Tuuliajolla.

Mielessä pyörii niin monet asiat ja joudun kunnolla kamppailemaan pimeyttä vastaan. En tiiä painaako mun mieltä joku tietty erityinen vai mitä, mutt jotenki tuntuu ett kaikki asiat vaatii niin paljon ponnisteluita. Ihan jopa kaikki arkipäiväiset jutut on raskaita ja jo pelkästään hetken iloisuus verottaa jaksamista. Mä oon kuitenki yrittäny kahlata eteenpäin ja vaikka ihmiset kuin on hokenu auttavansa, niin mä koen rämpiväni yksin. Tai sitt mä vaan vaadin niin paljon tsemppausta ja tukea ett se on liikaa...en tiiä... Välillä musta on tuntunu niinkin, ett koen pärjänneeni tähänki asti "näin hyvin", oon hengissä ja oon saanu itteni mukaan teatteriryhmään sekä liittyny kuntosalin jäseneksi ja muuta, niin enhän mä edes tarvi ketään.  (valetta)  Musta tuntuu, ett oon koko ajan kiukkunen, väsyny, äkäinen, surulinen, kiukkunen, äkäinen, alakuloinen, surullinen ja pinna on todella lyhyt. Tuntuu myös, ett aistit on jotenkin ylikorostunu ja oon herkillä, esim. mä en kestä hirveesti mitään melua tai ääniä kun alkaa keskittyminen herpaantuun ja kiukku kasvamaan kun tuntuu ettei tilanne pysy hallinnassa enkä myöskään kestä epäsiisteyttä/ -järjestystä, kiirettä, kirkkaita/ nopeita valoja tms. Se on ku menettäis kontrollin kaikkien asioiden suhteen ihan kokonaan eikä pysty enää oleen varuillaan. Tämän kuun lopulla, kun koululaisillakin on syysloma, me vuokrattiin sellanen vanha maatilatyylinen talo pihasaunoineen ja järvineen ja sinne olis tarkotus lähtä akkuja lataamaan. Ootan sitä tosi paljon sillä haluan rauhaa ja aikaa nauttia hetkestä. Siellä voi soudella, kalastella, grillata, ulkoilla ja ja ja ja... ja tietenkin koiratkin tulee mukaan. Kumpa toi aika vaan menis eteenpäin ja pääsis jo hetkeksi pois tästä hässäkästä.

Huomenna on taas terapia ja ajatuskin siitä hermostuttaa. Tapaamiset ei enää oo mitään kevyttä kenttäviihdettä vaan se todella tuntuu luissa ja ytimissä, vie voimat ja muuttaa käsitystä maailmasta ja elämästä. Ehkä mua ahistaa myös sekin ett usein oo terapiassa huomannu, muistanu tai ymmärtäny jotain joko itestäni, muista tai menneisyydestä joka sitt on vieny pohjan jalkojen alta. Sitä ei ikinä voi tietää miten terapia menee ja mitä käydään läpi.

Katoin aiemmin telkkarista Kadonneen jäljillä-ohjelmaa ja siinä ne etti perheenjäseniään...ja samalla kuuntelin kun Beijb puhu vieressä puhelimeen siskonsa kans. Tuntu ikävälle...ja taas koin olevani yksin ja tuuliajolla.