Erillainen. Vääränlainen.

Oon pari kertaa alkanut kirjottamaan, mutt ei onnistunu. Nytkin oon tuijottanu tyhjää ruutua ja miettiny jaksanko kirjottaa. Asiaa olisi, mutt voimia ei. Musta kuitenki tuntuu ett pakko saaha ees vähän purettua tätä vyyhtiä jotta se ei pääse kasvamaan liian ja sitten kynnys kirjottamiseen kasvaa entisestään.

Eilen oli terapia ja käytiin edellisen kerran asioita läpi ja sen herättämiä reaktioita ja ajatuksia. Eilinen oli myös viimenen terapia ennen kesätaukoa. Nyt siis edessä 5 viikkoa ilman terapiaa. Odotan sekä innolla että suurella pelolla. Saan hetken olla rauhassa asioiden vatvomiselta, mutt entä sitt ku en pääse purkamaan paskaa ja pahaa oloa mihinkään? Entä ku en pysty näkemään itteäni vahvana vaan oon osieni vietävissä ja annan niiden tuhota mut? Entä ku tarvisin voimien latautumista ja paikkaa jossa tuun täysin ymmärretyksi ja tunnen itteni normaaliksi? Terapiassa mä en antanu näkyä noita ajatuksia vaan esitin reipasta. En halunnu sen luulevan mun olevan jotenki "onneton luuseri".

Parina viime kertana ollaan terapiassa käyty läpi mun hylätyksi tulemisen pelkoa. Oon puhunu  paljon lapsuudessa tapahtuneista mitätöinneistä, täysin huomiotta jättämisestä. Terapiassa siinä ääneen puhuessa mä yhtäkkiä tajusin kuinka mut on kasvatettu olemaan hiljaa ja näkymätön. Mulle on sanottu usein olevani vääränlainen ja siitä johtuen en saanut jotain kuten sisko sai. Mä olin pyöreämpi, rumempi, hankalampi. Eikä mikään ollu mua varten. Ja jopa koulurepusta sain tuntea huonoa omaatuntoa. Samaan aikaan kuunnellessani moitteina vääränlaisuudestani mun itsetunto hajos sirpaleiksi ja nykyään en anna itelleni minkäänlaista ihmisarvoa. Muistan kuinka lapsena olin valmis tekemään ihan mitä vaan jotta olisin tullut huomatuksi, rakastetuksi! Mutt ei mua ollu niille olemassa. Ja sen tajuaminen sattuu! Mä mietin ja mietin, ett mikä mussa oli niin erillaista ettei muhun voitu "tuhlata" aikaa, rahaa tai rakkautta, jotain edes? Mä reppana jopa opettelin 9-vuotiaana käärimään äitille baarisätkät jotta saisin kuulla kehuja, ja jumalauta mä tunsin itteni hyväksi tytöksi kun äiti mua kännikavereilleen kehu. Krapulapäivänä mua ei enää taas ollutkaan. Ensin mut lapsena mitätöidään, sitten rikotaan...ja lopuksi myydään.

Pahoittelen sekavaa tekstiä, tää kaikki on sekasin mun päässä ja tälläkin hetkellä  mua ahistaa aivan  mielettömästi. Tekee mieli viiltää sillä musta tuntuu sen olevan ainoa keino jolla voin vihaa jotenki edes hallita. Mä oon niin hukassa! En tiiä yhtään kuka oon enkä uskalla luottaa kehenkään niin paljoa jotta pyytäisin apua!

Mä oon tajunnu, ett mutt on kasvatettu viihdyttämään, hoitamaan, huolehtimaan muista...keinolla millä hyvänsä. Mulla ei oo mitään väliä. Ei niin kauaa kunnes muut taas tarvii jotain.