Ystävä vai vihollinen?

Viime terapiakäynnillä puhuttiin kuolemasta. Ajauduttiin aiheen pariin aika sattumalta ja musta tuntuu, ett terapeutille tais selvitä vasta nyt kunnolla se mitä mieltä mä kuolemasta oon. Ja ehkä mä jossain määrin itekkin ymmärrän itteeni enemmän. Kun terapeutti kysy millon oon ensimmäisen kerran miettiny tai halunnu kuolemaa, niin vastasin " kun olin neljännellä luokalla. Musta tuntu sillon niin pahalta ja olin vihanen koko maailmalle kun lapsille ei myydä aseita tms. Muistan kun pyöräilin koulusta kotiin itkien...ja hoin ajatusta,"mä haluan kuolla, haluun tappaa itteni". Kuolema on tainnu aina olla jotenki mun elämänkumppani enkä mä pelkää sitä. Se on mun ystävä, ei vihollinen. Mä ajattelen kuolemaa armahduksena joka lopettais kaiken kärsimyksen."  Mä huomasin ett terapeutin teki mieli kysyä halusinko tappaa itteni just sillä hetkellä, mutt ei se kysyny. Arvasin ajan olevan lopussa siltä kertaa ja se ei halunnu niin lähellä lopetusta avata jotain tuollasta aihetta. Tarkennan tässä vaiheessa ett terapeutti ei oo ollu tietoinen mun nykyisestä itsetuhoisuudesta ja kuoleman kaipuusta. Tiiän ett ens kerralla palataan aiheeseen, mutt mä en oikeen tiiä mitä mieltä mä siitä oon.

Yks päivä katoin Yle Areenasta dokumentin Perhosen kohtalo joka oli todella ajatuksia herättävä. Ohjelmassa seurattiin itsemurhan tehneen tytön paerheen ja ystävien elämää tämän kuoleman jälkeen ja just sen takia halusinki sen katsoa jotta pystyisin näkemään itsemurhan toisestakin näkökulmasta. Mä ymmärsin sen kuolleen tytön oloa, tuntu aivan kuin sen päiväkirjamerkinnät olis otteita mun ajatuksista. Vaikka ei sais, niin kuitenkin musta tuntu hyvälle kun joku toinen on tuntenu samoja tunteita joiden kanssa ite koitan kamppailla. Kyllä mä itkin ohjelmaa kattoessa ja olin todella pahoillani ettei Delphine saanu apua. Olisko Delphine voitu pelastaa..?

Mitä kuolema oikeastaan on...