Jälleen kerran kirjottaminen on tuottanu todella isoja ongelmia ja siksi uusia postauksia ei oo näkyny. En ymmärrä miks tästäkin on tullu niin vaikiaa vaikka välillä blogi ja kirjottaminen oli mulle henkireikä ja tärkein keino purkaa oloa ja mieltä edes jonkun verran. Arjessa tasapainoilu jatkuu edelleen ja välillä menee paremmin..välillä sitt taas heikommin. Mutt kaikinpuolin mä oon koittanu pysyä elämässä kiinni ja tehä asioita (pääosin töitä ja kuntosalia sekä teatteria) ja kahlata eteenpäin. Hetken jo luulin ett hittolainen, mähän pärjään hyvin! Mutt jonkun aikaa mä oon tuntenu itteni päivä päivältä väsyneemmäksi ja eilen illalla tuli kunnon vajoaminen...tajusin etten jaksa samaa tahtia ja ett nyt olis pakko hidastaa tai jopa pysähtyä kokonaan hetkeksi. En vaan tiiä miten se onnistuu sillä kiireisenä oleminen pitää mut jotenkin kasassa enkä ehi huomata omaa oloa ja mieltä. Eilen illalla mun mielessä pyöri vaan ajatus, ett miks vitussa mä rääkkään itteäni, tätäkö tää elämä nyt sitten on jonka eteen oon taistellu? Olin totaalisen lopussa, oon yhä. Yöt menee miten menee, usein painajaisten parissa. Ja yöunet muutenkin on tosi lyhyitä ja nukkuminen katkonaista. Ja kaikesta huolimatta mun on pakko pysyä tehokkaana ja saaha paljon aikaan.
Vähitellen mä oon huomannu ett kuinka paljon oon jääny asioiden ja ihmisten ulkopuolelle. Oon kaukana kaikista, jopa kavereistani. Elän pimennossa omassa sairaassa maailmassani...ja oon helvetin yksinäinen. Mutt kun ei oo voimia yrittää hallita ja kannatella kaikkea. Siitä syystä tunnen todella paljon vihaa!! Mutt mä en vaan jaksa.
Terapiassa käydään läpi helvetillisiä asioita jotka jää sitkeästi iholle elämään ja hankaloittaa olemista ihan joka päivä. Siks mä ihmettelenki kuinka pitkälle mä oon sinnitelly ilman murenemista. En tiiä miten jatkossa.
Väsyttää.
<3
VastaaPoista