Kahvista murrosikään.

Eilen piipahdin Katarooman luona pitkästä aikaa ja näkeminen teki hyvää! On mahtavaa puhua kaikista tunteista ja kokemuksista niin ettei ehi sanoa ku vasta puolet lauseesta niin toinen on jo ymmärtänyt. Se on niin...lohduttavaa. Ja vaikka kaikki kokemukset ei oliskaan samoja, niin toinen pystyy jossain määrin kuitenkin ymmärtämään kuinka suuri vaikutus tapahtumilla on ihmiseen ja toimintakykyyn. Onneks K muutti miehensä kanssa samalle puolelle kaupunkia pyörämatkan päähän joten näkeminen helpottuu paljon :)  Sain Kataroomalta tosi hyvän artikkelin joka käsitteli Autonomista hermostoa ja turvallisuutta. Mun täytyy käyä se läpi ihan kunnolla ajatuksen kanssa, mutt näin parin lukemisen jälkeen sain niin paljon ymmärrystä ja tietoa omasta traumatisoitumisesta ja käyttäytymisestä eri tilanteissa. Artikkelissa oli niin paljon tärkeetä asiaa ettei sitä heti pystyny sisäistään. Tuun käymään juttua läpi myöhemmin.

Illalla tapahtu sitt jotain jonka aiheuttajaa en osaa sanoa. Beijb tuli töistä kotiin ja alettiin syömään. Palasin murrosikäiseksi, leikkiin ruualla siirtelemällä sitä lautasen laidalta toiselle ja olin mykkäkoulussa kunnes painelin ulos mitään sanomatta. Oli niin ahistava olo, joku iso möykky rinnassa. Kävelin ulkona jonkun tunnin verran kunnes tulin kotiin ja vajosin sohvan kulmaan. Tunsin mieletöntä vihaa jotakin kohtaan, jotain jonka tunsin rikkovan mua just sillä hetkellä. Olin myös surullinen kaikesta mitä oon menettäny ja kaikesta mitä on tapahtunu. Loppuillan katoin epätoivoisena youtubesta videoita mm. "What PTSD is really like" ,"What is feels like to have PTSD", "Anxiety, what it feels like", "Living with depression". Video toisensa perään halusin kerätä tietoa siitä miks tunsin niin kamalia ja miks mun oli niin paha olla. Halusin saaha varmuutta siihen ett on todellakin olemassa diagnoosi mun oireille ja on olemassa muitakin samassa veneessä olevia. Janosin sitä kaikkea tietoa, jonka tiesin jo alunperinkin, mutt jostain syystä halusin nähdä ihmisiä jotka kertoo ahdistuksestaan ja joihin pystyin samaistumaan just sillä hetkellä kun oma vointi oli lähes sietämätön.Ymmärtääköhän tästä ny mitään..?! :D

Jossain vaiheessa iltaa istuin sohvan kulmalla ja pää oli täynnä asiaa, mutt suu pysyi kiinni. Olin mykkä. Oikealla puolella joku ilkkui " kato nyt, ei se susta välitä!! Turhaan sä tässä istut, ei se oo sun asioista kiinnostunu, usko jo!! Ei se, eikä kukaan muu välitä susta! Sä oot YKSIN, usko jo!! Joko luovutat?! Lähe ulos käveleen ja tee mitä sun täytyy! Et sä tuu selviämään!! Usko jo!! Kato noita puita tuolla ikkunasta näkyvässä metsässä, mieti miltä näyttäsit roikkumassa jostain oksasta! Lähetään kokeileen!! Usko jo, usko jo, usko jo!!" Olin täysin jumissa.

Ilta alko kääntymään yöksi. Beijb sano tulevansa nukkuun mun kans olkkariin ja alko tekeen vuodesohvalle petiä. Muuta ei tarvittu ja mä repesin. Itkin taas niin vuolaasti eikä kyynelille meinannu tulla loppua. Beijb rauhotteli ja vakuutti ettei oo mitään hätää vaikka en häpeältäni ja peloltani pystyny uskomaan sanaakaan. Mutt tunne siitä, ett toinen on valmis viettämään yönsä sohvalla mun kans tuntu niin hyvälle. En tiiä itkinkö helpotuksesta vai ahistuksesta, ehkä molemmista.