Tätäkö tää on?

Mielialat on heitelly nyt parin päivän ajan aivan tolkuttomasti ja vaikka välillä on ollu tosi mieli mustana niin oon ilonen siitä ettei itsetuhoset ajatukset oo saanu vallattua mua. Kamppailua tämä kyllä vaatii ja rutosti voimia. Oon viettänyt paljon aikaa yksikseni. Välillä se on ollu tosi rauhottavaa saaha miettiä asioita, mutt välillä rauhassa oleminen on kääntyny yksinäisyydeksi. Ristiriitasta jälleen kerran.

Eilen kun olin hoitanu itelleni määräämäni päivän askareet, eli jälleen laittanu tiskit,lekitettyä koirat, käyny kaupassa, pestyäni pyykit ja imuroinu tapahtu jotain. Olin yksin ja tein aamupalaksi (klo 14:00) puuroa josta on tullu yks ehdoton lemppari. Päätin siis herkutella. Otin puurokipon syliin ja käperryin sohvan nurkkaukseen oottamaan voisilmän sulamista. Avasin telkkarin ja otin ensimmäisen lusikallisen..sitt toisen.. ja purskahin itkuun. En siis mitenkään kyynelehtinyt vaan repesin ihan totaalisesti. Muistan ajatelleeni "tätäkö tää nyt sitten on?" Vaikka alkupäivä oli menny ihan mukavasti ja hyvillä mielin niin yhtäkkiä tunsin itteni täysin merkityksettömäksi, ihan ku mulla ei olis mitään väliä. (onko sitt?) Se tunne oli musertava! Musta tuntu ettei kukaan huomais mun katoamista... Vähitellen siitä toivuttua aloin tekemään ruokaa...uusia perunoita, kalapyöryköitä, valkosipulidippiä sekä punakaalisalaattia. Kaikki meni ensin taas hyvin, kunnes tehosekotin meni rikki kaloja silputessa. Sain kuitenkin tehtyä jonkunlaisen kalataikinan ja lopulta ruoka valmistu, vaikkakin Beijbkin oli jo tullu töistä ja kaikilla oli helkutin kova nälkä. sitt poika tuli pöytään ja nosti metelin nähtyään salaatin. Se oli ensin kattonu punakaalin olleen punasipulia ja petty kun huomas ettei asia niin ollutkaan. Se oli sitt mulle kova pala... Tunsin itteni täysin luuseriksi ja idiootiksi. Tunsin etten mä ikinä tulis riittämään! Taisin sanoakkin jotain turhaan yrittämisestä ja mielessäni vannoin etten koskaan enää tekisi mitään ruokaa vaantästä eteenpäin kaapista löytyisi vaan eineksiä ja valmisruokia.  ( ei tuu onnistuun, hyi!)

Oon viime aikoina nukkunu paljon olkkarin sohvalla sillä makuuhuone ahistaa mielettömästi. Mä tukehun siellä enkä oo välilllä voinu kuvitelakkaan nukkuvani siellä! Yks triggeröivä asia makkarissa on sänky joka ostettiin vähän aikaa sitten. Se on aivan liian pehmeä ja toisen kääntäessä kylkeä toinen heilahtaa ja huojuu.. ja mä en kestä sitä. Nukun muutenkin uskomattoman huonosti ja uni on kevyttä. On järkyttävää ja pelottavaa herätä siihen kun sänky heilahtaa...se on ku paluu menneisyyteen! Ja sitt ku se tapahtuu vähän väliä... ei ei ei!!!! Ja sängtyn liika pehmeys tekee mun selän ja lantion kipeiksi ja monesti herään sitt kipuihinkin. Ja on varmaan sanomattakin selvää ett lantion seudun kivut on aika traumaattisia, etenkin öisin. Näistä johtuen oon sitt nukkunu olkkarissa mitä Beijb ei oo ymmärtäny. En mä oo sitä kyllä ees selittänytkään muuta ku ett nukun huonosti. Mä vaan häpeän taas niin helvetin paljon itteeni ja olemistani! Mä en kehtaa taas näyttää kuinka ongelmallinen tapaus mä oon.