Tunnoton maailma.

En oo jaksanu/viitsiny kirjottaa sillä en tiiä oisko ollu mitään kirjotettavaa. Asioita on kyllä tapahtunu, mutt...en tiiä. Oon jotenki turta kaikkeen. Mikään ei tunnu liikuttavan mua enkä todellakaan jaksa innostua mistään. Mä en tunne mitään. Ehkä tää tunnottomuus yrittää suojella mua joltain jotta pysyn kasassa, sillä terapiassa on todella raskas vaihe menossa ja oireilen voimakkaasti joka päiväisessä arjessa. Kaikki asiat on nyt niin iholla etten kestä! On ristiriitaista olla tunnoton ja samaan aikaan tuntea niin paljon ett se vie järjen.

Viimeks eilen mä suistuin raiteilta aivan täysin ja se pelon sekainen raivo joka mun sisällä jylläs oli mieletön! Mun ei todellakaan ollu hyvä olla kotona. Vaikka tiesin, ett istuin omassa olohuoneessani niin jotenkin koin olevani ja eläväni niitä aikoja kun olin...myyty. Kyseinen aika pyörii nykyään paljon mun mielessä ja valitettavasti se myös muokkaa mun käsitystä itestäni ja siitä mitä mä ansaitsen tänä päivänä, kuinka hyvänä mä koen vointini tai kuinka vitun reipas jaksan olla. Asioista pitäis varmaan puhua jotta en kantais kaikkea yksin sisälläni, mutt tuollasesta asiasta puhuminen on vaikeaa koska se maailma jossa elin, on täysin vieras ja tuntematon muille. On todella vaikeaa ja raskasta yrittää selittää kaikkea oleellista jotta tulisin ymmärretyksi.

Kaiken tämän myllerryksen lisäksi mä oon surullinen siitä, ett vaikka jotku on mulle sanonu ett voin heille puhua kaikesta niin siitä huolimatta mä koen olevani täysin yksin. Mä oon todella yksinäinen tässä omassa maailmassani.