Pyörteisiin.

Tänään viimenen aamuvuoro ja sitt alko kauan odotettu kesäloma. Mun piti olla ilonen, hyvällä mielellä ja täynnä ideoita mitä kaikkea lomalla vois tehä. Mutt ei asiat menny niin. Ensin kuvittelin itestäni taas liikoja, yritin unohtaa pelkoni ja häiriköin Beijbeä tekstareilla sen ollessa töissä... Sitt töistä lähtiessä istuessani bussissa mä katselin maisemia. Bussi ajoi sellasen pienen puiston ohi jonka keskellä on lampi sorsineen. Bussi pysähty pysäkille ja mä katselin ikkunasta viereiseen puistoon. Puiston penkillä istu...mun isä. Yksin sorsia katsellen. Kyyneleet alko valumaan. Valuu yhä.

Mä tunne itteni todella pahaksi ihmiseksi. Mä tuotan ihmisille harmia ja pahaa mieltä. Mä en enää kestä olla tällanen joka tahtomattaankin saa joko ihmiset raivostumaan tai surulliseksi. En kestä olla se joka tuottaa ympärilleen pahaa. Tälle kaikelle sodankäymiselle, kamppailulle ja paskalle on tultava jonkinlainen loppu. Helvetin pian. Mä en jumalauta jaksa tätä, ett joudun päivästä toiseen näkemään mitä pahaa oon ihmisille tuottanu ja kuinka paljon kaikilta vaadin. Huomionkipeä paska!! Mulle ei riitä mikään!!!

Ongelma tässä on se etten mä osaa ratkoa ongelmia. Mä en tiiä miten voisin selvitä, miten voisin jatkaa. Mä en tiiä miten voisin hyväksyä itteni! Mä halveksin itteäni, oon halpamaisin saasta mitä maan päälllä voi olla. Tekopyhä paska. Mä oon rangaistukseni ansainnu.

Mä tunnen olevani täysin ulkopuolinen ja kuulumaton kotiini, elämääni, kaikkialle. Kyllä mä tiiän ett mussa on pikkusen jotain hyvääkin, mutt se ei oikeuta mua olemaan tällanen. Mä oon paha, tuhoan ihmisiä. Mun on paha olla sillä satutan kaikkia ja se satuttaa mua itteäni. Tää on siis päättymätön kehä jota mä kierrän...kierrän...vielä...ja vielä...vielä... Paha riehuu mun sisällä. Se roihuaa ja haluaa viiä mut mukanaan pyörteisiinsä.

Mun on pakko lopettaa tää jotenkin. Tää ei oo elämää. Liikaa pelkoa. Liikaa surua. Liikaa luottamuspulaa, yksinäisyyttä ja harhoja. Liikaa kaikkea. Liikaa huonoja muistoja.