Muistot hyppii silmille.

Vähän aikaa sitten olin töihini kuuluvassa ensiapukoulutuksessa. Olin siellä ainoa nykyisestä tyyöpaikastani, ei siis olut ketään kaverina. Olin oottanu sitä koulutusta paljon sillä tuollaset alan ammattilaisille pidetyt ensiapujutut on yleensä aika käytännönläheisiä ja kaikki turha kaunistelu on jätetty pois. Mutt sitt se tapahtu kun astuin koulutustilaan... FLASH!!!! Tuijotin elvytysnukkeja retkottamassa lattialla ja välittömästi näin itteni sätkimässä elvytettäessä.

En osaa sanoa kuinka kauan seisoin jähmettyneenä oven pielessä. Menin aivan jäiseksi, kädet muuttu kylmiksi ja mun keskikehoa tärisytti ja kihelmöi. Teki mieli juosta ulos mutt menin istumaan penkkiriviin kauas nukeista ja olin täysin liikkumatta. Hoin mielessäni "mä en selviä tästä...mä en voi koskee noihin...mä en selviä...voi jumalauta...". Mua paleli koko koulutuksen ajan ja koitin kääriytyä suuren villaisen kaulahuivini sisään lämmittelemään. Se tunne oli jotain aivan kamalaa ja vei mut niin nopiasti siihen hetkeen kun mun sydän petti ja olin maannu täysin toisten armoilla. Mä mietin sitä asiaa yhä tosi paljon. Jotenkin mä sain itteni rauhottumaan sen verran ett sain tehtyä vuorollani elvytysharjotuksen. Tilanteesta en kyllä muista paljoa, mutt muistan ett tein sen. Onneksi elvytyksiä käsiteltiin heti alkuun jotta sain sen pian alta pois ja pystyin rauhassa keskittyyn muihin juttuihin, vaikkakin palelin helvetisti. Mun kädetkin oli vaalean sinertävät ja verisuonet näky selvästi... Nyt viimestään tiiän sen, ett mun keho reagoi tosi voimakkaasti muistoihin. Terapiassakin ollaan usein käsitelty mun kehon tuntemuksia sillä mä tunnen tosi tarkkaan kaikki takaumat...siks mun on ollut pakko jollain tavalla rikkoa itteeni koska oon halunnu saada sen muiston loppumaan.

Eilen olin viimeisessä haastattelussa joka kuulu siihen vakavasti traumatisoituneiden vanhempien vakauttamisryhmään joka loppui n. vuosi sitten. Se kesti pari tuntia ja sen aikana multa kysyttiin kaikkea lapsuuteeni ja poikani lapsuuteen liittyviä asioita, omia vanhempiani sekä itseäni vanhempana. Asiat oli tosi kipeitä ja ajoittain tuntu tosi pahalta kaivaa esiin eri tilanteita joissa esim. koin vääryyttä lapsena tai missä tilanteessa olen kokenu menettäväni pojan tai millaisia tunteita isäni tai äitini vanhempina herättää. Huomasin ett heti kun se nainen laittoi nauhurin päälle niin mun mieli vaihtoi persoonan osaa. Siinä istui viileä ja rauhallinen tyyppi joka hymyillen vastaili kysymyksiin välillä hörpäten kahvia. Mutt sen sisällä riehu tulipalo. Kun haastattelu loppu ja pääsin pois mä olin onnellinen ett se oli viimenen kerta. En jaksaisi enää samanlaista taakkaa vaan nyt saan keskittyä ihan vain omiin juttuihini.

Tällasta siis tänne. Oon koittanu purkaa oloani salilla ja treenaten eri ryhmätunneilla. Mun on pakko tehä kropallani jotain ja välillä vetää itteni ihan piippuun jotta saan työnnettyä sisältäni ulos kaiken pahan ja pystyn olemaan kehossani.

Yksinäisyyden tunteet on yhä mun luona ja välillä musta tuntuu ett aivan ku oisin hukannu kaiken ja oisin taas ainoa rikottu. Ainoa liattu, ainoa halveksittu ja ainoa myyty.