihin vaatetta. Se osottautu astetta hankalammaksi tehtäväksi sillä A: mä vihaan shoppailua itelle B: en tuntunu löytävän mitään muuta kuin Marimekkoa ja C: oon pihi itteäni koskevissa asioissa. Mutt jotain sieltä löyty ja selvittiin ulos.

Jotenki musta tuntuu, ett mun on parempi hengittää kun pääsin pois kotoa, kaiken keskeltä joka on muistoja täynnä. En mä edelleenkään hihku elämänhalua, mutt kai mä ajattelen olevani hetken "rauhassa" itsemurhalta koska en mä sitä voi täällä tehä. Ajatus pyörii mielessä jatkuvasti, mutt jollain tavalla on turvallisempi olla ku en voi tarttua puukkoon ja viillellä, enkä miettiä mihin ripustaisin köyden ja itteni sen jatkoksi enkä voi suunnitella lenkille lähtöä ja kävellä järveen. Kuulostaa ett aivan ku mä täällä ollessa oisin turvassa iteltäni. Nyt aloin miettiin, ett kuinka sitten ku sunnuntaina palataan tuttuun kaupunkiin, tuttuihin kuvioihin ja omaan sairaaseen elämään...

En uskalla ajatella asioita huomista pidemmälle ja ehkä mun ei pitäiskään. Parasta on mennä ihan pienin askelin... Nyt yölääkkeet suuhun ja valmistautuminen varmasti ihanaan yöhön.

Miksi dinosaurukset katosi?

Pari päivää on kahlattu eteenpäin. Mun koko keho on aivan lopussa, lähes puutunu. Ja mun mieli...pimeämmäksi menee. Mä en juurikaan jaksa puhua yhtään mitään töiden ulkopuolella jossa mun täytyy olla "ulospäin suuntautunu" ja niin hiton skarppina. Töistä lähtiessä mä aivan kuin sammutan itteni ja kaikki se paha valuu takas mun harteille ja jatkaa kuristamistaan. Mä en jaksa olla, mun voimat ei riitä! Ja päivästä toiseen mä kelaan yksin omassa päässäni näitä asioita ja se lisää epätoivoa entisestään. On ristiiriitaista, ett samalla ku haluan käpertyä yksinäisyyteen niin joku pieni mun sisällä huutaa apua vaikkakin tuntee sanoinkuvaamatonta häpeää. Ja nyt mä itken...

Viime postauksen mieliala oli sekoitus jotain eläimellistä paniikkia siitä ett kaikki paha todellakin tapahtuu uudelleen ja lapsenmielistä neuvottomuutta. Olin (ja osa musta on yhä) sitä mieltä ett kohta romahtaa ja lopullisesti eikä mulla oo mitään keinoa selvitä. Muhun tulee sattumaan. Ja samaan aikaan ku mä taistelen noiden kahden välillä niin saan kuulla kuinka hankala mua on ymmärtää, ja miks en puhu ja huoh, huoh, huoh. En mä itekkään itteäni ymmärrä enkä todellakaan nauti tästä! Jos mä voisin niin oisin mielelläni joku muu. Mun sisällä riehuu niin monta eri ikäistä traumatisoitunutta persoonan osaa etten mä valitettavasti osaa pitää kamppailua kokonaan sisällä. Ja tuo kaikki todellakin vaikuttaa mun käytökseen, etenkin negatiivisesti.

Mulla on nyt muutama päivä vapaata ja mulla oli muita suunnitelmia, mutt mun ei anneta jäädä kotiin. Beijben äitillä on yllätys-synttäripippalot ja mun täytyy lähtä sinne.Poika jää kotiin koiravahdiksi mumminsa kanssa. Huomenna siis auto kohti Tamperetta ja siellä ollaan viikonloppu. Mun kuuluis olla ilonen, mutt en pysty. Vaikka tiiän pääseväni hetkeksi pois tästä arjesta niin ei mun ongelmat mihinkään katoa, ne on koko ajan mun kans. Ja mä joudun tulemaan toimeen niiden kans viereiden ihmisten keskellä kestohymy kasvoilla. Ne on kaikki mukavia ihmisiä, en mä sitä. Mun vointi ei vaan oo hyvä juuri yhtään mihinkään.

Terapiassa keskiviikkona sain sanottua olevani totaalisen väsyny tähän itsesyyttelyyn ja itteni rankaisemiseen kaikesta. Mä todella syytän itteäni kaikesta ja sain annettua terapeutille esimerkit yhen viikon ajalta ja mitä kaikkea olin vaatinu iteltäni. Terapeutti kuunteli ja sano hiljaa "ja dinosaurusten sukupuuttoon kuoleminenkin on sun syytä". Niin se mun sairaassa mielessä varmasti onkin. Terapeutti kerto, ett kun sen tytär oli ollu pieni ja sitä oli moitittu sen tehtyä jotain kiellettyä, niin tyttö oli purskahtanu itkuun ja huutanu olevansa tyhmä ja tekevänsä aina kaikki väärin ja varmaan dinosauruksetkin kuoli hänen takiaan. Terapeutti pyys anteeksi kun oli tuonu omia asioitaan esille, mutt sano ett halus kertoo mulle tuon. Mä mietin tuota yhä.

Mua ahistaa kun tunnen pettäneeni itteni kun lähen Beijben mukaan. Ja sitt taas tunnen syyllisyyttä siitä kun jätän pojan kotiin. Syyllisyyden kehä siis jatkaa yhä pyörimistään ja vauhti kiihtyy. En uskalla ajatellakkaan mitä tulevasta yöstä tulee...

Nyt oon päätökseni tehny. Kuten oon terapiassa oppinu, niin kaikella on alku ja loppu.

Oravanpyörä.

Yritän saaha purettua tätä oloa edes vähän tänne sivuille jotta saisin pidettyä itteni paremmin kasassa. Heikolta se näyttää, mutt yritetään.

Pahinta on yksinkertaisesti tää kevät. Kaikki äänet, auringonvalo, lintujen laulu...jopa ulkoa kantautuvat autojen ääni tuottaa mulle helvetillista ahistusta ja saan tehä mielettömästi töitä jotta saisin piettyä itteni tässä päivässä, vuodessa 2016. Mutt aivan kuin pakosta mä vajoan vuoteen 2013....ja siellä mun ei oo hyvä olla. Sitä tunnetta vielä pahentaa nykyhetken asiat jossa oon oikiasti menettäny lapsuuden aikaisen perheeni. Jo lapsena opittu hylätyksituleminen ja pelko yksinjäämisestä uusiutuu ja tulee todeksi. Samaan aikaan mun pitäis nykyhetkessä kamppailla traumojani ja menneisyyttäni vastaan, mutt se tuntuu mahottomalta koska en koko aikaa tiiä mikä on todellista just nyt. Mä en siis aina tiiä mikä tapahtuu nyt ja mikä tulee menneistä, mä en tiiä mikä on mun mielen tuottamaa harhaa.

Kaikista pahinta on herätä uuteen päivään ja nähä pienikin pilkahdus kirkasta valoa jostain verhon välistä. Se on joka ikinen kerta kuin isku sydämeen. Ja siitä tunteesta on todella vaikia lähtä kahlaamaan päivää läpi. Ulkona ollessa, esim. koiria lenkittäessä mä muistan niin selvästi miltä tuntu kävellä itkien kauppaan hokien mielessä "mun täytyy tehä näin, kaikki ihmiset käy kaupassa..." vaikka ainoa mitä halusin tehä oli laittaa itteni köyden jatkoksi. Kaikki se hiekan kahina kengissä...tuulen vire kasvoilla...se on tuskaakin pahempi olotila. Kun katsonkin takapihalle ja mietin pihan kuntoon laittamista, se saa mut hermostuun. Mä rakastan kukkia ja puutarhatöitä, mutt nykyään nekin on erittäin voimakkaita triggereitä. Kun istun tässä tutulla paikallani sohvan kulmassa ja katon ikkunasta ulos, mua alkaa ahistaan ja tuntuun siltä etten voi ajatellakaan ulos menoa. En tiiä miten selviäisin taas tämän päivän läpi.

Yöt mulla menee hirveiden unien parissa. Ne on todella paljon raastavampia kuin yleensä painajaiset on. Ja sellaisten unien jälkeen ei uuteen päivään astuminen oon mitenkään helppoa. Tää on siis yks helvetillinen oravanpyörä.

Mä en osaa nähä itessäni mitään kamppailemisen arvoista. Mä en osaa ajatella, ett jonain päivänä asiat olis paremmin. Ei ne voi olla sillä en mä tiiä muunlaista elämää kuin tällanen. Ja ihmisiä häviää mun elämästä samaa tahtia mitä mun voimat vähenee. Mä ajattelen ett se on merkki siitä ett menen väärää reittiä koska mua rangaistaan. Tai jotain tässä on vikana koska mitä pidemmälle käsittelen asioitani niin sitä enemmän tulee paskaa niskaan ja pahoja asioita tapahtuu. En edes muista millon mulle olis tapahtunu jotain hyvää... Kumpa osaisin ees puhua asiasta, mutt jou tukkii mun suun, joku mun sisällä ei anna mun puhua. Haluaisin huutaa apua ja käpertyä pieneksi hoidettavaksi, mutt ei. Joku mun sisällä sanoo ett ainoa pelastus on kuolema. Mun elo täällä tulee jatkumaan tällasena. Niin se sanoo. Ymmärtääköhän tästä mitään...

Tässä on liian paljon asioita käsiteltävänä. En pysty hoitamaa itteäni ja samalla taistella arjessa tasapainoillen harha-ajatusten ja pelkojen keskellä. Mä pelkään. Ihmiset sanoo ett mun täytyy jatkaa eteenpäin, mutt ei kenelläkään oo neuvoja miten niin voisin tehä. Mä en tiiä miten se on mahollista! En mä tiiä miten tulla toimeen kaiken pahan kans ja vieläpä uskoa johonkin parempaan.

Niin raastavan tuskallinen olo. Ei enää muuta sanottavaa.

Muistojen tuntemuksia kehossa.

Eilen en saanu itestäni irti mitään, en siis myöskään päässy salille purkamaan ulos sisällä kiehuvaa paskaa. Ja sen vaikutuksen huomasin. Mun oli todella vaikia hallita tunteita ja olotilaani! Mutt en myöskään pystynyt kuvitteleen ulos menoa tai muutakaan puuhaa, pystyin vaan olemaan just siinä. Ja sekin meni huonosti. Tein sen...viilsin. Pitkän tauon jälkeen tartuin lempipuukkooni ja viilsin. Jumalauta se tuntu hyvälle. Se on niin outoa ett miten sen jälkeen hengittäminenkin tuntuu helpommalta. Terapeutti on sanonu mulle  aikoja sitten ett mun mieleen ja kehon sisään on jäänyt paljon tukahdutettuja tunteita jotka etsii ulospääsyä. Se sano, ett esim. kaikki kykenemättömyydet puolustaa itseä on jääny kesken/kokonaan tekemättä silloin aikanaan ja siks mä nyt reagoin kehollisesti niin voimakkaasti käydessäni menneisyyden asioita läpi. Mulla on siis tarve saattaa liike/puolustautuminen loppuun ja siks tunnen niin suurta mielihyvää kaikesta liikunnasta jossa saan rääkätä itteni loppuun, juosta ylämäkeen tai sitt nyrkkeily tai kunnon salitreeni jalkaprässeineen. Ei oo parempaa...paitsi viiltely.

Aamulla olo jatkui samoissa merkeissä. Yritin "pärjätä" mutt pian mä jo itkin sohvan kulmassa pahaa ooloani ja mielessäni rukoilin poispääsyä. Mun elämänhalu on todella minimissä, lähes aina kokonaan kadonnu. Mä mietin itsemurhaa päivittäin. Se olis vapautus tästä tuskasta.

Ai niin. Huomasin itestäni jälleen yhen mielenkiintoisen piirteen. Mä siis oon nyt sairaslomalla, olkapääni takia. Olkapäässä on joku jänne tulehtunu ja vähän revenny josta johtuen se hiertää olkaluuhun. Noh, mähän ostin itelleni kuukausikortin läheiselle kuntosalille vajaa kolme viikkoa sitten ja täten siis "tuhlasin" itteeni rahaa. Kipeästä olkapäästä huolimatta mä oon tänäänkin käyny salilla (eilen siis en) ja tehny salitreeniä (en kylläkään oo rasittanu olkapäätä) koska RAHAA EI SAA TUHLATA ja jos en syystä tai toisesta kävis salilla niin sittenhän mä olisin käyttäny itteeni rahaa aivan turhaan. Se ei siis oo vaihtoehto! Tää on ensimmäisiä kertoja ett voin itteni hyväksi tehä jotain joka maksaa ja siinä on mulle oppimista aivan tarpeeksi. Tuhlaamaan mä en ala. En halua olla itserakas minä minä minä. Oli mielenkiintoista huomata tuon piirteen olevan mussa yhä noin syvällä.

Mitähän mä vielä... Yölääkkeet pitäs heittää suuhun ja kai taas jossain välissä miettiä sänkyyn menoa. Oon nyt viime aikoina joutunu ottamaan yöksi tarvittavista Oxaminia normitabujen lisäksi. Ahistaa niin mahottomasti ajatella yötä, sitä hiljasuutta ja pimeyttä ja vähitellen sarastavaa uutta aamua...

Ei aamu ole tervetullut.

Harha-ajatukset piinaa mua ja ne voimistuu hetki hetkeltä. Sateen ropinaa kuunnellessa mä tajusin sen...kaikkea ei voi huuhdella pois. Vesi ei pese kaikkea puhtaaksi. Mun elämä tulee olemaan tätä harhapaskaa joka on mulle valitettavasti totisinta totta. Mä en kestä tätä. En helvetti vie kestä!! Mun sisällä kiehuu, pian mä räjähän. Sitt kaikki on ohi. Viimeinkin. Ehkä tuleva yö voisi olla se viimeinen, ehkä aamu ei enää sarastaisikaan. Sitä mä toivon, koko sydämestäni.

Sulla on vapaus valita.

Eilen illalla kyyneleet jälleen virtas. Olin kamalan ärsyyntyny kysymyksestä "mikä nyt on". Se saa mut tuntemaan itteni häiriköksi joka olemisellaan saa toisen vihaiseksi. Se tuntuu aivan kuin lapsi olisi yrittänyt epätoivoisesti saaha huomiota vanhemmaltaan ja lopulta kyllästyttyään kitinään vanhempi tiuskaisee: no mikä helvetti sulla nyt on?!" Mä oon yrittäny ajatella ettei "mikä nyt on" -kysymys nykyaikana tarkota mitään negatiivista vaan toinen haluaisi vaan tietää mikä mulla on. En oo siinä kuitenkaan onnistunu. Tai ehkä kysymys on niin laaja ett siihen on vaikee vastata. Monesti on tuntunu ett toinen on kokonaan unohtanu mun käyvän läpi rankkoja aikoja ja ett mun täytyy alkaa kertomaan kaikki aivan alusta. Ja se taas väsyttää ja turhauttaa.

Mitä mä sitt haluaisin? Ymmärrystä. Mä haluan ihmisen ymmärtävän mulla olevan erittäin raskasta just nyt ja ett se vaikuttaa mun mielialaan, jopa niin paljon ett näen kuoleman parempana vaihtoehtona kuin elämä ja kamppailun jatkamisen. "Mikä nyt on"- kysymyksen tilalla olisin halunnu kuulla vaikka "sulla on varmasti ollu raskas päivä, haluaisitko puhua siitä" "haluaisitko kertoo miks itket" "mä tiiän ett sun on vaikee puhua, mutt muista ett mä oon valmis kuunteleen heti kun pystyt puhumaan" " muista että voit aina puhua mulle" tai ihan mitä vaan joka ei saa mua tuntemaan itteeni häiriöksi ja siltä ett oisin tahallani hankala. Mä halusin hetken ymmärrystä ja tuntea, ett toinen kuuntelee mielellään vaikka asiat ei kauniita oliskaan ja ett muhun uskotaan. Vaikka ei pystyis mitään muuta tekemään niin mua ois pystyny auttamaan uskomalla mua ja sitä ett menneet asiat on todella rikkoneet mut. Mä en oo huomionhakuinen. Ei, vaan mut on hylätty,yksin jätetty, myyty, raiskattu toistuvasti, hakattu toistuvasti, unohdettu, seksuaalisesti hyväksikäytetty jne. Ne asiat on mulle helvetin todellisia. Tieto siitä ett joku uskoo mua ja uskaltaa seisoa mun vierellä olis antanu korvaamatonta tukea.

 Mutt kaikista pahinta on se ettei sano tai tee mitään, on kuin ei huomaiskaan. Siitä mä oon saanu jo tarpeeks näiden lukemattomien vuosien aikana. Pahalta tuntuu myös syyllistäminen ja sanominen ettei tää oo muillekkaan helppoa. Mä tiiän kuinka pahan olon teen muille ja kuinka raskasta tää voi olla, elkää sitä mulle erikseen sanoko. Se saa mut tuntemaan itteni saamattomaksi kun en pysty paranemaan tarpeeksi nopiasti vaan hankaloitan mun ympärillä olevien elämää ja teen sen mahottoman raskaaksi. Se ei todellakaan oo mun tarkotus. En haluais kuulla "mikset koskaan puhu, miks aina tiuskit, miks oot aina omissa oloissas." Olin toivonu ymmärrystä tässäkin asiassa. Mun on vaikia puhua koska mä vasta opettelen avautuun omista asioistani ja oon elämäni aikana oppinu ettei keneenkään voi luottaa. Nuo asiat tekee puhumisen hitusen hankalaksi. Olishan se helpompaa mullekkin jos omista asioista puhuminen sujuis automaattisesti ja sanat olis heti saatavilla.

Edelleen mä sanon, ett en mä tätä kaikkea oo itelleni halunnu. En mä oo halunnu elämästäni tällasta ja käyä läpi kamalia asioita. Nää asiat on mulle laitettu ja joko mä kamppailen elämän itelleni takasin tai sitt en. Mutt hei, sulla on vapaus valita uskotko sä muhun ja seisotko sä mun vierellä. Mä en pakota sua. Mä en enää jaksa huudella ihmisten perään ja kinuta ihmisiä huomaamaan mut. Mä unohan ne jotka tekee mun olon huonoksi.

Niin se vaan menee.

Mitä lapsena opin...

Mitähän mä kertoisin. Hyvin ei mee edelleenkään vaikka niin oon varmaan onnistunu mut nähneitä ihmisiä huijaamaan. Mulla on monta kertaa käyny mielessä avata blogin sivut, mutt joku on estäny. Ehkä mä en enää vaan pysty täysin luottavaisin mielin tänne avautuun ku tieto blogista on levinny. Se painaa mun mieltä joka ikinen kerta ku kirjaudun bloggeriin sisään. Ja ehkä mä oon samalla helvetin vihanen siitä, ett tyypit imee musta tietoa ja arkoja asioita mutt eivät kuitenkaan halua/suostu/uskalla tai koe tarpeellisena puhua mun kans asiasta. Mä oon yhä loukkaantunu ja muhun sattuu... mutt kuten mulle on sanottu, niin nyt ollaan tasoissa. Mä en uskalla avautua kuin pikkusen pintapuolisesti. Toistan siis jo lapsena opittua tapaa; pidän kaiken sisälläni.

Viime aikoina oon viettäny paljon aikaa yksin. Terapeutti oli huolissaan ku kerroin ett mun on helpompaa olla yksin kuin olla ihmisten kans. Valitettavasti mä pelkään kaikkia, jokaista ihmistä. En pysty päästään ketään "lähelle" mua. Mun on niin paljon helpompaa kaivautua sohvan kulmaan ja rukoilla köyttä kaulan ympärille tai mennä yksin salille tai kattoo leffaa kuin treffata kaveria tai jotain. Kulunut vuosi on vieny multa ihmisiä liian paljon ja oon menny niin rikki ettei kaikkia palasia oo enää ees mahollista löytää. Vaikka mä selviäisin itsetuhoisuuteni kans niin mä pahoin pelkään ettei musta koskaa tuu pientä osaakaan siitä mitä oon joskus ollu. Oon niin hukassa ja peloissani etten mä uskalla olla näkyvä. Muhun sattuu niin paljon joten haluan olla piilossa niin ettei kukaan pääse mun lähelle. Ei koskaan enää. Surullista, sillä samalla mä kaipaan tulla halatuksi, hoivatuksi, lohdutetuksi. Mutt mä en voi antaa niin tapahtua. Mä nään siitä unta joka yö, mutt todeksi mä en anna sen tulla.

Miks elämästä on tullu tällasta..?

En saa piettyä itteeni kasassa. Mä päästän irti.