Monster inside me.

Musta on tullu hirviö. Persoonani ja rikkoutuneen mieleni osaset on nykyään lähes taukoamatta äänessä ja se tekee mut viimestään nyt hulluksi. Mielen valtaa hiljaisuus ainoastaan ollessani töissä. Terapeutin kans ollaan käyty asiaa läpi ja hänen mukaan se johtuu siitä, ett mun työminä on täysin eri ihminen kuin mun siviiliminä joka on hajonnu palasiksi. Mielenkiintoseksi asian tekee myös se, ett hoitajan kamppeet päällä mä pystyn ajattelemaan terveellä mielellä ja pohtimaan omia oireitani ja ajatuksiani selkeämmin. Oon kirjottanu jossain aiemmassa postauksessakin siitä kuinka töihin mennessä mä tavallaan sammutan itteni ja ripustan itteni naulakkoon roikkumaan. Sitten toisesta naulakosta nostetaan pois ja kytketään päälle joku ilonen ja itsevarma nainen joka on valmis tarttumaan haasteisiin. Töissä mun on siis toisin sanoen hyvä olla sillä sillon saan jossain määrin rauhan iteltäni.

Palaan siis alkuperäiseen aiheeseen; mä siis koen nykyään olevani täysi hirviö oireitteni ja osieni johdosta. Lähes taukoamatta joku moittii ja haukkuu, toinen syyttelee ja muistuttaa kaikesta pahasta, yks itkee pelkoaan, joku rääkyy tuskasta ja kivusta, yks on täysin jäätynyt ja haluaa saada mutkin lamaantumaan ja vielä lisäksi on joku joka kehottaa tarttumaan käteensä ja käskee luottamaan vain häneen. Tämä tyyppi myös uskottelee kaikken haluavan satuttaa mua ja ainoa miten voin olla turvassa on tappaa itteni. Pääni sisällä on siis melkonen kaaos. Siinä seassa mä koitan olla yhteydessä eri osiin ja tulla heijän kans toimeen, mutt ilmeisesti oon vasta niin alussa toipumisessani (mitä vittua se on?!?!) ettei se vielä multa onnistu.

Mä en osaa hallita pään sisäistä kamppailua joten sekamelska näkyy sitten päälle päin mun käyttäytymisessä ja olemisessa. Valitettavasti Beijb saa tästä suurimman osan päälleen ja voin vaan arvata kuinka ymmällään toinen voi olla kun eka oon tyynen rauhallinen ja saatan jopa heittää pientä flirttiä ja hetken kuluttua silmät leimuten käsken toista painumaan vittuun! Mutt...yhtä sekasin mäkin oon enkä todellakaan tiiä miten toimia tai mitä pitäs tehä. Siks enne usein tartuin puukkoon ja painoin terän ihoa vasten jotta sain keskitettyä myrskyn ja tuskan johonkin. Viiltäminen vaientaa kaaoksen. Oon kovasti yrittänyt olla viiltelemättä, joten pitäis löytyy joku toinen keino hallita tunteita. Terapeutti on sanonu, ett koska lapsena en saanu/voinu näyttää tunteitani, niin en oo oppinu säätelemään niitä ja nyt ne vyöryy mun yli. Aivan kuin hyökyaalto.

Terapeutti käski viime tapaamisella ett mun ja Beijben pitäis kunnolla jutella ja rauhassa keksiä yhteiset "pelisäännöt" huonojen hetkien varalle, jotta Beijb pystyis paremmin auttamaan, etenki sillon ku oon käpertyneenä pieneksi lapsiosan vallassa ja en saa sanaa suustani. Tuohan voi sivustakatsojalle olla aika outo tilanne...ainakin viimestään sitten kun nousen käperryksestä ja nauraen huudan ettei mua kohta enää oo olemassa. Siinä vaiheessa en usko mitään mitä mulle sanotaan, en luota kehenkään ja todellakin haluan ottaa iteltäni hengen. Puhuttiin sekä terapeutin ja myös Beijben kans siitä ett jostain syystä mun on melkeimpä mahoton puhua Beijbelle joistain asioista. Sanata ei vaan tuu ulos mun suusta! Mä saatan parikin tuntia istua hiljaa sohvan kulmassa ja koittaa avata suuni ja sanoa esim. mun on paha olla. Aika usein se onki sitt ainoa mitä saan sanottua. Mieli on täynnä kaikkea, mutt ulos en saa tulemaan mitään. Tuijotan vaan alaspäin ja kohauttelen olkia. Nyt mä oon sitt aamun miettiny, ett tekisin oman postauksen niistä asioista joita en saa sanottua. Tekisin postauksen jossa sanotan pelkoni ja kaiken sen mitä ei tuu ulos suusta. Sanottaisin omat sekä osieni toiveet siitä miten ne haluaa tulla autetuksi tai huomatuksi. Se vois selkiyttää asioita mulle itelleni, mutt myös Beijbelle jos se vaik sattuis sen lukemaan. Ehkä se vois rauhottaa myös osiani siinä ett ne tulis kuulluksi.

Tällasia ajatuksia tälle aamua. Todennäköisesti palaan sivuille myöhemmin tänään.