Aikalisän jälkeen.

Pahoittelut kuluneesta hiljaisuudesta. Tarviin hetken aikaa miettiä koko tätä touhua ja nyt alan vähitellen taas olemaan jollain tavalla kasassa. Edellisellä viikolla peruin terapian sillä voimia ei vain riittänyt tarpeeksi ja tällä viikolla terapeutti on itse lomalla. Oon siis saanu terapiasta pientä hengähdystaukoa ja musta tuntuu ett se on ollu hyvä juttu. Välillä sitä tuntuu ett terapiassa syntyy niin paljon tunteita, muistoja ja asioita mieleen ett tuntuu tukehtuvan niihin. Nyt oon saanu "rauhassa" miettiä itteäni ja asioitani tai olla miettimättä jos on siltä tuntunu.

Mä yritän, taas vaihteeksi, mennä päivä kerralla eteenpäin mutt tajusin myös,  ett kaiken on mentävä mun ehdoilla mitä elämääni ja toipumiseen tulee. Mä en kestä minkäänlaista arvostelua tai kiirehtimistä tilanteeni suhteen enkä halua kuulla mitään "ryhdistäydy" tai "koita miettiä jotain mukavia juttuja"-lauseita, sillä ne enemmänkin loukkaa kuin kannustaa.  Kyllä mä yritän ymmärtää ettei kaikki tajua ettei voimakkaasti masentuneena pysty näkemään yhen yhtäkään valon pilkahdusta eikä mikään välttämättä tunnu yhtään miltään, puhumattakaan siitä ett pystyis löytämään jotain mukavaa. Mutt myönnän ett aina ei kyllä jaksais ymmärtää muita...

Oon ollu "yhteydessä" johonkin lapsiosistani ja tästä rohkaistuneena toteutin yhen salassa pitämäni haaveen; ilmottauduin ja menin mukaan teatteriporukkaan! Oon aina rakastanu satuja, mielikuvitusta, näytelmiä, tarinoita, teatteria ja aina oon löytäny itteni koulujen ilmaisutaidon kursseilta ja kaikista koulun juhlien näytelmistä. Huolimatta koulukiusaamisista halusin aina olla mukana kun oli mahdollisuus "olla joku muu" ja nousta lavalle. Salaa oon kai aina haaveillu palaavani tavalla tai toisella näytelmien pariin ja nyt sen tein. Istuessani teatterin penkeillä ensimmäisessä tapaamisessa mun sisällä tuntu tosi hyvälle. Musta tuntu ett annoin jollekkin pienelle osalleni mahdollisuuden tehä ja nauttia just siitä mistä se on aina unelmoinu. Vaikka näin ryhmäläiset ensimmäistä kertaa niin musta tuntu kuin oisin tuntenu ne aina.  Teatteriporukkaan meno sysäs mua askeleen johonkin parempaan. Sitä kaikkea mitä se mussa herätti on vaikea kuvata, mutt nyt tiiän tehneeni suuren palveluksen joillekkin persoonallisuuden osilleni.

Jotta asiat ei kuulostais liian hyvältä niin mun täytyy todeta, ett oon uskomattoman väsyny fyysisesti. Arjen pyörittäminen, työssä pärjääminen ja siihen lisäksi kaikki ittensä tsemppaaminen vie jokaisen voiman rippeen ja joka ikinen hereilläolohetki mä ootan sitä, ett pääsen vetämään peiton korville. Eilen illalla töistä päästyä olin niin loppu etten jaksanu mitään...en edes puhua tai syyä. Kuulostaa varmaan oudolta, mutt jaksoin paremmin kun olin antanu itelleni luvan luovuttaa sillä silloin oli tunne ett kaikki loppuu pian. Mutt nyt tulevaisuuden miettiminen, arjessa eläminen ja itteni hoitaminen vie kaikki voimat ja saa mut todella väsyneeksi. Kaikki oli helpompaa ja kevyempää kuin oli luovuttanut. Emmä tiiä ymmärtääkö tästä yhtään mitään sillä tätä on niin vaikia selittää.

Tässä oli nyt jotain pientä kuulumista. Palaan blogin sivuille pian.