Elä oo idiootti.

Päivä meinas olla hyvä, tai siis olikin. Tähän asti. Raskasta tässä on se, ett mieli saattaa muuttua aivan laidasta toiseen hetkessä. Niin kävi nyt. Ensin mä kävelin ympäri metsiä nauttien ulkoilmasta ja keräten kuusenkerkkiä. Vaikka yksinoleminen harmittikin, niin olin kuitenkin ihan ok mielellä. Kotiin tultua annostelin kerkät pieniin pakastepusseihin ja laitoin ne pakkaseen valmiiksi odottamaan syysflunssia ja kehon kolotuksia. Istuttiin sitt sohvalla Beijben kans ja katottiin telkkaria. Oltiin ihan hiljaa ja vähitellen mieli alko kuiskiin "hei...et kai sä tosissas meinaa olla noin sinisilmänen ja naurettava...elä ny jumalauta anna kaikkien taas kusettaa sua, nehän pitää sua ihan pilikkanaan! Pysy kaukana kaikista...sä oot nähny miten ihmisten kans käy...pysy kaukana...elä vittu oo niin idiootti ett luotat...elä luote kehenkään, ikinä. Elä anna kenenkään satuttaa sua, sillä sen ne tekee. Ei susta oo enää mihinkään...oot liian rikki...elä oo idiootti..."

Mun mieli ei halua mun puhuvan näistä asioista, siks mä kirjotan. Sanat ei vaan tuu ulos mun suusta joten on helpompi vaieta kaikesta. Beijbelle sain sanottua "ärsyttävää kun mieli menee nopeesti silleen ettei nyt mikään tunnu enää hyvältä" ja sitt silmät täyttykin kyynelistä ja olin hiljaa. Keitin itelleni teetä ja nyt istun sohvan nurkassa. Beijb alko kattoon Kummeli-leffaa. Mä en tiiä miten päin olisin. Itkettää.

Voi helvetti...